Part 12

He olivat juoneet niin paljon, että olivat tulleet jonkin verran meluaviksi -- lukuun ottamatta vanhaa Smid Gudleikinpoikaa, joka oli nukahtanut tuolilleen lieden luo. Erlend huusi kovalla äänellä:

"Te olette niin järkeviä kaikki, ettei itse paholainen voi petkuttaa teitä. Onhan se selvä, että te pelkäätte Knut Porsea. Te ette ymmärrä, hyvät herrat, ettei sellainen mies tyydy istumaan laiskana ja antamaan päivien kulua ja ruohon kasvaa, niinkuin Jumala tahtoo. Minä tahtoisin tavata jälleen tuon ritarin, tunsin hänet Hallandin aikoina. Eikä minusta olisi yhtään vastahakoista olla hänen sijassaan."

"Sitä minä en olisi uskaltanut sanoa vaimoni kuullen", sanoi Haftor Graut.

Mutta Erling Vidkuninpoika oli myös juonut. Hän koetti vielä pysytellä säädyllisenä, mutta ei osannut: "Sinä!" hän sanoi purskahtaen röhönauruun, "sinäkö, sukulaismies! -- Sinä, Erlend!" Hän läiskäytti Erlendiä olalle ja nauroi nauramistaan.

"Ei, Erlend", sanoi Lauritsa rohkeasti, "siihen tarvitaan muuta kuin pelkkää naisten nauratustaitoa. Ellei Knut Porsessa olisi miestä muuhun kuin leikkimään kettua hanhitarhassa -- niin me Norjan herrat olisimme liian laiskoja lähteäksemme miehissä tavoittamaan häntä -- vaikka hanhi olisi itse kuninkaamme äiti. Mutta vaikka Knut-herra voisikin houkutella miehiä tuhmuuksien tekoon hänen tähtensä -- niin itse hän ei hulluttele suotta. Hänellä on tarkoituksensa, ja ole varma siitä, ettei hän sitä unohda."

Keskustelu laukesi lukkoon vähäksi aikaa. Sitten sanoi Erlend -- hänen silmänsä säihkyivät:

"Silloin minä tahtoisin, että Knut-herra olisi Norjan mies!"

Toiset istuivat vaiti. Herra Erling otti kulauksen tuopistaan ja sanoi sitten:

"Herra varjelkoon meitä siitä -- jos meillä olisi joukossamme semmoinen mies täällä Norjassa, niin pelkään, että maa olisi pian rauhaa vailla."

"Rauhaa vailla!" sanoi Erlend halveksuvasti.

"Juuri niin, rauhaa vailla", vastasi Erling Vidkuninpoika. "Muista, Erlend -- tätä maata emme muodosta ainoastaan me ritariston miehet. Sinusta saattaisi ehkä tuntua hauskalta, jos täältä nousisi joku seikkailunhaluinen ja kunnianhimoinen Knut Porsen kaltainen mies. Ennen vanhaan oli niin, että kun joku maamme miehistä nostatti kapinan, oli hänen aina helppo saada kannatusta mahtavien joukosta. Voitto joko tuli heille, jolloin he saivat kunnianimiä ja maita -- taikka heidän sukulaisilleen, jolloin he saivat vapauden henkeen ja omaisuuteen nähden -- niin, tiedetään kyllä jonkun menettäneen päänsä, mutta suurin osa selvisi hyvin, kävipä niin tahi näin -- niin oli ennen isäimme aikana. Mutta rahvas ja kaupunkilaiset, Erlend -- työkansa, joka sai maksaa veroja kahdelle herralle useinkin samana vuonna ja joka saattoi iloita joka kerran, kun ratsastusparvi karahutti peltojen yli polttamatta taloja ja hävittämättä karjaa -- maakansa, jonka täytyi kestää sietämätöntä sortoa ja mielivaltaa -- sen minä luulen kiittävän Jumalaa ja Pyhää Olavia kuningas Haakonista ja kuningas Maunusta ja tämän pojista, jotka tukivat rauhaa ja lakeja --"

"Niin. Kyllä minä uskon sinun luulevan niin." Erlend keikahutti päätään. Lauritsa istui katsoen nuorta vävyään -- tämä säteili valppautta. Hänen tummat, kiihkeät kasvonsa hehkuivat, kurkku oli kaarella hoikassa, ruskeassa kaulassa. Sitten isä vilkaisi tyttäreensä. Kristiina oli päästänyt työnsä vaipumaan syliin ja seurasi tarkkaavaisesti miesten puhetta.

"Oletko sinä niin varma siitä, että talonpojat ja muu rahvas ajattelevat tuohon tapaan kiittäen nykyistä järjestystä? On totta, että heillä on ollut useinkin kovat ajat -- ennen vanhaan, kun kuninkaat ja vastakuninkaat ratsastivat sotajoukkoineen läpi maan. Tiedän heidän vielä muistavan sen ajan, jolloin heidän täytyi paeta tunturille karjoineen, vaimoineen ja lapsineen, kartanoitten loimutessa ilmitulessa laaksojen pohjalla. Olen kuullut heidän puhuvan siitä. Mutta tiedän heidän myös muistavan toisenkin seikan -- että heidän omat isänsä olivat mukana joukoissa; emme me taistelleet vallasta yksin, Erling, talonpoikien pojat olivat mukana myös -- ja sattui joskus, että heille annettiin meidän perintötilamme. Sellaista ei tapahdu lakien vallitessa maassa, että skidanilaisen huoranaisen poika, joka ei tiedä isänsä nimeä, saa lääninherran lesken ja omaisuuden, kuten sai Reidar Darre -- hänen jälkeläisensä olisi kelvannut sinun tyttäresi mieheksi, Lauritsa, ja nyt hän on naimisissa sinun vaimosi veljentyttären kanssa, Erling. Meillä on nyt laki ja järjestys maassa, mutta talonpoikien maa joutuu meidän käsiimme -- en tiedä mistä se johtuu, mutta se tapahtuu lakien suojassa. Mitä enemmän oikeus vallitsee, sitä nopeammin he kadottavat sana- ja määräämisvallan valtakunnan asioissa, samoin omissa asioissaan. Ja tämän, Erling, tietää rahvas myös! Ehei, älkää olko liian varmoja siitä, ettei maakansa kaipaa uudelleen aikoja, jolloin se saattoi kadottaa talonsa tulen ja väkivallan uhrina, -- mutta myös voittaa aseilla paremmin kuin oikeudella --"

Lauritsa nyökkäsi.

"Ei Erlend ole aivan väärässä", sanoi hän hiljaa.

Mutta Erling Vidkuninpoika nousi:

"Uskon kyllä, että kansa muistaa paremmin ne harvat miehet, jotka nousivat alhaisista oloista herroiksi -- miekkavallan aikana -- kuin ne lukemattoman monet, jotka joutuivat synkkään perikatoon ja kurjuuteen. Eikä kuitenkaan kukaan ollut kovempi herra köyhille kuin nämä -- luulen vanhan puheenparren -- 'suvusta suurin harmi' -- johtuneen juuri heistä. Miehen täytyy syntyä herraksi, muuten hänestä tulee kova herra. Mutta kun hän on kasvanut lapsena renkien ja palvelusnaisten parissa, silloin hän ymmärtää, että ilman alhaista kansaa me olemme monessa suhteessa avuttomat kuin lapset ja että meidän tulisi puolestamme palvella heitä tiedoillamme ja suojella heitä ritariston avulla. Yksikään valtakunta ei ole pysynyt pystyssä ilman mahtimiehiä, jotka ovat voineet ja tahtoneet turvata vallallaan pienempäin oikeutta."

"Sinä voisit kilpailla veljeni kanssa puhetaidossa, Erling", sanoi Erlend nauraen. "Mutta minä luulen ulkotrøndilaisten pitäneen enemmän meistä herroistaan entisaikaan, jolloin veimme heidän poikansa taisteluretkille, jolloin veremme sekoittui heidän vereensä tantereella ja jolloin hajotimme muureja ja riehuimme kilvan vuokramiestemme kanssa. -- Siinä kuulet, Kristiina, että minä toisinaan nukun toinen korva auki Sira Eilivin lukiessa ääneen suuria kirjojaan."

"Tavara, joka on vääryydellä saatu, ei joudu kolmannen perijän käsiin", sanoi Lauritsa Bjørgulfinpoika. "Etkö ole kuullut sitä, Erlend?"

"Miksen minä ole kuullut!" Erlend nauroi ääneen "Mutta näkemättä se on vielä --"

Erling Vidkuninpoika sanoi:

"Kuule, Erlend, herraksi on syntynyt harva, mutta kaikki ovat syntyneet palvelemaan; oikea herruus on olla palvelijansa palvelija."

Erlend vei kätensä niskan taa, venyttelihe ja sanoi sitten hymyillen:

"Sitä en ole milloinkaan ajatellut. Enkä minä usko alaisteni voivan kiittää minua mistään palveluksista. Ja kuitenkin, ihme ja kumma, minä luulen heidän pitävän minusta." Hän hieroi hyväillen poskeaan Kristiinan mustaan kissanpoikaan, joka oli hypännyt hänen olalleen ja marni nyt hyrräten selkä köyryssä hänen kaulansa ympärillä. "Mutta tämä vaimoni tässä -- hän on mitä palvelevaisin rouva -- vaikka teillä ei olekaan syytä uskoa sitä -- sillä kannut ja haarikat ovat tyhjät, Kristiina!"

Orm, joka oli istunut ääneti kuunnellen miesten puhetta, nousi paikalla ylös ja lähti ulos.

"Talon emännällä on ollut niin ikävä, että hän on nukkunut", sanoi Haftor hymyillen, "ja syy on teidän -- olisitte antaneet minun jutella rauhassa hänen kanssaan, minä osaan puhella naisten mieliksi."

"Niin, tämä puhuminen on varmaan käynyt ikävystyttäväksi teille, emäntä", sanoi Erling anteeksipyytävästi, mutta Kristiina vastasi hymyillen:

"Enhän minä ole tainnut käsittää kaikkea, mitä täällä on puhuttu tänä iltana, herra, mutta muistan hyvin kaiken ja voin perästäpäin tuumia edelleen --"

Orm palasi parin palvelusneidon seurassa, jotka kantoivat tupaan lisää juotavaa. Poika täytti astiat. Lauritsa katsoi surullisesti tuota kaunista lasta. Hän oli koettanut päästä keskustelun alkuun Orm Erlendinpojan kanssa, mutta tämä oli vähäsanainen, vaikka hänellä oli kaunis, säädykäs käytös.

Eräs neidoista kuiskasi Kristiinan korvaan, että Naakkve oli herännyt ja huusi kauheasti pikkutuvassa. Emäntä toivotti silloin hyvää yötä ja lähti palvelusneitojen kanssa ulos.

Miehet ryhtyivät uudelleen juomaan. Erling-herra ja Lauritsa katsoivat toisiinsa pari kertaa, sitten sanoi edellinen:

"Olin aikonut puhua sinulle eräästä asiasta, Erlend. Taitaa tulla sotaanlähtökäsky täällä meidän vuonomme ja Møren kulmalla -- pohjoisessa pelätään venäläisten hyökkäävän taas rajan yli suuremmalla voimalla ensi kesänä, niin ettei siellä jakseta pitää puolia yksin. Se on ensimmäinen voitto, josta saamme kiittää Ruotsin kanssa tehtyä sopimusta -- eikä ole oikein, että haaløygalaiset hyötyvät siitä yksin. Arne Gjavvaldinpoika on liian vanha ja kitulias, minkä vuoksi on ollut puhe siitä, että sinut pantaisiin talonpoikaislaivojen päälliköksi vuonon tällä puolen. Mitä sinä pitäisit siitä?"

Erlend läimähytti kätensä yhteen -- hänen kasvonsa loistivat:

"Mitä minä pitäisin siitä --!"

"Kovin suurta palkkaa tuskin saatamme luvata", sanoi Erling hillitsevästi. "Mutta sinun tulisi hankkia tietoja tämän puolen lääninherroilta -- neuvoston herrojen kesken on arveltu sinua ehkä sopivaksi mieheksi toimittamaan jotakin tässä asiassa. Toiset muistavat vielä sinun niittäneen kunniaa kreivi Jaakon laivapäällikkönä -- ja muistan itse hänen sanoneen Haakon-kuninkaalle, että hän oli toiminut epäviisaasti ollessaan niin ankara taitavaa, nuorta soturia kohtaan. Hän sanoi, että sinusta vielä kerran tulisi kuninkaasi tuki."

Erlend näpsäytti sormiaan:

"Eihän vain sinusta tule kuningas, Erling Vidkuninpoika! Sitäkö te haudotte mielessänne", kysyi hän ääneen nauraen, "että Erlingistä pitäisi tehdä kuningas?"

Erling sanoi kärsimättömästi:

"Eikö mitä, Erlend, etkö sinä ymmärrä, että minä puhun täyttä totta --"

"Herra varjele -- laskitko sinä siis äsken leikkiä? Minä ymmärsin sinun puhuneen täyttä totta koko illan -- no, yhtäkaikki, puhukaamme siis täyttä totta -- kerro minulle kaikki, sukulaismies!"

* * * * *

Kristiina nukkui lapsi rinnallaan Erlendin tullessa pikkutupaan. Erlend pisti päreen lieden hiilien sekaan ja valaisi sillä noita kahta, jääden katsomaan heitä pitkäksi aikaa.

Miten kaunis hänen vaimonsa oli -- ja kaunis oli heidän poikansakin. Kristiina oli vain niin uninen iltaisin tätä nykyä -- heti kun hän oli paneutunut pitkäkseen ja saanut pojan viereensä, nukkuivat molemmat. Erlend veti suutaan nauruun ja heitti lastun takaisin tuleen. Sitten hän riisuutui hitaasti.

Hän oli pääsevä pohjoiseen keväällä Margygrenillä -- kolme neljä sotalaivaa matkassaan. Haftor Graut oli määrätty kolmen haaløygalaislaivan päälliköksi -- mutta Haftorilla ei ollut lainkaan kokemusta, hänet hän kyllä taivuttaisi niinkuin itse tahtoi, hän ymmärsi itse saavansa hallita. Sillä pelkurilta tai nahjukselta ei Haftor ainakaan näyttänyt. Erlend oikaisihe ja hymyili pimeässä. Hän oli ajatellut hankkia miehistön Margygrenille Møresta. Mutta oli tälläkin seudulla ja Birgsissä rohkeita, reippaita poikia -- hän saisi valita mielensä mukaan.

Hän oli ollut naimisissa hiukan yli vuoden. Ensin lapsensynnytys, sitten katumuksenteko sekä paastot, ja nyt poika, poika, yöt päivät vain poika. Ja kuitenkin -- sama herttainen, nuori Kristiina hän oli yhä -- kun hänet sai unohtamaan hetkeksi papin puheet ja tuon ahnaan imeväisen.

Hän suuteli Kristiinan olkaa, mutta toinen ei herännyt. Nukkukoon, raukka -- olihan hänellä niin paljon ajattelemista nyt yöllä. Erlend kääntyi häneen selin ja makasi tuijottaen tupaan päin; sieltä kiilsi pieni hehkuva hiilensilmä liedellä. Hänen olisi pitänyt nousta peittämään tuhka -- mutta hän ei viitsinyt.

Kuohuen heräsivät nuoruuden muistot. Hän näki tärisevän laivankeulan pysähtyvän silmänräpäykseksi vastaanvyöryvän aallon edessä -- sitten vesi loiskahti yli kannen. Kuului myrskyn ja aaltojen valtava kohu niiden syöstessä alusta vastaan, ja mastonhuippu keikkui hurjasti kiitävien pilvien lomassa. He olivat olleet jossakin Hallandin rannikolla. Erlend tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä mielenliikutuksesta. Hän ei ollut itse tiennyt, miten nämä velttoudessa vietetyt vuodet olivat kiusanneet häntä.

Seuraavana aamuna seisoivat Lauritsa Bjørgulfinpoika ja Erling Vidkuninpoika pihalla katsellen Erlendin hevosia, jotka juoksivat irrallaan aidan takana,

"Jos nyt Erlend lähtee mukanamme neuvotteluihin", sanoi Lauritsa, "luulen hänen arvonsa ja syntyperänsä vaativan häntä astumaan ensimmäisten riviin, koska hän on kuninkaan ja tämän äidin sukulainen. Mutta luuletteko, herra Erling, voivanne luottaa siihen, etteivät hänen ajatuksensa näissä asioissa saa häntä kallistumaan toiselle puolelle? Jos Ivar Ogmundinpoika yrittäisi tehdä jonkin vastatarjouksen -- Erlend on sukua myös niille miehille, jotka tulevat liittymään Ivar-herraan --"

"En minä usko herra Ivarin tekevän sellaista", sanoi Erling Vidkuninpoika. "Ja Munan", hän liikautti huuliaan, "on niin viisas, että ymmärtää pysyä poissa -- hän pelkää muuten käyvän liian selvästi ilmi, minkä verran Munan Baardinpoika merkitsee." He nauroivat molemmat. "Siinä on se hankala paikka -- niin, tehän sen tiedätte paremmin kuin minä, te Lauritsa Laamanninpoika, jonka suku ja heimo on siellä, että nuo Ruotsin herrat eivät tahdo katsoa meidän ritaristoamme oikein yhdenarvoiseksi omansa kanssa. Nyt ei meiltä saisi puuttua ketään sellaista, jolla on arvoa ja rikkautta -- meillä ei olisi varaa jättää Erlendin kaltaista miestä istumaan kotiin leikkimään vaimonsa kanssa ja hoitamaan tilojaan -- miten hoitanee niitä", lisäsi hän nähtyään Lauritsan ilmeen.

Lauritsa hymyili vähän.

"Mutta jos te luulette, ettei ole viisasta ahdistaa Erlendiä liiaksi puolellemme, niin luovun siitä."

"Minä luulen, hyvä herra", sanoi Lauritsa, "että Erlendistä on oleva enemmän hyötyä tällä seudulla. Voi olla mahdollista -- kuten itse sanoitte --, että tämä hanke saa osakseen vastustusta Namdalseidin eteläpuolella -- jossa ajatellaan oltavan turvassa venäläisiltä. Ehkä Erlendissä olisi miestä kääntämään ihmisten ajatukset toiselle tolalle näissä asioissa --"

"Hän on niin hiton hölläsuinen", pääsi herra Erlingin huulilta.

Lauritsa vastasi hymyillen:

"Ehkäpä eräällä taholla ymmärrettäisiin paremmin sellaista kieltä kuin -- taitavampien miesten puhetta." He katsoivat jälleen toisiinsa ja molemmat purskahtivat nauruun. "Mutta kaikitenkin -- hän voi saattaa aikaan enemmän vahinkoa kuin hyötyä, jos lähtisi etelään ja yltyisi liian kovaääniseksi --"

"Niin, ellette te voi taltuttaa häntä --"

"Minä en voi vaikuttaa häneen ainakaan muuta kuin siihen asti, jolloin hän tapaa sellaisia lintuja, joiden parissa on tottunut lentämään -- vävyni ja minä olemme liian erilaiset."

Erlend tuli heidän luokseen pihan ylälaitaan:

"Teillä on tainnut olla niin suuri hyöty messusta, ettette kaipaa einettä lainkaan?"

"En ole kuullut kenenkään virkkavan eineestä mitään -- olen nälkäinen kuin susi -- ja janoinen." Lauritsa taputti likaista valkoista hevosta, joka oli seissyt hänen hyväiltävänään. "Minä ajaisin sen miehen, joka hoitaa työhevosia, pois talosta ennen kuin istuisin pöytään, jos minä olisin isäntä."

"En uskalla tehdä sitä Kristiinan tähden", sanoi Erlend. "Hän on saattanut erään palvelusneidon raskaaksi."

"Te taidatte pitää sitä sellaisena urotyönä", sanoi Lauritsa kohottaen kulmiaan, "että mies on korvaamaton, kun --"

"Emme, mutta ymmärrättehän te", sanoi Erlend nauraen, "että Kristiina ja pappi koettavat naittaa heidät toisilleen -- ja he tahtovat saada minut auttamaan miestä sellaiselle tolalle, että hän voi elättää heidät kumpaisenkin. Neito ei tahdo, eikä hänen naittajansa tahdo, eikä Tore tahdo hänkään -- mutta minä en vain saa ajaa häntä pois; Kristiina pelkää hänen silloin lähtevän seudulta. Varsinainen hevosten hoitaja onkin Ulf Haldorinpoika -- silloin kun hän on kotosalla."

Erling Vidkuninpoika meni Smid Gudleikinpoikaa vastaan; Lauritsa sanoi vävylleen:

"Kristiina näyttää minun mielestäni kalpealta päivisin --"

"Aivan niin", yhtyi Erlend innokkaasti appeensa. "Ettekö te voi puhua hänelle, appi -- poika imee ihan ytimen hänestä. Luulen hänen aikovan syöttää sitä kolmanteen paastoon asti kuin mikäkin mökin eukko --"

"Hän pitää kovasti pojastaan", sanoi Lauritsa hymähtäen.

"Niin pitää." Erlend pudisti päätään. "Hän saattaa istua kolme tuntia Sira Eilivin kanssa -- puhellen siitä, että poika on saanut punaista sierettymää jonnekin, ja he pitävät jokaista uutta hammasta, joka hänen suuhunsa ilmestyy, taivaallisena ihmeenä. Minä olen kuullut kaikkien lasten saavan hampaita, joten minusta olisi suurempi ihme, jos Naakkvemme jäisi hampaattomaksi."

II

Seuraavana vuonna, eräänä iltana joulunpyhien lopulla, ilmestyivät Kristiina Lauritsantytär ja Orm Erlendinpoika odottamatta mestari Gunnulfin kaupunkiasuntoon.

Oli tuullut ja satanut räntää koko päivän huomenkoitosta alkaen, ja iltapuoleen kiihtyi ilma oikeaksi lumimyrskyksi. Vieraat olivat aivan lumisia astuessaan tupaan, jossa pappi istui väkineen aterialla.

Gunnulf kysyi kauhistuneena, oliko kotona tapahtunut jotakin. Mutta Kristiina pudisti päätään. Hän vastasi langon kysymykseen Erlendin olevan pidoissa Gelminissä, mutta itse hän oli ollut niin väsynyt, ettei jaksanut lähteä mukaan.

Pappi kummasteli, kuinka Kristiina oli jaksanut ratsastaa kaupunkiin asti -- molempien hevoset olivat aivan loppuun ajetut -- viimeisellä taipaleella he olivat töin tuskin jaksaneet kamppailla kinosten läpi. Gunnulf lähetti molemmat talon naiset Kristiinan mukaan hankkimaan hänelle kuivia vaatteita. Naiset olivat hänen entinen imettäjänsä ja tämän sisar -- muuta naisväkeä ei papin talossa ollut. Itse hän otti haltuunsa veljenpojan. Orm sanoi:

"Kristiina on luullakseni sairas. Minä sanoin siitä isälle, mutta hän suuttui --"

Kristiina oli ollut aivan suunniltaan viime ajat, kertoi poika. Orm ei ymmärtänyt, mitä se oli. Hän ei muistanut kumpi heistä, Kristiinako vai hän, oli keksinyt, että he voisivat lähteä tänne -- Kristiina oli tainnut sanoa ensiksi, että hän kaipasi niin Kristuksen-kirkkoa, ja Orm oli silloin sanonut, että hän tahtoi tulla saattamaan. Ja tänä aamuna, heti isän ratsastettua kotoa, oli Kristiina sitten sanonut, että nyt hän tahtoi lähteä. Orm oli taipunut, vaikka hän huomasi ilman näyttävän uhkaavalta -- Kristiinan silmät tekivät hänet levottomaksi.

Gunnulf ajatteli Kristiinan palatessa takaisin sisään, että ne tekivät hänetkin levottomaksi. Hän näytti kauhistuttavan laihalta Ingridin mustassa puvussa, kasvot olivat niinen väriset ja silmät sisään vajonneet ja tummien kehien ympäröimät -- katse oli outo ja synkkä.

Gunnulf ei ollut nähnyt häntä kolmeen kuukauteen -- siitä pitäen, kun hän oli ollut lapsen kastajaisissa Husabyssä. Kristiina oli ollut silloin hyvinvoivan näköinen levätessään vuoteella juhla-asussa, ja hän oli sanonut tuntevansa itsensä terveeksi -- synnytys oli ollut helppo. Ja hän oli pannut kovasti vastaan, kun Ragnfrid Ivarintytär ja Erlend tahtoivat antaa tämän lapsen imettäjälle -- hän oli itkenyt ja rukoillut, että hän saisi imettää Bjørgulfin itse. -- Toiselle pojalle oli annettu Lauritsan isän nimi.

Pappi kysyi siis ihan ensiksi Bjørgulfia -- hän tiesi, ettei Kristiina ollut pitänyt siitä imettäjästäkään, jonka he toimittivat lapselle. Mutta Kristiina sanoi nyt pojan viihtyvän hyvin ja Fridan pitävän hänestä sekä hoitavan lasta paremmin kuin kukaan oli luullut. Entä Nikulaus? kysyi setä. Oliko hän yhtä kaunis kuin ennen? Äidin kasvoille ilmestyi hymyn väike. Naakkve tuli päivä päivältä kauniimmaksi. Ei hän puhunut paljoa, mutta oli muuten joka suhteessa edellä ikäisiään ja niin iso -- kukaan ei olisi uskonut hänen olevan vasta toisella vuodella, niin sanoi Gunna-rouvakin.

Sitten hän taas vaipui ajatuksiin. Mestari Gunnulf katsoi noita kahta, veljenvaimoa ja veljenpoikaa, heidän istuessaan hänen kummallakin puolellaan. Tulijat näyttivät niin väsyneiltä ja surullisilta, että hänen sydäntään aivan ahdisti.

Orm oli tosin aina raskasmielisen näköinen. Poika oli nyt viisitoistavuotias ja hän olisi ollut mitä kaunein nuorukainen, ellei hän olisi näyttänyt niin pehmeäluontoiselta ja heikolta. Hän oli melkein isänsä pituinen, mutta hänen vartensa oli liian hontelo ja kapeaharteinen. Kasvoiltaankin hän muistutti Erlendiä, mutta hänen silmänsä olivat paljon tummemman siniset kuin isän, ja ensimmäisten mustien parranhaituvien varjostama suu oli vielä pienempi ja hennompi kuin Erlendin ja aina tiukasti suljettu; suupieliin oli painunut pieni alakuloinen piirre. Ormin kapea, ruskea niskakin, joka näkyi mustan, kiharan tukan alta, näytti kumman onnettomalta hänen syödessään siinä hiukan etukumarassa.

Kristiina ei ollut ennen istunut lankonsa kanssa samassa pöydässä tämän luona. Edellisenä vuonna hän oli ollut Erlendin mukana kaupungissa kevätkäräjillä, ja silloin he olivat asuneet tässä samassa talossa, jonka Gunnulf oli perinyt isältään, mutta silloin asui pappi ristinveljien luostarissa erään kaniikin sijaisena. Nyt oli mestari Gunnulf Steinin seurakuntapappi, mutta hän piti siellä sijaista johtaen kirjankirjoitustöitä arkkihiippakunnan kirkoissa kanttorin, herra Eirik Finninpojan sairastaessa. Ja nyt hän asui omassa talossaan.

Tupa oli vähän erilainen kuin mitä Kristiina oli tottunut näkemään. Talo oli puusta, mutta keskelle itäistä päätyseinää oli Gunnulf muurauttanut suuren uunin, jollaisia hän oli nähnyt eteläisemmissä maissa; roihuvalkea paloi kankirautojen takana. Pöytä oli toisella pitkällä seinällä, ja vastakkaisella seinällä oli penkkejä kirjoituslautoineen; Neitsyt Maarian kuvan edessä paloi keltainen messinkinen lamppu, ja sen lähellä oli kirjatelineitä.

Vieraalta tuntui hänestä tupa ja vieraalta lanko, kun hän näki tämän istuvan pöydässä alaistensa kera; siinä oli pappeja ja miespalvelijoita, jotka näyttivät omituisen puolipapillisilta. Oli siinä köyhääkin kansaa -- vanhoja äijiä ja eräs nuori poika, jolla oli kaivomaisen ohuet punaiset luomet tyhjien silmäkuoppien yllä. Naisten penkillä molempien vanhojen talonnaisten vieressä istui tyttö, jolla oli parin vuoden vanha lapsi sylissä; hän ahtoi nälissään sisäänsä särvintä ja työnsi sitä lapsen suuhun, niin että pienokaisen posket olivat haljeta.

Kaikki Kristuksenkirkon papit ruokkivat nimittäin köyhää kansaa. Mutta Kristiina oli kuullut, että Gunnulf Nikulauksenpojan luona kävi vähemmän kerjäläisiä kuin toisten pappien luona, vaikka -- tai juuri siksi, että tämä syötti heidät luonaan tuvassa, kestiten jokaista almunanojaa kuin arvossapidettyä vierasta. He saivat ruokaa hänen omasta vadistaan ja olutta papin omista astioista. Köyhät kävivät hänen luonaan milloin katsoivat tarvitsevansa särpimen puolta -- muuten he menivät mieluummin toisten pappien luo, missä heitä ravittiin puurolla ja kaljalla pirtissä.

Heti kun kirjuri oli lukenut ruokarukouksen, tahtoivat köyhät vieraat lähteä. Gunnulf puhutteli lempeästi jokaista erikseen, kysyi, eivätkö he tahtoneet jäädä taloon yöksi tai tarvitsivatko he jotakin muuten; mutta vain sokea poika jäi taloon. Tyttöä, jolla oli lapsi, pyysi pappi erityisesti jäämään, ettei tämän tarvitsisi kantaa lastansa ulkona yöllä, mutta tyttö mutisi anteeksipyynnön ja kiiruhti ulos. Sitten pyysi Gunnulf erästä palvelijaa katsomaan, että sokea Arnstein sai olutta ja mukavan vuoteen vierastuvassa. Sitten hän otti hartioilleen huppuviitan ja sanoi:

"Te, Orm ja Kristiina, olette kaiketi väsyneet ja tahdotte mennä levolle. Audhild pitää teistä huolen -- te nukutte varmaan minun palatessani kirkosta."

Mutta Kristiina pyysi päästä mukaan. "Siksi minä olen tänne tullutkin", sanoi hän, luoden epätoivoiset silmänsä Gunnulfiin. Ingrid lainasi hänelle kuivan viitan, ja he liittyivät Ormin kanssa pieneen saattueeseen, joka lähti pappilasta.