Part 11

Kristiina alkoi taas nousta penkereen laitaa, vertavuotavin jaloin, märkänä ja väsyneenä. Hän tuli pienen, harmaan kivikirkon luo -- sen takana oli pari taloa aidatun alueen sisällä. Naakkve huusi aivan kamalasti, minkä vuoksi hän ei voinut mennä kirkkoon. Mutta hän kuuli laulua ruuduttomien ikkunaluukkujen takaa ja tunsi antifonin: Lætare, Regina Coeli -- iloitse, taivaallinen kuningatar -- sillä hän, jota sinä olit valittu kantamaan, on ylösnoussut, kuten sanottu oli. Halleluja!

Se oli sama sävelmä, jota minoriittimunkit veisasivat completoriumin jälkeen. Veli Edvin oli opettanut hänelle tuon Kuninkaan äidin kunniaksi sepitetyn hymnin Kristiinan valvoessa hänen vuoteensa ääressä, kun hän makasi kuolemantaudissa heidän luonaan Jørundgaardissa. Kristiina hiipi kirkkomaalle ja seisoen lapsi käsivarrellaan vasten seinää saneli hiljalleen hymnin sanoja itsekseen.

-- Ei mikään, mitä tehnetkin, Kristiina, voi kääntää isäsi sydäntä sinusta. Siksi sinun ei pidä tuottaa hänelle enempää surua.

-- Sinun ristiinnaulitut kätesi olivat levällään ristillä, oi aurinkovaltakunnan kallis kuningas! Vaikka sielu eksyisi kuinka kauas oikealta tieltä, niin aina ovat nuo levitetyt käsivarret siellä. Mitään muuta ei tarvita kuin että syntinen sielu kääntyy noiden käsivarsien puoleen, omasta tahdostaan kuin lapsi, joka menee isänsä luo, ei kuten orja, jota ajetaan piiskaten ankaran isäntänsä eteen. Nyt hän ymmärsi miten rumaa synti on. Ja jälleen tuntui hänen rinnassaan tuo kipu, ikään kuin sydän olisi tahtonut haljeta katumuksesta ja häpeästä ansaitsemattoman armon tähden.

Kirkon vierustalla sai hiukan suojaa sadetta vastaan. Joku kosketti hänen olkaansa. Hänen edessään seisoi pappismunkki ja vanha luostariveli, jolla oli hautalapio kädessä. Paljasjalkaveli kysyi, hakiko hän majapaikkaa.

Hän keksi, että hän olisi paljon mieluummin jäänyt yöksi minoriittien, veli Edvinin veljien luo. Bakkeen oli niin pitkä matka -- ja hän oli niin lopen uupunut. Silloin käski munkki luostariveljeä saattamaan tuon vaimon naisten yöpaikkaan -- "ja anna vähän kalmusvettä hänen jaloilleen, ne näkyvät olevan haavoilla --"

Naisten yöpaikassa oli kylmä ja pimeä -- se oli ulkopuolella aitauksen, kujan varrella. Luostariveli toi hänelle pesuvettä ja vähän ruokaa, ja hän istui lieden vieressä koettaen tyynnyttää lasta. Naakkve tunsi varmasti ruoassaan, että äiti oli väsynyt eikä ollut syönyt koko päivänä; se itkeä nirisi ja parahteli vähän väliä imiessään tyhjiä rintoja. Kristiina siemaisi maitoa, jota luostariveli oli tuonut; sitten hän koetti valuttaa sen suustansa lapsen suuhun, mutta miehenalku pani kovaäänisen vastalauseen tätä uutta ruokaa vastaan, ja vanhus nauroi ja pudisti päätään. Paras oli, kun hän joisi sen itse, kai se koituisi hyödyksi pojallekin sitten.

Viimein hän meni. Kristiina kiipesi vuoteeseen, joka oli aivan katon rajassa. Sieltä hän ylettyi avaamaan erään luukun. Majalassa oli pahanhajuinen ilma -- siellä makasi vaimo, jolla oli vatsahaava. Kristiina avasi luukun ja katsoi ulos valoisaan, viileään kesäyöhön, josta virtasi häntä vastaan sateen puhdistama ilma. Hän istui lyhyessä sängyssä pää puoleksi seinähirsiä vasten -- vuoteessa oli niin vähän patjoja. Poika nukkui hänen sylissään. Hän oli aikonut sulkea luukun jälleen vähän ajan kuluttua, mutta nukkui kesken kaiken.

Yöllä hän heräsi. Kuu paistoi sisään kesäisen hunajan keltaisena ja valjuna, sen valo lankesi hänen ja lapsen yli, vastaiselle seinälle. Silloin hän näki ihmishahmon keskellä valojuovaa; se leijui lattian ja katonharjan välillä.

Se oli puettu tuhkanharmaaseen kaapuun ja näytti pitkältä ja kumaraselkäiseltä. Se oli veli Edvin. Hän hymyili sanomattoman hellästi -- hiukan mukavan lystikkäästi, aivan kuten eläessään.

Kristiina ei ihmetellyt. Nöyränä, onnellisena, täynnä odotusta hän katsoi tähän, valmiina näkemään ja kuulemaan, mitä tämä ystävä tahtoi.

Munkki katsoi häneen nauraen ja näytti hänelle vanhaa, raskasta nahkalapasta sekä ripusti sen sitten kuun säteelle. Sen jälkeen hän hymyili vielä herttaisemmin, nyökkäsi Kristiinalle ja katosi.

II

HUSABY

I

Vasta uutenavuonna ilmestyi Husabyhyn odottamattomia vieraita. Sinne tuli Lauritsa Bjørgulfinpoika ja vanha Smid Gudleikinpoika Dovresta; näiden seurassa oli kaksi herraa, joita Kristiina ei tuntenut. Mutta Erlend hämmästyi hiukan nähdessään appensa tässä seurassa -- herrat olivat Erling Vidkuninpoika, Gisken ja Bjarkøyn isäntä, sekä Haftor Graut Godøysta -- hän ei tiennyt Lauritsan tuntevan näitä. Mutta Erling-herra selitti heidän tavanneen toisensa Niemellä, hän oli istunut Lauritsan ja Smidin kanssa kuudenmiehen-neuvostossa, joka vihdoin viimein oli langettanut päätöksen herra Jon Haukinpojan perillisten riitajutussa. Näin hän oli joutunut puhumaan Lauritsan kanssa Erlendistä, ja Erling, jolla oli asiaa Nidarosiin, sanoi silloin, että hänen tekisi mielensä lähteä Husabyssä käymään, jos Lauritsa suostuisi lähtemään mukaan ja purjehtimaan pohjoiseen hänen kanssaan. Smid Gudleikinpoika kertoi nauraen tarjoutuneensa itse samaan joukkoon:

"Minä tahdoin nähdä Kristiinamme -- Pohjoislaakson kauneimman ruusun. Ja sitten minä ajattelin sukulaiseni Ragnfridin olevan kiitollisen, jos minä pitäisin hiukan silmällä hänen miestään ja niitä tärkeitä asioita, joista tämä päättelee noin mahtavien ja viisaiden miesten kanssa. Niin, Kristiina, sinun isälläsi on toisenlaisia hommia tänä talvena kuin kulkea talosta taloon meidän matkassamme juomassa jouluoluvia paastoon asti. Me olemme istuneet hyvässä rauhassa turpeellamme viimeiset vuodet ja hoidelleet perintöämme. Mutta nyt vaatii Lauritsa kaikkia laakson miehiä ratsastamaan joukolla Osloon kesken talvipakkasen -- opettamaan neuvoston korkeita herroja katsomaan kuninkaan parasta -- ne hoitavat niin huonosti asioita tuon alaikäisen lapsiraukan nimessä, sanoo Lauritsa --"

Herra Erling näytti hieman vaivaantuneelta. Erlend kohotti kulmiaan.

"Otatteko osaa noihin neuvotteluihin -- kuulutteko te suureen henkivartiopäätöskuntaan?"

"En, enhän minä", sanoi Lauritsa, "ratsastan vain neuvotteluun, kuten toiset laaksomme miehet, siksi että meidät on kutsuttu sinne."

Mutta Smid Gudleikinpoika puuttui taas puheeseen. Lauritsa oli ainakin saanut taivutetuksi hänet -- ja Kruken Hersteinin ja Trond Gjeslingin ja Guttorm Sneisin ja muita, jotka eivät muuten olisi välittäneet lähteä.

"Eikö tässä talossa ole tapana käskeä vieraita peremmälle?" sanoi Lauritsa. "Nyt sitä nähdään osaako Kristiina panna yhtä hyvän oluen kuin hänen äitinsä." Erlend oli miettivän näköinen, ja Kristiina ihmetteli.

* * * * *

"Mitä tämä tietää, isä?" kysyi hän vähän myöhemmin isän jäätyä hänen kanssaan pikkutupaan, jonne hän oli vienyt lapsen vieraiden takia.

Lauritsa istui kiikuttaen tyttärenpoikaa polvellaan. Naakkve oli nyt kymmenen kuukauden vanha, iso ja kaunis lapsi. Sillä oli ollut mekko ja töppöset jo joulusta alkaen.

"En muista teidän lausuneen sanaanne tuollaisissa asioissa ennen", lausui tytär jälleen. "Olette aina sanonut, että kuninkaan on paras hoitaa asioita niiden miesten avulla, jotka hän on kutsunut rinnalleen. Erlend sanoo, että tämä yritys on lähtenyt etelänpuoleisten herrojen taholta -- he aikovat saattaa vallasta Ingebjørg-rouvan ja hänen isänsä hänelle määräämät neuvonantajat ja kahmaista itselleen samanlaisen vallan kuin heillä oli Haakon-kuninkaan ja hänen veljensä lapsena ollessa. Mutta sanoitte siitä koituneen valtakunnalle paljon haittaa --"

Lauritsa kuiskasi, että Kristiina lähettäisi ulos lapsenpiian. Heidän jäätyään kahden hän kysyi:

"Mistä Erlend tämän asian tietää --? Munanko on kertonut?"

Kristiina virkkoi, että Orm oli tuonut muassaan kirjeen Munan-herralta palatessaan Husabyhyn syksyllä. Hän ei kertonut, että hän oli itse lukenut sen Erlendille -- tämä ei ollut taitava kirjoituksen lukija. Siinä kirjeessä oli Munan valittanut, että nykyään uskoi jokainen Norjan mies, joka kantoi vaakunamerkkiä, ymmärtävänsä paremmin maan hoitoa ja nuoren kuninkaan parasta kuin ne herrat, jotka olivat seisoneet Haakon-kuninkaan sivulla tämän eläessä, ja kuin tämän oma äiti, korkea Ingebjørg-rouva. Hän oli varoittanut Erlendiä, että jos Norjan herrat näyttäisivät tahtovan ryhtyä samanlaisiin toimiin kuin ruotsalaiset viime kesänä Skarassa juonittelemalla Ingebjørgia ja hänen vanhoja, taattuja neuvonantajiaan vastaan, tulisi tuon korkean rouvan sukulaisten pysytellä valmiina, ja Erlendin tuli silloin lähteä Munanin kanssa Hamariin.

"Eikö hän maininnut", sanoi Lauritsa raaputtaen sormellaan Naakkven lihavaa leuan alustaa, "että minä olen yksi niistä miehistä, jotka ovat nousseet vastustamaan niitä laittomia käskyjä, joita Munan levitteli pitkin laaksoa pohjoiseen -- kuninkaamme nimessä?"

"Tekö!" pääsi Kristiinan suusta. "Oletteko tavannut Munan Baardinpojan syksyllä?"

"Olen niinkin", vastasi Lauritsa. "Mutta kovinkaan sopuisia me emme olleet."

"Puhuitteko te minusta?" kysyi Kristiina nopeaan.

"Emme, hyvä lapsi", sanoi isä naurahtaen. "En muista sinusta olleen puhetta sillä kertaa. -- Tiedätkö sinä, onko asia niin, että sinun miehesi aikoo mennä etelään Munan Baardinpoikaa tapaamaan?

"Niin luulisin", vastasi Kristiina. "Sira Eiliv laati Erlendille tuonnoin kirjeen -- ja Erlend kertoi, että pian taitaa tulla lähtö etelään."

Lauritsa istui vähän aikaa katsellen lasta, joka kopeloi sormillaan hänen tikarinsa kahvaa ja koetti purra siihen juotettua vuorikristallia.

"Onko totta, että Ingebjørg-rouva aiotaan syöstä vallasta?" kysyi Kristiina.

"Hän on suunnilleen sinun ikäisesi", vastasi isä, yhä edelleen hymyillen. "Kukaan ei tahdo riistää kuninkaan äidiltä arvoa tai valtaa, johon hän on syntynyt. Mutta arkkipiispa ja eräät kuningasvainajan ystävät ja sukulaiset ovat kutsuneet meidät yhteen neuvottelemaan siitä, miten rouvan valtaa ja kunniaa sekä kansan etua parhaiten suojeltaisiin."

Kristiina sanoi hiljaa:

"Minä ymmärrän, isä, ettette te ole tullut tällä kertaa Husabyhyn vain katsomaan Naakkvea ja minua."

"Totta se on, en sen asian tähden ainoastaan", sanoi Lauritsa. Sitten hän nauroi: "Ja minä ymmärrän, tyttäreni, ettet sinä pidä siitä!"

Hän laski kätensä Kristiinan poskelle ja silitteli sitä. Niin hänen oli ollut tapana tehdä Kristiinalle tämän ensi vuosista asti joka kerran kun hän oli torunut tai kiusoitellut tytärtään.

* * * * *

Sillä välin istuivat herra Erling ja Erlend ylhäällä ritariparvessa -- siksi kutsuttiin isoa aittaa, joka oli pihamaan koilliskulmassa, aivan portin pielessä. Se oli korkea kuin torni ja kolmikerroksinen; ylimmässä oli ampumarei'illä varustettu huone ja siellä säilytettiin kaikki ne aseet, joita ei tarvittu tavallisissa oloissa kartanolla. Kuningas Skule oli rakentanut tämän talon.

Erling-herralla ja Erlendillä oli yllään turkit, siliä huoneessa oli purevan kylmä. Vieras kulki ympäri huonetta katsellen kaunista ase- ja haarniskavarastoa, jonka Erlend oli perinyt äitinsä isältä, Gaute Erlendinpojalta.

Erling Vidkuninpoika oli pienenläntä mies, hento rakenteeltaan, mutta pehmeälihainen; hän liikkui kevyesti ja kauniisti. Kasvoiltaan hän ei ollut kaunis, vaikka hänellä olikin säännölliset piirteet -- hänen tukkansa oli punertava ja kulmakarvat ja ripset valkoiset; itse silmät olivat myös hyvin vaaleansiniset. Se, että Erling-herraa kaikesta huolimatta pidettiin kauniina, johtui ehkä siitä, että kaikki tiesivät hänet Norjan rikkaimmaksi ritariksi. Hänellä oli myös erittäin puoleensavetävä, miellyttävä käytös. Hän oli mahdottoman järkevä, oppinut ja runsastietoinen, mutta kun hän ei milloinkaan pyrkinyt näyttämään tietojaan ja aina oli valmis kuuntelemaan muita, oli hänellä erittäin viisaan miehen maine maassa. Hän oli yhdenikäinen Erlend Nikulauksenpojan kanssa, ja he olivat sukua, joskin kaukaista Stovreim-suvun kautta; he olivat tunteneet toisensa lapsesta saakka, mutta mitään lähempää ystävyyttä ei heidän välillään ollut.

Erlend istui arkulla puhellen laivasta, jota hän veistätti itselleen kesäksi; se oli kuusitoistasoutuinen, ja hän arveli siitä tulevan erittäin nopeakulkuisen ja keveästi ohjattavan aluksen. Hän oli tuottanut kaksi laivanveistäjää pohjoisesta ja itse johtanut työntekoa.

"Laiva-asioita minä, näetkös, ymmärrän jonkin verran, Erling", virkkoi hän, "saat nähdä, että Margygren on näytettävä komealta, kun se pannaan halkomaan meren aaltoja --"

"Margygren -- onpas sillä kamalan pakanallinen nimi", sanoi herra Erling naurahtaen. "Aiotko siis lähteä sillä etelään?"

"Sinä taidat olla yhtä hurskas kuin vaimoni -- hänkin sanoo, että se on pakanallinen nimi. Ei hän pidä muuten koko laivasta, mutta hän on sellainen sisämaalainen -- hän ei kärsi koko merta."

"Vaimosi on hurskaan ja lempeän ja hyvän näköinen", sanoi Erling kohteliaasti. "Hän on sukuunsa, kuten odottaa sopii."

"Niin", Erlend naurahti. "Ei kulu päivääkään, ettei hän kävisi messussa. Ja Sira Eiliv, pappimme, jonka jo näit, lukee meille hengellisiä kirjoja -- se on -- jollei oteta lukuun olutta ja herkkua -- tälle papille mieluisinta. Ja tänne virtaa köyhää kansaa hakemaan apua ja neuvoja Kristiinalta -- he suutelevat luullakseni hänen hameensa helmoja -- minun omat miehenikin ovat muuttuneet tuntemattomiksi. Hän on kuin pyhät rouvat niissä pyhissä taruissa, joita Haakon-kuningas luetutti meille papeille siihen aikaan kun olimme hovipoikia, muistatko? Paljon on Husaby muuttunut sen jälkeen kun viimeksi kävit luonani, Erling. -- Ihmettelen muuten, että tahdoit tulla luokseni silloin", sanoi hän tovin kuluttua.

"Mainitsit ajan, jolloin olimme hovipoikia", sanoi Erling Vidkuninpoika kasvoilla hymy, joka kaunisti häntä. "Olimmehan me silloin ystäviä? Kaikki odottivat silloin sinusta suuria."

Mutta Erlend nauroi: "Niin minä odotin itsekin."

"Etkö sinä voi purjehtia etelään minun kanssani, Erlend?" kysyi herra Erling.

"Olen ajatellut lähteä maitse", vastasi toinen.

"Se käy hankalaksi -- yli tunturin talvisaikaan", sanoi Erling-herra. "Olisi hupaisaa, jos sinä liittyisit Haftorin ja minun matkaan."

"Olen luvannut lähteä eräiden toisten kera", vastasi Erlend.

"Vai niin, sinä seuraat tietysti appeasi -- sehän onkin luonnollisinta."

"Ei aivan niinkään -- minä tunnen niin vähän niitä miehiä, joiden kanssa hän on matkalla." Erlend oli vaiti. "Ei, minä olen luvannut käydä Munanin luona Stangessa", sanoi hän nopeasti.

"Turhaan sinä haet häntä sieltä", vastasi toinen. "Hän on lähtenyt tiloillensa Hisingiin, ja taitaa kulua aikaa, ennen kuin hän tulee uudelleen pohjoiseen. Milloin olet kuullut hänestä viimeksi?"

"Viime Mikon-messun aikaan -- hän kirjoitti minulle silloin Ringabusta."

"Tiedäthän sinä, mitä laaksossa tapahtui viime syksynä?" kysyi Erling. "Etkö tiedä? Sen kai sinä tiedät, että hän kulki Mjøsin varrella ja laaksoissa asuvien lääninherrojen luona viemässä hallitusherrain käskykirjettä, jonka mukaan talonpoikien tuli suorittaa täysi sotavero muonineen ja hevosineen -- yksi hevonen aina kuuden talonpojan osalle -- mutta herrojen lähettää vain hevoset ja itse jäädä kotiin? Etkö sinä ole kuullut tätä? Etkö sitäkään, että pohjoiset laaksot kieltäytyivät suorittamasta tätä veroa Munanin esiintyessä Eirik Toppin kanssa Vaagen käräjillä? Vastustuksen johtaja oli muuten Lauritsa Bjørgulfinpoika -- hän vaati Eirikiä turvautumaan lakiin, jos laillisista veroista oli jäänyt jotakin suorittamatta, mutta nimitti mielivallaksi sitä, että rahvaalta vaadittiin sotasuorituksia tanskalaisen miehen tukemiseksi melskeessä Tanskan kuningasta vastaan; jos kuningas vaati alamaisiltaan palvelusta, ei hänen tarvinnut pelätä jäävänsä vaille hyviä aseita ja hevosia ja aseistettuja miehiä -- mutta hän ei ollut lähettävä Jørundgaardista yhtään ainoata hamppunuorassa kulkevaa kilipukkia, ellei kuningas vaatinut häntä itseään ratsastamaan sen selässä yhtymäpaikalle. Mutta etkö sinä tiedä tästä? Smid Gudleikinpoika sanoo Lauritsan luvanneen kulmakunnalleen suojelusta tarvittaessa."

Erlend istui kuin salaman lyömänä.

"Lauritsa! En minä ole ikinä kuullut vaimoni isän sekaantuneen muuhun kuin siihen, mikä koskee hänen ja hänen ystäviensä omaisuutta."

"Ei hän useasti sitä teekään", sanoi herra Erling. "Mutta sen verran minä näin käydessäni nyt niemellä, että silloin, kun Lauritsa Bjørgulfinpoika puuttuu johonkin asiaan, seuraavat häntä kaikki -- sillä hän ei puhu ennen kuin tuntee asian niin hyvin, ettei hänen sanaansa helpolla suisteta. Hän kuuluu olleen kirjeenvaihdossa näistä seikoista Ruotsissa asuvan sukunsa kanssa -- rouva Ramborg, hänen isoäitinsä, ja herra Erngislen isoisä olivat näet veljeksien lapsia, ja hänellä on suuri suku siellä. Vaikka appesi onkin hiljainen mies, on hänellä huomattava valta niillä seuduin, missä hänet tunnetaan -- joskin hän harvoin sitä käyttää."

"Nyt minä ymmärrän, miksi sinä olet liittynyt häneen, Erling", sanoi Erlend nauraen. "Johan minua ihmetyttikin, miten teistä oli tullut niin hellät ystävät."

"Ihmetytti!" suutahti Erling. "Olisipa se ihmeteltävä mies, joka ei haluaisi kutsua Jørundgaardin Lauritsaa ystäväkseen. Parempi sinun olisi, sukulaismies, kuunnella häntä kuin Munania."

"Munan on ollut aivan kuin vanhempi veljeni siitä päivästä asti, jolloin lähdin ensi kertaa kotoa", sanoi Erlend hiukan kiivaasti. "Hän ei ole milloinkaan pettänyt minua, kun olen joutunut pulaan. Hän on nyt itse pulassa."

"Munan selviää kyllä", sanoi Erling Vidkuninpoika jälleen tyynesti. "Hänen kuljettamansa käskykirjeet olivat varustetut Norjan valtakunnan sinetillä -- vastoin lakia tosin, mutta sehän ei ole hänen syynsä. On hänellä muitakin vaikeuksia -- ne hommat, joihin hän oli sekaantunut ja joissa hän oli käyttänyt sinettiään ollessaan todistajana Eufemia-neidon kihlaamistilaisuudessa -- mutta sitä on vaikea selvittää ilmaisematta erästä, jota me emme --. Totta puhuen, Erlend, -- minä uskon Munanin selviävän ilman sinun apuasi -- mutta sinä voit vahingoittaa itseäsi sillä."

"Tahdotte syöstä rouva Ingebjørgin vallasta, niinhän?" sanoi Erlend. "Mutta minä olen luvannut sukulaisrouvallemme palvelustani sekä omassa maassa että muualla."

"Niin olen minäkin", vastasi Erling. "Ja aion pitää sen lupauksen -- niin tekee jokainen Norjan mies, joka on palvellut ja rakastanut herraamme ja kuningastamme Haakonia. Mutta hänen on paras päästä vapaaksi neuvonantajista, jotka neuvovat tuota nuorta rouvaa ja hänen poikaansa tuhon teille."

"Uskotko sinä teidän pystyvän _siihen_", kysyi Erlend ääntään alentaen.

"Uskon", vastasi Erling Vidkuninpoika lujasti. "Niin uskon. Ja niin uskovat kaikki, jotka eivät viitsi kuunnella", -- hän kohautti olkaansa -- "pahansuopaa ja -- joutavaa puhetta. Ja sitä meidän, Ingebjørg-rouvan sukulaisten, tulisi välttää ennen kaikkea."

Palvelusneito kohotti lattialuukkua ja kysyi, joko emännän sopi toimittaa ruoka pöytään.

* * * * *

Pöydässä istuttaessa tahtoi yhteispuhelu vähän väliä luiskahtaa uusiin suuriin kuulumisiin. Kristiina huomasi, että sekä hänen isänsä että Erling välttivät puheenainetta; he kertoivat sukulais- ja tuttavapiirissä tapahtuneista naimisista ja kuolemantapauksista, perintöriidoista ja kartanonkaupoista. Hän tuli levottomaksi tietämättä itsekään miksi. Näillä oli asiaa Erlendille, sen hän ymmärsi. Ja vaikkei hän tahtonut tunnustaa sitä itselleen, tiesi hän jo tuntevansa miehensä siksi hyvin, että arvasi tämän, itsepäisyydestään huolimatta, olevan hyvinkin helposti johdettavan, kun lujassa kourassa oli pehmeä kinnas, kuten sananlasku sanoo.

Aterian jälkeen muuttivat herrat lieden lähelle, asettuivat sinne juomaan. Kristiina istuutui penkille, otti ompelukehyksen syliinsä ja rupesi solmimaan lankoja. Kohta sen jälkeen tuli siihen Haftor Graut, levitti nahkasen lattialle ja istuutui emännän jalkojen juureen. Hän oli löytänyt Erlendin harpun, asetti sen eteensä ja alkoi hyräillä ja jutella. Haftor oli aivan nuori mies; hänellä oli keltainen kihara tukka, mitä kauneimmat kasvot, mutta paljon teerenpilkkuja. Kristiina havaitsi hänet pian kovasti lörppösuiseksi. Haftor oli vastikään nainut rahaa ja rikkautta, mutta ei viihtynyt tiloillaan; siksi hän oli lähtenyt henkivartioväen neuvotteluihin.

"-- Mutta ei ole kumma, jos Erlend Nikulauksenpoika jää mieluummin kotiin", sanoi hän laskien päänsä Kristiinan syliin. Kristiina vetäytyi etemmä, nauroi ja sanoi, että hän oli juuri kuullut miehensä aikovan lähteä etelään -- "missä asioissa lähtenee", sanoi hän viattoman näköisenä. "Nyt ovat ajat niin levottomat, ettei tuhma nainen enää ymmärrä, mistä on kysymys."

"Ja kuitenkin juuri naisen tuhmuus on saanut sen aikaan", vastasi Haftor nauraen ja siirtyi jäljestä. "Niin sanoo Erling ja niin sanoo Lauritsa Bjørgulfinpoika -- haluaisinpa tietää, mitä he tarkoittavat sillä. Mitä te luulette, Kristiina-emäntä? Ingebjørg-rouva on hyvä, yksinkertainen nainen -- ehkä hän parastaikaa istuu samanlaisessa puuhassa kuin te solmimassa silkkiä lumivalkeilla käsillään ja ajattelee: olisi sydämetöntä kieltää miesvainajan uskolliselta alamaispäälliköltä vähän suurempi elatusapu --"

Erlend tuli siihen ja istuutui vaimonsa viereen, minkä vuoksi Haftorin täytyi siirtyä etemmä.

"Tuo on semmoista hölynpölyä, jota rouvat jauhavat majapaikoissa, kun heidän miehensä ovat niin tyhmiä, että ottavat heidät mukaansa käräjiin --"

"Siellä, mistä minä olen kotoisin, sanotaan ettei savua ilman tulta --"

"Tunnemme mekin sen sananparren", virkahti Lauritsa; hän ja Erling olivat tulleet toisten luo. "Ja kuitenkin, Haftor, minulle kävi hullusti tässä talvella -- aioin sytyttää lyhtyni tuoreella hevosenlannalla --", sanoi Lauritsa ja istuutui pöydän kulmalle. Erling-herra toi heti hänen pikarinsa ja ojensi sen hänelle kunnioittavasti; sitten istui ritari penkille hänen lähettyvilleen.

"Kuinka te voisitte tietääkään siellä pohjan perillä Haalogalandissa, mitä Ingebjørg-rouva ja hänen neuvonantajansa tietävät tanskalaisten aikeista ja juonista?" sanoi Erlend. "Ja olitte ehkä lyhytnäköisiä asettuessanne vastustamaan kuninkaan avunpyyntöä. Knut-herra -- voimme yhtä hyvin lausua hänen nimensä, häntä kuitenkin kaikki tarkoitamme -- on minun mielestäni mies, jota en uskoisi tavattavan nukkuvana orrelta. Te istutte liian kaukana isoista padoista voidaksenne haistaa, mitä niissä keitetään. Ja parempi vara kuin vahinko, minusta --"

"Niin", sanoi Erling-herra. "Voisipa melkein sanoa, että meidän keittomme keitetään naapurin padassa -- me norjalaiset olemme kohta kuin vuokraväkeä, meille työnnetään ovesta Ruotsissa laitettu puuro -- syö, jos tahdot ruokaa! Yhden virheen teki herramme kuningas Haakon: hän muutti pirtin rakennusten ulkolaitaan tehdessään Oslosta maan ensimmäisen kaupungin. Ennen se sijaitsi keskellä pihaa, jos jatkamme tätä puhetta -- Bergenissä tai Nidarosissa -- mutta niissä määräävät nyt arkkipiispa ja tuomiokapituli yksin. -- Mitä sanot sinä, Erlend -- sinä, joka olet trøndilainen ja jonka koko tavara ja mahti on Trondheimissa?"

"Aivan niin. Kautta Kristuksen veren -- jos te tahdotte, että pata on kannettava takaisin oikeaan lieteen, niin --"

"Juuri niin", sanoi Haftor. "Liian kauan on meidän Pohjolaisten täytynyt tyytyä tuntemaan pohjaanpalaneen hajua ja särpimään kylmää kaalia --"

Lauritsa puuttui puheeseen:

"Asia on sillä lailla, Erlend, etten minä olisi ryhtynyt oman kulmani puhemieheksi, ellei minulla olisi ollut hallussani sukulaiseni herra Erngislen lähettämiä kirjeitä. Tiesin siis, ettei kukaan niistä miehistä, jotka käyttävät laillisesti valtikkaa, ole aikonut rikkoa molempien maiden välistä rauhaa ja sopua, ei Tanskan kuninkaan eikä oman kuninkaamme maassa."

"Jos tiedätte, appi, kuka nykyisin käyttää valtikkaa Tanskan maassa, niin tiedätte enemmän kuin useimmat muut", sanoi Erlend.

"Yhden seikan tiedän. On eräs, jota ei yksikään tahdo nähdä vallassa, ei täällä, ei Ruotsissa eikä Tanskassa. Se oli aiheena ruotsalaisten kapinaan kesällä Skarassa, ja se on aiheena siihen neuvotteluun, jonka me nyt aiomme pitää Oslossa -- osoittaaksemme kaikille, jotka vielä eivät ole älynneet asiaa, että järkevät miehet ovat kaikki tyynni yhtä mieltä siitä."