Part 10

"Ehei." Sitten hän naurahti. "Mutta minä alan pian tottua onnettomuuksiin, Kristiina. Ja minä olin lähin mies -- isä ei kyennyt lähtemään, ja Sigrid ja poika ovat minun luonani Mandvikissa. Mutta poika perii isänsä paikan suvussa, ja minä näin tällä matkalla, ettei tuo pikku raukka ole kohtaava vieroksuntaa joutuessaan sinne."

"Entä sisaresi", kysyi Kristiina henkeä pidättäen. "Minne hän joutuu?"

Simon katsoi maahan:

"Isä tahtoo hänet takaisin Dyfriniin", lausui hän hiljaa.

"Simon! Onko sinulla sydäntä suostua siihen!"

"Ymmärräthän sinä", vastasi toinen nostamatta silmiään maasta, "että pojalle on onni päästä isänsä sukuun alusta alkaen. Halfrid ja minä olisimme pitäneet mielellämme molemmat luonamme. Sisar ei olisi voinut olla uskollisempi ja hellempi sisarelleen kuin Halfrid oli Sigridiä kohtaan. Kukaan meistä ei ole ollut kova hänelle -- älä sitä luule. Ei isäkään -- vaikka hän on ollut murtunut mies sen jälkeen. Mutta etkö sinä ymmärrä, että olisi väärin, jos joku meistä estäisi tuota viatonta poikaa saamasta isänsä nimeä ja perintöä."

Kristiinan lapsi päästi suustaan rinnan. Äiti veti kiireesti kokoon vaatteensa rinnan yli ja pusersi vavisten pienokaisen itseään vasten. Tämä röyhtäisi pari kertaa tyytyväisenä ja pulputti maitoa suustaan omille ja äidin vaatteille.

Simon katsahti heihin ja sanoi omituisesti hymyillen:

"Sinulla oli parempi onni, Kristiina, kuin minun sisarellani."

"Niin, sinusta ei voine tuntua oikealta", sanoi Kristiina hiljaa, "että minulla on vaimon nimi ja pojallani aviolapsen. Olisi ollut oikein, jos minä olisin jäänyt yksin isättömine äpärineni --"

"Se olisi ollut kamalin sanoma, minkä minä olisin saattanut kuulla", sanoi Simon. "Minä suon sinulle kaikkea hyvää, Kristiina", lisäsi hän hiljemmin.

Tämän jälkeen hän kysyi tietä. Hän kertoi tulleensa pohjoiseen laivalla Tunsbergin kautta. "Minun täytyy nyt ratsastaa eteenpäin ja koettaa saavuttaa palvelijani."

"Finnkö sinulla on mukana?" kysyi Kristiina.

"Ei, Finn on nyt nainut mies eikä ole minun luonani enää. Vieläkö sinä muistat hänet?" kysyi Simon ilostuen hiukan.

"Onko Sigridin poika kaunis lapsi?" kysyi Kristiina katsoen Naakkvea.

"Niinhän nuo sanovat. Minusta kaikki kapalolapset ovat yhdennäköisiä", vastasi Simon.

"Sinulla ei ole itselläsi lapsia", sanoi Kristiina, ja häntä hymyilytti.

"Ei", vastasi toinen lyhyeen. Sitten hän sanoi hyvästit ja ratsasti pois.

* * * * *

Jatkaessaan matkaa ei Kristiina enää pannut lasta selkäänsä. Hän kantoi sitä sylissään painaen sen kasvot kaulakuoppaansa vasten. Hän ei voinut ajatella muuta kuin Sigrid Andreksentytärtä.

Hänen isänsä ei olisi voinut tehdä niin. Lauritsa Bjørgulfinpoika ei olisi voinut ratsastaa kerjäämään tyttärensä äpärälle perheoikeutta sen isän sukulaisilta -- ei ikinä hän olisi tehnyt sitä. Eikä ikinä, ei kuuna päivänä hänellä olisi ollut sydäntä riistää Kristiinan sylilasta, pientä poloista, äitinsä sylistä, äitinsä rinnoilta, äidinmaidon vielä sen viattomilla huulilla pisaroidessa. Naakkve-poikaseni, sitä hän ei olisi hennonut tehdä -- vaikka se olisi ollut tuhannesti oikein; minun isäni ei olisi tehnyt sitä.

Mutta hän ei saanut silmistään tuota kuvaa: ratsujoukkoa, joka katoaa pohjoiseen tunturisolaan, missä laakso on ahdas ja vuorensyrjät työntyvät yhteen sankan metsän peittäminä. Kylmää huokuva joki syöksyy pauhaten pohjapaadelta toiselle, jäänviheriänä, pärskyen, mustia häränsilmiä tehden. Se, joka putoaa syvyyteen, ruhjoutuu kuoliaaksi kivien välissä. Oi Jeesus, Maaria!

Sitten hän näki edessään Jørundgaardin kotiniityt valoisana kesäyönä -- näki itsensä juoksemassa polkua alas honkametsän laidassa joen rannalla olevalle vihreälle kentälle, joka oli vaatteiden pesupaikka. Vesi juoksi väkevänä, yksitoikkoisesti kumisevana virtana laakeassa, kivisessä uomassaan. Jeesus Kristus, en jaksa enää --!

Mutta isä ei sittenkään olisi hennonut tehdä niin. Ei vaikka se olisi ollut kuinka oikein. Jos minä olisin rukoilemalla rukoillut polvillani: Isä, sinä et saa ottaa minulta lastani!

* * * * *

Kristiina seisoi Feginsbrekkalla, ja kaupunki loisti hänen allaan illan kultaisessa ruskossa. Joen leveän, välkkyvän kaarteen tuolla puolen näkyi ruskeita, turvekattoisia taloja, tuuheita tarhoja, vaaleita kivisiä rakennuksia, joilla oli pykäläiset päädyt, kirkkoja, joista toisissa oli musta lautakatto, toisissa himmeä lyijynkarvainen kupu. Mutta yli vihannan laakson, yli tuon kaupungin kohosi Kristuksenkirkko niin jättiläismäisenä ja häikäisevän valkeana, että kaikki näytti aivan kuin lepäävän sen jaloissa. Päin auringon hohdetta kimmeltävine ikkunaruutuineen, torneineen ja huimaavine huippuineen sekä kultaisine viireineen se seisoi siinä viitaten valoisaa kesätaivasta kohti.

Joka puolella näkyi vihantia viljelysmaita, ja kukkuloilla oli mahtavia kartanoita. Takana levisi vuono avarana ja kirkkaana, kuvastellen isoja hattaroita, joita vaelsi häikäisevän sinisten tunturien takaa toiselta puolen. Luostarisaari päilyi kuin vihreä seppele valkoisine kivitalo-kukkasineen vuonossa, ja laineet loiskivat hiljaa sen rantoihin. Oi, kuinka paljon laivanmastoja rannassa, kuinka paljon kauniita taloja!

Häikäistyneenä ja itkien vaipui nuori vaimo alas tiepuoleen pystytetyn ristin eteen, missä tuhannet pyhiinvaeltajat olivat polvistuneet kiittämään Jumalaa, jonka auttavat kädet ojentuivat ihmisiä kohti näiden vaeltaessa vaarallisen, kauniin maailman halki.

* * * * *

Kirkoista ja luostareista kuului iltasoitto Kristiinan astuessa Kristuksenkirkon pihaan. Silmänräpäykseksi hän uskalsi katsoa ylös kirkon länsipäätyyn -- sitten hän loi häikäistynä katseensa maahan.

Ihmisten oma voima ei ollut voinut saada tätä aikaan -- Jumalan henki oli elänyt pyhässä Øisteinissa ja muissa miehissä, jotka hänen jälkeensä olivat rakentaneet kirkkoa. Tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa -- nyt hän ymmärsi nuo sanat. Jumalan valtakunnan ihanuus heijastui noista kivistä, jotka todistivat, että hänen tahtonsa oli kaikki mikä on kaunista. Kristiina joutui vavistuksen valtaan. Jumalan täytyi kääntyä vihassa pois kaikesta, mikä on rumaa -- synnistä ja häpeästä ja saastasta.

Taivaanlinnan pylväskäytävissä seisoi pyhiä miehiä ja naisia; nämä olivat niin kauniita, ettei Kristiina uskaltanut katsoakaan niitä. Iankaikkisuuden kuihtumattomat köynnökset kohosivat hiljaa, hentoina korkeuteen -- kiersivät torneja ja pylväitä ja puhkesivat viimein kukkaan kivisinä monstranssiastioina. Keskioven yläpuolella riippui Kristus ristillä, sivullaan Maaria ja evankelista Johannes, ja nämä olivat niin valkoiset kuin lumi; ja tuon valkoisen keskeltä välkkyi kultaa.

Kolmeen kertaan hän kulki rukoillen kirkon ympäri. Mahtavat muurit päätä huimaavine, loputtomine pilareineen ja kaarineen ja ikkunoineen, katon valtava kallepinta, torni, ristin paistava kulta ylhäällä avaruudessa -- sai Kristiinan vaipumaan maahan syntinsä kuorman alle.

Hän vapisi suudellessaan pääportin kirjailtua kivilevyä. Kuin salaman välkkeessä hän näki tummat puuveistokset kotikirkon ovella -- jota hän oli suudellut lapsensuullaan isän ja äidin jälkeen.

Hän pirskotti vihkivettä lapsen ja itsensä päälle -- muisti isän tehneen samoin hänen ollessaan pieni. Pusertaen lapsen lujasti rintaansa vasten hän kulki kirkon läpi alttaria kohti. Hän kulki kuin metsässä -- pylväät olivat uurteiset kuin vanha puu, ja metsän sisälle lankesi valo monivivahteisena ja kirkkaana kuin taulu kuvaruutujen läpi. Korkealla hänen yläpuolellaan oli leikkivien eläinten ja ihmisten kuvia kivilehtien keskellä ja kivi-enkelit soittivat -- mutta vielä paljon, pyörryttävän paljon korkeammalla kaartuivat holvit, kohottaen katon Jumalaa kohti. Eräässä salissa, joka oli syrjemmällä, toimitettiin palvelusta alttarin edessä. Kristiina vaipui polvilleen patsaan juureen. Laulu rasitti häntä kuin liian voimakas valo. Nyt hän näki, miten syvällä tomussa hän oli.

Pater noster. Credo in unum Deum. Ave Maria, gratia plena. Hän oli oppinut rukouksensa sanelemalla niitä isän ja äidin jälkeen ennen kuin oli ymmärtänyt niistä sanaakaan -- oli osannut ne niin kauan kuin muisti. Herra Jeesus Kristus. Sellainen syntinenkö hän oli --

Korkealla kunniakaaren alla, ihmisten yläpuolella, riippui ristiinnaulittu Jeesus. Pyhä Neitsyt, hänen äitinsä, seisoi katsoen kuolemantuskassa viatonta poikaansa, joka kitui siinä kuoliaaksi pahantekijän tavoin.

Ja tässä hän makasi polvillaan maassa syntinsä hedelmä sylissään. Hän puristi lasta rintaansa vasten -- se oli terve kuin omena, punainen ja valkoinen kuin ruusu -- se oli nyt valveilla ja katsoi häneen kirkkailla, suloisilla silmillään.

Synnissä siitetty. Hänen kovan, pahan sydämensä alla kasvanut. Vedetty esiin hänen synninsaastuttamasta ruumiistaan niin hentona, ehjänä, sanomattoman suloisena, terveenä ja puhtaana. Tuo ansaitsematon armo mursi hänen sydämensä, ja katumuksen lyömänä hän makasi siinä, itkun valuessa hänen sielustaan kuin veri kuolemanhaavasta.

Naakkve, Naakkve, oma lapseni! Jumala kostaa vanhempien pahuuden lapsille. Enkö minä sitä tiennyt. Tiesin kyllä. Mutta minä en säälinyt viatonta elämänalkua, joka saattoi herätä kohdussani -- tullakseen kirotuksi ja saadakseen kärsiä syntini tähden.

Kaduinko minä syntiäni kantaessani sinua, rakkahin, rakkahin poikani? En, ei se katumusta ollut. Sydämeni oli kova vihasta ja pahoista ajatuksista sillä hetkellä, jolloin ensiksi tunsin sinun liikkuvan, liikkuvan niin pienenä ja turvattomana. Magnificat anima mea Dominum. Et exultavit spiritus meus in Deo salutari meo --. [Sieluni ylistää Herraa. Ja henkeni iloitsee Jumalasta, Vapahtajastani.] Näin hän lauloi, tuo naisten lempeä kuningatar, kun hänet oli valittu kantamaan sitä, jonka tuli kuolla meidän syntiemme tähden. En minä muistanut oman syntini ja lapseni synnin sovittajaa. Ei, ei se ollut katumusta -- tekeydyin vain pieneksi ja kurjaksi ja kerjäsin, että oikeuden laki rikottaisiin, sillä en jaksanut kestää sitä, että Jumala pysyi sanassaan ja rankaisi minua sanansa mukaan.

Nyt hän sen tiesi. Hän oli kuvitellut Jumalan sellaiseksi kuin oman isänsä, Pyhän Olavin sellaiseksi kuin isänsä. Hän oli odottanut kaiken aikaa syvimmässä sydämessään, että jos rangaistus olisi kovempi kuin mitä hän jaksaisi kestää, ei hän kohtaisi oikeutta, vaan armon. Hän itki niin, ettei kyennyt kohoamaan ylös toisten noustessa seisomaan jumalanpalveluksen aikana -- vaan jäi lysyyn lapsensa yli. Hänen lähellään oli myös joitakin toisia, jotka eivät kohonneet paikaltaan -- kaks hyvissä pukimissa olevaa talonpoikaisnaista ja nuori poika heidän välissään.

Hän katsoi kuoriin päin. Kultaisten ristikko-ovien takana kiilsi pimeässä Pyhän Olavin arkku korkealla alttarin takana. Kylmät väreet kulkivat pitkin Kristiinan selkään. Siellä odotti hänen pyhä ruumiinsa ylösnousemuksen päivää. Silloin oli arkun kansi ponnahtava auki ja kuningas oli nouseva kuolleista. Kirves kädessään hän oli astuva alas kirkon käytävää pitkin. Ja kivilattian alta ja mullasta kirkon ympäriltä, jokaisesta Norjanmaan haudasta oli nouseva kuolleiden keltaisia luurankoja, ne tulisivat täyttymään lihalla ja seuraisivat kuningastaan. Ne, jotka olivat koettaneet astua hänen verisiä jälkiään, kuin myös ne, jotka vain olivat liittyneet häneen siksi, että hän auttaisi heitä kantamaan niitä synnin ja surun ja sairauden taakkoja, jotka he olivat sitoneet selkäänsä ja lastensa selkään täällä maan päällä. Siinä he nyt tungeksivat kuninkaansa ympärillä pyytäen häntä muistuttamaan Jumalalle heidän hädästään. Herra, kuule, kun rukoilen tämän kansan puolesta, jota rakastin niin, että mieluummin kärsisin kirousta ja hätää ja vihaa ja iankaikkisen kuoleman kuin että Norjassa olisi yksikään mies tahi nainen, joka ei tietäisi sinun kuolleen kaikkien syntisten vapahdukseksi, Herra, sinä joka käskit meidän lähteä maailmaan saattamaan kaikki kansat opetuslapsiksesi -- Herra, verelläni kirjoitin minä, Olavi Haraldinpoika, sinun käskysi norjankielellä noille soturiraukoillesi.

Kristiina sulki silmänsä, häntä pyörrytti ja huimasi. Kuninkaan kasvot kääntyivät häneen -- tämän salamoivat silmät katsoivat läpi hänen sielunsa -- ja hän vapisi Pyhän Olavin katsetta.

Eikö sinne sinun pohjoiselle kotikulmallesi, Kristiina, missä minä levähdin silloin, kun omat mieheni ajoivat minut perintökunnastani, siksi etteivät kärsineet Jumalan lakia -- eikö sinne rakennettu kirkkoa? Eikö siellä käynyt sanantaitavia miehiä neuvomassa teille Jumalan käskyjä?

Kristiina Lauritsantytär Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Ei sinun pidä tappaman. Herra kostaa isäin pahat teot lapsille. Minä kuolin, että te oppisitte tuntemaan nämä opit. Etkö sinä ole tullut osalliseksi niistä, Kristiina Lauritsantytär?

Kyllä, kyllä, herra kuningas!

Olavinkirkko kotona -- Kristiina näki tuon rauhaisan, ruskean hirsihuoneen. Katto ei ollut niin korkealla siellä, että se olisi pelottanut häntä, se oli luottamusta herättävä, pystytetty Jumalan kunniaksi tummasta tervatusta puusta, samasta, josta ihmiset rakentavat asumuksensa, aittansa ja navettansa. Mutta kirkon rakennuspuut oli veistetty sileiksi parruiksi ja asetettu seisomaan pystyyn Herran huoneeksi. Näin, opetti Sira Eirik joka vuosi kirkonvihkiäispäivänä, tulee meidän vuolla uskon aseilla syntisestä, luonnollisesta ihmisestämme kestävä parru Kristuksen kirkkoon.

Oletko sinä unohtanut tämän. Kristiina? Missä ovat ne teot, joiden tulee todistaa viimeisenä päivänä, että olet parru Jumalan kirkossa -- hyvät teot, jotka todistavat sinut Jumalan omaksi?

Herra Jeesus, hänen hyvät tekonsa! Hän oli lukenut rukoukset, jotka oli opetettu hänelle. Hän oli ojentanut almut, jotka hänen isänsä oli pannut hänen käsiinsä, hän oli auttanut äitiään tämän pukiessa köyhiä, ravitessa nälkäisiä, hoidellessa sairaiden haavoja.

Mutta pahat työt olivat hänen omansa.

Hän oli tarrautunut kaikkiin, jotka soivat hänelle turvaa ja tukea. Hän oli kuunnellut veli Edvinin helliä kehoituksia, nähnyt tämän surun hänen syntinsä johdosta, omistanut tämän lempeät esirukoukset -- ja heittäytynyt polttavaan hekkumaan heti kun oli päässyt hänen hyvien, vanhojen silmiensä alta. Makaillut navetoissa ja suojissa tuntien tuskin häpeää siitä, että oli narrannut hyvää, kunnianarvoisaa Groa-rouvaa, nauttinut hurskasten sisarten ystävällistä huolenpitoa ymmärtämättä hävetä sittenkään, kun nämä kiittivät hänen lempeää luontoaan ja säädyllistä menoaan isälle.

Oih, vaikeinta oli ajatella isää. Isää, joka ei ollut sanonut hänelle yhtään ynseää sanaa tullessaan hänen luoksensa keväällä.

Simon oli salannut hänen kanssaan sen, että oli tavannut kihlattunsa toisen miehen kanssa majalassa, joka oli kaiken maailman kulkijoita varten. Ja Kristiina oli antanut hänen kärsiä syyn omasta sanansyönnistään, antanut hänen astua syyllisenä isänsä eteen.

Oi, isä, pahimmin hän oli rikkonut isää kohtaan. Ei, äitiä. Se oli vieläkin pahempaa. Jos hänen Naakkvensa osoittaisi varttuessaan yhtä vähän rakkautta äitiään kohtaan kuin hän oli suonut omalle äidilleen -- ei hän jaksaisi sitä kestää. Äidille, joka oli synnyttänyt hänet ja ruokkinut häntä rinnoillaan, valvonut hänen vieressään öitä hänen ollessaan sairas, pessyt hänet ja sukinut hänen tukkaansa iloiten siitä, että se oli kaunis. Ja kun hän ensi kertaa oli itse tuntenut tarvitsevansa äitinsä lohdutusta ja apua, hän oli heti odottanut äidin tulevan luokseen, kaikesta nöyryytyksestä huolimatta. Äitisi olisi kyllä lähtenyt pohjoiseen ja tullut sinun luoksesi, jos hän olisi tiennyt, että siitä olisi ollut lohtua sinulle, oli isä sanonut. Oi äiti, äiti, äiti --!

Hän muisti äkkiä, miten Jørundgaardin kaivovesi oli näyttänyt puhtaalta ja kirkkaalta puisissa kupeissa. Mutta isällä oli lasipikari, ja kun hän täytti sen vedellä ja pani sen auringonpaisteeseen, niin se oli liejuista ja täynnä törkyä.

Nyt, herra kuningas, minä näen, millainen olen!

Hyvyyttä ja rakkautta hän oli vaatinut kaikilta ihmisiltä suoranaisena oikeutenaan. Hän oli kokenut ääretöntä hyvyyttä ja rakkautta elonsa päivinä. Mutta jo ensimmäisellä kerralla, kun joku oli noussut häntä vastaan, oli hän kohonnut pystyyn kuin myrkkykäärme, valmiina pistämään. Hänen tahtonsa oli ollut kova ja terävä kuin veitsi hänen toimittaessaan Eline Ormintyttären kuolemaan.

Hän olisi noussut varmasti vaikka itse Jumalaa vastaan, jos tämä olisi laskenut oikeamielisen kätensä hänen päälleen. Miten olivatkaan isä ja äiti jaksaneet kestää kaiken -- kolme lasta he olivat kadottaneet pieninä, nähneet Ulvhildin vaipuvan hautaan koettuaan pitkät surulliset vuodet hankkia tälle terveyttä. Mutta he olivat kantaneet kaikki koettelemuksensa kärsivällisesti eivätkä olleet kertaakaan epäilleet, ettei Jumala olisi katsonut heidän lapsiensa parasta. Ja sitten oli hän tuottanut heille niin paljon surua ja häpeää.

Mutta jos joku olisi koskenut hänen lapseensa -- jos he olisivat ottaneet sen, kuten Sigrid Andreksentyttäreltä otettiin hänen lapsensa --. Oi, älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta!

Helvetin kuilun reunalle hän oli joutunut. Jos hän olisi kadottanut poikansa, olisi hän viskautunut kuohuvaan syvyyteen, heittänyt pilkaten toivon kaikkien niiden hyvien, rakastavien ihmisten jälleennäkemisestä, jotka olivat rakastaneet häntä -- tappanut itsensä ja joutunut perkeleen huomaan.

Ei ollut siis kovin ihmeellistä, että Naakkvella oli verisen käden merkki rinnassaan.

Oi Pyhä Olavi, joka kuulit minua silloin, kun rukoilin sinua auttamaan lastani! Kun rukoilin, että kääntäisit rangaistuksen minuun ja jättäisit rauhaan viattoman. Oi, herra, minä tiedän, olen pitänyt oman puoleni sopimuksesta.

Kuin villi, pakanallinen eläin hän oli karannut pystyyn ensimmäisestä ojennuksesta. Erlend. Ei hetkeäkään hän ollut uskonut, ettei tämä enää pitäisi hänestä. Sillä jos hän olisi niin uskonut, silloin hän ei olisi jaksanut elääkään enää. Ei, hän oli ajatellut salaa itsekseen, että kun hän tuli taas kauniiksi ja terveeksi ja iloiseksi -- silloin saisi tämä olla pyytäjänä. Ei Erlend ollut rakkaudeton talvellakaan. Vaikka hän, Kristiina, oli kuullut pienestä pitäen sanottavan, että paholainen pysytteleikse aina raskaan vaimon kintereillä kiusaten häntä hänen ollessaan heikko, oli hän kallistanut korvansa sen valheille. Hän oli ollut uskovinaan ettei Erlend enää vähnänyt hänestä, siksi että hän oli ruma ja sairas -- huomatessaan miehensä surevan sitä, että oli toimittanut itsensä ja vaimonsa juorujen alaiseksi. Hän oli tappanut Erlendin pienet hellät sanat tämän huulille, ja kun hän itse viekoitteli tämän käyttämään kiivasta ja ajattelematonta kieltä, veti hän ne sopivalla hetkellä esiin. Herra Jeesus, oliko hän siis ilkeä nainen -- hän oli ollut huono vaimo.

Joko nyt huomaat, Kristiina, tarvitsevasi apua?

Kyllä, herra kuningas, huomaan sen nyt. Tarvitsen suuresti sinun tukeasi, etten kääntyisi uudelleen Jumalasta pois. Ole kanssani sinä kansanpäällikkö, minun astuessani esiin rukouksineni, rukoile armoa minulle. Pyhä Olavi, rukoile puolestani!

Cor mundum crea in me, Deus, et Spiritum rectum innova in visceribus meis.

Ne projicias me a facie tua --

Libera me de sanguinibus, Deus, Deus salutis meæ --

* * * * *

Jumalanpalvelus oli loppunut. Kansa lähti kirkosta. Ne kaksi talonpoikaisnaista, jotka olivat olleet polvillaan Kristiinan lähellä, nousivat. Mutta poika, joka oli heidän välissään, ei noussut; hän alkoi raahautua lattian yli työntämällä itseään kyynärpäillään kivilaattoja pitkin ja hypähtelemällä kuin siipirikko variksenpoika. Hänellä oli aivan vähäiset raajat koukussa vatsanpohjan alla. Naiset kulkivat siten, että peittivät hänet, mikäli saattoivat, vaatteillaan.

Heidän kadottuaan näkyvistä viskautui Kristiina maahan ja suuteli sitä lattian kohtaa, mistä nämä olivat kulkeneet hänen ohitseen.

* * * * *

Hieman hämmentyneenä ja neuvottomana hän seisoi kuorin sisäänkäytävän edessä, kun nuori pappi tuli ulos ristikko-ovesta. Tämä seisahtui itkettyneen nuoren naisen eteen, ja Kristiina toimitti hänelle asiansa niin hyvin kuin osasi. Ensin toinen ei ymmärtänyt. Silloin Kristiina kaivoi esille kultaisen seppeleensä ja ojensi sen esiin.

"Vai niin, oletteko te Kristiina Lauritsantytär, Erlendin vaimo Husabystä?" Hän katsoi vähän ällistyneenä Kristiinaan; tämän kasvot olivat aivan turvonneet itkusta. "Vai niin, lankonne, mestari Gunnulf, puhui tästä, aivan niin --"

Hän vei Kristiinan sakaristoon, otti seppeleen, kääri sen esiin vaatteesta ja katsoi sitä; sitten hän hymyili.

"Katsokaahan -- ymmärrättehän -- tässä pitää olla todistajia ja sen sellaista -- te ette voi antaa pois tällaista kalleutta kuin mitäkin leivänpalaa, rouva. Mutta minä voin panna sen säilöön, te ette kai mielellänne kantele sitä kaupungilla. Pyytäkää Arne-herraa vaivautumaan tänne", sanoi hän kirkonpalvelijalle. "Teidän miehenne olisi myös pitänyt olla saapuvilla, luullakseni, että kaikki olisi käynyt asianmukaisesti. Mutta ehkä Gunnulf on saanut häneltä kirjeen.

"Teidät on toimitettava itse arkkipiispan eteen, niinhän se oli? Muuten on Hauk Tomaksenpoika penitentiariuksemme -- en tiedä onko Gunnulf puhunut siitä Eiliv-herran kanssa. Mutta tulkaa aamulla huomenmessuun, niin voitte kysyä minua nimeltäni, minun nimeni on Paal Aslakinpoika. Tuon tuossa" -- hän osoitti lasta -- "voitte jättää majalaan. Te tulette olemaan yötä Bakken sisarien luona, niin muistelen lankonne sanoneen?"

Nyt tuli toinen pappi sisään, ja he puhelivat keskenään vähän. Edellinen aukaisi pienen seinässä olevan kammion, otti vaa'an ja punnitsi seppeleen toisen kirjoittaessa muistiin painon. Sitten he panivat sen seinäkaappiin ja sulkivat oven.

Herra Paal olisi laskenut hänet ulos -- mutta sitten hän kysyi, tahtoiko Kristiina, että hän nostaisi hänen poikansa Pyhän Olavin arkun ääreen.

Hän otti pojan käsiinsä tottuneella, hiukan huolettomalla otteella, jonka papit saavat liikutellessaan kastelapsia. Kristiina seurasi häntä takaisin kirkkoon, ja silloin pappi kysyi tahtoiko hän suudella arkkua.

Minä en uskalla, ajatteli Kristiina, mutta hän meni papin jäljestä porrasastuimia ylös korokkeelle, jolla arkku oli. Hänen silmissään läikkyi aivan kuin suuri, liidunvalkea valo, kun hän lähensi huulensa kultaista kirstua kohti.

Pappi katsahti häneen -- vaipuisiko hän tainnoksiin. Mutta Kristiina pysyi jaloillaan. Sen jälkeen painoi pappi lapsen otsan keveästi pyhäinjäännöstä vasten.

Paal-herra saattoi hänet kirkon ovelle ja kysyi, osaisiko Kristiina varmasti lauttauspaikalle. Sitten hän toivotti hyvää yötä -- hän puhui koko ajan tasaisesti ja arkiseen tapaan kuin säädykäs, nuori hoviherra.

Oli alkanut sataa tihuuttaa, ja kedoilta ja ajotieltä, joka oli raikas ja vihanta kuin pihanurmi pyöränjälkien molemmin puolin, levisi makea tuoksu. Kristiina suojasi poikaa sateelta niin hyvin kuin taisi -- lapsi painoi niin kauheasti, että hänen käsivartensa olivat aivan puutuneet kantamisesta. Ja sitten se marisi ja itki lakkaamatta -- se oli kai taas nälkäinen.

Äiti oli kuolemanväsynyt -- pitkästä vaelluksesta ja itkemisestä ja kirkossa kokemastaan valtavasta mielenliikutuksesta. Häntä vilusti -- ja sade yltyi, pisarat ropisivat puita vasten, lehdet välkkyivät ja vipattivat. Hän haparoi eteenpäin halki ketojen ja tuli penkereelle, josta näkyi leveänä ja harmaanlikaisena juokseva joki; sen pinta oli kuin reikäinen seula sateessa.

Ei näkynyt minkäänlaista lauttaa. Kristiina tiedusti asiaa parilta mieheltä, jotka olivat ryömineet paaluilla seisovan ranta-aitan alle sadetta pitämään. Nämä sanoivat, että hänen oli mentävä niemelle -- siellä oli nunnien talo ja siellä oli lautturi.