Kristiina Lauritsantytär 2 (of 3): Emäntä
Part 1
KRISTIINA LAURITSANTYTÄR II: EMÄNTÄ
Kirj.
Sigrid Undset
Tekijättären luvalla suomentanut
Siiri Siegberg
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.
I
SYNNIN HEDELMÄ
I
Iltaa ennen Simonin-messua laski Baard Petrinpojan laiva Birgsin lahteen. Nidarholman apotti oli itse ratsastanut rantaan sukulaistaan Erlend Nikulauksenpoikaa vastaan, tahtoen samalla toivottaa tervetulleeksi tämän kotiin tuoman nuoren vaimon. Vastanaineet aiottiin majoittaa yöksi Viggin apotin omina vieraina.
Erlend talutti kalmankalpean, surkeannäköisen nuoren vaimonsa laiturilta. Apotti laski leikkiä merimatkan vaivoista; Erlend nauroi ja tuumi vaimonsa jo kaipaavankin seinäänkiinnitettyä sänkyä. Ja Kristiina yritti hymyillä, mutta ajatteli samalla, ettei hän enää ikinä astu hyvällä laivan kannelle. Hän voi pahoin Erlendin tullessa lähellekin, niin tämä tuoksahti merelle ja laivalle -- hänen tukkansakin oli ihan kankea ja tahmea suolavedestä. Erlend oli koko matkan ollut villinä ilosta, ja Baard-herraa oli naurattanut: Møressä, meren rannalla, missä Erlend oli viettänyt kasvinvuotensa, olivat pojat keikkuneet vesillä lakkaamatta, purjehtineet ja soutaneet. Kumpikin, Erlend ja Baard, oli tosin säälinyt häntä hiukan, mutta ei siten kuin Kristiinan mielestä hänen surkeutensa vaati. Kaiken aikaa nämä vain hokivat, että meritauti kyllä asettuu, kun hän tottuu laivalla oloon. Mutta hän oli ollut yhtä kurja koko ajan.
Seuraavana päivänä ratsastaessaan hänestä tuntui kuin hän olisi purjehtinut. Mäkeä ylös, toista alas kävi kulku yli mahtavien vieremätöyryjen, ja jos koetti kiinnittää katseensa määräpisteeseen harjun laidassa, tuntui koko perustus heiluvan ja kohoavan kuin aallonharja kohti väritöntä talvista taivasta.
Viggiin oli tullut joukko Erlendin ystäviä ja naapureita aamulla saattamaan morsiusparia kotiin, ja nyt he ratsastivat lopun matkaa suuressa seurassa. Maa kumisi hevosten kavioiden alla, sillä se oli jäätynyt kovaksi kuin rauta. Huuru kierteli ajajien ympärillä; hevosten karva ja ratsastajien hiukset ja turkinreunat olivat kuurassa. Erlend oli yhtä valkohapsinen kuin apotti, ja hänen kasvonsa hehkuivat aamuryypystä ja purevasta ahavasta. Hän oli pukeutunut sulhasvaatteisiinsa ja oli säihkyvän nuoren ja virkun näköinen; hänen kaunis pehmeä äänensä kaikui ilakoivana ja uljaana vierasten parista hänen karautellessaan sinne tänne huutaen ja nauraen.
Kristiinan sydän alkoi väristä kummasti -- surusta, hellyydestä ja pelosta. Hän oli vielä sairas merimatkan jälkeen, ja rinnassa tuntui ilkeä kuvotus heti kun hän yritti syödä tai juoda vähänkin, häntä palelsi kauheasti, ja mielen pohjalla kyti yhä pieni, umpea, mykkä vihantunne Erlendiä kohtaan, joka oli niin huoleton --. Mutta nähdessään nyt, miten luottavan ylpeänä ja säihkyvän riemukkaana tämä vei hänet kotiinsa vaimonaan, hän sittenkin katui katkerasti, ja hänen sydäntään kirveli sääli. Nyt hän katui, että oli antanut itsepäisyydelleen vallan eikä ollut ilmaissut Erlendille -- tämän käydessä heidän luonaan kesällä -- ettei ollut soveliasta viettää häitä liian komeasti. Oikeastaan asian laita oli sellainen, että Kristiina oli toivonut hänenkin saavan nähdä, etteivät he selviä teostaan nöyryytyksettä.
Hän oli myös pelännyt isäänsä. Ja hän oli ajatellut, että häiden jälkeenhän he lähtisivät hyvin kauas; hän ei kai ollut näkevä kotiseutuaan pitkiin aikoihin -- ei ennen kuin kaikki puheet jo olisivat tyystin vaienneet --. Nyt hän huomasikin, että edessä oli paljon pahempaa. Erlend oli tosin maininnut suurista tuliaispidoista, jotka hän aikoi pitää Husabyssä, mutta Kristiina ei ollut ajatellut niitä miksikään uusiksi häiksi. Ja heitä vastassa olevat vieraat olivat väkeä, jonka keskellä Erlendin ja hänen tuli ruveta elämään -- jonka arvonanto ja ystävyys heidän tuli voittaa. Nämä samat ihmiset olivat olleet näkemässä Erlendin mielettömyyttä ja menneiden vuosien tuomaa onnettomuutta. Nyt uskoi Erlend parantaneensa maineensa heidän silmissään, astuneensa vertaistensa joukkoon sijalle, joka kuului hänelle syntyperän ja omaisuuden nojalla. Ja nyt hän oli tietenkin joutuva laajalti naurun alaiseksi, kun kuultaisiin mitä hän oli tehnyt omalle lailliselle morsiamelleen.
Apotti kumartui Kristiinan puoleen sanoen:
"Olette niin totinen, Kristiina Lauritsantytär. Eikö meritauti ole vielä hellittänyt? Vai ikävöittekö äitiänne?"
"Arvasitte, herra", sanoi Kristiina hiljaa. "Juuri äitiäni minä ajattelin."
* * * * *
He olivat saapuneet Skauniin ja ratsastivat nyt korkealla. Laakson pohjalla heidän allaan oli lehtimetsä valkean, auringossa välkkyvän härmän peitossa, jonka keskeltä, pilkotti pieni, sininen järvi. Sitten loppui kuusikko. Erlend viittasi kädellään:
"Tuossa on Husaby, Kristiina. Herra suokoon sinulle paljon hyviä päiviä siellä, vaimoni!" sanoi hän lämpimästi.
Heidän eteensä avautui laajoja, kuurassa hohtavia maita. Kartano sijaitsi kuin leveällä laudalla rinteen puolivälissä -- lähinnä oli pieni vaalea kivikirkko, siitä etelään rakennukset; niitä oli paljon, useat suuria; savu tuprusi räppänäaukoista. Kirkonkellot alkoivat soida, ja pihalta virtasi heitä vastaan kansaa huutaen ja tervehtien. Morsiussaatossa olevat miehet rämisyttivät kilpiään -- ja remuten ja elämöiden painalsi ratsuparvi nuoren aviomiehen taloon.
* * * * *
Kirkon edessä pysähdyttiin; Erlend auttoi morsiamensa hevosen selästä ja johdatti hänet ovelle, jossa joukko pappeja ja hengellisiä herroja oli heitä vastassa. Kirkossa oli viiltävän kylmä, ja valoa tunkeutui sisään pitkänseinän pienistä pyörökaari-ikkunoista himmentäen kuorista leviävää kynttilänhohdetta.
Kristiinaa arastelutti ja pelotti Erlendin päästäessä hänen kätensä ja lähtiessä miesten puolelle, jolloin hänen itsensä oli asetuttava vieraiden, juhlapukuisten naisten joukkoon. Kirkko toimitus oli erittäin kaunis. Mutta Kristiinaa vilutti ja hänestä tuntui kuin hänen rukouksensa olisivat painuneet takaisin, kun hän koki keventää mieltään ja ylentää sydäntään. Hän mietti, ettei tainnut olla hyvä enne, että oli Pyhän Simonin päivä -- sen miehen suojeluspyhimyksen, jota hän ei ollut kohdellut hyvin.
Kirkosta lähdettiin kulkueena kartanoa kohti, etumaisina papit, sitten Kristiina ja Erlend käsityksin, viimeisenä vieraat kaksitellen. Kristiina ei huomannut tarkastella rakennuksia. Piha oli pitkä ja kapea, ulkorakennukset olivat kahdessa rivissä sen etelä- ja pohjoislaidassa; ne olivat tilavat ja hyvin lähellä toisiaan, mutta näyttivät vanhoilta ja rappeutuneilta.
Juhlakulkue seisahtui päärakennuksen ovelle, ja papit toimittivat siunauksen vihkivedellä. Sen jälkeen talutti Erlend Kristiinan pimeän porstuan läpi. Oikealla avattiin ovi, josta tulvi häikäisevää valoa. Kristiina kumartui kamanan alitse ja astui Erlendin kanssa tämän tupaan.
Se oli suurin tupa, mitä hän oli nähnyt kenenkään talossa. Keskellä lattiaa oli liesi, joka oli niin pitkä, että sen molemmissa päissä paloi tuli, ja huone oli niin leveä, että orsia kannattivat kauniit puiset pylväät -- se näytti ennemminkin kirkolta tai kuninkaan salilta kuin kartanon tuvalta. Itäiselle päätyseinälle, jonka keskellä sijaitsi isännän kunniasija, oli pylväiden väliin rakennettu suljettavia sänkyjä.
Huoneessa paloi lukematon joukko kynttilöitä -- pöydillä, jotka olivat täynnä kallisarvoisia vateja ja maljakoita, ja seinään kiinnitetyissä haarukoissa. Muinaisaikojen tapaan riippui seinillä kilpiä ja aseita kuvakudosten välissä. Kunniaistuimien tausta oli verhottu sametilla, ja eräs miehistä ripusti nyt Erlendin kultasilaisen miekan ja hänen valkoisen kilpensä, johon oli punaisella kuvattu hyökkäävä leijona, toisten aseiden joukkoon.
Palvelijat ja palvelijattaret olivat riisuneet vierailta päällysvaatteet. Erlend tarttui vaimonsa käteen ja kuljetti hänet lieden ääreen; vieraat seisoivat puolikehässä heidän takanaan. Muuan vankkavartinen rouva, jolla oli lempeät kasvot, astui esiin ja silitti Kristiinan huntua, joka oli hiukan rypistynyt vaipan alla. Poistuessaan takaisin paikalleen hän nyökkäsi hymyillen vastavihityille. Erlend nyökkäsi hymyillen takaisin ja katsoi vaimoonsa. Ja hän oli hyvin herttaisen näköinen. Silloin tunsi Kristiina taas sydäntään kouristavan -- hänen tuli niin sääli Erlendiä. Hän tiesi mitä tämä ajatteli nähdessään Kristiinan seisovan tuvassaan, pitkän lumivalkoisen, emännänhunnun langetessa hulmuten tulenpunaiselle morsiuspuvulle. Aamulla oli hänen, Kristiinan, täytynyt kiertää pitkä kudottu vyö tiukasti vatsansa ja vyötäistensä ympäri muiden vaatteiden alle, ennen kuin hän oli saanut hameensa laskeutumaan hyvin. Ja hän oli hieronut poskiinsa Aashild-rouvan antamaa punaista voidetta. Laittautuessaan hän oli ajatellut vihaisena ja pahoilla mielin, ettei Erlend välittänyt katsella häntä, -- nyt kun oli saanut hänet omakseen -- koska hän ei huomannut mitään. Ja hän katui katkerasti, ettei ollut ilmaissut mitään.
Avioparin seistessä käsi kädessä kulkivat papit ympäri huonetta, siunasivat talon ja kotilieden, samoin sängyn ja pöydän.
Sitten kantoi eräs naispalvelijoista talon avaimet Erlendille. Tämä kiinnitti raskaan kimpun Kristiinan vyölle -- ja oli sitä tehdessään sen näköinen kuin olisi tahtonut samalla suudella. Eräs miehistä toi korkean, kultarenkailla ympäröidyn sarven -- Erlend laski sen huulilleen ja joi vaimonsa maljan:
"Onni ja siunaus taloosi, emäntä!"
Ja vieraat melusivat ja nauroivat Kristiinan maistaessa maljasta miehensä jälkeen ja kaataessa loput viinistä tuleen.
Nyt ryhtyivät soittajat toimeen, ja Erlend vei aviovaimonsa kunniasijalle viereensä, kun taas vieraat asettuivat pöytään.
Kolmantena päivänä alkoivat ensimmäiset vieraat lähteä, ja viidentenä päivänä poistuivat viimeiset. Sitten oli Kristiina kahden Erlendin kanssa Husabyssä.
Ensi töikseen hän pani palvelijat kantamaan kaikki vuodevaatteet sängyistä, pesemään ne ynnä seinävieret lipeällä ja viemään pois oljet sekä polttamaan ne. Sitten tuotatti hän uudet oljet ja varusti sängyt tuomillaan vaatteilla. Kesti myöhään yöhön ennen kuin tämä työ oli suoritettu. Mutta Kristiina määräsi tehtäväksi saman kaikkien talossa olevien makuusijojen suhteen ja käski savuttaa kaikki vuodenahat saunassa -- palvelustyttöjen oli ryhdyttävä toimeen huomisaamuna ja koetettava saada käsistään niin paljon kuin suinkin ennen pyhiä. Erlend pudisti nauraen päätään -- olipas siinä emäntä! Mutta kyllä häntä hävettikin.
Kristiina ei ollut saanut sanottavasti unta ensi yönä, vaikka papit olivat siunanneet hänen sänkynsä. Päälläpäin oli silkkipäällyksisiä patjoja, aivinaisia raiteja ja mitä parhaimpia peittoja ja nahkoja, mutta oljet pohjalla olivat likaiset ja homehtuneet, ja vaatteissa ja komeassa mustassa karhuntaljassa, joka oli ylimmäisenä, oli täitä.
Paljon hän oli jo ehtinyt nähdä näinä päivinä. Kalliiden kudosten alta, jotka peittivät seiniä, ei ollut pesty pois nokea ja likaa hirsistä. Ladot ja aitat ammottivat tyhjinä pitojen loputtua; jauhohinkalot olivat melkein kuin lakaistut. Eikä hän voinut käsittää, miten Erlend aikoi elättää kaikki hevosensa ja suuren karjansa jäljellä olevilla heinillä ja oljilla -- lehdeksiä ei ollut edes lampaille.
Mutta eräs aitta oli puolillaan pellavia, jotka oli jätetty silleen -- siinä oli varmaankin monen vuoden sato melkein koskematta. Olipa säilynyt myös aitallinen ikivanhoja, pesemättömiä, haisevia villoja, osaksi säkeissä, osaksi levällään permannolla. Kun Kristiina koetteli niitä hyppysissään, rapisi niistä pieniä ruskeita madonmunia -- niissä oli ollut sekä koita että matoja.
Karja oli viheliäistä, laihaa, syyhyn vaivaamaa ja heikkoa -- eikä hän ollut eläessään nähnyt niin monta ikäloppua nautaa yhden kartanon karjassa. Vain hevoset olivat kauniit ja hyvin hoidetut. Mutta ei yksikään niistä vetänyt vertoja Guldsveinenille tai Ringdrottenille, oriille, joka hänen isällään nykyään oli. Sløngvanbauge, jonka isä oli antanut hänelle myötäjäisiksi, oli kaunein hevonen koko Husabyn tallissa. Kristiinan täytyi ottaa sitä kaulasta ja painaa kasvonsa sen turpaa vasten tullessaan sen luokse. Ja trøndilais-pohatat ihmettelivät ja kiittivät sen paksuja, voimakkaita jalkoja, sen leveää rintaa ja sen pitkää kaulaa, sen pientä päätä ja leveitä lautasia. Gimsarin vanhus vannoi Jumalan ja sielun vihollisen nimeen "että oli iso vahinko, kun tämä hevonen oli kuohittu, siitä olisi tullut verraton sotaratsu". Silloin ei Kristiina malttanut olla kehumatta hiukan sen isää, Ringdrottenia. Se oli vielä paljon suurempi ja tanakkatekoisempi; ei ollut sitä oritta, joka olisi vienyt siitä voiton. Kristiinan isä oli käyttänyt sitä kilpasilla kuuluisimpien hevosten parissa aina Sognissa saakka. Nämä omituiset nimet, Ringdrotten ja Sløngvanbauge, oli Lauritsa antanut hevosilleen siksi, että niiden karva oli kellahtava kuin vaalea kulta, jossa oli tummempia pyörylöitä. Ringdrottenin emä oli eksynyt tammoista eräänä kesänä Raanekampenien luona, ja he olivat luulleet sen joutuneen karhun kynsiin, mutta sitten se syksymmällä tuli takaisin kotiin. Ja varsa, jonka se sai seuraavana vuonna, ei ollut minkään ihmisille kuuluvan oriin jälkeläinen. Sitä käryytettiin tulikiven ja leivän savussa, ja Lauritsa lahjoitti turvallisuuden vuoksi tamman kirkolle. Mutta varsasta varttui sellainen, että nyt hän olisi mieluummin luopunut puolista tiluksistaan kuin Ringdrottenista.
Erlend sanoi nauraen:
"Sinä Kristiina olet muuten harvasanainen, mutta kun puhut isästäsi, käyt kaunopuheiseksi!"
Kristiina vaikeni äkkiä. Hän muisti isänsä kasvot tämän nostaessa hänet satulaan, kun hän oli lähdössä kotoaan Erlendin kanssa. Isä oli koettanut näyttää iloiselta lukuisan saattokansan tähden, mutta Kristiina oli nähnyt hänen silmänsä. Isä oli sipaissut hänen käsivarttaan ja tarttunut sitten hänen käteensä hyvästiksi. Kristiina ei ollut juuri ajatellut muuta silloin kuin että oli hauska päästä pois. Nyt hänestä tuntui siltä, ettei hän eläessään voisi muistaa isänsä kasvojen ilmettä tuntematta pisto tunnossaan.
* * * * *
Kristiina Lauritsantytär ryhtyi nyt hoitamaan talouttaan. Hän oli jalkeilla joka aamu ani varhain, vaikka Erlend pani vastaan ja oli tahtovinaan pitää hänet väkisin sängyssä -- eihän kukaan voinut vaatia, että vastanaitu vaimo lentelisi rakennusten väliä aikaa ennen päivän valkenemista.
Nähdessään, miten kaikki oli rappiolla ja miten monet tehtävät häntä odottivat, tunsi Kristiina selvästi, että vaikka hänkin oli kasannut selkäänsä syntikuorman pyrkiessään tänne -- tehty mikä tehty --, niin oli myös synti hoitaa Jumalan viljaa sillä tavalla kuin täällä oli hoidettu. Häpeä aikaisemmille haltijoille, häpeä jokaiselle, joka oli antanut Erlendin omaisuuden huveta tällä tapaa. Kahteen vuoteen ei Husabyssä ollut ollut kykenevää johtomiestä; Erlend itse oli ollut paljon poissa sinä aikana eikä sitä paitsi ymmärtänyt paljoa talon hoitoa. Oli siis aivan luonnollista, että hänen syrjäisemmillä seuduilla asuvat voutinsa pettivät häntä, kuten Kristiina näki heidän tehneen, ja että Husabyn palveluskunta teki työtä vain sen verran ja sillä tapaa kuin kutakin halutti. Eikä hänen nyt ollut helppo palauttaa järjestystä.
Eräänä päivänä hän puhui asiasta Ulf Haldorinpojan, Erlendin huovin kanssa. Kotiviljan puinnin olisi pitänyt jo olla loppuunsuoritettu -- ei sitä liikoja ollutkaan -- sillä syysteurastuksen aika saapui. Ulf vastasi:
"Tiedäthän sinä, Kristiina, etten minä kuulu kartanon palvelusväkeen. Haftor ja minä olemme, näetkös, Erlendin asemiehiä -- enkä minä enää muista maatöitä."
"Tiedän sen", vastasi kartanon emäntä. "Mutta minun ei ole helppo hallita täällä talvella, kun olen uusi tulokas pohjoistunturilla ja talonväelle outo. Tekisit kauniisti, jos tahtoisit auttaa ja ohjata minua."
"Ymmärrän kyllä, Kristiina, ettei talvi ole oleva sinulle helppo", sanoi Ulf katsoen häneen omituisesti hymyillen -- hän hymyili aina noin puhuessaan Kristiinan tai Erlendin kanssa. Siinä oli aika annos röyhkeyttä ja ivaa, mutta Kristiina tunsi hänen myös tarkoittavan hyvää ja kunnioittavankin häntä jollakin tapaa. Eikä hän katsonut olevansa oikeutettu suuttumaan Ulfin asettuessa tuttavallisemmalle kannalle häneen nähden kuin mikä oikeastaan asiaan kuului. Hän oli Erlendin kanssa antanut tuon miehen tietää heidän säädyttömästä ja vilpillisestä elämästään ennen; hän huomasi Ulfin tietävän nyt senkin, miten hänen asiansa tällä haavaa olivat. Hänen täytyi tyytyä siihen -- näkihän hän Erlendinkin alistuvan kaikkeen, Ulfin sanoihin ja tekoihin. Liikaa kunnioitusta ei palvelija suinkaan osoittanut herraansa kohtaan. Mutta he olivat lapsuudenaikaisia ystäviä; Ulf oli kotoisin Møresta, hän oli erään pikkutilallisen poika, joka asui lähellä Baard Petrinpojan kartanoa. Hän kutsui Erlendiä sinuksi ja sinutteli nyt myös Kristiinaa -- mutta täällä pohjoisessa oli tuo tapa yleisempi kuin Kristiinan kotikulmalla.
Ulf Haldorinpoika oli sangen komea mies, suurikasvuinen ja tumma; hänellä oli kauniit silmät, mutta hänen suunsa oli ilkeä ja raaka. Kristiina oli kuullut hänestä rumia juttuja palvelusneidoilta -- kaupungissa käydessään hän kuului juovan kohtuuttomasti, reuhaavan ja mellastavan Gjeilen puoleisissa taloissa, mutta kotona Husabyssä ollessaan hän oli talon luotettavin mies, pystyvin, työteliäin ja viisain. Kristiina ymmärsi antaa hänelle arvoa.
"Ei tähän taloon olisi kenenkään naisen ollut helppo tulla -- kaiken sen jälkeen, mitä täällä on nähty", sanoi taas Ulf. "Sittenkin minä luulen sinun, Kristiina-rouva, selviävän paremmin kuin useimmat muut selviäisivät tämän talon asioista. Sinä et ole sellainen, että istuisit päivittelemään ja turhaa vaikeroimaan, vaan mietit miten voisit pelastaa perintöä jälkeläisillesi, kun ei kukaan toinen tunnu huolehtivan siitä. Tiedät myös saattavasti luottaa minuun, ja minä tahdon auttaa sinua voimieni mukaan. Muista, että olen tottumaton maalaistöihin. Mutta jos tahdot neuvotella minun kanssani ja sallit minun kysyä neuvoa sinulta, niin kaipa tämän talven yli päästään jotenkuten."
Kristiina kiitti Ulfia ja meni sisään.
* * * * *
Kristiinan sydän oli raskas pelosta ja huolesta, mutta hän koetti työntää ne luotaan. Yksi huolen aihe oli se, ettei hän ymmärtänyt Erlendiä -- tämä ei näyttänyt vieläkään älyävän mitään. Mutta toinen ja pahempi oli se, ettei hän tuntenut eloa lapsessa, jota kantoi. Kaksikymmenviikkoisena sen piti alkaa liikkua, tämän hän tiesi -- mutta nyt oli kulunut neljättä viikkoa yli tuon ajan. Hän tunsi yöllä maatessaan kannettavansa kasvavan ja käyvän raskaammaksi, mutta pysyvän edelleen elottomana. Ja hänen mieleensä muistuivat puheet lapsista, jotka olivat syntyneet halvaantuneina, kuivettunein jäntein, hän muisti kuulleensa sikiöistä, jotka olivat tulleet päivänvaloon vailla raajoja -- eräät tuskin edes olivat ihmisen näköisiäkään. Ja sulkiessaan silmänsä hän näki pienten sylilasten hahmoja, pelottavan rujomuotoisia; kauhun kuva seurasi toistaan yhä kamalampana. Kotilaakson eteläpäässä, Lidstadissa, oli ollut lapsi -- niin, se oli kai jo aikuinen. Lauritsa oli nähnyt sen, mutta ei ollut koskaan tahtonut puhua siitä; Kristiina huomasi hänen tulevan onnettomaksi, kun joku vain mainitsikin tuosta lapsesta. Minkähän näköinen se oli ollut --. Voi, voi! Pyhä Olavi, rukoile puolestani --! Hänen täytyi uskoa lujasti pyhän kuninkaan laupeuteen, hänhän oli antanut lapsensa sen suojaan, kärsivällisesti hän tahtoi kestää syntiensä palkan ja luottaa täydellä sydämellä Pyhän Olavin apuun ja armoon. Varmaan häntä kiusasi itse sielunvihollinen näillä pahoilla näyillä johdattaakseen hänet epätoivoon -- mutta yöt olivat vaikeat. Ellei lapsella ollut jäseniä, jos se oli rampa, niin ei kai sen äiti voinut tuntea sen liikkuvan --. Erlend huomasi puoliunissaan vaimonsa liikehtivän levottomasti, veti hänet lähemmä itseään ja painoi kasvonsa hänen kaulakuoppaansa.
Mutta päivisin ei Kristiina ollut millänsäkään. Ja joka aamu hän pukeutui huolellisesti, peittääkseen vielä vähän aikaa talon asujaimilta raskautensa.
Husabyssä oli sellainen tapa, että palvelijat lähtivät illallisen jälkeen kukin siihen rakennukseen, missä he nukkuivat. Ja silloin istui Kristiina Erlendin kanssa kahden isossa tuvassa. Tämän talon tavat muistuttivat ylimalkaan entisaikoja, jolloin vielä käytettiin orjia ja orjanaisia työssä. Tuvassa ei ollut lattiaan kiinnitettyä pöytää, vaan aamuin ja illoin kannettiin ruoka suurelle pöytälevylle, joka laskettiin pukkien päälle ja aterian jälkeen jälleen käännettiin nojalleen seinää vasten. Muina veroina haki kukin itse ruokansa liedeltä ja söi jollakin penkillä. Kristiina tiesi tavan olleen sellaisen vanhaan aikaan. Mutta nykyään, kun oli vaikea saada miehiä auttamaan pöydässä ja kun kaikkien täytyi tyytyä pitämään naisväkeä sisätöissä, ei se enää käynyt päinsä -- naiset eivät ruvenneet raatamaan itseään hengiltä raskaita pöytiä edestakaisin siirtelemällä. Kristiina muisti äitinsä kertoneen, että Sundbussa tehtiin kiintopöytä tupaan hänen ollessaan kahdeksantalvinen, ja sitä pitivät naiset kaikinpuolisena helpotuksena -- heidän ei sen jälkeen tarvinnut lähteä ulos pirttiin ompelutöineen, vaan voivat istua tuvassa leikaten ja kerien; ja näytti niin komealta, kun pöydällä aina saattoi pitää kynttiläjalkaa ja kauniita astioita. Kristiina päätti pyytää Erlendiä laittamaan kesäksi pöydän pohjoiselle pitkälleseinälle.
Niin oli ollut kotona, ja isällä oli kunniasijansa pöydän päässä -- mutta silloin olivat sängyt porstuan puoleisella seinällä. Kotona istui hänen äitinsä ulkopenkin päässä, niin että hän pääsi mukavasti liikkumaan ja huolehtimaan ruoan kannosta. Vain pitopäivinä istui Ragnfrid miehensä vieressä. Täällä taas oli isännänpaikka keskellä itäistä päätyä, ja Erlend tahtoi pitää hänet alati vieressään siellä. Kotona tarjosi isä aina kunniapaikan Herran palvelijoille, milloin sellaisia sattui Jørundgaardiin, jolloin hän itse Ragnfridin kera palveli heitä heidän syödessään ja juodessaan. Mutta siihen Erlend ei alistunut, elleivät nuo vieraat olleet hyvin korkea-arvoisia. Hän ei välittänyt papeista ja munkeista -- hän sanoi niitä liian kalliiksi ystäviksi. Kristiina muisti väkisinkin, mitä isä ja Sira Eirik olivat sanoneet kansan valittaessa kirkon miesten rahanahneutta: syntinen ilo unohtui niin helposti, kun maksun aika oli käsissä.