Part 9

"Älä usko, Kristiina, ettet unohtaisi tätä. Tarkoitukseni ei ole viedä sinua päätäpahkaa Formoon, niin ettet milloinkaan pääsisi tätä laaksoa etemmä. Kenenkään karva ei ole samanlainen sateessa ja kauniilla säällä, sanoi vanha Sverre-kuningas, kun hänen birkebeiniläisiensä moitittiin ylpistyneen myötäkäymisessä --"

Lauritsa ja Ragnfrid hymyilivät -- heitä huvitti kuulla tuon nuoren miehen esiintyvän kuin vanha piispa. Simon jatkoi:

"Ei ole soveliasta minun antaa neuvoja sinulle, josta tulee appivaarini, mutta sen verran ehkä rohkenen sanoa, että ankarammassa kurissa meitä on kasvatettu, sisariani ja minua; ei meidän olisi sallittu juoksennella noin vapaasti palvelusväen kanssa kuin mihin olen nähnyt Kristiinan tottuneen täällä. Äidilläni oli tapana sanoa, että jos leikkii mökin kakaroiden kanssa, saa pian täitä päähänsä -- ja jotain perää siinä on aina."

Lauritsa ja Ragnfrid eivät virkkaneet tähän mitään. Mutta Kristiina käänsi hänelle selkänsä, ja äskeinen halu tarttua Simon Darrea kaulaan oli kokonaan hävinnyt.

* * * * *

Päivärupeaman aikaan ottivat Lauritsa ja Simon suksensa ja lähtivät kokemaan pyydyksiä harjulle. Ulkona oli nyt kaunis ilma, päivänpaiste ja paras pakkanen. Miehistä tuntui hyvältä päästä eroon kaikesta murheesta ja itkusta ja he hiihtivät kauas, tunturin laelle asti.

He paistattivat aurinkoa erään kupuran alla ja söivät sekä joivat; sitten kertoi Lauritsa vähän Arnesta -- hän oli pitänyt tästä paljon. Simon säesti häntä, kiitti kuollutta ja sanoi, ettei hän ihmetellyt, että Kristiina suri kasvinveljeään. Silloin mainitsi Lauritsa, ettei heidän pitänyt kovin kiirehtiä, vaan suoda Kristiinalle rauhoittumisaikaa, ennenkuin panisivat toimeen kihlajaiset. Tyttö oli puhunut haluavansa luostariin vähäksi aikaa.

Simon nousi istualleen ja vihelsi pitkään.

"Et taida pitää siitä", kysyi Lauritsa.

"Mikäs siinä, mikäs siinä", vastasi toinen ketterästi. "Se on mielestäni erittäin viisas neuvo, rakas appi. Lähettäkää hänet vuodeksi Osloon sisarten luokse -- niin hän saa oppia, miten ihmiset puhuvat toisistaan maailmalla. Minä tunnen jonkun noista neidoista", hän sanoi ja nauroi. "Eivät he vain heittäytyisi kuolemaan surusta, jos kaksi hurjapäätä repisi toisensa kappaleiksi heidän tähtensä. Eipä siksi, että minä tahtoisin vaimokseni sellaisen naisen -- mutta en todellakaan luule Kristiinalle olevan vahingoksi joutua tapaamaan uusia ihmisiä."

Lauritsa työnsi loput ruoasta reppuun ja sanoi katsomatta nuorempaan mieheen:

"Taidat pitää Kristiinasta --"

Simon nauroi vähän eikä katsonut Lauritsaan:

"Ymmärräthän, että osaan pitää häntä arvossa -- ja sinua myöskin", hän sanoi nopeasti ja hämillään, nousi ja tarttui suksiinsa. "En ole tavannut ketään, jonka kanssa mieluummin asettuisin asumaan --"

* * * * *

Juuri ennen pääsiäistä, kun laaksossa ja Mjøsilla vielä oli rekikeli, matkasi Kristiina toistamiseen etelää kohti. Simon tuli heille lähteäkseen saattamaan häntä luostariin asti -- hän ajoi siis nyt isän ja sulhasen kera komeasti reellä, taljoihin käärittynä, perässä ratsasmiehiä ja kuormahevosia, joissa tuotiin hänen vaatearkkuansa ynnä lahjoja ja eväitä ja turkiksia nunnaluostarin abbedissalle ja sisarille.

II

SEPPEL

I.

Aasmund Bjørgulfiupojan kirkkovene solui Hovedøenin niemen ohi varhain eräänä sunnuntaiaamuna huhtikuun lopulla, luostarikirkon kellojen soidessa ja kaupungin kellojen vastatessa vahvemmin ja hiljaisemmin, aina sitä mukaa kuin tuuli kantoi niiden äänet kuuluville.

Taivas oli selkeä ja korkealla, täynnä hienoraitaisia vaaleita tuulipilviä, ja aurinko kimalteli viripintaisessa vedessä. Rannat näyttivät jo keväisiltä, pellot olivat melkein lumesta vapaat ja lehdoissa oli sinisten varjojen ja kullan välkettä. Mutta ylempänä kuusimetsän siimeksessä vilkkui vielä lunta harjanteilla, jotka ympäröivät kehänä Akersbygdeniä, ja etäisemmillä sinertävillä tuntureilla lännessä vuonon tuolla puolen irvisteli vielä monta valkeata juovaa.

Kristiina seisoi veneen keulassa isän ja Gyridin, Aasmundin vaimon rinnalla. Hän katsoi kaupunkia, jonka monet vaaleat kirkot ja kivitalot kohosivat tiheään ahtautuneiden, harmaanruskeiden puutalojen ja alastomien lehtipuiden latvojen yli. Tuuli puisteli hänen vaippansa liepeitä ja reutoi Kristiinan tukkaa huppupäähineen reunassa.

Edellisenä päivänä oli karja päästetty laitumelle Skogissa, ja silloin Kristiinassa oli herännyt ankara ikävä takaisin Jørundgaardiin. Tuli kestämään vielä kauan, ennenkuin siellä voitiin laskea eläimet ulos -- hän ajatteli hellällä ja palavalla ikävällä talven laihduttamia lehmiä pimeässä kytkyessä kotona; niiden täytyi odottaa ja kärsiä vielä kauan. Hän ikävöi äitiä, Ulvhildia, joka oli nukkunut hänen kainalossaan tähän kevääseen asti, ja pikkuista Ramborgia -- hän ikävöi niin kauheasti heitä; myöskin hän ikävöi kaikkea palvelusväkeä ja hevosia ja koiria, Kortelinia, jonka Ulvhild sai pitää omanaan niin kauan kuin Kristiina oli poissa, ja isän haukkoja, jotka istuivat orsillaan sidotuin silmin. Seinällä riippui hevosnahkaisia rukkasia, jotka oli paras vetää ylle kun otti ne kädelleen, ja norsunluisia puikkoja, joilla sai raaputella niitä.

Oli kuin kaikki menneen talven vaikeat muistot olisivat jääneet hyvin kauas, ja Kristiina muisti kodin vain sellaisena kuin se oli ollut ennen. Hän oli myöskin kuullut, ettei siellä kukaan uskonut hänestä pahaa. -- Sira Eirik ei uskonut; hän oli suuttunut ja pahoillaan siitä, mitä Bentein oli tehnyt. Bentein oli päässyt karkaamaan Hamarista; puhuttiin hänen paenneen Ruotsin puolelle. Kotiväen ja papin välit eivät siis olleet kääntyneet niin pahoiksi kuin Kristiina oli pelännyt.

Matkan varrella he olivat käyneet Simonin kodissa ja Kristiina oli tullut tuttavaksi hänen äitinsä ja sisariensa kanssa -- ritari Andres oli yhä Ruotsissa. Kristiina ei ollut viihtynyt siellä, ja hänen vastenmielisyytensä Dyfriniläisiä kohtaan oli sitä voimakkaampi, kun hän ei ollenkaan ymmärtänyt sen syytä. Koko matkan Kristiina oli tuuminut, ettei näillä ollut mitään syytä olla ylpeitä ja pitää itseään hänen sukuaan parempina -- Reidar Darresta, birkebeiniläisestä, ei oltu tiedetty mitään, ennenkuin kuningas Sverre toimitti hänelle voimaksi Dyfrinin lääniherran lesken. Mutta nämä eivät oikeastaan olleet ylpeitä, Simon kertoi itse eräänä iltana kantaisästään näin: "Minä olen saanut tietooni, että hän oli kammantekijä -- sinä joudut siis ihan kuninkaalliseen sukuun, Kristiina", hän sanoi. "Pidä toki kielesi kurissa", sanoi Simonin äiti, mutta kaikki nauroivat. Kristiinaa ahdisti niin oudosti, kun hän ajatteli isää; isä nauroi helposti heti kun Simon vähänkin antoi aihetta -- hänessä heräsi aavistus siitä, että isän olisi ollut terveellistä nauraa useammin elämässään --. Mutta Kristiina ei pitänyt siitä, että tämä oli niin mieltynyt Simoniin.

Pääsiäisen he kaikki olivat viettäneet Skogissa. Kristiina oli huomannut, että setä oli ankara isäntä alaisilleen ja palvelusväelleen ja oli tavannut yhden ja toisen, joka kyseli hänen äitiään ja puhui lämpimästi Lauritsasta; heillä oli ollut laveammat olot täällä, Aasmundin äiti, Lauritsan äitipuoli, asui kartanossa omassa asuinrakennuksessaan; hän ei ollut kovin ikäloppu vielä, mutta kivuloinen ja kuihtunut. Lauritsa oli puhunut hänestä harvoin. Kerran, kun Kristiina kysyi, oliko hänellä ollut tyly äitipuoli, oli isä vastannut "hän ei ole tehnyt minulle hyvää eikä pahaa". Kristiina tarttui isän käteen ja tämä puristi sitä: "Kyllä sinulle tulee hyvä olla kunnianarvoisten sisarien parissa, rakas tyttäreni -- saat muuta ajattelemista, niin ettet jouda kaipaamaan kotiin meidän luoksemme --"

* * * * *

He purjehtivat niin läheltä kaupunkia, että tervan ja suolakalan haju tunki heidän luokseen laitureilta. Gyrid nimitteli heille kirkkoja ja taloja ja palstoja vesirajassa -- Kristiina ei muistanut entuudesta mitään muuta kuin Halvardinkirkon jykevät tornit. He purjehtivat kaupungin länsipuolitse ja laskivat nunnaluostarin laituriin.

Kristiina astui isänsä ja setänsä välissä ranta-aittojen ohi ja joutui tielle, joka nousi peltojen poikki kaupunkiin. Gyrid seurasi perässä, Simonin taluttamana. Palvelijat jäivät rantaan luostarista lähetettyjen apumiesten kanssa nostamaan matkatavaroita rattaille.

Nunnaluostari ja koko Leiran sijaitsi kaupungin rajapyykkien sisällä, mutta tien varressa oli vain joku harva rakennusryhmä. Leivot lirkuttivat heidän päittensä päällä sinisen utuisessa ilmassa, ja savenharmaa rinne paistoi keltaisenaan leskenlehtiä, mutta aitavarsilla vihoitti ruohon juuri.

Kun he olivat menneet portista sisään ja astuivat ristikäytävälle, tuli koko nunnasaatto heitä vastaan kirkosta, jonka ovesta virtasi laulun ja soiton sävel.

Kristiina joutui ahdistuksen valtaan nähdessään nuo lukuisat mustapukuiset naiset valkeine otsavaatteineen. Hän niiasi syvään ja miehet kumarsivat, painaen hatun rintaansa vasten. Nunnien jälessä tuli parvi nuoria neitoja -- jotkut olivat vielä lapsia -- värjäämättömiin sarkahameisiin puettuina, mustan- ja valkoisenkirjava vyönauha vyöllä ja hiukset tiukasti taaksevedettyinä, samallaisilla punotuilla nauhoilla sidottuna. Kristiina otti huomaamattaan ylpeän ilmeen, sillä hän tunsi itsensä kainoksi ja pelkäsi näyttävänsä tyhmältä ja saamattomalta.

Luostari oli niin komea, että hän joutui aivan ihmeisiinsä. Kaikki rakennukset sisäpihan ympärillä olivat harmaasta kivestä; pohjoispuolella kohosi kirkon pitkäseinä korkealle toisten rakennusten yli; sillä oli kaksitaitteinen katto ja läntisessä päässä torni. Piha oli laskettu laakeilla kivillä ja sitä ympäröi katettu käytävä, jonka lakea kannattivat kauniit pylväät. Pihalla oli kivestä tehty patsas, Mater Misericordia, joka levitti viittansa rukoilijoiden yli.

Eräs sisar tuli nyt viemään heitä abbedissan puhetupaan. Rouva Groa Guttormintytär oli pitkä ja kookas vanha nainen, joka olisi ollut kaunis, ellei hänellä olisi ollut niin paljon karvoja suun ympärillä. Hänen äänensä oli syvä ja muistutti miehen ääntä. Mutta hänellä oli suopea käytös, hän kertoi Lauritsalle tunteneensa tämän vanhemmat ja kysyi hänen vaimoaan ja toisia lapsiaan. Viimein hän sanoi ystävällisesti Kristiinalle:

Olen kuullut sinusta hyvää, ja sinä olet viisaan ja hyvin kasvatetun näköinen, etkä varmaankaan tule antamaan meille aihetta tyytymättömyyteen. Olen kuullut sinut luvatun tälle korkeasukuiselle ja kelpo miehelle, Simon Andreksenpojalle, jonka näen tässä -- ja on mielestäni viisas päätös, että isäsi ja sulhasesi antavat sinun asua täällä Neitsyt Maarian talossa jonkun aikaa, oppiaksesi kuuliaisuutta ja palvelevaisuutta ennenkuin joudut käskemään ja päättämään. Tahdon nyt laskea sydämellesi, että sinun on opittava etsimään ilosi rukouksesta ja jumalanpalveluksesta, totuttava muistamaan kaikessa vaelluksessasi Luojaasi, Jumalan lempeää äitiä ja pyhimyksiä, jotka ovat olleet meille esikuvana voimassa, oikeamielisyydessä, uskollisuudessa ja kaikkinaisissa hyveissä, joita sinulta vaaditaan hoitaessasi taloa ja palvelusväkeä ja kasvattaessasi lapsia. Olet myös oppiva tässä talossa ottamaan tarkan vaarin ajasta, sillä täällä on jokaisella tunnilla tehtävänsä ja toimensa. Moni nuori neito ja vaimo viruu mielellään liian kauan vuoteessa aamulla ja istuu myöhään pöydässä iltasella puhumassa joutavia loruja -- mutta sinä et näytä sellaiselta. Voit kuitenkin oppia paljon hyvää tämän vuoden aikana, joka saattaa hyödyttää sinua tässä elämässä ja tulevaisessa kodissa.

Kristiina niiasi ja suuteli hänen kättään. Sen jälkeen käski Groa-rouva Kristiinan seuraamaan mahdottoman lihavaa vanhaa nunnaa, jota hän kutsui sisar Potentiaksi, nunnien ruokasaliin. Miehet ja Gyrid-rouvan hän kutsui syömään kanssaan toiseen huoneeseen.

Ruokasali oli kaunis huone, siinä oli kivinen lattia ja suippokaariset, lasiruuduilla varustetut ikkunat. Seinässä oli oviaukko toiseen huoneeseen, jossa myöskin täytyi olla lasiset ikkunat, sillä sinne paistoi aurinko.

Sisaret istuivat jo pöydässä, odottaen ruokaa vanhemmat nunnat patjoitetulla kivilavitsalla ikkunaseinällä; nuoremmat sisaret ja paljaspäiset neidot vaaleissa sarkapukimissaan puisella penkillä pöydän toisella puolen. Sivuhuoneessa oli myös katettu pöytä, se oli arvokkaimpia ulkotyömiehiä ja palvelijoita varten; siellä näkyi olevan joitakin vanhoja miehiä. Näillä ei ollut luostarivaatteita, mutta he olivat kuitenkin tummissa, kunniallisissa puvuissa.

Sisar Potentia osoitti Kristiinalle paikan ulkopuolisella penkillä, mutta asettui itse istumaan abbedissan kunniasijan läheisyyteen pöydän päässä se oli tyhjänä tänään.

Kaikki nousivat seisomaan sekä samassa huoneessa että viereisessä, sisarten lukiessa ruokarukousta. Tämän jälkeen astui muuan nuori, kaunis nunna esiin ja nousi lukutuoliin, joka oli sijoitettu molempien huoneiden väliseen oviaukeamaan. Ja sisarten kantaessa ruokaa ja juomaa tänne, mutta kahden nuorimman nunnan palvellessa toisen huoneen pöydässä olijoita, luki lukutuolissa seisova nunna korkealla, kauniilla äänellä ja kertaakaan pysähtymättä tai takertelematta kertomuksen Pyhästä Theodorasta ja Pyhästä Didymuksesta.

Alussa ajatteli Kristiina parhaasta päästä sitä, miten osaisi syödä sievästi, sillä hän näki, että kaikki sisaret ja neidot käyttäytyivät niin hienosti ja söivät niin säädyllisesti kuin olisivat olleet suurimmissa pidoissa. Tarjolla oli runsaasti hyvää ruokaa ja juomaa, mutta kaikki söivät kohtuudella ja liikuttivat vateja vain sormiensa nenillä; kukaan ei läikyttänyt lientä liinoille eikä vaatteilleen, ja kaikki leikkasivat lihan niin pieniksi kappaleiksi, ettei heidän suunsa tahriintunut, ja söivät niin varovasti, ettei kuulunut pienintäkään kolinaa.

Kristiina tuli hikiseksi pelosta, ettei osaisi olla yhtä sievästi kuin toiset; häntä vaivasi myös hänen kirjava pukunsa toisten mustaan ja valkeaan puettujen naisten keskellä -- hän kuvitteli kaikkien katsovan häntä. Ja kun hän sitten yritti syödä kimpaleen lihavaa lampaankylkeä, pidellen sitä kahdella sormella luusta ja leikellen sitä oikealla kädellä, koettaen samalla käyttää veistä keveästi ja kauniisti, luiskahti koko kappale hänen kädestään; leipäviipale ja liha räiskähtivät liinalle, veitsen pudotessa kilahtaen lattialle.

Se kaikui niin kauheasti tuossa hiljaisessa huoneessa. Kristiina lensi helakan punaiseksi ja koetti kumartua veistä nostamaan, mutta tohveleihin puettu sisar tuli äänettömästi luo ja kokosi Kristiinan tavarat maasta. Mutta Kristiina ei jaksanut enää syödä. Hän tunsi myös leikanneensa sormensa ja pelkäsi veren tuhrivan liinan, sekä istui käsi käärittynä hameen poimuun, peläten, että hän nyt likasi kauniin vaaleansinisen hameensa, joka oli tehty Oslon-matkaa varten -- hän ei uskaltanut nostaa silmiään sylistään.

Vähän ajan kuluttua hän alkoi kuunnella tarkemmin nunnan lukua. "Kun päällikkö ei voinut järkyttää Theodora-neidon mieltä -- tämä ei tahtonut uhrata epäjumalille eikä antaa naittaa itseään -- käski hän viedä tämän porttolaan. Kuitenkin hän vielä matkalla kehoitti tätä muistamaan korkeasyntyistä sukuaan ja kunniallisia vanhempiaan, joiden päälle hän nyt oli vetävä ikuisen häpeän, ja sanoi tämän saavan elää rauhassa ja jäädä neidoksi, jos hän suostui palvelemaan pakanallista jumalatarta, jota nimitettiin Dianaksi."

Theodora vastasi pelottomasti: "Siveys on kuin lamppu, mutta rakkaus Jumalaan on liekki; jos minä suostuisin palvelemaan tuota paholaisnaista, jota te kutsutte Dianaksi, silloin ei siveyteni olisi enemmän arvoinen kuin ruostunut lamppu vailla tulta tai öljyä. Sanot minua korkeasyntyiseksi, mutta me olemme kaikki orjiksi syntyneitä senjälkeen kuin ensimmäiset vanhempamme möivät itsensä perkeleelle. Kristus on lunastanut minut, ja minä olen velvollinen palvelemaan häntä enkä voi siis mennä naimisiin hänen vihamiestensä kanssa. Hän on varjeleva kyyhkystänsä; mutta jos hän sallii teidän runnella ruumiini, joka on hänen pyhän henkensä temppeli, ei se oli koituva minulle häpeäksi, niin kauan kun en suostu pettämään hänen omaisuuttaan vihollisten käsiin."

Kristiina alkoi tuntea sydämentykytystä, koska tämä jollakin tapaa muistutti kohtausta Benteinin kanssa -- hänen päähänsä pälkähti, että ehkä se oli ollut hänen syntinsä, ettei hän ollut hetkeäkään muistanut Jumalaa tai pyytänyt hänen apuaan. Ja sitten sisar Cecilia luki edelleen Pyhästä Didymuksesta. Tämä oli kristitty ritari, mutta oli siihen saakka salannut uskonsa kaikilta muilta paitsi muutamilta ystäviltään. Hän meni nyt siihen taloon, missä neitoa pidettiin, antoi rahaa vaimolle, joka omisti tuon paikan ja pääsi vasta sitten Theodoran luo. Tämä pakeni loukkoon kuin pelästynyt jänis, mutta Didymus tervehti häntä sisarenaan ja herransa morsiamena ja sanoi tulleensa pelastamaan häntä. Hän puhui hänen kanssaan kotvan aikaa ja kysyi, eikö veljen tule uskaltaa henkeänsä sisarensa kunnian puolesta. Ja viimein tämä teki kuten Didymus pyysi, vaihtoi vaatteita hänen kanssaan ja antoi panna ympärilleen Didymuksen haarniskan; tämä veti silmikon alas ja nosti viitan ylös leukaan asti, sekä käski hänen mennä ulos kuin nuorukainen, joka häpeää oltuaan tuollaisessa paikassa.

Kristiina ajatteli Arnea ja taisteli ankarasti pidättääkseen itkuaan. Hän tuijotti jäykästi alas, vetisin silmin, nunnan lukiessa loppua -- miten Didymus kuljetettiin teloituspaikalle ja Theodora riensi alas vuorilta, viskautui pyövelin jalkoihin ja rukoili, että saisi kuolla tämän puolesta. Sitten nuo kaksi hurskasta riitelivät siitä, kuka ensiksi oli saapa kunnian kruunun; niinpä heidät teloitettiin samana päivänä. Se päivä oli kahdeskymmeneskahdeksas huhtikuuta armon vuonna 304 jälkeen Kristuksen syntymän, ja tämä tapahtui Antiokiassa, Pyhän Ambrosiuksen kirjoituksen mukaan.

Kun nyt noustiin pöydästä, tuli sisar Potentia Kristiinan luo ja taputti tätä ystävällisesti poskelle: "Sinä ikävöit kai äitiäsi, arvaan minä." Silloin alkoivat Kristiinan kyyneleet virrata poskille. Mutta nunna ei ollut huomaavinaan, vaan vei Kristiinan huoneeseen, jossa tämän tuli asua.

Se oli eräässä ristikäytävän kivirakennuksessa, kaunis huone, jossa oli lasi-ikkuna ja avara tulisija takimmaisella päätyseinällä. Toisella pitkälläseinällä oli kuusi vuodetta ja vastakkaisella seinällä kunkin neidon vaatearkku.

Kristiina toivoi, että hän olisi saanut nukkua jonkun pikkutytön kanssa, mutta sisar Potentia huusi eräälle paksulle, vaalealle, täysikasvuiselle neidolle: "Tässä on Ingebjørg Filippuksentytär, hän on sinun makuutoverisi -- tehkää nyt tuttavuutta." Sitten hän meni.

Ingebjørg työnsi heti Kristiinalle kätensä ja rupesi puhelemaan. Hän ei ollut varsin pitkä, mutta liian lihava, varsinkin kasvoiltaan -- hänen silmänsä olivat pelkkänä rakona, niin paksut olivat posket. Mutta hänen ihonsa oli hieno, valkoinen ja punainen, ja hänen tukkansa oli keltainen kuin kulta ja niin kihara, että hänen paksut lettinsä vääntyivät ja kiertyivät kuin köysi ja otsanauhan alta purkautui koko ajan kiharoita.

Toinen alkoi paikalla kysellä Kristiinalta kaikellaista, mutta ei milloinkaan jäänyt odottamaan vastausta; sen sijaan hän kertoi itsestään, luetellen sukunsa kaikki haarat pelkkää mahtavaa ja upporikasta väkeä. Hänet oli kihlattukin eräälle rikkaalle ja mahtavalle miehelle, Einar Einarinpojalle Aganæsista -- mutta tämä oli liian vanha ja jo toisen kerran leskenä; se oli lngebjørgin suurin suru, kertoi tämä. Sitten hän puhui vähäsen Simon Darresta -- merkillistä, miten tarkkaan hän oli ehtinyt tutkia tämän siinä lyhyessä hetkessä, jolloin he olivat kulkeneet saattueen ohi ristikäytävässä. Sen jälkeen hän tahtoi tarkastaa Kristiinan arkun -- mutta aukaisi ensin omansa ja näytteli kaikki vaatteensa. Heidän penkoessaan arkkujaan tuli sisar Cecilia sisään -- tämä nuhteli heitä ja sanoi, ettei se ollut sopivaa sunnuntainviettoa. Ja silloin Kristiina taas tuli onnettomaksi kukaan muu kuin hänen äitinsä ei ollut milloinkaan nuhdellut häntä, ja tuntui toiselta kuulla moitteita vieraan suusta.

Ingebjørg ei ollut millänsäkään. -- Heidän mentyään vuoteeseen illalla tämä jutteli juttelemistaan kunnes Kristiina vaipui uneen. Kaksi vanhempaa sisarta nukkui etempänä; näiden tuli pitää silmällä, etteivät neidot riisuneet pois paitaansa yöllä -- oli vasten sääntöjä riisua kaikki vaatteensa -- ja että nämä joutuisivat ajoissa aamusaarnaan. Mutta muuten he eivät välittäneet pitää liikaa komentoa salissa, eivätkä olleet tietävinään, kun neidot puhelivat vuoteessa tai söivät makupaloja, joita heillä oli arkuissaan.

Kun Kristiina herätettiin seuraavana aamuna, oli Ingebjørg jo täydessä puheen touhussa, niin että Kristiina ihmetteli, oliko hän mahtanut puhua koko yön.

II.

Vieraat kauppiaat, jotka kesällä pitivät kauppaa Oslossa, saapuivat kaupunkiin Ristimessun päivänä keväällä, josta on kymmenen päivää Halvardinvalvojaisiin. Siihen virtasi kansaa kaikista seuduista Mjøsin ja Landemerketin väliltä, niin että kaupunki vilisi väkeä toukokuun alkupäivinä. Oli paras silloin tehdä ostoksensa vierailta, ennenkuin nämä kerkesivät myödä pois parhaat tavaransa.

Sisar Potentia huolehti nunnaluostariin tehtävistä ostoista, ja viikkoa ennen Halvardinvalvojaisia hän oli luvannut ottaa Ingebjørgin ja Kristiinan mukaansa kaupunkiin. Mutta puolipäivän aikaan tuli luostariin muutamia sisar Potentian omaisia tapaamaan häntä, eikä hän mitenkään voinut päästä silloin. Silloin sai Ingebjørg kiusatuksi tältä luvan, että he saisivat lähteä yksin -- vaikka se oli vasten sääntöjä. Saattajakseen he saivat vanhan talonpojan, joka oli luostarin töissä; tämän nimi oli Haakon.

Kristiina oli ollut luostarissa kolme viikkoa, eikä hän koko tuona aikana ollut astunut jalkaansa luostarin pihojen ja puutarhojen ulkopuolelle. Hän hämmästyi suuresti nähdessään, miten kevät oli edistynyt luonnossa. Pienet lehdot rinteillä olivat vaaleanvihreät, ja valkovuokko rehoitti tiheänä mattona vaaleiden runkojen alla. Heleitä hattaroita ajelehti esiin vuonon saarien takaa ja vesi kuulsi raikkaan sinisenä, pienten keväisten virien värähytellessä sen pintaa.

Ingebjørg hyppeli hyvillä mielin, taittoi lehviä puista ja haisteli niitä sekä tirkisteli vastaantulijoita; mutta Haakon nuhteli häntä -- soveltuiko tuo tuollainen korkeasyntyiselle neidolle, joka lisäksi kantoi luostarin pukua. Neitojen tuli ottaa toisiaan kädestä ja kulkea hänen takanaan hiljaa ja siivosti; mutta Ingebjørg käytti siitä huolimatta suutaan sekä silmiään -- Haakon oli jonkunverran huonokuuloinen. Kristiinallakin oli nyt noviisinpuku -- värjäämätön vaaleanharmaa sarkahame, villainen vyö ja hiusnauha, ja päällimmäisenä karhea, tummansininen kaapu, jonka hupun tuli olla pystyssä, niin että palmikoitu tukka peittyi kokonaan sen alle. Ja Haakon kulki edellä iso vaskinuppuinen sauva kädessä. Hän oli puettu avaraan, mustaan pukuun, hänellä oli rinnalla lyijyinen agnus dei ja hatussa Pyhän Kristofferin kuva -- hänen valkoinen tukkansa ja partansa olivat niin hyvästi harjatut, että ne välkkyivät kuin hopea auringonpaisteessa.

Yläosa kaupunkialuetta, nunnaluostarin joesta alas piispankartanolle, oli hiljaista seutua; siinä ei ollut kauppakojuja eikä majapaikkoja, vaan rakennukset kuuluivat enimmäkseen lähiseutujen isoisille, ja niiden mustat, ikkunattomat päädyt tuijottivat autioina tielle. Mutta tänä päivänä liikkui jo yläkujalla sankkoja ihmisparvia, ja palvelijat seisoskelivat porttien pielissä puhellen ohikulkijoiden kanssa.