Part 8

Naiset kerääntyivät heidän ympärilleen. Uloinna seisoi Kristiina, valkoisena ja vapisten. Halvdan, Lauritsan miehiä, joka oli tuntenut Arnen poikasesta asti, itki ääneensä kertoessaan:

Bentein Papinpoika oli tappanut Arnen. Uudenvuodeniltana olivat piispan miehet istuneet juomassa miestentuvassa, ja silloin oli Bentein tullut sisään; tämä oli joutunut kirjuriksi Pyhän Ruumiin palkkapitäjän papille. Miehet eivät ensiksi olisi huolineet häntä sinne, mutta tämä oli muistuttanut Arnea, että he olivat saman puolen miehiä; Arne antoi hänen sitten istua viereensä, ja juomista jatkui. Mutta sitten nämä olivat ryhtyneet tappeluun, Arne oli ollut niin raju, että Bentein oli siepannut pöydältä veitsen ja pistänyt sen Arnen kurkkuun ja rintaan useita kertoja. Arne oli kuollut melkein heti.

Piispaan tämä tapaus oli koskenut hyvin kipeästi; hän oli itse pitänyt huolta ruumiin varusteista ja lähettänyt omat miehensä tuomaan häntä kotiin asti, koko pitkän matkan. Benteinin hän panetti rautoihin, eroitti hänet kirkon yhteydestä, ja ellei hän jo ollut tullut hirtetyksi, piti sen tapahtua pian.

Halvdanin täytyi kertoa tämä moneen kertaan sitä mukaa kuin uusia kuulijoita kerääntyi ulkoa. Lauritsa oli hyvin liikutettu; hän käski satuloida hevosensa, sillä hän tahtoi ratsastaa Brekkeniin viipymättä. Ollessaan lähdössä hän sattui katsomaan Kristiinan vaaleisiin kasvoihin.

"Ehkä sinä tahdot tulla mukaan?" hän kysyi. Kristiina epäröi vähän; häntä värisytti, mutta sitten hän nyökkäsi, sillä hän ei jaksanut saada suustaan yhtään ainoata sanaa.

"Eikö nyt ole liian kylmä hänelle?" tuumi Ragnfrid. "Huomennahan on valvontayö, silloin menemme sinne kaikki --"

Lauritsa katsoi vaimoansa; hän huomasi myöskin Simonin kasvot, ja sitten hän meni Kristiinan luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen:

"Kristiina on hänen kasvintoverinsa, muista se", hän sanoi. "Ehkä hänen tekee mieli auttaa Ingaa ruumiin pukemisessa."

Ja vaikka Kristiinan sydän oli epätoivon ja tuskan pusertimessa, hän kuitenkin lämpeni kiitollisuudesta isäänsä kohtaan tämän sanojen johdosta.

Ragnfrid tahtoi nyt syöttää heidät ennen matkalle lähtöä, jos Kristiina lähti mukaan. Hän tahtoi myös lähettää lahjoja Ingalle -- uuden aivinaisen raidin, vahakynttilöitä ja vastaleivottua leipää; hän pyysi toisia sanomaan, että hän tulisi itse myöhemmin auttamaan hautauspuuhissa.

Ei tullut paljon syödyksi kaikkien puhuessa ja ruoan seisoessa pöydällä. Kuka muisti minkin niistä monista koettelemuksista, jotka Jumala oli pannut Gyrdin ja Ingan kannettavaksi. Heidän kartanonsa oli lumivyöry ja tulva hävittänyt, monta isompaa lasta oli kuollut ja kaikki Arnen eloonjääneet sisaret olivat pienempiä. Nyt heillä oli ollut menestystä jonkun vuoden, sen jälkeen kun piispa oli asettanut Gyrdin Finsbrekkeniin voudikseen; ja lapset, jotka he olivat saaneet pitää, olivat kauniita ja terveitä. Vaan äiti rakasti Arnea paljon enemmän kuin muita --

Mutta Sira Eirikiä surkuteltiin myöskin. Pappi oli kunnioitettu ja arvossapidetty ja laakson kansa oli ylpeä hänestä, sillä hän oli oppinut ja kunnollinen eikä ollut koko palvelusaikanaan jättänyt pitämättä yhtään juhlapäivää tai messua tai jumalanpalvelusta, joka kuului virkaan. Nuoruudessaan hän oli ollut soturi kreivi Alv av Tornbergin väessä, mutta oli sattunut tappamaan hyvin korkean herran ja oli paennut Oslon piispan turviin; kun tämä huomasi hänen taipumuksensa lukuihin, oli hän ottanut hänet papin-oppiin. Ja ellei Sira Eirikillä olisi vieläkin ollut vihamiehiä tuon vanhan tapon tähden, ei hän ikinä olisi jäänyt istumaan tähän pieneen seurakuntaan. Tosin hän oli varsin ahnas rahalle, sekä omaan pussiinsa että kirkon omaisuuteen nähden, mutta kirkko olikin sitten niin kauniissa kunnossa astioiden ja vaatteiden ja kirjojen puolesta, ettei parempaa missään: ja sitten hänellä oli nuo lapset -- eikä hänellä milloinkaan ollut ollut muuta kuin surua jälkeläisistään. Maaseudulla ajateltiin kaikkialla, että oli luonnotonta vaatia papeilta munkkiutta, kun nämä kuitenkin tarvitsivat naisväen apua taloudessaan ja vaimon, joka hoiti heidän asioitaan silloin kun he olivat taajoilla, rasittavilla matkoillaan, kaikenlaatuisessa ilmassa; kansa muisti myös, ettei ollut kovinkaan pitkiä aikoja siitä, kun Norjan papit olivat olleet naineita miehiä. Sentähden kukaan ei ollut lukenut Sira Eirikille viaksi, että tällä oli ollut kolme lasta apuvaimon kanssa, joka oli ollut hänen luonaan silloin kun Sira Eirik oli nuori. Mutta tänä iltana he kuitenkin päättelivät, että näytti siltä kuin Jumala olisi tahtonut rangaista Eirikiä hänen haureudestaan; niin paljon pahaa mieltä olivat tämän lapset ja lastenlapset tuottaneet hänelle. Ja joku arveli, että saattoi silläkin olla oma tarkoituksensa, ettei papilla saanut olla vaimoa ja lapsia -- tästäkin koituisi kai epäsopua ja riitaisuutta papin ja Finsbrekkeniläisten välille; nämä olivat olleet tähän asti mitä parhaimmat ystävät.

Simon Andreksenpoika tunsi hyvin Benteinin elämän Oslossa ja kertoi nyt siitä. Hänestä oli tullut Maariankirkon rovastin kirjuri ja hänellä oli taitavan miehen maine. Hän oli myös useiden naisten suosiossa -- hänellä oli vetävät silmät ja sitten hänen puheensa sujui silkosenaan. Jotkut pitivät häntä kauniina -- enimmäkseen sellaiset rouvat, jotka olivat katsoneet tulleensa puijatuiksi miehensä suhteen, ja sitten eräät nuoret neidot, sellaiset, jotka pitävät siitä, että miehet ovat vapaita heitä kohtaan. Simon nauroi -- toiset ymmärsivät kai? No niin, Bentein oli viekas, ei hän pyrkinyt liian lähelle tuollaisia naisia; heidän parissaan hän käytti suutaan; hän sai puhdastapaisen maineen. Mutta nyt oli asia sellainen, että Haakon-kuningas oli hyvin hurskas ja siveellinen herra, joka vaati miehiltään kuria ja säädyllistä menoa -- nuorilta nimittäin; vanhemmille hän ei mahtanut mitään. Nyt kävi ilmi, että minne ikinä nuo nuoret asemiehet pääsivätkin pujahtamaan -- rentusteluun, peliin, oluenjuontiin ja sen semmoiseen, niin heidän pappinsa sai aina tietää, missä he olivat olleet ja hurjapäiden täytyi saapua tunnustukselle, maksaa sakkoja elämästään ja kuunnella ankaria nuhteita; pari kolme päättömintä ajettiin poiskin. Mutta sitten keksittiin viimein, että ilmiantaja oli ollut tuo kettu, Bentein secretarius -- joka oli kulkenut salaa oluttuvissa ja pahemmissakin paikoissa; hän oli kuullut neitojen tunnustukset ja ollut heidän rippi-isänsä --

Kristiina istui äitinsä vieressä; hän koetti syödä, ettei huomattaisi, millä mielellä hän oli, mutta hänen kätensä tutisi niin, että velli valui lusikasta joka nostamalla ja kieli tuntui niin paksulta ja kuivalta, ettei hän saanut nielleeksi leipäpalasia. Vaan kun Simon alkoi kertoa Benteinistä, täytyi hänen lopettaa tekosyöntinsäkin; hän tarttui molemmin käsin penkkiin, jolla istui -- kauhu ja inho valtasi hänet niin, että hänen päätään pyörrytti ja etoi. Benteinhän se oli ollut, joka oli tahtonut --. Bentein ja Arne, Bentein ja Arne --. Sairaana kärsimättömyydestä hän odotti matkalle lähtöä. Hän ikävöi Arnen luokse, Arnen kauniita kasvoja, ikävöi saada polvistua maahan ja surra ja unohtaa kaiken muun.

Kun äiti auttoi hänen päälleen matkavaatteita, suuteli hän tytärtään poskelle. Kristiina oli niin tottumaton hellyyteen äidin puolelta, se teki niin hyvää -- hän laski hetkeksi päänsä Ragnfridin olkaa vasten, mutta ei voinut itkeä.

Astuessaan pihalle hän näki, että matkalle aikovia oli monta -- Halvdan, Laugarbrun Jon, ja Simon miehineen. Hänelle tuotti suunnatonta tuskaa, että nuo kaksi vierasta tulivat mukaan.

Oli kirvelevän ankara pakkas-ilta ja lumi narskui jalkojen alla; tähdet levisivät yli taivaan kuin kimaltava härmävaate. Ratsastettuaan jonkun matkaa he kuulivat huutoa ja mökää ja huimaa kavioiden kopsetta eteläiseltä rinteeltä -- vähän etemmä ajaessa heidän ohitseen hurahti ratsastusroikka, niin että vaski helisi ja kuuraisten, höyryävien hevosten henki huokui heidän silmilleen; heidän täytyi väistyä tiepuoleen. Halvdan huusi jotakin tuolle remuavalle joukolle -- ne olivat eteläisen laakson nuoria miehiä, jotka olivat lähteneet jouluajelulle uusia hevosiaan koettamaan. Toiset, jotka olivat liian juovuksissa ymmärtääkseen mitään, ajoivat eteenpäin räyhäten ja kilpiään kalistellen. Mutta pari heistä kuuli Halvdanin huudon, jättäytyi jälkeen, seisahtui ja liittyi Lauritsan saattueeseen, kuiskaillen takimpien miesten kanssa.

Jouduttiin paikalle, josta näkyi Finsbrekken törmällä Sil-joen toisella puolen. Rakennusten välillä loisti valkeata -- keskelle pihamaata oli pistetty tervasoihtuja lumikinokseen, ja tulen loimu heijasti punerrustaan lumiselle rinteelle; mutta mustat talot olivat kuin hyytyneellä verellä sivellyt. Eräs Arnen pikkusiskoista seisoi ulkona jalkojaan liikutellen; kädet hän oli pistänyt vaipan alle. Kristiina suuteli itkettyneitä, palelevia lapsia. Hänen sydämensä oli raskas kuin kivi, ja hänestä tuntui kuin hänen jäsenensä olisivat olleet lyijystä, hänen noustessaan parvelle vieviä portaita, jonne Arne oli viety.

* * * * *

Ovessa häntä kohtasi laulu ja monien palavien kynttilöiden loiste. Keskellä parvea oli kirstu, jossa Arne oli tuotu kotiin, raidilla peitettynä; pukkien päälle oli pantu lautoja ja niiden päälle kirstu. Pääpuolessa seisoi nuori pappi kirja kädessä ja lauloi; ympärillä oli talonväki polvillaan maassa, kasvot paksuihin vaippoihin peitettyinä.

Lauritsa otti valoa kynttiläänsä eräästä toisesta, kiinnitti sen paarilautaan ja polvistui hänkin. Kristiina aikoi tehdä samoin, mutta ei voinut saada kynttiläänsä seisomaan; jolloin Simon otti sen ja auttoi häntä. Niin kauan kuin pappi luki, olivat kaikki polvillaan maassa, toistaen kuiskaamalla hänen sanojansa, höyryn noustessa heidän suustaan -- parvella oli jäätävän kylmä.

Kun pappi sulki kirjan ja väki nousi pystyyn -- ruumishuoneeseen oli jo kerääntynyt paljon ihmisiä -- meni Lauritsa Ingan luokse. Tämä tuijotti Kristiinaan ja näytti tuskin kuulevan, mitä Lauritsa sanoi; lahjat, jotka tämä oli ojentanut hänelle, jäivät hänen käteensä niinkuin hän ei olisi tajunnut niitä saaneensakaan.

"Oletko sinäkin siinä, Kristiina", hän sanoo oudolla, puristuneella äänellä. "Näet ehkä mielelläsi poikani sellaisena kuin hän nyt on palannut luokseni?"

Hän siirsi syrjään pari kynttilää, tarttui Kristiinaa käsivarteen vapisevin sormin ja tempasi toisella hikiliinan kuolleen kasvoilta.

Ne olivat harmaankeltaiset kuin savi ja huulien väri oli lyijynharmaa; ne olivat hiukan raollaan, niin että hänen tasaiset, kapeat ja hohtavat hampaansa näkyivät sieltä ikäänkuin ilkkuvina. Pitkien silmäripsien alla vilkkui murtuneen silmäterän reuna, ja poskilla oli muutamia mustansinisiä pilkkuja, joko lyöntien tai kuoleman kohottamia.

"Tahtoisitkohan suudellakin häntä?" kysyi Inga kuten ennen ja Kristiina kumartui tottelevaisesti alas ja painoi suunsa kuolleen poskea vasten. Se oli tahmea huurusta ja hän oli tuntevinaan kalmanhajua; ruumis oli nähtävästi alkanut pehmetä monien kynttilöiden synnyttämässä kuumuudessa.

Kristiina jäi makaamaan kädet arkun reunalla, sillä hän ei jaksanut nousta. Inga veti käärinliinoja alemma, niin että solisluussa oleva puukonpisto näkyi. Sitten hän kääntyi toisten puoleen ja sanoi vavahtelevin äänin:

"Näen nyt valheeksi sen sanan, että kuolleen miehen haava vuotaa verta, kun se ihminen koskee häneen, joka on hänen surmansa syy. Poikani on kylmempi eikä juuri niin kaunis kuin joku aika sitten, jolloin sinä tapasit hänet tiellä. Näen, ettei sinua nyt miellytä suudella häntä -- mutta olen kuullut, ettet silloin halveksinut hänen huuliaan."

"Inga", sanoo Lauritsa astuen esiin, "oletko menettänyt järkesi -- sinähän hourit --"

"Te olette mahtavia, te Jørundgaardilaiset -- sinä olit liian rikas, Lauri Bjørgulfinpoika, että poikani olisi uskaltanut kosia tytärtäsi kunniallisesti -- Kristiina kuuluu itsekin arvelleen olleensa siihen liian hyvä. Mutta hän ei ollut liian hyvä lentämään tämän luokse tielle yöllä ja leikkimään hänen kanssaan lehdossa Arnen lähtöiltana -- kysy itseltään, niin näemme, uskaltaako hän kieltää sen tässä Arnen ruumiin ääressä -- hän on tuottanut tälle kuoleman irstaudellaan --"

Lauritsa ei kysynyt; hän kääntyi Gyrdin puoleen:

"Pidä kurissa vaimosi -- hänhän on järjiltänsä --"

Mutta Kristiina kohotti valkoiset kasvonsa ja katsoi ympärilleen epätoivoisesti:

"Menin kohtaamaan Arnea viimeisenä iltana siitä syystä, että hän oli pyytänyt minua tulemaan. Mutta ei siinä tapahtunut mitään väärää." Ja koettaen tointua ja ymmärtää kaiken juurta jaksain hän huusi kovalla äänellä: "En tiedä mitä tarkoitat, Inga, -- kannatko valhetta Arnea vastaan, joka makaa tässä -- hän ei ole milloinkaan vietellyt tai houkutellut minua --"

Mutta Inga nauroi ääneen: "Eihän Arne, eihän toki! Vaan Bentein-pappi -- Kysy Gunhildilta, Lauritsa, joka pesi loan tyttäresi selästä, ja kysy joka ainoalta mieheltä, joka oli piispan miestentuvassa uudenvuodeniltana, jolloin Bentein pilkkasi Arnea siitä, että tämä oli antanut tytön mennä luotaan ja viitsinyt jäädä hänen narrikseen. Tyttö oli sitten antanut Benteinin kulkea vaippansa alla loppumatkan ja tahtonut leikitellä samalla lailla hänen kanssaan."

Lauritsa tarttui häntä hartioihin ja laski hänen suulleen kämmenensä:

"Vie hänet ulos, Gyrd. Ja etkö sinä häpeä puhua noin tämän kelpo pojan ruumiin ääressä -- mutta vaikka kaikki lapseni makaisivat kuolleina edessäsi, en tahdo sittenkään kuulla sinun valheitasi minun... sinä Gyrd saat vastata siitä, mitä tämä mieletön nainen sanoo --"

Gyrd tarttui vaimoonsa ja tahtoi johdattaa hänet ulos, mutta sanoi Lauritsalle:

"Niin se kyllä on, että Kristiinasta se riita lähti silloin kun Arne ja Bentein tappelivat ja poikani menetti henkensä. Otaksuttavasti sinä et ole kuullut asiasta, mutta siitä on puhuttu yleisesti koko syksyn --"

Simon kopautti miekallaan lähimpään vaatearkkuun:

"Tämä ei kelpaa, hyvät ystävät, te saatte keksiä muuta puhuttavaa tässä ruumishuoneessa, kuin juoruja minun morsiamestani --. Pappi, ettekö voi pitää kurissa väkeänne, että täällä tulee oikea elämä!"

Pappi -- Kristiina näki nyt, että tämä oli nuorin Ulvsvoldin pojista, joka oli ollut käymässä kotonaan jouluna -- avasi kirjan ja asettui paarien ääreen. Mutta Lauritsa huusi, että ne, jotka olivat puhuneet hänen tyttärestään, ketkä tahansa, saisivat vielä vastata sanoistaan, ja Inga kirkui:

"Ota vain henkeni, sinä Lauritsa, kuten tyttäresi on ottanut minulta lohtuni ja iloni -- ja valmista hänelle häät tuon ritarinpojan kanssa; sittenkin tietävät kaikki, että Bentein nai hänet tiellä -- tuossa on" -- hän viskasi raidin, jonka Lauri oli lahjoittanut hänelle, paarien yli Kristiinalle, "minä en tarvitse Ragnfridin aivinoita Arnen hautausarkkuun -- laita siitä itsellesi huivi, tai kätke se lehtolapsen kapaloiksi -- ja mene laaksoon lohduttamaan Gunhildia, hirtetyn miehen äitiä --."

Lauritsa, Gyrd ja pappi tarttuivat Ingaan. Simon koetti nostaa ylös Kristiinan, joka oli puoleksi paarien päällä. Silloin tämä työnsi kiivaasti Simonin käsivarren syrjään, suoristausi polvillaan ja huusi kovaa:

"Herra Vapahtaja, auta, tämä on valhetta!"

Hän ojensi toisen kätensä ja piti sitä lähimmän kynttilän päällä ruumispaarien laidassa.

Näytti siltä kuin liekki olisi paennut ja väistynyt -- Kristiina tunsi kaikkien katsovan häntä -- hänestä sitä kesti pitkän aikaa. Silloin tunsi hän äkkiä kirvelevää tuskaa kämmenessään ja kaatui kimeästi kirkaisten selälleen lattialle.

Itse hän luuli olevansa tajuton -- mutta huomasi Simonin ja papin nostavan hänet ylös. Inga huusi jotain, Kristiina näki isänsä kauhistuneet kasvot ja kuuli papin huutavan, ettei kenkään saanut uskoa tätä tulikoetta, sillä ei ollut oikein vaatia Jumalaa tuomiolle -- ja sitten Simon kantoi hänet ulos parven ovesta ja alas pihamaalle. Simonin palvelija juoksi talliin ja kohta istui Kristiina puoleksi tajutonna Simonin vaippaan kiedottuna tämän edessä satulassa, heidän ratsastaessaan alas laaksoon niin kiireesti kuin hevonen pääsi.

He olivat melkein Jørundgaardin kohdalla Lauritsan saavuttaessa heidät. Loppusaattue tuli nelistäen kaukana takana.

"Älä kerro mitään äidillesi", virkkoi Simon laskiessaan Kristiinan alas tuvan oven edessä. "Tänään on kuultu liian paljon mieletöntä puhetta; eipä ihme, että itse viimein menetit tajun."

* * * * *

Ragnfrid valvoi vielä vuoteessa kun he tulivat kotiin, ja kysyi minkälaista oli ollut kuolleen kotona. Simon otti sananvallan ja vastasi kaikkien puolesta. Siellä oli ollut paljon kynttilöitä ja hyvin paljon väkeä. Siellä oli ollut pappikin -- Ulvsvoldin Tormod -- Sira Eirik kuului ratsastaneen Hamariin jo tänään, päästen siten hautausvaikeuksista.

"Meidän täytyy luettaa pojalle sielumessu", sanoi Ragnfrid. "Jumala vahvistakoon Ingaa, häntä koetellaan kovin, tuota hyvää, kelpo vaimoa."

Lauritsa yhtyi Simonin alkamaan nuottiin ja vähän ajan kuluttua sanoi Simon, että nyt oli kaikkien paras käydä levolle: "sillä Kristiina on väsynyt ja surullinen."

Vähän ajan kuluttua, Ragnfridin vaivuttua uneen, puki Lauritsa ylleen jonkun verran vaatteita ja meni istumaan tyttärien vuoteen laidalle. Hän etsi pimeässä Kristiinan käden ja sanoi hyvin lempeästi:

"Sano minulle nyt, lapsi, mikä on totta ja mikä valhetta Ingan levittämässä puheessa?"

Itkien kertoi Kristiina kaiken, mikä oli tapahtunut tuona iltana, jolloin Arne ratsasti Hamariin. Lauritsa ei virkkanut paljoa. Silloin kömpi Kristiina esiin, kietoi käsivartensa isänsä kaulaan ja vaikeroi hiljaa:

"Minä olen syynä Arnen kuolemaan -- siinä Inga sanoi totuuden --"

"Arne pyysi itse sinua tulemaan sinne", vastasi Lauritsa vetäen kuvaraanun hänen paljaille hartioilleen. "Minä lienen ollut ajattelematon salliessani teidän tuolla lailla pitää yhtä, mutta luulin, että poika oli järkevämpi --. En tahdo moittia teitä -- huomaan, että nämä seikat painavat sinua. Enkä kuitenkaan koskaan ollut ajatellut, että joku tyttäristäni joutuisi huonoon maineeseen seudullamme -- ja vaikeaksi se on käyvä äidillesikin, hänen saadessaan kuulla nämä sanomat --. Mutta että menit kertomaan siitä Gunhildille etkä tullut minun luokseni, se oli niin tyhmästi tehty, etten ymmärrä miten saatoit keksiä sellaista --"

"Minä en jaksa olla täällä tämän jälkeen", itki Kristiina, -- "en uskalla katsoa ketään silmiin -- mitä minä olenkaan tehnyt Romundgaardin ja Finsbrekkenin väelle --"

"Gyrd ja Sira Eirik saavat pitää huolen siitä, että kaikki sinusta levitetyt valheet haudataan Arnen kera. Simon Andreksenpojasta sinä muuten saat parhaan suojelijan tässä asiassa", sanoi Lauri taputtaen Kristiinaa pimeässä. "Eikö hän mielestäsi käsittänyt asiaa kovin kauniisti ja ymmärtäväisesti --."

"Isä" -- pyysi Kristiina hädissään ja hartaasti, painautuen häneen, "lähetä minut luostariin, isä. Ei, ei, kuule minua -- olen kauan ajatellut, että ehkä Ulvhild paranee, jos minä menen hänen sijastaan. Muistatko ne kengät, joita neuloin hänelle syksyn kuluessa, ne, joissa oli helmiä; neula särki sormenpääni ja kultalanka raapi verille käteni -- neuloin niitä siksi, että mielestäni oli paha, kun en rakastanut sisartani siksi paljon, että olisin tahtonut ruveta nunnaksi auttaakseni häntä -- Arne kysyi sitä kerran. Jos silloin olisin vastannut tahtovani, ei tätä olisi tapahtunut --."

Lauritsa pudisti päätään.

"Käy nyt pitkäksesi", hän käski. "Et tiedä itse, mitä puhut, lapsi parkani. Ja sitten sinun täytyy koettaa nukkua --"

* * * * *

Mutta Kristiina makasi pitkänään, hänen palanutta kättään poltti ja hänen sydämeensä tulvahti epätoivo ja katkeruus. Pahempi kohtalo ei olisi voinut kohdata häntä, vaikka hän olisi ollut maailman syntisin nainen; kaikki tietysti uskoisivat -- ei, hän ei jaksanut jäädä tälle samalle seudulle. Kauhun kuvat ajelivat toisiaan -- kuinka äiti saisi tietää asiasta -- kuinka veriteko eroitti heidät omasta sielunpaimenestaan -- kuinka heitä vihaisivat kaikki, jotka olivat olleet talon ystäviä koko hänen elämänsä ajan. Mutta kauhein, musertavin tuska vihloi häntä kuitenkin muistaessa Simonia ja miten tämä oli käynyt hänen käteensä ja vienyt hänet pois ja sitten puolustanut häntä kotona, määräillen hänen puolestaan kuin olisi hän ollut tämän omaisuutta -- isä ja äiti olivat antaneet hänen määräellä, kuin kuuluisi hän jo Simonille enemmän kuin heille.

Sitten hän muisti Arnen kylmät, julmat kasvot. Viimeksi kirkosta palatessaan hän oli nähnyt avonaisen haudan, joka odotti kuollutta. Irtihakatut multapaakut olivat lumella kylminä ja kovina, raudanharmaina kokkareina -- sinne hän oli saattanut Arnen --.

Yhtäkkiä hän muisti erään kesäillan monta vuotta sitten. Hän oli seissyt Finsbrekkenin parvella, samassa paikassa, missä hänet tänään oli nujerrettu maahan. Arne oli ollut pallosilla pihamaalla muiden poikain kanssa ja pallo oli lentänyt ylös Kristiinan luokse. Hän oli pistänyt sen selkänsä taa eikä ollut tahtonut antaa sitä takaisin, kun Arne tuli hakemaan; silloin tämä tahtoi ryöstää sen väkisin -- he olivat tapelleet siitä ylhäällä, juosseet sisällä kirstujen välissä, ja orsissa riippuvat nahkapussit, joissa säilytettiin vaatteita, olivat muksautelleet heitä päähän, kun he sattuivat kohti; he olivat etsineet ja lennättäneet sitä kilvan --

Ja viimein hänelle ikäänkuin selvisi, että Arne todella oli kuollut ja poissa, ja ettei hän enää näkisi tämän kauniita, pelottomia kasvoja ja tuntisi hänen lämpimiä käsiänsä omissaan. Ja Kristiina oli ollut niin lapsellinen ja sydämetön, ettei hän milloinkaan ollut ajatellut, miltä tästä oikein tuntui kadottaa hänet --. Hän itki epätoivoissaan ja katsoi ansainneensa onnettomuutensa. Mutta sitten hänen taas täytyi ajatella kaikkea, mikä häntä odotti, ja silloin hän itki sitä, että tämä sittenkin oli liian kova rangaistus --.

Simon joutui kertomaan Ragnfridille mitä oli tapahtunut Brekkenissä edellisenä iltana. Hän ei laajentanut asiaa enemmän kuin tarvis vaati. Mutta Kristiina oli niin sekaisin surusta ja valvomisesta, että hän tunsi suunnatonta katkeruutta tätä kohtaan, siksi että tämä saattoi puhua asiasta kuin se ei olisi ollutkaan niin kauhea. Sitäpaitsi hänessä herätti kiivasta vastenmielisyyttä tapa, jolla vanhemmat sallivat hänen mahtailla edessään, aivan kuin tämä olisi ollut isäntä talossa.

"Etkö usko mitään tuosta kaikesta?" kysyi Ragnfrid levottomasti.

"En", vastasi Simon. "Enkä usko kenenkään uskovan -- he tuntevat teidät ja Kristiinan ja tuon Benteinin, mutta eihän täällä syrjäseudulla usein satu puhuttavaa, joten on luonnollista, että kansa iskee kyntensä jokaiseen lihavaan makupalaan. Meidän täytyy nyt näyttää, että Kristiinan maine on liian arvokasta purtavaa noille homeisille moukille. Mutta paha oli, että hän pelästyi niin Benteinin karkeutta, ettei heti tullut kertomaan asiasta teille tai Sira Eirikille itselleen -- luulen, että tuo rietas pappi olisi iloiten todistanut, ettei hän ollut tarkoittanut muuta kuin viatonta leikkiä, jos sinä Lauritsa olisit saanut puhua hänen kanssaan."

Molemmat vanhemmat myönsivät Simonin olevan oikeassa. Mutta Kristiina huusi jalkaa polkien:

"Hänhän painoi minut maahan -- tiedän tuskin itse mitä hän minulle teki -- olin suunniltani, en muista enää mitään -- minun puolestani saattaa olla niinkin kuin Inga sanoo -- en ole ollut terve enkä iloinen päivääkään sen jälkeen --"

Ragnfrid huudahti ja löi kätensä yhteen; Lauritsa ponnahti pystyyn -- ja Simoninkin kasvot muuttuivat; hän katsoi Kristiinaan tutkien, meni hänen luokseen ja nosti häntä leuasta. Sitten hän nauroi:

"Jumala siunatkoon sinua, Kristiina -- kyllä olisit muistanut, jos hän olisi jotain tehnyt. Eipä ihme, että hän on ollut surullinen ja huonovointinen tuon onnettoman illan jälkeen, jolloin hän sai kokea sellaisen säikähdyksen -- hän, joka ei milloinkaan ole tiennyt muusta kuin hyvyydestä ja suopeudesta", sanoi hän toisille. "Johan sen näkee hänen silmistään, ken ei ole ilkeämielinen ja usko toisesta pahaa, että hän on neito eikä nainen."

Kristiina katsoi sulhasensa pieniin, ponteviin silmiin. Hän kohotti kätensä -- aikoi laskea ne tämän kaulaan. Silloin puhui Simon taas: