Part 7

"Ei, ei", hän sanoi, "tämä pystyy paremmin minun ylpeään nahkaani kuin sekä ruoska että ripitykset. Minä olen elänyt kalliolohkareen alla tuntureilla tämän kesän -- olin saanut luvan mennä korpeen paastoamaan ja rukoilemaan ja siellä sitten istuin ajatellen, että olin nyt kuin itse pyhät erakot; ja Setnadalin köyhä kansa kantoi minulle ruokaa ja juomaa ja tuumi, että tuossa oli oikea pyhä, puhdastapainen munkki; veli Edvin, he sanoivat, jos olisi monta sellaista munkkia kuin sinä, silloin emme viivyttelisi parannuksen teossa, mutta kun näemme pappien ja piispain ja munkkien näykkivän ja tappelevan kuin porsaat niin... Minä tietysti sanoin heille, että oli epäkristillistä puhua tuolla tapaa -- mutta kuuntelin sittenkin halukkaasti heidän puheitaan ja lauloin ja rukoilin niin, että kallio raikui. Minulle voi nyt tehdä hyvää tuntea täiden näykkivän ja tappelevan nahassani ja kuulla kelpo emäntien, jotka rakastavat siivoa ja puhtautta tuvissaan, huutavan, että tuollainen likainen munkkirahjus saattaa nukkua ladossakin kesä-aikaan. Olen matkalla pohjoista kohden Nidarosiin Olavinvalvontaan, ja minun on terveellistä huomata, etteivät ihmiset pyri liian kiihkeästi lähelleni --"

Ulvhild heräsi; silloin Lauritsa meni hänen luokseen ja nosti hänet vaippansa sisään:

"Tämä on se lapsi, josta puhuin, rakas isä. Laskekaa kätenne hänen päällensä ja rukoilkaa hänen edestään, kuten rukoilitte sen pojan edestä pohjoisessa Meldalissa, jonka olemme kuulleet saaneen takaisin liikuntokyvyn --"

Munkki nosti Ulvhildia hellästi leuvasta ja katsoi häntä kasvoihin. Sitten hän nosti ylös lapsen toisen käden ja suuteli sitä.

"Rukoile ennen sinä vaimoinesi, Lauritsa Bjørgulfinpoika, ettette joutuisi kiusaukseen koettaa muuttaa Jumalan tarkoitusta tämän lapsen suhteen. Herra Jeesuksemme on itse asettanut nämä jalat sille polulle, joka varmimmin johtaa rauhan kotiin -- näen sen silmistäsi, sinä siunattu Ulvhild, että sinulla on esirukoilijasi taivaallisessa kodissa."

"Mutta Meldalin poika parantui, niin minulle on kerrottu," sanoi Lauritsa matalalla äänellä.

"Hän oli köyhän lesken ainoa lapsi, eikä kukaan olisi ruokkinut ja vaatettanut häntä, jos äiti olisi kuollut, paitsi kunta. Ja kuitenkin tuo vaimo saattoi rukoilla, että Jumala antaisi hänelle rohkean sydämen, jotta hän jaksaisi uskoa Jumalan tarkoittavan pojan parasta. Minä en tehnyt muuta kuin rukoilin hänen kanssaan saman rukouksen."

"Ei ole helppo lapsen äidin ja minun tyytyä tähän", vastasi Lauritsa raskaasti. "Varsinkin kun hän on niin kaunis ja hyvä."

"Oletko nähnyt sitä lasta, joka on Lidstadissa tästä etelään", kysyi munkki. "Tahtoisitko mieluummin että lapsesi olisi sellainen?"

Lauritsaa värisytti ja hän painoi lapsen rintaansa vasten.

"Etkö ole ajatellut", puhui veli Edvin jälleen, "että Jumalan silmissä me kaikki olemme raajarikkoisia lapsia, joista hänen tulee pitää huoli -- syntiemme tähden raajarikkoisia. Eikä osamme kuitenkaan tunnu huonoimmalta mielestämme."

Hän meni Maariankuvan alle, joka riippui seinällä, ja kaikki polvistuivat hänen lukiessaan iltarukousta. Heidän mielestään veli Edvin oli lohduttanut heitä hyvin.

Mutta tämän poistuttua tuvasta itselleen makuusijaa hakemaan lakaisi kuitenkin Astrid ylipiika joka paikan lattialla, missä munkki oli seissyt, ja karisti kokoomansa rikat tuleen.

* * * * *

Seuraavana aamuna Kristiina nousi varhain, mätti kermapuuroa ja vehnäleipää kauniiseen läikälliseen visavatiin, koska tiesi, ettei munkki milloinkaan liikuttanut lihaa, ja kantoi sitten itse tälle ruoan. Talossa ei vielä juuri kukaan ollut jalkeilla.

Veli Edvin seisoi matkavalmiina, sauva ja pussi kädessä tallinedussillalla; hymyillen hän kiitti Kristiinaa tämän näkemästä vaivasta, asettui istumaan nurmelle ja söi, Kristiinan istuessa hänen jalkopäässään.

Kristiinan pieni valkoinen koira tassutti siihen niin että pienet kaulakulkuset kilisivät. Kristiina otti sen syliinsä ja veli Edvin näpsäytteli sille sormiansa, heitti sen kurkkuun pieniä vehnäskappaleita ja ylisti sen kauneutta.

"Se on samaa lajia, jonka Eufemia-kuningatar toi meidän maahamme", hän sanoi. "Täällä on nyt kaikki niin hienoa Jørundgaardissa, suuret sekä pienet seikat." Kristiina punastui ilosta. Hän kyllä tiesi, että koira oli hieno, ja oli ylpeä siitä, että se oli hänen; ei koko laaksossa kellään muulla ollut sylikoiraa. Mutta sitä hän ei kuitenkaan ollut tiennyt, että se oli samaa lajia kuin kuningattaren lempikoirat.

"Simon Andreksenpoika on lähettänyt sen minulle", hän sanoi painaen sen itseään vasten, jolloin koira lipoi hänen kasvojansa. "Sen nimi on Kortelin."

Hän oli aikonut puhua munkille rauhattomuudestaan ja kysyä tämän neuvoa. Mutta nyt hänellä ei enää ollut halua muistella eilisiltaisia ajatuksiaan. Veli Edvinhän ajatteli, että Jumala kääntäisi kaiken Ulvhildin parhaaksi. Ja Simon oli tehnyt kauniisti, kun oli lähettänyt hänelle sellaisen lahjan jo ennen kihlajaisia. Arnea hän ei tahtonut ajatella -- tämä oli tehnyt väärin häntä kohtaan silloin.

Veli Edvin otti sauvan sekä pussin ja käski Kristiinan sanoa terveisiä toisille -- hän ei sanonut malttavansa jäädä odottamaan väen nousemista, vaan tahtoi lähteä taipaleelle nyt kun oli viileä. Kristiina saattoi häntä kirkon ohi vähän matkaa lehtoon.

Heidän erotessaan toivotti veli Edvin Herran rauhaa ja siunasi häntä.

"Antakaa minullekin sellainen sana, jonka annoitte Ulvhildille, rakas isä", pyysi Kristiina; hän seisoi pitäen munkin kättä omassaan.

Munkki pyyhki paljasta, leinin myhkyröittämää jalkaansa kosteaan ruohoon:

"Ota siis, tyttäreni, tarkka vaari siitä, miten Jumala hoitaa tämän laakson asukkaiden tarpeet. Täällä sataa niukasti, mutta hän antaa teille vettä tunturilta, ja sallii kasteen kostuttaa niityt ja pellot joka yö. Kiitä Jumalaa hyvistä lahjoista, joita hän on suonut osaksesi, äläkä valita, jos sinusta tuntuisi siltä kuin tarvitsisit vielä muuta. Sinulla on kaunis keltainen tukka, älä sure sitä, ettei se ole kihara. Etkö ole kuullut akasta, joka itki sitä, ettei hänellä ollut muuta kuin yksi pieni läskipala seitsemälle nälkäiselle lapselle jouluksi. Pyhä Olavi ajoi ratsain ohi ja tuli samaan joukkoon; hän ojensi kätensä särpimen yli ja pyysi Jumalaa ruokkimaan nuo nälkäiset variksenpojat. Mutta kun akka näki, että pöydällä oli teurastettu sika, itki hän sitä, ettei hänellä ollut kylliksi kulhoja ja kaukaloita."

Kristiina juoksi kotimatkan, ja Kortelin hyppi hänen jaloissaan, tavoitteli hänen helmojansa ja haukuskeli ja helisytti pieniä kulkusiaan.

VI.

Arne oli Finsbrekkenissä viimeisen ajan ennen lähtöään Hamariin; äiti ja sisaret varasivat hänelle vaatteita.

Päivää ennen kuin hänen tuli ratsastaa etelään hän ilmestyi Jørundgaardiin hyvästille. Silloin hän sai kuiskatuksi Kristiinan korvaan, että tämä tulisi tapaamaan häntä Langarbrun eteläiselle tielle seuraavana iltana:

"Tahtoisin, että olisimme kahden viimeisen kerran tavatessamme", hän virkkoi. "Pyydänkö mielestäsi liikoja -- olemmehan kasvaneet yhdessä kuin sisaret", sanoo hän, kun Kristiina hiukan viivyttelee vastausta.

Silloin tämä lupasi tulla, jos pääsisi kotoa pujahtamaan.

Seuraavana aamuna satoi lunta, mutta päivemmällä tuli vesisade, ja pian olivat tiet möyhynä ja pellot harmaina. Usvapallot ajelehtivat tuntureiden vierillä, putosivat väliin alas tunturin juurelle ja kietoutuivat valkoisiksi käämeiksi, mutta sitten sakeni taas ilma. Sira Eirik tuli auttamaan Lauritsaa kirjeiden laadinnassa. He menivät pirttiin, jossa oli hupaisampaa tämmöisellä ilmalla kuin suuressa tuvassa, missä uuni savutti koko huoneen. Äiti oli Langarbrussa katsomassa Ramborgia, joka alkoi toipua aikaisemmin syksyllä sairastamastaan kuumetaudista.

Kristiinan ei ollut vaikea päästä huomaamatta talosta, mutta hän ei rohjennut ottaa hevosta, vaan meni jalan. Tie oli yhtenä ainoana lian ja lakastuneiden lehtien pöperönä; maasta lähti raaka mullan ja kuoleman haju, joka teki mielen surulliseksi, ja vähän väliä tuli vastaan tuulenpuuska, joka piiskasi vettä vasten hänen kasvojansa. Hän veti suippohupun leukaan asti ja, pidellen vaippaa ympärillään molemmin käsin, kulki kiirehtien. Vähän häntä peloittikin -- joen ääni kaikui niin jymeältä raskaassa ilmassa ja pilvet vyöryivät niin mustina ja rääsyisinä selänteen yli. Hän seisahteli silloin tällöin kuuntelemaan, tuliko Arne takaa.

Hetken kuluttua kuului kavion lepsatusta lionneella tiellä ja Kristiina pysähtyi paikalleen, sillä hän oli jokseenkin metsäisellä paikalla, jossa he saattoivat häiriintymättä heittää hyvästinsä. Kohta ilmestyi ratsastaja hänen taakseen, Arne hypähti alas hevosensa selästä ja tuli sitä taluttaen Kristiinaa vastaan.

"Teit kauniisti kun tulit", hän sanoo, "tässä rumassa ilmassa."

"Enemmänhän siitä on haittaa sinulle, jonka täytyy ratsastaa niin pitkä matka -- miten sinä lähdet matkalle näin iltamyöhään?" ihmettelee toinen.

"Jon on pyytänyt minua olemaan yötä Loptgaardissa", sanoo Arne. "Ajattelin sinulle olevan helpompaa päästä tänne tähän aikaan päivästä."

He seisoivat tuokion ääneti. Kristiina ei muistanut milloinkaan nähneensä Arnea noin kauniina. Tällä oli päässä sileä rautalakki ja sen alla ruskea villapäähine, joka kulki tiukasti poskia pitkin, jatkuen hartioille, ja hänen kapeat kasvonsa näyttivät niin valkoisilta ja kauniilta sen alla. Hänen nahkapaitansa oli vanha, ruosteen purema ja raamuinen rautapanssarin jäleltä, jota oli kannettu sen päällä -- Arne oli perinyt sen isältään -- mutta se mukautui hänen solakkaa, taipuisaa ja voimakasta ruumistansa pitkin; sitten tällä oli miekka toisella kupeella ja keihäs kädessä -- muut aseet riippuivat satulassa. Hän oli miehen varuksissa, vaikka nuorukainen muodoltaan.

Kristiina laski kätensä hänen olkapäälleen ja lausui:

"Muistatko, Arne, että kysyit kerran minulta, etkö ollut mielestäni yhtä oiva mies kuin Simon Andreksenpoika? Tahdon nyt sanoa sinulle ennen kuin eroamme, että olet mielestäni yhtä paljon häntä kauniimpi muodolta ja eleiltä kuin hän on sinua edellä arvossa ja rikkaudessa niiden ihmisten mielestä, jotka eivät tiedä mitään sen parempaa."

"Miksi sanot tämän minulle", kysyi Arne henkeä pidättäen.

"Siksi, että veli Edvin painoi mieleeni, että meidän tulee kiittää Jumalaa hänen lahjoistaan eikä olla kuten akka, joka Pyhän Olavin siunatessa hänen särpimensä itki sitä, ettei hänellä ollut riittävästi astioita -- ettet sinä siis surisi, vaikkei hän ole antanut sinulle yhtä paljon rikkautta kuin ruumiillisia lahjoja --"

"Noinko sinä tarkoitit!", virkkoi Arne. Ja kun Kristiina vaikeni, hän sanoi:

"Ajattelin sinun ehkä tarkoittavan sitä, että mieluummin olisit tahtonut olla naimisissa minun kuin tuon toisen kanssa --"

"Olisin voinut tahtoa", sanoo hän hiljaa. "-- Sinun kanssasi olen tunnetumpi --"

Arne koppasi hänet syliinsä, niin että Kristiinan jalat kohosivat maasta. Hän suuteli tätä moneen kertaan, mutta laski hänet sitten takaisin maahan:

"Herra varjele, mikä lapsi sinä olet, Kristiina!" Kristiina seisoi pää painuksissa, mutta käsivarret yhä Arnen olkapäillä. Arne tarttui häntä ranteisiin ja rutisti niitä:

"Näen, että asia on siten, herttaiseni, etkä ymmärrä, miten sydäntäni ahdistaa kun minun täytyy kadottaa sinut. Kristiina, olemme kasvaneet rinnatusten kuin kaksi omenaa puussa, pidin sinusta jo ennen kuin ymmärsin, että kerran saattoi tulla toinen ottamaan sinut rinnaltani. Voi ylimmäinen taivaan Herra -- en ole enää näkevä ilon päivää tämän jälkeen --"

Kristiina itki katkerasti ja käänsi sitten kasvonsa ylös, että Arne saattoi suudella häntä.

"Älä puhu tuolla lailla, hyvä Arne", pyysi hän taputtaen tätä.

"Kristiina", sanoi Arne hiljaa, painaen hänet jälleen rinnallensa. "Etkö voisi pyytää -- Lauritsa on niin hyvä mies, ei hän tahdo pakoittaa sinua vasten tahtoasi -- etkö voisi pyytää isääsi odottamaan jonkun vuoden -- eihän sitä tiedä, miten onni voi kääntyä -- olemme niin nuoret kumpainenkin --"

"Kai minun pitää tehdä kuten kotona tahtovat", itki Kristiina.

Nyt ei Arnekaan kyennyt vastustamaan itkua.

"Et ymmärrä, Kristiina, miten rakas minulle olet." Hän kätki kasvonsa Kristiinan olkapäätä vasten. "Jos ymmärtäisit ja pitäisit minusta, niin menisit Lauritsan puheille ja pyytäisit oikein kauniisti --"

"En voi tehdä sitä", itki neito, "en voisi rakastaa ketään miestä niin paljon, että hänen vuokseen vastustaisin vanhempieni tahtoa." Hän haki tämän kasvot villapäähineen ja raskaan rautalakin alta. "Älä itke noin kauheasti, Arne, paras ystävä --"

"Ota tämä", sanoo Arne hetken kuluttua, antaen hänelle pienen hopeasoljen, "muista minua joskus, sillä minä en unohda ikinä sinua ja suruani --"

* * * * *

Oli melkein pimeä kun Kristiina ja Arne olivat heittäneet toisillensa viimeiset hyvästit. Kristiina jäi katsomaan tämän jälkeen, kun hän viimein ratsaiti pois. Pilven repeämästä kuulsi keltaista valoa, joka kuvastui heidän jäljissään, siinä missä he olivat kävelleet ja seisseet tiellä -- se näytti niin kylmältä ja surulliselta, ajatteli Kristiina. Hän kaivoi esiin kaulaliinansa ja kuivasi siihen itkettyneet kasvonsa, kääntyi ja alkoi astua kotiin päin.

Hän oli kastunut ja paleltunut ja kulki joutuisasti. Hetken kuluttua hän kuuli jonkun tulevan takanaan. Häntä alkoi hiukan peloittaa; saattoihan ajatella, että täällä liikkui outoja kulkijoita tämmöisenä iltana, ja hänellä oli autio taival edessään; toisella puolen oli korkea musta rinne, mutta toinen laita syöksyi jyrkänteenä alas, ja siinä kasvoi honkametsää, joka ulottui lyijynharmaaseen jokeen asti laakson pohjalla. Kristiina tuli siis iloiseksi, kun jälessä tulija huusi hänen nimeään, ja pysähtyi odottamaan.

Tulija oli pitkä laiha mies, jonka tummassa kauhtanassa oli vaaleammat hihat -- kun hän tuli lähemmäs, näki Kristiina hänellä papin puvun ja tyhjän repun hartioilla. Hän tunsi nyt Bentein Papinpojan, joksi tätä nimitettiin -- Sira Eirikin tyttärenpojan. Kristiina huomasi heti, että tämä oli aika lailla juovuksissa.

"Niin se on, toinen menee, toinen tulee", sanoi tämä nauraen, kun he olivat tervehtineet toisiaan. "Tapasin Brekkenin Arnen ihan juuri -- näen, että kuljet itkusilmin. Voisithan sentään hymyillä vähän minullekin, joka palaan -- olemmehan mekin olleet lapsuusystäviä."

"On huono vaihtokauppa saada sinut kylään hänen asemestaan", sanoi Kristiina jyrkästi. Hän ei ollut pitänyt Benteinistä milloinkaan. "Pelkään, että näin on ajatteleva moni. Isoisäsi iloitsi niin siitä, että sinä aloit menestyä Oslossa."

"Kyllä kai", sanoi Bentein horisten ja hohottaen. "Aloin menestyä, niinkö? Menestyin kuin sika vehnävainiossa, Kristiina -- ja loppu oli samallainen, minut ajettiin huutaen ja hosuen ja lennättäen tieheni. Ei hänellä ole ollut kovin suurta iloa jälkeläisistänsä. Miten hirveän kiireesti sinä kuljet!"

"Minulla on vilu", sanoi Kristiina lyhyeen.

"Eikös minulla sitten, muka", sanoo pappi. "Minulla ei ole päälläni muuta kuin minkä tässä näet -- päällyskaapuni sain vaihtaa olueen ja leipään Vähä-Hamarissa. Luulisi sinulla sentään olevan vähän lämpöä ruumiissasi, hyvästeltyäsi Arnen -- tarkoitan, sinä voisit päästää minut nahkatakkasi alle --" ja hän kävi kiinni Kristiinan vaippaan, kääräisi sen hartioilleen ja painoi märän käsivartensa Kristiinan vyötäisille.

Kristiina joutui niin pois suunniltaan hänen röyhkeydestään, että meni silmänräpäys, ennenkuin hän oikein älysi, mistä oli kysymys -- silloin hän tahtoi riuhtautua irti, mutta toinen piti kiinni hänen vaipastaan, ja se oli kiinnitetty vahvalla hopeisella hakasoljella. Bentein sai nyt molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, tahtoi suudella häntä ja toi jo leukansa lähelle hänen suutaan. Kristiina koetti lyödä, mutta toinen puristi häntä käsivarresta.

"Luulen, että sinä olet menettänyt järkesi", sähisi hän vastaan ponnistaessaan, "miten uskallat-käydä kimppuuni kuin olisin -- saat katua tätä katkerasti huomenna, senkin roisto --"

"Hohoo, huomenna et ole enää niin tyhmä", sanoo Bentein, pistää hänelle jalkakoukkua, niin että Kristiina kaatuu lokaan, ja painaa toisella kädellään tämän suuta.

Kristiina ei ollut aikonutkaan huutaa. Vasta nyt hän ymmärsi, mitä toinen uskalsi tahtoa, mutta raivo sai hänet niin silmittömäksi, että hän tuskin ymmärsi pelätä; hän ärisi kuin tappeleva eläin ja taisteli kaikin voimin miestä vastaan, joka piti häntä maassa, niin että jääkylmä lumisohjo tunkeutui vaatteiden läpi tulikuumaan ihoon asti.

"Huomenna sinä ymmärrät vaieta", sanoo Bentein -- "ja ellei tätä kävisi salaaminen, voit syyttää siitä Arnea, sitä uskotaan helpommin --"

Hän oli tunkenut yhden sormen Kristiinan suuhun; Kristiina puri sitä kaikin voimin, ja silloin Bentein parkaisi ja hellitti otteensa. Salamannopeasti kiskaisi Kristiina toisen kätensä irti, työnsi sen tämän kasvoihin ja painoi peukalonsa niin kovaa kuin ikinä jaksoi tämän silmäterään; Bentein kiljui ja kohosi polvilleen. Kristiina livahti alta kuin kissa, töytäisi pappia niin, että tämä tupertui selälleen, ja juoksi kotia kohti, niin että rapakko roiskui.

Hän juoksi juoksemistaan katsomatta taakseen. Hän kuuli Benteinin painavan perästä ja juoksi niin, että sydän takoi kaulassa, vaikeroi hiljaa ja tuijotti apua hakien eteensä -- eikö hän ikinä saapuisi Laugarbruhun. Viimeinkin hän ehti peltotielle, näki taloryhmän mäenrinteessä ja muisti samassa, ettei hän uskaltanut mennä sinne sisään, kun siellä oli äiti -- tämän näköisenä, savessa ja lehdissä ja vaatteet kappaleina. Hän huomasi Benteinin saavuttavan hänet; silloin hän kumartui alas ja otti maasta kaksi isoa kiveä. Hän singahutti ne taakseen tämän tultua tarpeeksi lähelle; toinen kivi sattui niin pahasti, että mies kaatui pitkälleen. Silloin Kristiina taas juoksi, eikä pysähtynyt ennenkuin sillalla.

Vapisten hän nojautui käsipuuhun; hänen silmissään musteni ja hän luuli pyörtyvänsä -- mutta sitten hän jälleen muisti Benteinin ja että tämä saattoi tulla perästä ja löytää hänet. Häpeästä ja suuttumuksesta väristen hän riensi edelleen, jalkojen tuskin kannattaessa, ja tunsi äkkiä, että hänen kasvojaan kirveli kynsien jäljiltä ja että hän oli satuttanut selkänsä ja käsivartensa. Itku purkautui esiin kuumana kuin tuli.

Hän toivoi, että kivi olisi tappanut Benteinin -- hänen teki mielensä mennä takaisin lopettamaan tämän päivät, etsi veistään, mutta huomasikin kadottaneensa sen.

Sitten muistui mieleen taas ajatus, ettei hän rohjennut näyttäytyä kotona; silloin hän päätti lähteä Romundgaardiin. Hän tahtoi valittaa Sira Eirikille.

Mutta pappi ei ollut tullut Jørundgaardista vielä. Kodassa kohtasi hän Gunhildin, Benteinin äidin; vaimo oli yksin, ja silloin Kristiina kertoi tälle, miten hänen poikansa oli kohdellut häntä. Kuitenkaan hän ei maininnut sitä, että hän oli mennyt ulos tapaamaan Arnea. Kun hän näki, että Gunhild luuli hänen olleen Laugarbrussa, antoi hän tämän jäädä siihen uskoon.

Gunhild ei virkkanut paljoa, mutta itkeä tihrutteli Kristiinan vaatteita pestessään ja kuroessaan kokoon pahimmat repeämät, ja neito oli niin kuohuksissa, ettei hän huomannut, miten tämä salaa tarkasteli häntä.

Kun Kristiina lähti, otti Gunhild vaippansa, seurasi häntä ulos, mutta lähti tallia kohden. Kristiina kysyi, minne tämä aikoi. "Kaipa minun täytyy ratsastaa poikaani katsomaan", hän vastasi. "Oletko lyönyt hänet kuoliaaksi kivellä, vai mitä hänelle kuuluu."

Kristiina ei osannut vastata tuohon sen enempää, hän käski siis vain Gunhildin pitää huolta siitä, että Bentein katoaisi seudulta niin pian kuin suinkin, eikä ilmestyisi enää hänen silmiensä eteen -- "muuten kerron asiasta Lauritsalle, ja ymmärrät, miten siinä silloin käy."

* * * * *

Bentein poistuikin sitten etelän puoleen vajaata viikkoa myöhemmin; hänellä oli mukanaan Sira Eirikin laatima pyyntökirje Hamarin piispalle, jossa Sira Eirik anoi tältä työtä taikka avustusta Benteinille.

VII.

Kerran joulun edellä ilmestyi Simon Andreksenpoika äkkiarvaamatta ratsastaen Jørundgaardiin. Hän pyyteli anteeksi, tullessaan näin kutsumatta, yksin ja ilman omaisia, mutta Andres-herra oli Ruotsissa kuninkaan asioilla. Itse hän oli oleksinut Dyfrinissä jonkun aikaa, mutta kun ei siellä ollut muita kuin pienemmät sisaret ja äiti, joka makasi sairaana, oli aika käynyt pitkäksi ja hänelle oli tullut kova halu tänne.

Ragnfrid ja Lauritsa eivät tienneet, miten kiittää Simonia siitä, että tämä oli tehnyt tuon pitkän matkan kovimmassa talvipakkasessa. Mitä useammin he Simonia näkivät, sitä mieleisemmäksi hän heille kävi. Tämä oli perillä kaikesta, mitä Andres ja Lauritsa olivat neuvotelleet, ja nyt päätettiin hänen ja Kristiinaan kihlajaiset viettää ennen paastoa, jos Andres-herra voisi tulla kotiin siksi; muuten heti pääsiäisen jälkeen.

Kristiina oli hiljainen ja ujo ollessaan sulhasensa kanssa; hän ei keksinyt oikein mitään sanomista. Kerran, kun kaikki olivat istuneet iltaa juomapöydän ympärillä, pyysi Simon häntä kanssaan ulos jäähdyttelemään. Silloin, heidän seisoessaan solassa ylätuvan parvella, Simon otti Kristiinaa vyötäröltä ja suuteli häntä. Sitten hän monasti teki samoin, kun he olivat kahden. Kristiina ei ollut siitä iloinen, mutta salli sen tapahtua, koska tiesi, ettei naimista voinut välttää. Hän ajatteli naimisiaan kuten asiaa, johon täytyi tyytyä, mutta jota hän ei toivonut. Kuitenkin hän piti Simonista, varsinkin tämän puhellessa toisten kanssa, jolloin tämä ei koskenut häneen eikä haastattanut häntä.

* * * * *

Hän oli ollut niin onneton koko syksyn. Ei auttanut vaikka hän kuinka olisi koettanut vakuuttaa itselleen, ettei Bentein ollut saanut tehdyksi mitään; hän tunsi kuitenkin olevansa kuin häpäisty.

Mikään ei enää tuntunut entiseltä sen jälkeen kun joku oli rohjennut tahtoa hänestä sellaista. Hän valvoi öitä häpeästä hehkuen, eikä voinut olla miettimättä asiaa. Hän tunsi Benteinin ruumiin omaa ruumistansa vasten, kun he kamppailivat keskenään, muisti tämän kuuman, oluelta haiskahtavan hengityksen -- hänen täytyi ajatella, mitä olisi voinut tapahtua -- ja muisti vielä, inhon puistattaessa koko ruumista, tämän sanat siitä, että ellei sitä käynyt salaaminen, syytettäisiin Arnea. Hänen mielessään vilisi kuvia kaikesta siitä, mikä sitten olisi seurannut, jos hän olisi joutunut sellaiseen onnettomuuteen ja jos ihmiset olisivat saaneet vihiä hänen kohtauksestaan Arnen kanssa -- olisivatko isä ja äiti mahtaneet uskoa Arnesta sellaista ja olisiko Arne itse --. Hän näki tämän edessään sellaisena kuin oli nähnyt hänet viimeisenä iltana, ja tunsi vaipuvansa maahan häpeästä, ainoastaan siksi, että hän olisi voinut vetää tämän kanssaan sellaiseen suruun ja häpeään. Ja sitten hän näki niin pahan unen. Hän oli kuullut kirkossa lihan himosta ja lihan kiusauksesta ja lukenut siitä pyhässä historiassa, mutta sillä ei ollut ollut hänelle mitään merkitystä. Nyt hänelle oli selvinnyt, että hänellä itsellään ja kaikilla muilla oli syntinen, lihallinen ruumis, joka kiehtoi sielun ja raateli sitä kovilla pauloilla.

Sitten hän kuvitteli, miten hän olisi tappanut tai sokaissut Benteinin. Ainoa, mistä hän sai lohdutusta, olivat koston näyt, joita hän hautoi tuota ilkeää mustaa miestä kohtaan, joka aina oli hänen ajatustensa tiellä. Mutta sekään lohtu ei koskaan kestänyt kauan; hän itki viljalti yöllä Ulvhildin vieressä kaikkea tuota, joka oli tapahtunut hänelle vastoin hänen tahtoansa. Benteinin oli ainakin onnistunut murtaa neitsyys hänen mielestään.

* * * * *

Ensimmäisenä arkipäivänä jälkeen joulun oli Jørundgaardin naisilla kova kiire kodassa; Ragnfrid ja Kristiina olivat myös olleet siellä suurimman osan päivää. Myöhään illalla, muutamien naisten siivotessa pois leipomisen jälkiä ja toisten puuhatessa iltaruokaa, syöksyi karjatyttö sisään huutaen ja käsiään lyöden:

"Voi Herra Jeesus, minkälainen onnettomuus -- siellä tuodaan Arne Gyrdinpoikaa kuolleena reellä -- hyvä Jumala, auta Gyrdiä ja Ingaa --"

Sisään tuli muuan mies, joka asui vähän alempana rinteellä, sekä Halvdan. Nämä olivat kohdanneet hautaussaaton.