Part 5

Ulvhild makasi yhä selällään suuressa sängyssä. Hänen pienet kasvonsa ja huulensa olivat verettömät ja silmien ympärille oli ilmestynyt mustat renkaat. Hänen kaunis keltainen tukkansa haisi kovasti hielle, kun ei sitä oltu pesty niin pitkään aikaan, se oli tummunut ja menettänyt kiiltonsa ja kiharansa, ja oli nyt kuin vanha kuivunut heinä. Hän oli väsyneen ja kärsivällisen näköinen ja hymyili heikosti ja surullisesti, kun Kristiina istui hänen luokseen ja puhui ja näytteli tälle kauniita lahjoja, joita isä ja äiti ja kaikki tuttavat ja omaiset olivat lahjoitelleet, moni pitkän matkan takaa. Siinä oli nukkia ja lintuja ja karjaa, oli pieni lautapeli, oli koruja ja samettihilkkoja ja kirjavia nauhoja: Kristiina säilytti niitä siskon varalta erityisessä laatikossa -- ja Ulvhild katseli kaikkea totisine silmineen ja antoi huoaten lelut väsyneistä käsistään.

Mutta kun Aashild-rouva tuli hänen luokseen, kirkastuivat Ulvhildin kasvot. Hän joi halukkaasti virvoittavia ja uneenvaivuttavia juomia, joita Aashild-rouva valmisti, ei valittanut tämän hoitaessa häntä, vaan kuunteli onnellisena, kun tämä soitti Lauritsan harppua ja lauloi -- hän osasi niin paljon lauluja, joita ei tunnettu tässä laaksossa.

Usein hän lauleli Kristiinalle, kun Ulvhild oli nukkunut. Ja silloin hän väliin kertoi nuoruudestaan, jolloin hän oli asunut etelässä ja kulkenut Maunu- ja Eirik-kuninkaiden ja näiden kuningatarten saattueessa.

Kerran heidän istuessaan näin ja Aashild-rouvan jutellessa, pujahti Kristiinan huulilta kysymys, joka usein oli mietityttänyt häntä:

"Ihme se on minusta, että te aina voitte olla noin iloinen, vaikka olette tottunut --" hän keskeytti puheensa ja lensi punaiseksi.

Aashild-rouva katsoi lapseen hymyillen:

"Tarkoitatko, että kun se nyt on niin kaukana kaikki?" Hän nauroi hiljaa ja sanoi sitten: "Minulla on ollut onnenaikani, Kristiina, enkä ole niin tyhmä, että valittaisin, siksi että nyt saan tyytyä kurnaaliin ja piimään, juotuani loppuun oluen ja viinin. Hyvät päivät kestävät kauan, jos osaa järjestää asiansa viisaasti ja varovasti; järkevät ihmiset tietävät tämän ja siksi luulenkin, että heidän täytyy tyytyä hyviin päiviin -- parhaimmat päivät maksavat paljon. Ja sitä, joka hävittää isänperintönsä nuoruuden huimuudessa, kutsuvat he mielettömäksi. Ajatelkoon asiasta kukin ymmärryksensä mukaan. Mutta vasta sitä minä sanon hulluksi ja mielettömäksi, joka katuu kauppojaan jälkeenpäin, ja narrien narriksi sitä, joka luulee näkevänsä luonaan juomaveikot kun perintö on menetetty --."

"Tarvitseeko Ulvhild jotakin?" kysyi hän lempeästi, Ragnfridiin kääntyen; tämä oli tehnyt äkkinäisen liikkeen istuessaan lapsen luona.

"Ei, hän nukkuu sikeästi", sanoi äiti, tullen Aashildin ja Kristiinan pariin lieden äärelle. Käsi räppänänriukua vasten hän seisoi paikallaan katsoen alas Aashild-rouvan kasvoihin.

"Tuota Kristiina ei ymmärrä", hän virkkoi.

"Ei", vastasi rouva. "Mutta kai hän osasi rukouksensakin, ennenkuin ymmärsi niitä. Ken tarvitsee rukouksia ja neuvoja, ei kaipaa oppia tai ymmärtämistä."

Ragnfrid rypisti miettivästi mustia kulmiaan. Silloin muistuttivat hänen kirkkaat, syvällä olevat silmänsä taas mustan metsänrinteen alla lepäävää lampea, kuten Kristiina oli kuvitellut lapsena -- tai kuullut jonkun sanovan. Aashild-rouva katsoi häneen hymyillen hiljaista hymyään. Ragnfrid kävi lieden laidalle, otti oksan ja työnsi sen tuleen.

"Mutta entä se, joka on tuhlannut perintönsä huonoihin tavaroihin -- ja sitten keksii aarteen, josta antaisi vaikka elämänsä -- eikö sellainen mielestänne voi katua hulluuttansa?"

"Missä kauppaa käydään, siellä on myöskin tappion vaara", sanoi Aashild-rouva. "Ja se, ken tahtoo antaa elämänsä, saa panna sen peliin ja katsoa sitten, mitä sillä voi voittaa --."

Ragnfrid sieppasi palavan kekäleen liedeltä, sammutti liekin ja puristi kourallaan kekäleen palavaa päätä, niin että sormien lomat hehkuivat veripunaisina.

"Nuo ovat sanoja, sanoja ja aina vaan sanoja, Aashild-rouva."

"Ei ole olemassa kovin paljon sellaista, josta kannattaisi maksaa niin korkea hinta kuin oma elämänsä", sanoi toinen.

"Onpas", sanoi äiti kiihkeästi. "Minun mieheni", kuiskasi hän sitten melkein kuulumattomasti.

"Ragnfrid", sanoi Aashild-rouva hiljaa: "Noin on moni neito ajatellut, halutessaan sitoa miehen ja antaessaan siitä neitoutensa. Mutta etkö ole kuullut miehistä, jotka ovat antaneet kaikkensa Jumalalle, menneet luostariin tai eläneet alasti erämaissa sekä sitten katuneet sitä. Pyhissä kirjoissa kutsutaan heitä hulluiksi. Ja on kai syntistä ajatella, että Jumala olisi voinut pettää heitä kaupoissa."

Ragnfrid istui tuokion aivan hiljaa. Sitten sanoi Aashild-rouva:

"Nyt saat tulla, Kristiina, on aika mennä keräämään kastetta Ulvhildin aamupesua varten."

Pihamaa lepäsi mustan ja valkoisen kirjavana kuutamossa. Ragnfrid saattoi heitä läävän läpi kaalimaan veräjälle. Kristiina näki äidin jäävän seisomaan aidanvierustalle laihana ja mustana, hänen kerätessään kastetta suurilta jääkylmiltä kaalinlehdiltä ja poimulehden poimuista isän hopeapikariin.

Aashild-rouva käveli ääneti Kristiinan rinnalla. Hän oli tullut mukaan vain vahtiakseen häntä, sillä ei ollut hyvä päästää lasta yksin ulos tällaisena yönä. Mutta kasteella oli parempi voima, jos sen keräsi koskematon neito.

Kun he palasivat veräjälle, oli äiti kadonnut. Kristiina hytisi kylmästä, antaessaan jäisen hopeapikarin Aashild-rouvan haltuun. Hän juoksi märissä kengissään yli aukean parvea kohden, jossa hän nykyisin nukkui isän kanssa. Hän oli asettanut jalkansa ensimmäiselle portaalle; silloin ilmestyi Ragnfrid pimeästä portaiden alta. Hän kantoi höyryävää juomakulhoa.

"Olen lämmittänyt sinulle olutta, tyttäreni", sanoo äiti.

Kristiina kiitti iloisesti ja painoi huulensa sen laitaan. Silloin Ragnfrid kysyi:

"Kristiina -- mitenhän on noiden lukujen ja opetusten laita, joita Aashild opettaa sinulle -- eihän niissä vain liene syntiä ja jumalattomuutta?"

"Sitä en saata uskoa", vastasi lapsi. "Niissä on kaikissa Jeesuksen nimi ja Neitsyt Maarian nimi ja kaikkien pyhimysten nimet --"

"Mitä hän on opettanut sinulle", tiedusti äiti uudelleen.

"Kaikenlaista -- lääkeyrteistä -- lukuja verenjuoksua ja syyliä ja kipeitä silmiä vastaan -- lukuja koita ja hiiriä vastaan. Ja sitten, mitkä yrtit täytyy poimia auringonpaisteella ja millä on voima sateella --. Mutta lukuja en saa sanoa kellekään, sillä muuten ne menettävät voimansa", sanoi hän nopeasti.

Äiti otti häneltä tyhjennetyn kulhon ja laski sen rappusille. Ja äkkiä hän kietaisi kätensä tyttären ympärille, painoi hänet lujasti itseään vasten ja suuteli häntä. -- Kristiina tunsi, että äidin posket olivat märät ja polttavat:

"Jumala ja Pyhä Neitsyt suojelkoot ja varjelkoot sinua kaikkea pahuutta vastaan -- meillä ei ole muuta kuin sinut, isälläsi ja minulla, johon ei kova onnemme ole koskenut. Rakas, rakas lapsi -- älä milloinkaan unhoita, että olet isäsi rakkahin ilo --"

Ragnfrid meni takaisin talvitupaan, riisui vaatteensa ja kiipesi Ulvhildin sänkyyn. Hän koukisti käsivartensa lapsen ympärille ja painoi kasvonsa liki pienokaisen kasvoja, niin että hän tunsi Ulvhildin ruumiin lämmön ja kostean lapsentukan hikisen, ilkeän hajun. Ulvhild nukkui raskaasti ja rauhallisesti, kuten aina Aashild-rouvan iltajuoman jälkeen. Raiti tuoksui väkevästi mataroille, joita oli levitetty sen alle. Kuitenkaan ei Ragnfrid saanut pitkään aikaan unta, vaan tuijotti pientä valopilkkua laessa, jossa kuu paistoi räppänän sarvilevylle.

Toisessa sängyssä makasi Aashild-rouva, mutta Ragnfrid ei tiennyt koskaan, nukkuiko tämä vaiko valvoi. Toinen ei ollut kertaakaan muistuttanut tuttavuudesta, joka heidän välillään oli ollut entisinä aikoina -- se peloitti niin Ragnfridiä. Eikä hän mielestään milloinkaan ollut ollut niin kirvelevän surullinen ja peloissaan kuin nyt -- vaikka tiesi Lauritsan toipuvan ja Ulvhildin jäävän eloon.

* * * * *

Näytti siltä kuin Aashild-rouva olisi mieltynyt puhelemaan Kristiinan kanssa, ja päivä päivältä tuli heistä paremmat ystävät.

Kerran ollessaan yhdessä yrttejä poimimassa he kävivät istumaan pienelle vihreälle nurmikolle harjun laitaan vieremän alla. Sieltä näki alas Formon pihaan, jossa vilkkui Arne Gyrdinpojan punainen nuttu; tämä oli ratsastanut heidän kanssaan alas ja jäänyt vartioimaan heidän hevosiaan, sillä aikaa kun he kävelivät mäellä yrttien haussa.

Heidän istuessaan siinä kertoi Kristiina Aashild-rouvalle, miten hän oli kohdannut maahis-neidon. Hän ei ollut ajatellut sitä moneen vuoteen, mutta nyt se muistui mieleen. Ja kertoessaan alkoi hänestä tuntua siltä kuin Aashild-rouva olisi jollakin kummallisella tavalla muistuttanut tätä -- vaikka hän koko ajan selvästi tiesi, etteivät nämä olleet toistensa näköiset.

Mutta kun hän oli lopettanut puheensa, istui Aashild-rouva jonkun aikaa hiljaa, katsellen alas laaksoon ja sanoi sitten:

"Teit viisaasti kun pakenit, koska olit vasta lapsi! Mutta etkö ole koskaan kuullut ihmisistä, jotka ovat ottaneet maahisen tarjoamaa kultaa ja sen jälkeen kytkeneet peikon kiveen?"

"Olen kuullut sellaisia tarinoita", Kristiina sanoi, "mutta sitä minä en ikinä uskaltaisi tehdä. Eikä se olisi minusta kaunista."

"On hyvä kun ei uskalla tehdä sitä, mikä ei näytä kauniilta", sanoi Aashild-rouva hymähtäen. "Mutta ei ole yhtä hyvä, jos joku asia ei näytä kauniilta, siksi ettei uskalla tehdä sitä. -- Olet kasvanut paljon tänä kesänä", lausui rouva äkkiä. "Mahtanetko tietää, että sinusta on varttumassa kaunis neito?"

"Kyllä", sanoi Kristiina. "Minun sanotaan muistuttavan isää."

Aashild-rouvaa nauratti.

"Paras olisikin, jos muistuttaisit isääsi päältä sekä sisältä. Kuitenkin olisi vahinko, jos sinut naitettaisiin tänne. Ei sovi halveksua talonpojan tapoja ja torpparin paitaa, mutta tämän seudun isoiset ovat mielestään niin mainioita, ettei vertaa koko maassa. Kai he ovat kovasti ihmetelleet, että minä saatan elää ja olla tyytyväinen, vaikka he ovat sulkeneet ovensa minulta. Mutta itse he ovat laiskoja ja ylpeitä eivätkä tahdo taipua uusiin tapoihin -- vaan syyttävät vanhaa Sverre-kuninkaan ajoilta perittyä vihollisuuttaan. Valhetta se on, sinun kantaisäsi teki sovinnon Sverre-kuninkaan kanssa ja otti lahjoja häneltä, mutta jos tuo enosi tahtoisi seurata kuningastamme ja taistella hänen puolestaan, täytyisi hänen suoria itsensä niin ulkoa kuin sisältä, ja sitä tämä Trond ei viitsi. Mutta sinut, Kristiina, sinut pitäisi saada naitetuksi miehelle, jolla on ritarin tavat ja soreus --"

Kristiina istui katsellen Arnen leveätä selkää Formon pihamaalla. Hän ei ollut tullut huomanneeksi, että joka kerran kun Aashild kertoi siitä maailmasta, jossa hän oli elänyt ennen, Kristiina heti näki ritarit ja kreivit Arnen kaltaisina. Ennen, hänen ollessaan pieni, oli hän ajatellut ne isän näköisiksi.

"Sisarenpoikani, Erlend Nikulauksenpoika, Hasabyn herra, olisi voinut olla sopiva sulhanen sinulle -- hänestä on tullut kaunis mies. Sisareni Ragnhild kävi minua katsomassa mennä vuonna, matkatessaan laakson läpi, ja Erlend oli hänen muassaan. Häntä sinä et taida saada, mutta olisin mielelläni levittänyt morsiuspeitteen teidän ylitsenne -- hän on yhtä musta kuin sinä olet vaalea ja hänellä on kauniit silmät. -- Vaan jos tunnen oikein lankoni, on hän ehtinyt katsoa pojalleen paremmat naimakaupat kuin mitä sinä olisit."

"Enkö minä sitten ole hyvä naimakauppa?" kysyi Kristiina suuresti ihmetellen. Hän ei milloinkaan osannut pahastua Aashild-rouvan puheista, vaan tunsi nöyrästi ja alistuen, että tämä oli jollain tapaa edellä hänen kotiväkeänsä.

"Olet sinäkin hyvä naimakauppa", vastasi toinen. "Vaan tuskinpa sittenkään voit toivoa pääseväsi minun sukuuni. Sinun kantaisäsi oli lainsuojaton muukalainen tässä maassa, ja Gjeslingit ovat istuneet happanemassa kartanoillaan niin kauan, ettei heitä kohta muista yksikään ulkopuolella tämän laakson. Mutta minä ja sisareni saimme miehiksemme kuningatar Margret Skulentyttären sisarenpojat."

Kristiina ei tullut maininneeksi, etteihän hänen kantaisänsä ollut tullut lainsuojattomana maahan, vaan tämän veli. Hän istui katsoen tummia tunturisyrjiä toisella puolen laakson, ja hän muisti sen päivän monta vuotta sitten, jolloin hän oli ollut ylhäällä tunturilaella ja nähnyt miten monet vieraat tunturit eroittivat muun maailman hänen kotilaaksostaan. Silloin sanoi Aashild-rouva, että lähdettäisiin kotiin ja käski hänen huutaa Arnea. Ja Kristiina pani kädet suulleen, huhuili ja huiskutti kaulaliinaansa, kunnes näki punaisen pilkun alhaalla liikahtavan ja viittaavan takaisin.

* * * * *

Joku aika tämän jälkeen Aashild-rouva matkusti pois, mutta syksyn ja alkutalven kuluessa kävi hän usein Jørundgaardissa, viipyen jonkun päivän Ulvhildin luona. Lasta pidettiin nyt päivät jalkeilla, ja häntä koetettiin totuttaa kestämään jaloillaan, mutta ne antoivat myöten hänen yrittäessään. Hän oli itkuinen, kalpea ja väsynyt, ja kurepuku, jonka Aashild-rouva oli laittanut hevosennahasta ja pajunvitsoista, vaivasi häntä kovasti, niin että hän mieluimmin istui hiljaa yhdessä kohden äidin sylissä. Ragnfridillä oli sairas lapsi aina kainalossaan, ja Tordis hoiti koko talouden puolta, jossa Kristiina äidin käskystä toimi hänen apunansa, tottuakseen töihin.

Kristiina kaipasi Aashild-rouvaa alituiseen ja väliin puhui tämä pitkään hänen kanssaan; mutta toisin ajoin Kristiina turhaan odotti muuta kuin tulo- ja lähtötervehdyksen, -- Aashild istui silloin aikaihmisten kanssa keskustellen. Näin tapahtui joka kerta kun hänellä oli mukanaan miehensä, sillä joskus sattui niinkin, että Bjørn Gunnarinpoika seurasi mukana Jørundgaardiin. Lauritsa oli kerran syksyllä lähtenyt ratsain Haugeniin viemään rouvalle hoitopaikkaa -- hän antoi tälle talon parhaan hopeakannun laattoineen. Hän oli ollut siellä yötä ja kehui jälkeenpäin kovin oloansa; siellä oli ollut kaunis ja hyvin hoidettu talo, eikä lainkaan niin pieni kuin ihmiset puhuivat, tiesi hän kertoa. Ja sisällä oli kaikki ollut varakkaan mukaista ja tavat säädykkäät kuin etelän isoisilla. Mitä hän Bjørnistä piti, sitä Lauritsa ei sanonut, mutta hän otti aina sievästi vastaan Bjørnin, kun tämä tuli Jørundgaardiin vaimonsa kanssa. Sitävastoin Lauritsa piti paljon Aashild-rouvasta ja sanoi, että hänen luulonsa mukaan suurin osa kaikesta, mitä tästä puhuttiin, oli valhetta. Myös selitti hän, ettei hän luullut tämän tarvinneen noitatemppuja kaksikymmentä vuotta sitten, sitoakseen miehen -- Aashild alkoi olla kuusissakymmenissä ja oli vieläkin nuorekas ja kaunis ja viehkeä olennoltaan.

Kristiina huomasi, ettei äiti pitänyt tuosta. Ragnfrid ei tosin koskaan sanonut mitään Aashild-rouvasta, mutta kerran vertasi hän Bjørniä keltaiseen, painuneeseen ruohoon, jota väliin näkee isojen kivien alla, ja Kristiinasta hän oli oikeassa. Bjørn oli kummallisen lakastuneen näköinen, hän oli jotakuinkin lihava, kalpea ja vähän kaljupäinen, vaikkei ollut vanhempi Lauritsaa. Kuitenkin näkyi, että hän kerran oli ollut hyvin komea mies. Kristiina ei joutunut koskaan vaihtamaan sanaakaan hänen kanssaan -- toinen puhuikin vähän, istui vain siinä, mihin oli asettunut tupaan tullessaan, kunnes meni sänkyyn. Hän joi suunnattoman paljon, mutta sitä ei huomannut päältäpäin, ei syönyt juuri mitään ja tuijotti väliin mietteissään jotakin huoneessa olijaa kummallisilla haaltuneilla silmillään.

Sundbyn sukulaisia he eivät olleet nähneet onnettomuuden jälkeen, mutta Lauritsa oli käynyt jonkun kerran Vaagessa. Sitävastoin kävi Sira Eirik Jørundgaardissa kuten ennenkin; hän sattui silloin usein yksiin Aashild-rouvan kanssa, ja nämä olivat ystäviä. Tätä piti kansa kauniina piirteenä papissa, joka itse oli taitava lääkeniekka. Yhtenä syynä siihen, ettei suurkartanoiden väki ollut hakenut Aashild-rouvan neuvoja, ainakaan julkisesti, lienee ollut myös se, että he pitivät pappia kyllin taitavana itselleen eivätkä oikein tienneet, miten heidän tuli olla noita kahta kohtaan, jotka tavallaan olivat hyljeksityt joka paikassa. Sira Eirik sanoi silloin, etteivät he syöneet toisensa osaa, ja mitä tämän noituuteen tuli, ei hän kuulunut Sira Eirikin seurakuntaan; saattoihan olla mahdollista, että rouva tiesi enemmän kuin mikä oli terveellistä hänen sielullensa -- mutta ei tullut unohtaa, että tietämätön kansa halukkaasti puhui noituudesta, kun joku oli tietävämpi toisia. Aashild-rouva puolestaan kehui pappia kovin ja kävi ahkerasti kirkossa, milloin sattui Jørundgaardiin pyhäpäivän aikana.

* * * * *

Joulu oli surullinen sinä vuonna. Ulvhild ei vieläkään osannut seisoa. Eivätkä he kuulleet mitään Sundbyläisistäkään. Kristiina kuuli siitä puhuttavan kylällä ja näki, että se koski isään. Mutta äiti ei välittänyt koko asiasta, ja se oli rumaa Kristiinan mielestä.

Mutta pyhien lopulla tuli taloon kerran illalla Sira Sigurd, Trond Gjeslingin kotipappi, suuressa ajoreessä, ja hänen tärkein asiansa oli pyytää heidät kaikki kestiin Sundbyn kartanoon.

Sira Sigurd ei ollut suosiossa näillä mailla, sillä hän se itse asiassa johti Trondin tilanhoitoa -- ainakin hän sai niskoilleen syyn Trondin harjoittamasta sorrosta ja vääryydestä, sillä pelkkää puhetta ei ollut, että tämä kiusasi jossain määrin talonpoikiansa. Hänen pappinsa oli ylen sukkela laskemisen ja kirjoituksen taidossa, laintunteva ja taitava lääkeniekka -- joskaan ei juuri aivan niin taitava kuin hän itsestään luuli. Mutta päältäpäin ei kukaan olisi arvannut häntä erityisen oppineeksi mieheksi; hän puhui usein typeryyksiä. Rangfrid ja Lauritsa eivät pitäneet hänestä, mutta Sundbyn väki kehui tietysti pappiansa, ja nämä ja hän itse olivat ylenmäärin suutuksissaan siitä, ettei häntä oltu noudettu Ulvhildia katsomaan.

Pitipä nyt sattua niin pahasti, että Sira Sigurdin ajaessa Jørundgaardiin siellä jo oli vieraana Aashild-rouva ja Bjørn-herra, sitäpaitsi Sira Eirik, Gyrd ja Inga Finsbrekkenistä, Arnen vanhemmat, vanha Loptsgaardin Jon ja veli Aasgaut, eräs saarnaveli Hamarista.

Rangfridin antaessa kantaa uudelleen pitoruokia pöytään ja Lauritsan katsoessa papin tuomia kirjepapereita, tahtoi tämä nähdä Ulvhildin. Lapsi oli jo nukkumassa, mutta Sira Sigurd herätti hänet, tunnusteli hänen selkäänsä ja kyseli kaikkea, ensin varsin lempeästi, mutta sitten kärsimystyen kun pientä alkoi peloittaa -- Sigurd oli pienikokoinen, melkein kuin kääpiö, mutta hänellä oli suuret, punalaikulliset kasvot. Kun hän tahtoi nostaa lapsen lattialle koettaakseen hänen jalkojansa, alkoi lapsi huutaa. Aashild-rouva nousi silloin, meni sängyn luo ja peitti Ulvhildin taljalla sekä sanoi, että lapsi oli niin uninen, ettei se olisi kestänyt seisomassa, vaikka sen jalat olisivat olleet kuinka terveet.

Pappi yltyi kiihkeästi selittämään, että oli hänkin tunnettu taitavaksi lääkitsijäksi. Mutta Aashild-rouva tarttui hänen käteensä, johti hänet pöydän päähän, alkoi kertoa, mitä hän oli tehnyt Ulvhildille sekä kysyi kaikesta papin mieltä. Tämä silloin leppyi suopeammaksi ja söi ja joi Rangfridin tarjoamia herkkuja.

Mutta sitä mukaa kuin olut ja viini nousivat päähän, tuli Sira Sigurd uudestaan pahalle tuulelle, toraiseksi ja kiivaaksi -- hän tiesi, ettei tuvassa kukaan pitänyt hänestä. Ensin kääntyi hän Gyrdin puoleen; tämä oli Hamarin piispan vouti Vaagessa ja Silissä, ja piispanistuimen ja Trond Ivarinpojan välillä oli ollut paljon riitaisuutta. Gyrd ei vastannut paljoa, mutta Inga oli sitä tulisempi ja veli Aasgautin täytyi yhtyä puheeseen; hän lausui:

"Sinun ei pitäisi unohtaa, Sira Sigurd, että arvoisa isämme Ingjald-piispa on sinunkin päällysmiehesi -- tunnemme sinut kyllä Hamarissa. Sinä mässäät Sundbyssä etkä muista, että sinut on vihitty toisenlaiseen tehtävään kuin Trondin silmänpalvelijaksi ja hänen apurikseen kaikessa, mikä on väärää, niin että tämä panee vaaraan sielunsa autuuden ja vähentää kirkon oikeutta. Etkö ole milloinkaan kuullut, miten käy uppiniskaisten ja uskottomien pappien, jotka nousevat hengellisiä isiään ja järjestystä vastaan? Etkö muista miten enkelit veivät Pyhän Tuomas Kantenborgilaisen helvetin ovelle ja antoivat hänen kurkistaa sisään? Miten tämä silloin ihmetteli, kun ei nähnyt siellä yhtään niistä papeista, jotka olivat nousseet häntä vastaan, kuten sinä piispaasi. Tämä aikoi juuri ruveta kiittämään Jumalan armahtavaisuutta, sillä tuo pyhä mies toivoi kaikille syntien anteeksiantamusta -- kun enkeli käski paholaisen kohottamaan häntäänsä; silloin sieltä lensi hirveällä paukkinalla ja tulikiven katkun seuraamana kaikki ne papit ja oppineet miehet, jotka olivat pettäneet kirkon kutsumuksen. Ja silloin hän näki, mikä niiden paikka oli."

"Nytpäs valehtelet, munkki", sanoi pappi. "Olen minäkin kuullut tuon tarun, mutta eivät ne olleet pappeja vaan kerjäläismunkkeja, jotka lensivät ulos paholaisen takapäästä niinkuin ampiaiset ampiaispesästä."

Vanhan Jonin nauru kuului palvelijoiden honotuksen yli ja hän huusi:

"Taisi olla kumpiakin --"

"Kyllä silloin paholaisella on ollut leveä häntä", virkkoi Bjørn Gunnarinpoika, ja Aashild-rouva hymyili ja sanoi:

"Etkö ole kuullut, että kaikella pahalla on pitkä perä --"

"Pidä suusi sinä, Aashild-rouva", huusi Sira Sigurd, "älä sinä puhu mitään paholaisen perästä. Istut siinä niinkuin sinä olisit emäntä talossa eikä Ragnfrid. Mutta kumma, ettet ole voinut parantaa hänen lastaan -- eikö sinulla ole enää sitä väkevää vettä, jota kaupittelit kerran? Sitä, joka saattoi ehjäksi paloitellun lampaan kattilassa ja teki vaimoihmisestä neidon morsiusvuoteessa. Kyllä minä tiedän niistä häistä, jolloin sinä valmistit kylvyn vietellylle morsiamelle --"

Sira Eirik hyppäsi pystyyn, tarttui toista pappia hartioihin ja lanteisiin ja viskasi hänet pöydän yli, jolloin kannut kaatuivat ja ruoka ja juoma juoksi liinoille ja lattialle, mutta Sira Sigurd jäi makaamaan maahan revennein vaattein. Eirik hyppäsi pöydän yli ja tahtoi uudelleen lyödä häntä, ärjyessään melun keskeltä:

"Tukitko saastaisen suusi, sinä perkeleen pappi --"

Lauritsa koetti eroittaa heidät, mutta Ragnfrid seisoi valkeana kuin kuollut pöydän ääressä ja väänteli käsiään. Silloin Aashild-rouva juoksi hätään, auttoi Sira Sigurdin ylös ja pyyhki veren hänen kasvoistaan. Hän kaatoi tälle pikarillisen simaa ja lausui:

"Ette saa olla noin ankara, Sira Eirik, ettette siedä leikkiä myöhäisellä juomahetkellä. Istukaa nyt, niin saatte kuulla noista häistä. Eivät ne olleet tässä laaksossa, eikä minun oltu suotu tuntea sitä vettä -- jos minä olisin osannut sen valmistaa, silloin emme me nyt istuisi pienessä talossamme tunturilla. Silloin minä olisin rikas rouva ja olisin hankkinut itselleni kartanon joltakin isommalta seudulta -- läheltä kaupunkia ja luostaria ja piispoja ja tuomiokapitulia", hän sanoi, hymyillen noille kolmelle hengelliselle miehelle.

"Mutta joku on tainnut osata tuon taidon entisvanhaan, sillä se tapahtui Inge-kuninkaan aikaan, minkä minä tiedän, ja sulhasen nimi oli Peter Lodininpoika, Brattelandin herra, mutta kuka hänen kolmesta vaimostaan tuo morsian oli, jääköön tässä sanomatta, koska jokaisesta on jälkeläisiä vielä meidän päivinämme. No niin, tuolia morsiamella oli voinut olla syynsä tahtoakseen tuota vettä ja hän hankki sitä myös ja oli valmistanut itsellensä kylvyn saunassa. Mutta ennenkuin hän oli saanut pukeutuneeksi, tuli sinne vaimo, josta piti tulla hänen anoppinsa. Tämä oli uupunut ja pölyinen ratsastettuaan morsiustaloon ja niin hän riisuu sitten päältään sekä astuu ammeeseen. Hän oli vanha vaimo ja oli synnyttänyt yhdeksän lasta Lodinille. Mutta tuona yönä saivat sekä Lodin että Peter toisellaisen leikin kuin osasivat odottaa."

Tuvassa olijat nauroivat kauan ja Gyrd ja Jon huusivat Aashild-rouvaa kertomaan enemmän samanlaisia juttuja. Mutta tämä sanoi ei: "Tässä istuu kaksi pappia ja veli Aasgaut ynnä nuoria miehiä ja palvelusneitoja; on aika lopettaa ennenkuin puhe käypi karkeaksi ja sopimattomaksi, sillä nyt on pyhäin aika."