Part 4

"Entä sinä, Kristiina -- miltä sinusta tuntuisi uhrata tämä kaunis tukkasi ja käydä palvelemaan Neitsyttä kuten nämä morsiamet, jotka olen piirustanut tähän?"

"Kotona ei ole muita lapsia kuin minä", vastasi Kristiina. "Kai minun pitää mennä naimisiin. Äidillä on jo arkut ja laatikot täynnä myötäjäisiäni."

"Niinpä niin", sanoi Edvin sivellen kädellään Kristiinan päätä. "Semmoinen se on maailman järjestys tätä nykyä. Jumalalle annetaan ne tyttäret, jotka ovat ontuvia ja heikkonäköisiä ja rumia ja rampoja, tai sitten annetaan Jumalan ottaa takaisin liikalapset. Ja kuitenkin ihmetellään, etteivät kaikki miehet ja neidot ole pyhiä, jotka asuvat luostareissa --"

* * * * *

Veli Edvin vei hänet kanssaan sakaristoon ja näytteli Kristiinalle luostarin kirjoja, jotka seisoivat alustalla; niissä oli mitä kauneimpia kuvia. Mutta kun eräs munkeista tuli sisään, sanoi veli Edvin, että hän etsi vain aasinpäätä, jäljentääkseen sen. Perästäpäin pudisti hän päätään itsellensä:

"Tässä nyt näet pelon, Kristiina -- mutta tässä talossa säälitään niin kauheasti kirjoja. Jos minulla olisi ollut totinen usko ja rakkaus, en olisi valehdellut vasten silmiä veli Aasulville. -- Mutta silloin minä olisin voinut ripustaa nämä vanhat nahkalapaset tuonne auringonsäteen päälle --"

Kristiina kävi munkin mukana vierastuvassa, jossa sai ruokaa, mutta muuten hän istui kirkossa koko päivän katsellen tämän työtä ja puhellen hänen kanssaan. Ja vasta sitten kun Lauritsa tuli hakemaan häntä, muistivat he sanan, joka heidän olisi tullut lähettää kengäntekijälle.

Hamarissa vietetyt päivät muisti Kristiina sitten parhaiten koko tuon pitkän matkan ajalta. Oslo oli kyllä isompi kaupunki kuin Hamar, mutta hän oli sinne tullessaan jo nähnyt yhden kauppapaikan, eikä se ollut hänestä enää niin suuri ihme. Ei hänestä Skogissakaan ollut yhtä kaunista kuin kotona Jørundgaardissa, vaikka rakennukset olivatkin komeammat -- Kristiina oli iloinen, ettei hänen tarvinnut asua siellä. Kartano sijaitsi mäellä ja sen alapuolella oli Botnvuono, harmaa ja surullisen näköinen vesi, jonka varrella kasvoi mustaa metsää, ja toisella rinteellä ja talojen takana oli taivas aivan metsän päällä. Ei siellä ollut korkeita ja jyrkkiä tunturiseiniä, niinkuin kotona, jotka nostivat taivaan korkealle ja suojasivat ja rajoittivat näköalan, niin ettei maailma ollut liian suuri eikä pieni.

Palatessa oli kylmä; alkoi olla käsissä adventin aika, mutta kun he olivat päässeet kappaleen matkaa ylälaaksoon, tuli eteen lunta; ja silloin heidän täytyi lainata rekiä ja ajaa niissä suurin osa loppumatkaa.

Kartanonkaupat päättyivät siten, että Lauritsa jätti Skogin lunastettavaksi veljelleen Aasmundille, jolta se oli siirtyvä tämän jälkeentuleville.

III.

Kristiinan pitkän matkan jälkeisenä keväänä synnytti Ragnfrid tyttären. Molemmat vanhemmat olisivat tosin toivoneet poikaa, mutta lohduttautuivat pian ja kiintyivät hellästi pikku Ulvhildiin. Tämä oli hyvin kaunis lapsi, terve, raikasvärinen, iloinen ja rauhallinen. Ragnfrid piti tästä uudesta lapsesta niin paljon, että hän jatkoi imettämistä toisenakin ikävuonna; ja vähensi Sira Eirikin neuvosta ankaria paastojaan ja hartaudenharjoituksiaan imettämisaikana. Kaikki tämä ynnä ilo Ulvhildista virvoitti hänet uuteen kukoistukseen, niin ettei Lauritsa muistanut nähneensä vaimoaan noin kauniina ja iloisena ja reippaana koko heidän naimisissaoloaikanansa.

Myöskin Kristiina tunsi pikkusiskon tuoneen taloon suuren onnen. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt ajatella ennen, että äidin raskas luonto teki kodin hiljaiseksi; hänestä kaikki oli ollut kuten piti äidin kasvattaessa ja kurittaessa häntä ja isän leikkiessä ja kujeillessa hänen kanssaan. Nyt oli äiti paljon ystävällisempi, soi Kristiinalle enemmän vapautta ja hellitteli useammin; ja silloin Kristiina ei niin huomannut sitä, että äidillä nyt oli paljon vähemmän aikaa hänelle. Hänkin rakasti siis Ulvhildia kuten kaikki toiset ja iloitsi saadessaan kantaa ja soudatella pikkusiskoa; ja vielä hauskempi tuli sitten kun tämä alkoi ryömiä ja kävellä ja tapaella sanoja ja ottaa osaa leikkiin.

Näin kului kolme hyvää vuotta Jørundgaardin kartanossa. Onni oli muutenkin seurannut heitä monella tapaa, ja Lauritsa rakenteli uutta ja paranteli entistä, sillä huoneet ja karjatallit olivat vanhat ja ahtaat hänen muuttaessaan kartanoon -- Gjeslingit olivat antaneet sen olla vuokrattuna monen miespolven ajan --

Oli sitten pääsiäisen jälkeinen sunnuntai kolmantena vuonna; heidän luonaan oli käymässä Trond Ivarinpoika Sundbystä, vaimonsa Gudridin ja kolmen pienen poikansa kera. Eräänä aamuna istuivat isot ihmiset parvella keskustellen, lasten leikkiessä pihamaalla. Lauritsa oli pannut alulle uuden tuparakennuksen ja lapset peuhasivat esiinajetulla hirsiköllä. Yksi Gjeslingin pojista oli lyönyt Ulvhildia, ja tämä itki; silloin Trond tuli alas rankaisemaan poikaa ja nosti Ulvhildin syliinsä. Tämä oli kaunein ja kiltein lapsi mitä ajatella saattoi, ja eno piti hänestä paljon, vaikkei hän juuri ollut lapsirakas muuten.

Samassa tuli joku miehistä läävästä kiskoen pihan poikki isoa mustaa sonnia, joka oli vihainen ja äksy; se reutoi itsensä irti. Trond juoksi hirsikasalle, ajoi isompia lapsia edellään sinne, kantaen Ulvhildia, ja taluttaen pienintä poikaansa käsipuolesta. Silloin luiskahti iso hirsi hänen jalkojensa alta, Ulvhild putosi maahan, hirsi ponnahti sivuun lähti vierimään alas ja pysähtyi lapsen selän päälle.

Lauritsa oli samassa alhaalla; hän juoksi paikalle ja koetti nostaa hirren pois; silloin tuli sonni häntä kohti. Hän tarttui sitä sarviin, mutta se kaatoi hänet nurin, sitten sai isä kiinni sen sieraimista, pääsi nousemaan koholle ja sai pidellyksi sonnia niin kauan kuin Trond selvisi hämmennyksestään, kunnes joka puolelta esiin rientävät miehet köyttivät sen nuorilla.

Ragnfrid oli polvillaan maassa, koettaen kohottaa hirttä; nyt sai Lauritsa nostetuksi sitä sen verran, että äiti saattoi vetää lapsen esiin ja painaa sen rinnalleen. Pienokainen vaikeroi kauheasti kun toiset koskettivat häneen, mutta äiti huusi ääneen itkien: "Hän elää, kiitos Jumalan, hän elää --"

Oli suuri ihme, ettei tämä ollut kokonaan murskana; vaan hirsi oli pudonnut siten, että sen toinen pää oli pysähtynyt ruohikossa olevalle kivelle. Kun Lauritsa nousi seisomaan, virtasi hänen suupielistään verta ja hänen vaatteensa olivat rintaan asti repaleina härän sarvien jäljiltä.

Tordis juoksi nyt heidän luokseen nahkaraiti kädessä; varovasti siirsivät he Ragnfridin kanssa lapsen siihen, mutta tämä näytti kärsivän sietämättömiä tuskia paikalla kun häneen kajottiin. Äiti ja Tordis kantoivat hänet sitten isoon talvitupaan.

Kristiina seisoi valkeana ja jäykkänä hirsikasan harjalla; pikkupojat riippuivat itkien hänessä. Koko kartanon väki oli nyt kokoontunut ulos ja naiset itkivät ja vaikeroivat. Mutta Lauritsa käski valjastamaan Guldsveinenin ja erään toisen ratsun; kuitenkin hän kaatui kumoon Arnen tuodessa hevosia ja hänen yrittäessään kiivetä satulaan. Silloin käski hän Arnen ratsastaa papin luokse, Halvdanin lähtiessä etelään joen suupuoleen hakemaan lääkevaimoa, joka asui siellä.

Kristiina näki, että isä oli tuhkanharmaa kasvoiltaan, ja hänestä oli vuotanut niin paljon verta, että hänen vaaleansininen pukunsa oli täynnä ruskeanpunaisia tahroja. Äkkiä isä kavahti suoraksi, tempasi kirveen lähimmältä mieheltä ja astui toisten joukkoon yhä sonnia pidellen. Hän iski sitä hamaralla sarvien väliin, niin että se kyyhähti polvilleen, mutta Lauritsa hakkasi hakkaamistaan, kunnes veri ja aviot roiskahtivat kylkiä pitkin. Silloin hän sai rykimiskohtauksen ja vaipui selälleen maahan. Trond ja eräs talon miehistä kantoivat hänet sisään.

Nyt luuli Kristiina, että hänen isänsä oli kuollut; hän parkaisi kovasti ja juoksi heidän perästään huudellen isää sielun hädässä.

Talvituvassa oli Ulvhild pantu vanhempien vuoteeseen; kaikki pielukset oli viskattu lattialle, että hän makaisi tasaisella. Näytti siltä kuin hän olisi jo ollut kuolinvuoteella. Mutta hän valitti ääneen ja lakkaamatta, ja äiti oli kumartunut hänen ylitsensä, viihdytellen ja silitellen häntä, mielettömänä surusta, kun ei voinut auttaa.

Lauritsa makasi toisella sängyllä, hän kohosi ylös ja tuli hoippuen lattian yli lohduttamaan vaimoaan. Silloin tämä syöksähti pystyyn ja huusi:

"Älä koske minuun, älä koske minuun. Jeesus, Jeesus, syystä sinä löit minut maahan -- milloinkaan eivät lopu onnettomuudet, joita minä kerään sinun ylitsesi --"

"Sinä -- rakas vaimoni, ethän sinä ainakaan tähän ole syypää", sanoi Lauritsa laskien kätensä hänen olkapäälleen. Toinen vavahti hänen kosketuksestaan ja hänen vaaleanharmaat silmänsä kiilsivät laihojen, tummapintaisten kasvojen keskeltä.

"Hän tarkoittaa! kaiketi, että syypää olen minä", sanoi Trond Ivarinpoika tuikeasti. Sisar loi häneen vihaa uhkuvan katseen sekä vastasi:

"Trond kyllä tietää, mitä tarkoitan."

Kristiina juoksi vanhempien luo, mutta nämä työnsivät hänet kumpikin luotaan. Ja Tordis, joka toi lämmintä vettä kattilalla, sysäsi häntä hiljaa olkapäähän ja sanoi: "Mene toiseen tupaan, Kristiina; sinä olet tiellä täällä."

Hän tahtoi ruveta hoitelemaan Lauritsaa, joka oli istuutunut sängynedusportaalle, mutta tämä sanoi, ettei hänellä ollut mitään hätää:

"Mutta ettekö voi lievittää vähän Ulvhildin kipuja -- auta armias Luoja, hänhän valittaa niin, että se saa kivenkin itkemään."

"Häntä emme uskalla liikuttaa ennenkuin pappi tai lääke-Ingegjerd tulee", sanoi Tordis.

Samassa tuli Arne ilmoittamaan, ettei Sira Eirik ollut kotosalla. Ragnfrid seisoi hetken käsiänsä väännellen. Sitten hän sanoi:

"Lähettäkää sana Aashildille Haugeniin. Menköön muu vaikka miten, kunhan Ulvhild pelastuu --"

Kukaan ei kiinnittänyt huomiota Kristiinaan. Hän kiipesi penkille, joka oli piilossa sängyn takana, veti jalat alleen ja laski päänsä polvelleen.

Ja hänestä tuntui kuin kovat kädet olisivat rutistaneet rikki hänen sydämensä. Aashild-rouva piti haettaman! Äiti ei ollut antanut hakea Aashild-rouvaa silloinkaan, kun hän itse oli kuolla lapsivuoteeseen Ulvhildin syntyessä, eikä myöskään silloin kun Kristiina oli kuumeessa. Hän oli velho, oli Kristiina kuullut sanottavan -- hän oli ollut syytteessä Oslon piispan ja tuomiokapitulin edessä; hänet olisi jo mestattu tai poltettu, ellei hän olisi ollut niin korkeata sukua, että hän oli melkein kuin kuningatar Ingebjørgin sisar -- vaan kansa sanoi hänen myrkyttäneen ensimmäisen miehensä, ja sen, joka hänellä nyt oli, oli hän viekoitellut luokseen noituudella; tämä oli niin nuori, että olisi voinut olla hänen poikansa. Hänellä oli lapsiakin, mutta nämä eivät koskaan käyneet hänen luonaan, ja nuo kaksi korkeasukuista, Bjørn ja Aashild, elivät nyt yksin Dovren tunturilla eikä heille ollut jäänyt mitään rikkauksistansa. Kukaan laakson isoisista ei tahtonut tietää heistä, mutta salaisesti haettiin Aashild-rouva apua; köyhä kansa kävi julkisestikin hänen luonaan suruineen ja vahinkoineen; he kiittivät häntä hyväksi ihmiseksi, mutta pelkäsivät samalla.

Kristiina mietti, että äiti, joka alituiseen eli rukouksessa, olisi mieluummin voinut kääntyä Jumalan ja Neitsyt Maarian puoleen. Hän koetti itsekin rukoilla -- etenkin Pyhää Olavia, sillä Kristiina tiesi, että tämä oli hyvä ja oli auttanut niin usein taudissa ja haavoissa ja jalankatkeamissa. Mutta hän ei voinut pitää ajatuksiaan koossa.

Vanhemmat olivat jääneet kahden tupaan. Lauritsa oli jälleen paneutunut sängylle ja Ragnfrid istui kumartuneena sairaan lapsen yli, pyyhkien vähän väliä tämän otsaa ja käsiä märällä vaatteella ja kostuttaen hänen huuliansa viinillä.

Kului pitkä aika. Tordis kurkisti silloin tällöin sisään ja tarjoutui auttamaan, mutta Ragnfrid lähetti hänet joka kerran takaisin. Kristiina itki ääntä päästämättä, rukoillen itseksensä, mutta sitten hän taas muisti noitavaimon ja odotti jännityksellä, milloin tämä ilmestyisi sisään.

Äkkiä kuului Ragnfridin ääni hiljaisuudesta:

"Nukutko, Lauritsa?"

"En", vastasi mies. "Kuuntelen Ulvhildia. Jumala on auttava viatonta karitsaansa, vaimo -- sitä älkäämme epäilkö. Mutta odotus käy pitkäksi --."

"Jumala vihaa minua syntieni tähden", sanoi Rangfrid epätoivoisesti. "Lapsillani on hyvä siellä missä ovat, sitä en rohkene epäillä, ja nyt on kai Ulvhildin hetki tullut -- mutta minut hän on hylännyt, sillä sydämeni on synnin ja surun käärmeenpesä --"

Silloin tartuttiin oveen. -- Sira Eirik astui tupaan, oikaisi valtavan vartalonsa ja sanoi kirkkaalla, syvällä äänellään: "Jumalan armo tänne!"

Pappi pani lääkelaatikkonsa sängynportaalle ja meni lieden ääreen, jossa kaasi lämmintä vettä käsillensä. Sitten hän otti ristin rinnaltansa, heilautti sitä kaikkiin tuvan nurkkiin ja mutisi jotain latinaksi. Sen jälkeen hän aukaisi räppänän, niin että valo pääsi tupaan, ja meni Ulvhildia katsomaan.

Kristiina pelkäsi, että pappi löytäisi hänet ja ajaisi hänet ulos -- Sira Eirikin silmiltä ei moni seikka jäänyt huomaamatta. Mutta tämä ei katsonut taakseen. Hän otti lääkelaatikosta pullon, kaasi siitä tilkkasen hienoksi kartatulle villatukolle ja asetti sen Ulvhildin suulle sekä nenälle.

"Hänen kipunsa helpottavat kohta", sanoi pappi. Hän meni Laurin luo ja hoiteli tätäkin, pyytäen tämän kertomaan, miten onnettomuus oli tapahtunut. Lauritsalta oli kaksi kylkiluuta poikki ja hän oli saanut haavan keuhkoihinsa; pappi luuli kuitenkin, ettei se ollut hengenvaarallista.

"Entä Ulvhild", kysyi isä huolen vallassa.

"Sanon sen kun olen katsonut häntä" vastasi pappi. "Mutta sinä saat mennä makaamaan parveen, niin täällä tulee hiljaisempaa ja enemmän tilaa niille, jotka hoitavat lastasi." Hän laski Lauritsan käsivarren olkapäälleen, otti häntä kainalosta ja kantoi hänet ulos. Kristiina olisi mieluummin mennyt isän mukana, mutta ei uskaltanut näyttäytyä.

Kun Sira Eirik palasi, ei hän puhunut mitään Ragnfridille, vaan leikkasi vaatteet irti Ulvhildin päältä, joka oli alkanut valittaa vähemmän ja tuntui olevan torkuksissa. Hiljaa tunnusteli hän lapsen ruumista ja jäseniä kädellään.

"Niinkö huonosti on lapseni laita, ettet tiedä hänelle neuvoa, koska et virka mitään", kysyi Ragnfrid kuiskaten.

Pappi vastasi hiljaa:

"Näyttää siltä kuin hänen selkänsä olisi pahasti ruhjoutunut, Ragnfrid. En tiedä muuta neuvoa kuin jättää hänet Jumalan ja Pyhän Olavin haltuun; en voi tehdä tässä paljoa."

Äiti sanoi kiivaasti:

"Sitten meidän täytyy rukoilla -- arvaat kai sen, että Lauritsa ja minä annamme kitsastelematta kaiken mitä pyydät, jos voit saada Jumalan jättämään Ulvhildin eloon."

"Olisi mielestäni ihme", sanoi pappi, "jos hän jäisi eloon ja saisi täyden liikuntokyvyn."

"Etkö sinä saarnaa ihmeistä myöhään sekä varhain -- etkö usko lapselleni voivan tapahtua ihmettä", sanoi hän entiseen tapaan.

"Oikeassa olet", sanoi pappi, "ihmeitä tapahtuu kyllä, mutta Jumala ei kuuntele jokaista ihmistä -- emme tiedä hänen aivoituksiansa. Ja eikö sinusta tuntuisi vielä pahemmalta, jos tämä pieni kaunis piika jäisi rujoksi tai rammaksi?" Ragnfrid heitteli päätään ja uikutti hiljaa:

"Pappi, minä olen kadottanut jo niin monta, en voi antaa enää häntä,"

"Koetan kaiken mitä voin", pappi vastasi, "ja tahdon rukoilla koko voimastani. Mutta koeta, Ragnfrid, kestää se kohtalo, jonka Jumala on määrännyt osaksesi."

Äiti valitti hiljaa:

"Ketään lapsistani en ole rakastanut niinkuin tätä tässä -- jos hänetkin nyt otetaan minulta, luulen sydämeni halkeavan."

"Jumala olkoon apunasi, Ragnfrid Ivarintytär", sanoi Sira Eirik päätään pudistaen. "Tahdot pakottaa Jumalaa myöntymään tahtoosi monien rukoustesi ja paastojesi tähden. Voitko ihmetellä, ettei niistä ole ollut enempää apua."

Ragnfrid katsoi häneen uhmaten ja lausui:

"Olen lähettänyt sanan Aashild-rouvalle."

"Sinähän hänet tunnet, enkä minä", virkkoi pappi.

"En voi elää ilman Ulvhildiä", sanoi Ragnfrid kuten ennen. "Ellei Jumala tahdo auttaa häntä, haen neuvoa Aashild-rouvalta tai vaikka paholaiselta, jos he voivat auttaa!"

Papin kielellä näytti pyörivän terävä sana, mutta sitten hän hillitsi itsensä. Hän kumartui alas ja koetteli uudestaan sairaan lapsen jäseniä.

"Hänen kätensä ja jalkansa ovat kylmät", hän sanoi. "Saamme panna kuumaa vettä lekkereihin hänen ympärilleen -- ja sitten ette saa liikuttaa häntä, ennenkuin Aashild-rouva tulee."

Kristiina liukui ääneti pitkälleen penkille ja oli nukkuvinaan. Hänen sydämensä takoi pelosta -- hän ei ollut ymmärtänyt paljoa Sira Eirikin ja äidin keskustelusta, mutta häntä oli ruvennut peloittamaan kauheasti ja hän tiesi, ettei se ollut aiottu hänen korvillensa.

Äiti nousi mennäkseen lekkereitä hakemaan; mutta äkkiä hän puhkesi itkuun: "Rukoile sittenkin puolestamme, Sira Eirik!"

Vähän ajan kuluttua äiti tuli takaisin Tordiksen kanssa. Pappi ja naiset häärivät nyt Ulvhildin ympärillä, ja silloin Kristiina löydettiin ja lähetettiin ulos.

Valo häikäisi hänen silmiään, kun hän tuli ulos pihalle. Hänestä oli tuntunut, että suurimman osan päivää jo oli täytynyt kulua hänen istuessaan pimeässä talvituvassa, ja nyt paistoivatkin seinät vaaleanharmaina ja ruoho kiilsi niinkuin silkki valkoisessa keskipäiväauringossa. Joki välkkyi lepikön hiirenkorvaa tekevän, kultaisen vitsaverkon välissä -- se täytti ilman iloisella, yksiäänisellä pauhinallaan, sillä se juoksi vuolaana laakeassa, kivisessä uomassaan Jørundgaardin kohdalla. Tunturit kokosivat kirkasta sineä kohden ja purot syöksyivät rinnettä alas sulavan lumen keskeltä. Ja voimakas, imanta kevään tulo sai hänet itkemään, tajutessaan kaiken ympärillä olevan avuttomuuden.

Ulkona ei ollut ketään, mutta hän kuuli ääntä miesten tuvasta. Tuoretta multaa oli ripoteltu siihen paikkaan, missä isä oli lyönyt sonnin kuoliaaksi. Hän ei tiennyt mihin ryhtyä -- meni viimein uutistuvan salvoksen taakse, jota oli rakennettu pari hirsikertaa. Siellä olivat hänen ja Ulvhildin leikkikalut; hän työnsi ne koloon alemman hirren ja kivijalan väliin. Viime aikoina oli Ulvhild tahtonut viedä kaikki hänen lelunsa; se oli toisinaan suututtanut häntä. Hän ajatteli, että jos nyt sisko paranisi, antaisi hän tälle kaiken mitä omisti. Ja tuo ajatus tuotti hiukan lohtua.

Hän muisti Hamarin munkkia -- tämä uskoi, että ihmeitä saattoi tapahtua joka ihmiselle. Mutta Sira Eirik ei ollut yhtä varma asiasta, eivätkä vanhemmatkaan -- ja hän oli tottuneempi kuulemaan näitä. Hän tunsi aivan kuin suuren painon päällään ensi kertaa aavistaessaan, että ihmiset voivat ajatella näin eri lailla monista asioista -- eivätkä ainoastaan pahat, Jumalaa karttavat ihmiset ja hyvät, vaan vielä sellaisetkin kuin veli Edvin ja Sira Eirik -- ja äiti sekä isä; hän tajusi yhtäkkiä, että nämä ajattelivat eri lailla monestakin asiasta --.

Tordis löysi hänet nukkumasta nurkasta illan lähetessä ja vei hänet omaan sänkyynsä; silloin ei lapsi ollut syönyt mitään aamusta asti. Tordis valvoi Ulvhildin luona yöllä äidin kanssa ja Kristiina nukkui hänen sängyssään Jonin, hänen miehensä ja Eivindin ja Ormin, heidän pikku poikiensa kanssa. Heidän ruumiittensa lemu, miehen kuorsaaminen ja pikkupoikain tasainen hengitys pani väkisin Kristiinan itkeä tuhuuttamaan. Vielä eilen illalla hän oli käynyt sänkyyn oman isänsä ja äitinsä ja pikku Ulvhildin viereen, kuten aina tähän asti elämässään -- se oli ollut kuin pesä, joka nyt oli hajoitettu ja revitty, ja hän itse heitetty pois niiden siipien suojasta, jotka olivat lämmittäneet häntä aina. Viimein hän itki itsensä uneen, orpona ja onnettomana vieraiden ihmisten välissä --.

* * * * *

Kun Kristiina seuraavana aamuna nousi ylös, sai hän kuulla, että eno koko joukkoineen oli lähtenyt talosta -- vihassa. Trond oli sanonut sisartaan hourupäiseksi ja mielettömäksi naiseksi ja lankoaan lapaseksi ja hölmöksi, joka ei ollut milloinkaan osannut pitää vaimoaan kurissa. Kristiina kävi kuumaksi suuttumuksesta, mutta samalla häntä hävetti -- hän ymmärsi sen kovin sopimattomaksi teoksi, että äiti oli karkoittanut lähimmät sukulaisensa talosta. Ja ensi kerran hän alkoi aavistella, ettei äidissä ollut kaikki niinkuin olla piti -- että hän oli toisellainen kuin muut vaimot.

Hänen tuumiessaan tätä tuli palvelustyttö sanomaan, että Kristiinan oli mentävä isänsä luokse parvelle.

Mutta astuessaan ylistupaan unohti Kristiina mennä katsomaan häntä, sillä vastapäätä avattua ovea, josta valo paistoi suoraan tämän kasvoihin, istui pieni nainen, jonka Kristiina arvasi noitavaimoksi. Vaikkei Kristiina ollut ajatellut häntä tuon näköiseksi.

Tämä näytti hennolta ja pieneltä kuin lapsi, istuessaan isossa selkätuolissa, joka oli kannettu ylös. Hänen eteensä oli myös asetettu pöytä, joka oli katettu äidin parhaimmalla kirjaillulla aivinaliinalla. Läskiä ja linnunlihaa oli hopealautasella; visakulhossa oli viiniä ja isän oma hopeapikari oli tuotu hänen juoma-astiakseen. Hän oli lopettanut syömisen ja pyyhki parhaillaan käsiään äidin hienoimpaan käsiliinaan. Ragnfrid seisoi itse hänen edessään pitäen käsissään vedellä täytettyä messinkivatia. Aashild-rouva antoi liinan vaipua syliinsä, hymyili lapselle ja sanoi kirkkaalla, pehmeällä, viehättävällä äänellä:

"Tuleppas tänne, sinä sieltä! Kauniit ovat lapsesi, Ragnfrid", sanoi hän äidille.

Hänen kasvonsa olivat hyvin ryppyiset, mutta rusottavan punaiset ja valkoiset, ja iho oli yhtä sileä ja hieno kuin lapsen. Suu oli verevä ja punainen kuin nuorella naisella ja hänen suuret, kellertävät silmänsä loistivat. Ohut, valkea huntu kulki poskia pitkin ja oli sidottu leuan alle kultaisella soljella; sen päällä hänellä oli pehmeä, tummansininen villaliina, joka lankesi hartioille ja pitkin hänen tummaa, ruumiinmukaista pukuaan. Suora hän oli niinkuin kynttilä, ja Kristiina aavisti paremmin kuin tiesi, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt niin kaunista ja säädykästä naista kuin tämä vanha noitavaimo, jonka kanssa kylän isoiset eivät tahtoneet olla missään tekemisissä.

Aashild-rouva piti Kristiinan kättä vanhassa, pehmeässä kädessään; hän puhui tälle lempeästi ja leikillisesti, mutta Kristiina ei saanut sanaakaan suustaan. Silloin Aashild-rouva sanoi naurahtaen:

"Pelkääköhän hän minua?"

"Ei, ei", Kristiina melkein huusi. Silloin nauroi Aashild-rouva entistä enemmän ja sanoi äidille:

"Tällä on viisaat silmät, tällä tyttärelläsi, ja hyvät, voimakkaat kädet, häntä ei ole totutettu velttouteen, huomaan minä. Sinä voit tarvita jonkun avuksesi Ulvhildin hoidossa, kun minä olen poissa. Siksi voit antaa Kristiinan minun ohjaukseeni, niin kauan kuin viivyn talossa -- hän on jo kyllin vanha siihen, yksitoista vuotta, vai kuinka?"

Näin sanottuaan Aashild-rouva lähti, ja Kristiina aikoi seurata häntä. Silloin kutsui Lauritsa häntä vuoteestaan. Hän makasi selällään tasaisella tilalla, pielukset koholle nostettujen polvien alla; Aashild-rouva oli käskenyt häntä makaamaan siten, että rinnassa oleva haava paranisi pikemmin.

"Sitten te kai pian paranette, isä?" kysyi Kristiina. Lauritsa katsoi häneen -- lapsi ei ollut vielä milloinkaan sanonut isälleen te. Hän sanoi vakavasti:

"Minulla ei ole hätää; pahemmin on sisaresi laita."

"Niin", sanoi Kristiina ja huokasi.

Sitten hän seisoi viivytellen sängyn ääressä. Isä ei virkkanut enempää, eikä Kristiina keksinyt mitään sanottavaa. Ja kun Lauritsa hetken kuluttua sanoi, että Kristiina saattoi mennä alas äidin ja Aashild-rouvan luokse, kiiruhti hän ulos ja juoksi pihan yli talvitupaan.

IV.

Aashild-rouva jäi Jørundgaardiin suurimmaksi osaksi kesää. Tästä johtui, että heillä kävi kansaa kysymässä neuvoja häneltä -- Kristiina kuuli Sira Eirikin pistelevän heitä ja aavisti, ettei se ollut vanhempien mieleen. Mutta hän karkoitti luotaan kaikki tämän tapaiset ajatukset, eikä liioin miettinyt, mitä hän piti Aashild-rouvasta, vaan oli aina tämän kanssa eikä väsynyt kuulemaan ja katselemaan häntä.