Part 3

"Ne ovat kaikki meidän kellomme", nauroi Margret. "Etkö ole kuullut suuresta tuomiokirkostamme -- sinne sinä nyt juuri pääset. Siellä soipi iso kello. Ja sitte soivat luostarin kellot ja Ristikirkon kellot."

Margret levitti paksusti voita Kristiinan leivälle ja pani hänelle hunajaa maitoon, että se vähä, minkä hän kerkesi haukkaamaan, tulisi ruokaisammaksi -- nyt oli kiire.

Ulkona oli vielä pimeä ja oli tullut pakkanen. Usva oli niin kylmää, että puri. Ihmisten ja karjan ja hevosten jäljet olivat kuin rautaan valetut ja Kristiinan jalkoihin koski uusissa hienonahkaisissa kengissä; kerran puhkesi jääkuori keskellä tietä ja Kristiinan jalat kastuivat ja kohmettuivat. Silloin nosti Lauritsa hänet selkäänsä ja kantoi häntä.

Kristiina koetti pinnistää silmiänsä, mutta pimeässä ei erottanut paljoakaan kaupungista -- tummasta harmaasta ilmasta kohosi mustia talojen päätyjä ja puita. Sitten he tulivat pienelle niitylle, joka hohti kuuraisena, ja sen toisessa päässä näkyi harmaalta häämöttävä tunturinkorkuinen rakennus. Ympärillä oli isoja kivitaloja ja muutamista loisti valoa ikkunaluukkujen raoista. Kellot, jotka olivat olleet vaiti vähän aikaa, alkoivat taas läppäillä, ja nyt niistä läksi sellainen kumu, että se karmi Kristiinan selkää kuin jää.

Oli ihan kuin he olisivat menneet vuoreen, ajatteli Kristiina heidän astuessaan kirkon eteisholviin; vastaan huokui pimeys ja kylmyys. He avasivat oven, ja silloin heidän sieraimiinsa tunki pinttynyt pyhän savun ja vahakynttilöiden haju. Kristiina seisoi pimeässä ja suunnattoman korkeassa huoneessa. Hän ei nähnyt perille asti ylös eikä sivulle, mutta hyvin kaukana alttarilla paloi kynttilöitä. Siellä seisoi pappi, jonka äänen kaiku kiiri huoneen seiniä pitkin kuin henkäisy ja kuiske. Isä pirskoitti vihkivettä itsensä ja lapsen yli, jonka jälkeen he lähtivät lähemmäksi etupäätä; ja vaikka isä astui niin varovasti, kajahtivat hänen kannuksensa kuuluvasti kivilattialla. He astuivat jättiläiskorkuisten pilareiden ohi, ja pilarien välit ammottivat kuin pikimustat kidat.

Alttarin edessä isä laskeutui polvilleen ja Kristiina kävi isän viereen. Hän alkoi eroittaa selvemmin pimeässä -- pilarien välisillä alttareilla välkkyi kultaa ja hopeaa, mutta etualttarilla säihkyi kynttilöitä, jotka paloivat kullatuissa haaroissa; pyhät astiat kimalsivat alttaripöydällä, samoin kaunis mahtava taulu niiden takana. Kristiinan täytyi taaskin ajatella vuorta -- tämän näköistä hän oli ajatellut senkin sisällä olevan, tämmöisen komeuden, mutta vielä enemmän tulia. Ja maahisneidon kuva muistui mieleen taas -- vaan silloin hän kohotti silmänsä ylös ja näki seinällä taulun yläpuolella itsensä Kristuksen, suurena ja ankarana, korkealla ristinpuulla. Häntä rupesi peloittamaan -- tämä ei ollut niin lempeän ja surullisen näköinen kuin se, mikä oli heidän omassa puisessa tervatussa kotikirkossaan, jossa Kristuksella oli naulanjäljet jaloissa ja käsissä ja vertavuotava pää riippui kallellaan orjantappurakruunun alla. Tämä seisoi astinlaudalla käsivarret jäykästi ojossa ja pää kohotettuna, sen tukka oli kullallekiiltävä, kultaisella kruunulla kruunattu, ja kasvot katsoivat ylöspäin ja näyttivät tuimilta.

Kristiina koetti nyt seurata papin sanoja, mutta tämä vuoroon luki ja lauloi, ja hänen puheensa oli kovin sekavaa ja joutuisata. Kotona hän oli tottunut saamaan selvän joka sanasta, sillä Sira Eirikillä oli hyvä puheenlahja ja hän oli opettanut Kristiinalle, mitä pyhät sanat merkitsivät norjaksi, että Kristiina paremmin jaksaisi pitää ajatukset Jumalan luona kun hän oli kirkossa.

Täällä ne lentelivät milloin minnekin, sillä koko ajan hän keksi jotakin uutta pimeässä. Korkealla katon rajassa oli rivi ikkunoita, ne alkoivat näkyä selvemmin aamun sarastaessa. Ja aivan lähellä sitä paikkaa, missä he olivat polvillaan, seisoi kummallinen puusta tehty teline, mutta sen takana oli vaaleita kivimöhkäleitä ja siellä näkyi harkkoja ja kaikenlaisia työkaluja -- ja nyt Kristiina kuuli, että siellä liikuttiin ja puuhailtiin. Mutta sitten hänen silmänsä jälleen osuivat ankaraan herra Kristukseen seinällä ja hän koetti pitää ajatuksensa menoissa. Kivilattiasta tunkeva kylmyys jäykisti hänen jalkansa lanteisiin asti, ja polvia pakotti. Mutta lopuksi alkoi kaikki pyöriä silmissä, niin väsynyt hän oli.

Silloin isä nousi; kirkonmenot olivat ohi. Pappi tuli isän luo ja tervehti tätä. Heidän puhellessaan kävi Kristiina istumaan porrasaskelmalle, sillä hän näki kuoripojankin tehneen niin. Poika oli haukotellut -- ja jo alkoi Kristiinaakin haukotuttaa. Kun poika näki Kristiinan katselevan häntä, pisti hän kielen suustaan ja mulautti silmiään. Sen jälkeen kaivoi hän mekkonsa alta nahkamassin ja tyhjensi lattialle koko sen sisällön -- ongenkoukkuja, lyijypötkyjä, nahkahihnan kappaleita ja pari arpanappulaa, tehden koko ajan kasvonväänteitä Kristiinalle. Kristiina ihmetteli suuresti.

Silloin katsoivat pappi ja isä heihin. Pappi nauroi ja käski pojan mennä kotiin luostarikouluun, mutta Lauritsa rypisti kulmiaan ja otti Kristiinaa kädestä.

Kirkko alkoi nyt valjeta. Unisena riippui Kristiina isän kädessä tämän ja papin kulkiessa telineiden alla ja puhellessa Ingjald-piispan rakennuspuuhista.

He kulkivat läpi koko kirkon ja tulivat viimein eteiseen. Sieltä veivät kiviportaat ylös läntiseen torniin. Kristiina laahusti veltosti portaalta toiselle. Pappi aukaisi oven kauniiseen kappeliin, mutta sitten sanoi isä, että Kristiinan piti jäädä ulos ja istua rappusille odottamaan siksi aikaa kun hän kävi synnintunnustuksella; sen jälkeen pääsisi Kristiina sisään ja saisi suudella Pyhän Tuomaksen lipasta.

Samassa tuli vanha mullanväriseen kaapuun puettu munkki ulos ovesta. Hän seisahtui hetkeksi, hymyili lapselle ja veti sitten muurin kolosta muutamia säkkejä ja sarkahuopia, jotka oli tukittu sinne. Ja hän levitti ne porrasvälikölle.

"Istu tähän, ettei sinulle tule niin kylmän", hän sanoi ja meni alas portaita paljaine jalkoineen.

Kristiina nukkui kun Martein-herra, se oli papin nimi, tuli ulos ja nykäisi häntä. Kirkosta kuului mitä ihaninta laulua ja kappelissa paloi kynttilöitä alttarilla. Pappi teki merkin, että hänen tuli polvistua isän viereen, ja sitten hän otti alttaripöydältä pienen kultaisen lippaan. Hän kuiskasi Kristiinalle, että siinä oli tilkku Pyhän Tuomas Kanteborgilaisen veristä viittaa ja osoitti pyhimyksen kuvaa, että Kristiina voisi painaa huulensa sen jalkoja vasten.

Pyhät säveleet virtasivat kirkosta heidän tullessaan alas; Martein-herra sanoi urkumestarin siellä opettavan koulupojille laulua; mutta heillä ei ollut aikaa jäädä sitä kuuntelemaan, sillä isällä oli nälkä; hän oli paastonnut synnintunnustuksen edellä. Heidän piti nyt mennä kaniikkikoulun vierastupaan einestämään.

Ulkona kultasi aamuaurinko Mjøsin takaisia äyräitä ja kaikki lakastuneet koivulehdot paistoivat kuin kultakentät mustansinisten metsien keskellä. Järvellä läikkyi iloisia lakkapäitä. Kävi kylmä ja navakka tuuli, ja kirjavat lehdet lentelivät alas kuuraiselle rinteelle.

Piispankartanon ja ristiveljien talon välistä ajaa karautti ratsastusjoukko. Lauritsa astui syrjään ja kumarsi niin syvään toinen käsi rinnan päällä, että lakki melkein tapasi maata; siitä Kristiina ymmärsi, että turkkiin puettu herra varmaan oli itse piispa, ja hän niiasi maahan asti.

Piispa pysäytti hevosensa ja vastasi tervehdykseen, viittasi Lauritsan luokseen ja puhui hänen kanssaan tuokion aikaa. Vähän ajan kuluttua Lauritsa palasi papin ja Kristiinan luo ja virkkoi:

"Nyt minut kutsuttiin syömään piispankartanoon -- luuletteko, Martein-herra, että joku teidän miehistänne joutaisi saattamaan tämän pikku piikaseni kotiin Fartein-mestarin taloon ja viemään sanan miehilleni, että Halvdan tulisi tänne Guldsveinenin kera puolenpäivän aikaan?"

Pappi vastasi, että se kyllä kävi päinsä. Silloin astui sama paljasjalkainen munkki, joka oli puhutellut Kristiinaa tornirappusilla, esiin tervehtien:

"Meidän vierastuvassamme on muudan mies, jolla on itselläänkin asiaa mestarille, hän voi viedä sinne sanasi, Lauritsa Bjørgulfinpoika, ja tyttäresi pääsee joko hänen seurassaan sinne tai voi olla luostarissa sillä aikaa kuin sinä olet poissa. Minä toimitan hänelle ruokaa."

Lauritsa kiitti, "vaikka olikin vaikea vaivata veli Edviniä lapsen tähden --"

"Veli Edvin kokoaa luokseen kaikki lapset mitä saa", sanoi Martein-herra naurusuulla. "Siinä hänellä onkin saarnankuulijoita --"

"Kuinka uskaltaisin tarjota saarnojani teille, Hamarin korkeat oppineet herrat", sanoi munkki hymyillen ja vihastumatta. "Minä en kelpaa puhumaan muille kuin lapsille ja kansalle, mutta eihän silti ole tarvis köyttää äksyilevän sonnin suuta."

Kristiina katsoi isään rukoilevasti; hän tahtoi niin mielellään lähteä veli Edvinin mukaan. Lauritsa kiitti tätä nyt, ja isän sekä papin kääntyessä ratsastajien jälkeen laski Kristiina kätensä munkin käteen ja he alkoivat kulkea rinnettä alas luostaria kohti, joksi tämä sanoi muutamia puutaloja ja vaaleaa kivikirkkoa alhaalla vedenrajassa.

Veli Edvin puristi hiljaa Kristiinan kättä, ja kun he katsoivat toisiinsa, täytyi kumpaisenkin nauraa. Munkki oli pitkä ja laiha, mutta tuntuvasti kumarainen; lapsesta hänen päänsä muistutti vanhan kurjen päätä, sillä se oli pieni ja kaita ja sen kiiltävää, paljasta lakea ympäröi tuuhea valkoinen hiusseppel; ja sitten se sojotti pitkän ja laihan ja kurttuisen kaulan nenässä. Nenäkin oli iso ja koukkuinen kuin linnun nokka. Mutta hänessä oli jotain, mikä teki mielen keveäksi ja iloiseksi kun vain vilkaisikin noihin pitkänluiseviin, vaollisiin kasvoihin. Vanhojen, haalistuneiden silmien ympärykset olivat punaiset ja luomet ruskeaanvivahtavat sekä ohuet kuin kalvo, ja niistä haarautui tuhansia ryppyjä joka puoleen; kuihtuneet posket punertavine suoniverkkoineen olivat myös täynnä ristiin rastiin kulkevia kurttuja, jotka vetäytyivät kapeahuulista suuta kohden; mutta kaikki tämä näytti syntyneen vain siitä, että veli Edvin hymyili kaikille ihmisille. -- Kristiina ei ollut nähnyt ketään, joka olisi ollut noin iloisen ja kiltin näköinen; oli kuin tästä olisi paistanut alituista salaista iloa, josta Kristiina oli saava kuulla kun hän alkoi puhua.

He astuivat aidan viertä omenatarhaan, jossa vielä riippui joku punainen ja kellertävä hedelmä puussa. Kaksi saarnaveljeä mustassa ja valkoisessa kaavussa haroi kokoon kuihtuneita härkäpavun varsia puutarhassa.

Luostari ei ollut juuri kummempi kuin tavallinen talonpoikaistalo, ja vierastupa, jonne munkki talutti Kristiinan, muistutti myöskin köyhää tupaa; mutta siinä oli paljon makuusijoja. Yhdessä sängyssä makasi vanha mies, ja lieden luona istui vaimo kapaloiden rintalasta; vieressä seisoi kaksi isompaa lasta, poika sekä tyttö.

Kumpikin, mies ja nainen, valittivat, ettei heille oltu tuotu vielä aamuruokaa: "eivät ne viitsi tuoda tänne ruokaa kahteen kertaan, meidän pitää nähdä nälkää sillä aikaa kuin sinä lennät kaupungilla, veli Edvin!"

"Älähän nyt ole vihoissasi, Steinulv", sanoi munkki, "tule tänne sanomaan päivää, Kristiina -- katsokaahan, minkä hienon kauniin piian minä olen tuonut tänne syömään meidän kanssamme."

Hän kertoi Steinulvin sairastuneen käräjämatkalta palatessa, ja tämä oli saanut luvan jäädä luostarin vierastupaan siitä syystä, että sairaalassa asui eräs tämän sukulaisvaimo, joka oli niin ilkeäsisuinen, ettei Steinulv voinut olla siellä.

"Mutta kyllä minä alan huomata, että minuun kyllästytään täällä", sanoi talonpoika. "Kun sinä lähdet täältä, veli Edvin, ei kukaan enää taida joutaa hoitelemaan minua, ja silloin minut varmasti taas lähetetään sairaalaan."

"Älä huolehdi, sinä paranet paljon ennemmin kuin minä saan valmiiksi työni kirkossa", sanoi veli Edvin, "ja sitten noutaa poikasi sinut kotiin --." Hän nosti liedeltä astian, jossa oli lämpöistä vettä ja antoi Kristiinan pitää sitä sillä aikaa kun hän siisti Steinulvia. Silloin tuli vanhus vähän paremmalle tuulelle, ja kohta tämän jälkeen tuli ovesta toinen munkki, joka kantoi heille ruokaa ja juomaa.

Veli Edvin luki ruokarukouksen ja istuutui Steinulvin vuoteen laidalle, jotta hän voi auttaa tätä syömäpuuhassa. Silloin asettui Kristiina vaimon viereen ja alkoi ruokkia tämän poikaa, joka oli niin pieni, ettei tahtonut ulottua puurokuppiin ja joka sohri päälleen kallistaessaan olutkulhon laitaa. Vaimo oli Hadelandista ja oli tullut miehineen ja lapsineen tervehtimään veljeänsä, joka oli luostarissa munkkina. Mutta tämä olikin vaelluksella, ja vaimo nurkui nyt sitä, että aika meni hukkaan.

Veli Edvin lepytteli häntä: Miten hän saattoi sanoa, että aika meni hukkaan Piispankaupungissa! Täällähän oli niin monta mahtavaa kirkkoa, ja munkit ja kaniikit messusivat ja lauloivat läpi vuorokauden -- ja kaupunki oli niin kaunis, kauniimpi kuin Oslokin, vaikka se oli vähän pienempi; mutta täällä oli melkein joka talolla oma hedelmätarhansa: "sinun olisi pitänyt nähdä miten valkoinen se oli, minun tullessani tänne keväällä, kun kaikki puut kukkivat. Ja entä ruusun puhkeamisen aikaan --"

"Mitä tuo kaikki minua hyödyttää", sanoi vaimo nyrpeästi. "Ja minusta näyttää siltä kuin täällä olisi enemmän pyhää menoa kuin pyhyyttä --"

Munkki nauroi vähän ja pudisti päätään. Sitten hän penkoi sängynolkia ja kaivoi sieltä ison nyytillisen omenoita ja päärynöitä, jotka jakeli lapsille. Kristiina ei ollut koskaan syönyt niin hyviä hedelmiä. Vesi valui hänen suustaan joka kerran kun hän purasi.

Mutta nyt täytyi veli Edvinin lähteä kirkkoon ja hän sanoi, että Kristiina saisi tulla mukaan. He oikaisivat yli luostaripihan ja menivät pienen sivuoven kautta kuoriin.

Tätäkin kirkkoa rakennettiin vielä ja tännekin oli sijoitettu telineitä keskilaivan ja kylkien yhtymäpaikkaan. Ingjald-piispa antoi parantaa ja koristaa kuoria, kertoi veli Edvin -- piispa oli upporikas ja hän käytti kaiken rikkautensa kaupungin kirkkoihin; hän oli oivallinen piispa ja hyvä mies. Olavinluostarin saarnaveljet olivat myös hyviä miehiä, puhdastapaisia, oppineita ja nöyriä; se oli köyhä luostari, mutta hänet oli otettu hyvin vastaan siellä -- veli Edvin kuului Oslon minoriittiveljeskuntaan, mutta oli saanut luvan oleskella täällä Hamarin hiippakunnassa.

"Mutta tulehan nyt tänne", sanoi hän taluttaen Kristiinan telineiden alle, nousi ylös tikapuita ja korjasi joitakin ylempänä olevia lautoja. Sitten hän taas kapusi alas ja auttoi lapsen kanssaan ylös.

Harmaassa kiviseinässä yläpuolellaan Kristiina näki ihmeellisiä, epämääräisiä valoläikkiä, toiset punaisia kuin veri, toiset keltaisia kuin olut, toiset sinisiä, ruskeita ja vihreitä. Hän tahtoi katsoa taakseen, mutta munkki kuiskasi: "Älä käänny". Kun he sitten yhdessä seisoivat ylhäällä lautojen päällä, hän käänsi Kristiinan varovasti ympäri, ja silloin Kristiina näki niin ihanan näyn, että hän melkein lakkasi hengittämästä.

Hänen edessään pitkänseinän eteläsivulla oli kuva, joka välkkyi kuin olisi se ollut hohtokivistä tehty. Kirjavat väriläikät seinällä heijastuivat sen säihkeestä ja Kristiina itse ja munkki seisoivat keskellä säihkettä; Kristiinan kädet olivat niin punaiset kuin olisi hän pistänyt ne viiniin, munkin kasvot hehkuivat kuin silkka kulta ja hänen tumma kaapunsa hohti himmeämpänä. Kristiina katsoi kysyvästi veli Edviniä, mutta tämä ainoastaan nyökkäsi ja hymyili.

Oli kuin hänet olisi viety kauas maailmasta, niinkuin hänen olisi annettu katsoa sisälle taivaaseen. Mustan viivaristikon takaa erotti hän hetken kuluttua itsensä herran Kristuksen kalliissa punaisessa viitassa, neitsyt Maarian taivaan sinisessä hameessa, ja pyhiä miehiä ja neitoja häikäisevän keltaisissa, vihreissä ja orvokinsinisissä vaatteissa. He seisoivat loistavien holvien ja kaarekkeiden alla ja heidän ympärillään kierteli oksia ja terhoja ja ihmeellisiä välkkyviä lehtiä --.

Munkki veti hänet vähän etemmäksi sillalle:

"Seiso siinä", hän kuiskasi, "niin Kristuksen vaate loistaa päällesi."

Alhaalta kirkonholvista kohosi heitä kohden heikko pyhänsavun lemu ja kiviseinä uhosi kylmää. Alhaalla oli hämärä, mutta auringonsäteet kulkivat vinottain yli keskilaivan, paistaen sisään eteläsivulla olevista ikkuna-aukoista. Kristiina alkoi ymmärtää, että tuon taivaskuvan täytyi olla jonkunlainen ikkunaruutu, sillä se täytti tuollaisen aukon. Toiset olivat tyhjiä tai puukehyksiin pingotetuilla sarvilevyillä suljetut. Lintu pyrähti sisään, istahti ikkunalaudalle, lirautti pienen laulun ja lensi pois, ja kuoriseinän takaa kuului metallin kilkettä kiveä vasten. Muuten oli kaikki äänetöntä; tuuli vain silloin tällöin hengähti sisään, huokasi hiljaa holvien alla ja hävisi.

"Niinpä niin", sanoi veli Edvin huoahtaen. "Tämmöistä ei kukaan osaa tehdä tässä maassa -- Nidarosissa maalataan kyllä lasille, vaan ei se näytä tältä --. Mutta etelämaissa, Kristiina, suurissa tuomiokirkoissa, siellä on tämän näköisiä kuvaruutuja, suuria kuin kirkon ovi tuossa --."

Kristiina ajatteli kotikirkossa olevia kuvia. Siellä oli Pyhän Olavin alttari ja Pyhän Tuomas Kanterborgilaisen alttari, joissa oli kuvatauluja syrjillä ja alttarikaappi takaseinällä -- mutta nuo kuvat tuntuivat nyt Kristiinasta himmeiltä ja värittömiltä, kun hän muisteli niitä.

He laskeutuivat tikapuita ja menivät kuoriin. Siellä oli alttaripöytä tyhjänä ja alastomana ja kivilaatalle oli asetettu pieniä metallisia ja puisia ja savisia rasioita ja kuppeja; siinä oli kummallisia pieniä veitsiä ja rautoja, kyniä ja pensseleitä. Ja veli Edvin sanoi, että nuo olivat hänen työkalujansa; hänen ammattinsa oli semmoinen, että hän maalasi tauluja ja veisteli alttarikaappeja, ja nuo kauniit taulut, jotka Kristiina näki kuorissa, oli hän myöskin tehnyt. Ne tulivat saarnaveljien kirkkoon alttarikoristeiksi.

Kristiina sai nähdä, miten hän sekoitti erivärisiä jauhoja ja sotki niitä pienissä kivikupeissa, ja hän sai auttaa veli Edviniä kantamaan kapineita jakkaralle seinän viereen. Munkin kulkiessa taululta toiselle ja piirtäessä hienoja punaisia viivojaan pyhien miesten ja naisten vaaleaan tukkaan, niin että ihan näki miten ne kähäröityivät ja lankesivat laineille, seurasi Kristiina hänen kintereillään, katsellen ja kysellen, ja toinen selitti hänelle mitä kuvat merkitsivät.

Yhdessä kuvassa istui Kristus kultatuolissa ja Pyhä Nikolaus ja Pyhä Klemens seisoivat hänen luonaan katon alla. Ja syrjiin oli maalattu Pyhän Nikolauksen elämä. Yhdessä kuvassa hän istui kapalolapsena äitinsä polvella; hän ei huolinut rintaa, jota äiti tarjosi hänelle, sillä hän oli niin pyhä syntymästään asti, ettei hän tahtonut imeä kuin kerran perjantaina. Sen vieressä oli kuva, jossa hän laski rahakukkaroita sen huoneen oven eteen, missä asui kolme niin ylen köyhää neitoa, etteivät he voineet saada itselleen sulhasta. Sitten Kristiina näki, miten hän paransi roomalaisen ritarin lapsen, ja näki ritarin istuvan purjeveneessä väärä kultakalkki kädessä. Hän oli luvannut piispalle kultaisen kalkin, joka oli ollut hänen suvussaan tuhannen vuotta, palkaksi siitä, että tämä parantaisi hänen lapsensa. Mutta sitten hän tahtoi pettää Pyhää Nikolausta ja antaa tälle väärän kultakalkin; siksi putosi poika mereen oikea kultakalkki kädessään. Mutta Pyhä Nikolaus vei lapsen vahingoittumatta veden alitse maalle, ja hän seisoi rannalla toisessa kuvassa, jossa isä uhrasi väärää kalkkia Pyhän Nikolauksen kirkossa. Se oli kirjoitettu tauluun kultaisin ja koreakoukeroisin kirjaimin.

Toisessa taulussa istui Neitsyt Maaria Kristuslapsi sylissään; tämä piti toisella kädellä äitiään leuasta, toisessa oli omena. Heidän luonaan seisoivat Pyhä Sunniva ja Pyhä Kristiina. Näiden lanteet olivat viehkeästi kaarevat ja kasvot kauniin punaiset ja valkoiset; heillä oli kultahiukset ja kultakruunu päässä.

Veli Edvin kannatti vasemmalla kädellä oikeata rannettaan ja piirsi lehtiä ja ruusuja heidän kruunuihinsa.

"Minusta on lohikäärme kovin pieni", sanoi Kristiina katsoen nimikkopyhimyksensä kuvaa. "Ei se näytä siltä, kuin se olisi voinut nielaista neidon."

"Eihän se voinutkaan", sanoi veli Edvin. "Se ei ollut tuota suurempi. Lohikäärmeet ja sen sellaiset, jotka palvelevat paholaista, näyttävät suurilta vain niin kauan kuin me pelkäämme niitä. Mutta jos ihminen etsii Jumalaa niin palavalla halulla, että se kantaa Hänen luokseen asti, silloin kärsii paholaisen voima raskaan tappion, tämän keinot käyvät tuiki avuttomiksi -- lohikäärmeet ja pahat maahiset vajoavat alas ja kutistuvat pieniksi kuin kääpiöt ja kissat ja varikset. Näethän, ettei koko vuori, jossa Pyhä Sunniva oli, ole suurempi kuin että hän voi kantaa sen helmassaan."

"Mutta eivätkö he sitten olleet sisällä luolassa", kysyi Kristiina, "Pyhä Sunniva ja Seljamiehet? Eikö se sitten ole totta?"

Munkki myhäili ja sanoi häneen kääntyen:

"Se on totta sekä valhetta. Se näytti siltä ihmisistä, jotka löysivät nuo pyhät ruumiit. Ja totta on, että se tuntui siltä Sunnivankin ja Seljamiesten mielestä, sentähden, että nämä olivat nöyriä ja ajattelivat, että maailma on kaikkia syntisiä ihmisparkoja väkevämpi, eivätkä ymmärtäneet sitä, että he olivat maailmaa voimakkaammat, koska eivät rakastaneet sitä. Mutta jos he olisivat itse tämän tienneet, olisivat he voineet ottaa kaikki tunturit käsiinsä ja viskata ne veteen niinkuin pikkukiven. Meitä ei voi vahingoittaa mikään eikä kukaan, lapsukainen, paitsi mitä itse pelkäämme ja rakastamme."

"Mutta jos joku ei pelkäisi ja rakastaisi Jumalaa?" kysyi Kristiina kauhistuen.

Munkki silitti hänen keltaisia hiuksiaan, taivutti hiljaa taapäin Kristiinan pään ja katsoi häntä kasvoihin; hänen silmänsä olivat suuret ja siniset.

"Ei ole sitä ihmistä, Kristiina, joka ei rakastaisi ja pelkäisi Jumalaa, mutta siksi, että sydämemme on niin kummallinen, että se samalla rakastaa Jumalaa, pelkää paholaista ja riippuu kiinni maailmassa ja lihassa, me olemme viheliäisiä elämässä ja kuolemassa. Ellei joku ollenkaan ikävöi Jumalaa ja hänen töitään, silloin viihtyisi hän hyvin helvetissä ja silloin me ihmiset emme ymmärtäisi, että hän sai sellaisen osan, jota hänen sydämensä halasi. Mutta silloin ei tuli polttaisi häntä, ellei hän kerran halaisi viivoitusta, eikä hän tuntisi kipua käärmeen puremasta, ellei hän tuntisi rauhan kaipausta."

Kristiina katsoi häntä silmiin; hän ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta. Veli Edvin jatkoi:

"Siinä on Jumalan armo meitä kohtaan, että hän näki, miten rikkinäinen meidän sydämemme on, ja että hän tuli alas keskellemme tunteakseen lihassaan paholaisen kiusaukset, kun tämä kiusaa meitä vallalla ja kunnialla tai maailman tuomiolla, kun se ruoskii ja pilkkaa meitä ja iskee nauloja käsiimme ja jalkoihimme. Näin osoitti hän meille tien ja antoi tuta rakkautensa --"

Hän katsoi lapsen totisia kasvoja -- naurahti sitten ja sanoi aivan toisella äänellä:

"Arvaappas kuka ensimmäiseksi sai tietää, että Vapahtaja oli syntynyt keskellemme? Se oli kukko; se näki tähden taivaalla ja silloin se sanoi -- siihen aikaan osasivat kaikki eläimet latinaa. Silloin se kiekui: 'Christus natus est!'"

Tämän hän kiekaisi niin kukkoa muistuttavalla äänellä, että Kristiinan täytyi nauraa ihan katketakseen. Ja tuntui niin hyvältä nauraa kaiken sen ihmeellisen jälkeen, mitä veli Edvin äsken oli kertonut, sillä se oli painanut raskaan juhlallisen tunteen hänen ylitsensä.

Munkki nauroi itsekin:

"Niin se on, ja kun härkä kuuli tämän, rupesi se mylvimään: 'Ubi, ubi, ubi?'"

Mutta vuohi kävi mäkättämään: "Betlem, Betlem, Betlem."

Ja lammas alkoi ikävöidä niin kauheasti Neitsyttä ja tämän poikaa, että se heti määki: "Eamus, eamus!"

Ja vastasyntynyt vasikka, joka lepäsi oljilla, nousi jaloilleen. "Volo, volo, volo!" sanoi se.

"Tätä sinä varmaankaan et ole kuullut ennen? Enkös arvannutkin; tiedän, että teidän pappinne Sira Eirik on hyvä pappi ja kovin oppinut mies, mutta hän ei voi tietää tätä, sillä sitä ei opita muualla kuin Pariisissa --"

"Oletteko te sitten ollut Pariisissa?" kysyi lapsi.

"Voi sinua herttaseni, minä olen ollut Pariisissa ja muuallakin maailmassa, eikä sinun tarvitse ollenkaan luulla, etten minäkin pelkäisi paholaista ja rakastaisi ja himoitsisi niinkuin hullu. Mutta minä koetan pitää kiinni rististä kaikin voimineni -- siihen täytyy käydä kynsin hampain, niinkuin kissa kalikkaan pudotessaan veteen --"