Part 25

Kristiinan tuli istua, sanottiin, ja Erlend laski hänen helmaansa morsiuslahjansa. Sira Eirik ja herra Munan Baardinpoika käärivät auki kirjeen, josta he lukivat välipuheen. Sulhaspojat nousivat seisomaan keihäät ojossa ja iskivät ne maahan lukemisen välissä ja lahjoja annettaessa ja rahapusseja pöydälle laskettaessa.

Sisäänkannetut löysät pöydät siirrettiin syrjään, Erlend talutti hänet keskilattialle ja he alkoivat tanssia. Sulhaspojat ja morsiusneidot ovat liian nuoria meille, ajatteli Kristiina -- kaikki ne, jotka olivat nuoria meidän ijällämme, ovat hajonneet kauas näiltä mailta; miten me olemme voineet palata takaisin tänne?

"Sinä olet niin omituinen, Kristiina", kuiskasi Erlend tanssiessa. "Minua peloittaa, Kristiina -- etkö sinä ole iloinen --"

* * * * *

He kulkivat rakennuksesta toiseen tervehtien vieraitaan. Kaikissa huoneissa paloi paljon kynttilöitä ja joka paikka oli täynnä väkeä; juotiin, laulettiin ja tanssittiin. Kristiinasta tuntui aivan kuin hän ei olisi ollutkaan kotona -- hän oli kokonaan kadottanut tajun ajasta -- tunnit ja kohtaukset liittyivät toisiinsa niin kummallisen irtonaisina.

Syysyö oli leuto; tanhun allakin oli soittajia, siellä tanssittiin riu'un ympärillä. Heille huudettiin, että sulhasen ja morsiamen piti yhtyä heidänkin leikkiinsä, ja he tanssivat Erlendin kanssa kylmässä, kosteassa ruohossa. Oli kuin se olisi herättänyt hänet ja selvittänyt hänen ajatuksiaan.

Pimeässä häilyi vaalea usvahuntu yläpuolella joen kohinan. Tunturit seisoivat sysimustina tähtikirkasta taivasta vasten.

Erlend talutti hänet tanssista -- rutisti hänet itseään vasten pimeässä parven portaiden alla.

"En ole saanut sanotuksi sinulle kertaakaan -- miten olet kaunis, kaunis, ja suloinen. Poskesi hohtavat kuin tuli --", hän puristi samassa poskensa Kristiinan poskea vasten, "Kristiina, mikä sinun on --?"

"Minua väsyttää niin kauheasti", kuiskasi tämä takaisin.

"Pian pääsemme nukkumaan", sanoi sulhanen luoden katseensa ilmaan. Linnunrata oli kääntynyt ja kulki melkein pohjoisesta etelään. "Muistatko, ettemme ole nukkuneet toistemme rinnalla muuta kuin tuon ainoan yön Skogissa, jolloin minä olin luonasi --"

* * * * *

Tuokion kuluttua huusi Sira Eirik kartanon yli, että oli maanantai. Naiset tulivat viemään morsianta vuoteeseen Kristiina oli niin väsynyt, että jaksoi tuskin vastustella, kuten tapa olisi vaatinut. Hän antoi Aashildin ja Gyridin kuljettaa itsensä ulos. Sulhaspojat seisoivat portaiden alapäässä palavat kynttilä ja paljastettu miekka kädessä; he piirittivät naiset ja seurasivat Kristiinaa pihamaan poikki vanhan talon ylisille.

Naiset riisuivat Kristiinalta morsiuspuvun, kappale kappaleelta, ja panivat sen pois. Kristiina näki, että vuoteen jalkopäähän oli asetettu orvokinsininen samettipuku, jota hänen tuli kantaa huomenna, ja sen päälle pitkä, lumivalkoinen, huolellisesti taitettu huntu. Se oli naidun naisen huntu, jonka Erlend oli tuonut hänelle, huomenna hän sai sitoa hiuksensa sykkyrälle ja kiinnittää sen sykkyrän yli. Se näytti niin raittiilta ja viileältä ja rauhoittavalta.

Viimein seisoi hän morsiusvuoteen edessä paljain jaloin, paljain käsivarsin, ainoana vaatteenaan pitkä kullankeltainen silkkipaitansa. Kruunu oli asetettu uudelleen hänen päähänsä -- sen oli sulhanen irroittava hänen päästään kun he jäisivät kahden.

Ragnfrid laski kätensä tyttärensä olkapäälle, suuteli hänen poskiaan -- äidin kasvot ja kädet olivat kummallisen kylmät, mutta näytti siltä kuin syvältä hänen rinnastaan olisi pyrkinyt esiin itku. Sitten hän avasi peitteen ja käski Kristiinan istua vuoteeseen. Kristiina totteli ja nojautui päänaluksen korkeata pielusvuorta vasten -- päätään hänen täytyi pitää vähän etukumarassa, että kruunu pysyisi pystyssä. Aashild-rouva peitti hänet vyötäisiä myöten, asetti hänen kätensä silkkipeitteelle ja tarttui morsiamen kiiltävään tukkaan, hajoittaen sen rinnalle ja paljaille, hennoille käsivarsille.

Miehet toivat sulhasen ylisille. Munan Baardinpoika riisui Erlendiltä kultavyön miekkoineen -- ripustaessaan sen seinälle vuoteen taakse, hän kuiskasi jotakin morsiamelle -- Kristiina ei ymmärtänyt mitä hän sanoi, mutta koetti hymyillä.

Sulhaspojat avasivat Erlendin silkkimekon ja nostivat tuon raskaan, avaran vaatteen yli pään. Hän istuutui selkätuoliin ja he auttoivat hänen päältään kannukset ja saappaat.

Yhden ainoan kerran uskalsi morsian katsoa ylös ja kohdata hänen katseensa.

Sitten alkoivat hyvän yön toivotukset. Parvi tyhjentyi häävieraista. Viimeisenä lähti Lauritsa Bjørgulfinpoika sulkien morsiushuoneen oven.

* * * * *

Erlend nousi tuolista, raastoi päältään alusvaatteet ja heitti ne penkille. Hän seisoi vuoteen edessä, otti kruunun ja silkkikääreen Kristiinan hiuksista ja laski ne pöydälle. Sitten hän tuli takaisin ja kiipesi vuoteeseen. Ja ollen polvillaan tilalla Kristiinan vieressä, hän tarttui tämän päähän ja painoi sen alastonta, polttavaa rintaansa vasten, suudellen punaista viirua Kristiinan otsalla, jonka kruunu oli painanut.

Kristiina puristi häntä kaulasta ja itki ääneen suloisen, hurjan riemun vallassa hän tunsi, että nyt se väistyi pois, tuo paha pelko ja ahdistus ja kummitus -- nyt, nyt ei taas ollut mitään muuta kuin Erlend ja hän. Tämä nosti hänen kasvonsa ylös, katsoi hänen kasvonsa ylös, katsoi hänen silmiinsä ja sipaisi kädellään hänen kasvojaan ja ruumistaan, kummallisen rajusti ja nopeasti, ikäänkuin olisi vetäissyt pois verhon:

"Unohda", pyysi hän kuiskaamalla, ja kuumasti, "unohda kaikki, Kristiina, kaikki paitsi se, että olet minun oma vaimoni ja minä sinun miehesi --"

Hän sammutti kädellään viimeisen kynttilän ja viskautui Kristiinan luo pimeässä; hän nyyhkytti hänkin:

"En uskonut, en uskonut koskaan, että näkisimme tämän päivän --"

* * * * *

Ulkona pihamaalla hiljentyi melu vähitellen. Väsyneinä edellisen päivän ratsastuksesta ja päissään juomista liikuskelivat vieraat vielä jonkun aikaa näön vuoksi talon lähistöllä mutta yhä useampi pujahti pois nukkumasijoilleen.

Ragnfrid saattoi arvokkaimmat vieraat maata ja toivotti hyvää yötä. Isäntää, jonka olisi pitänyt olla avullisena tässä, ei näkynyt missään.

Ulkona oli enää pieniä nuorisoparvia -- enimmäkseen palvelijoita pimeässä pihamaalla, kun hän viimeinkin hiipi ulos etsimään miestään ja viemään tämän vuoteeseen. Lauritsa oli ottanut kovan humalan illalla, oli Ragnfrid huomannut.

Hän kompastui tähän viimein etsintäretkeltään, kulkiessaan karjapihan laitaa tämä makasi suullaan maassa saunan takana.

Tunnustellessaan häntä pimeässä Ragnfrid huomasi, että hän se oli. Hän luuli hänen nukkuvan, ravisti häntä hartioista ja tahtoi saada hänet pois jääkylmältä tantereelta. Mutta toinen ei nukkunutkaan -- ei ainakaan kokonaan.

"Mitä sinä tahdot", kysyi hän paksulla äänellä.

"Et sinä voi jäädä siihen", sanoi vaimo. Hän tuki miestään, sillä tämä hoippui. Toisella kädellään hän harjasi tämän samettipukua. "On aika mennä levolle, mieheni." Hän tuki häntä käsivarren alta ja kuljetti retkahtelevaa miestään kartanoa kohti; he kulkivat karjapihojen taitse.

"Sinä et katsonut ylös, sinä Ragnfrid, istuessasi morsiusvuoteessa kruunu päässä", sanoi hän äskeisellä äänellä. "Tyttäremme ei ollut yhtä kaino, hänen silmissään ei ollut kainoa katsetta, hänen katsoessaan sulhastaan."

"Hän on odottanut häntä seitsemän puolivuotta", sanoi äiti hiljaa. "Siksi hän kai uskalsi katsoa ylös --"

"Eikös ole odottanut, paholainen periköön", huusi isä, ja vaimon täytyi pelokkaasti käskeä häntä olemaan hiljaa.

He olivat tulleet kapeaan, lantasäiliön ja aidan väliseen solaan. Lauritsa iski nyrkkinsä lantahuoneen alushirteen.

"Panin sinut siihen häpeäksi ja pilkaksi, sinä alushirsi. Panin sinut siihen, että lanta mädättäisi sinut. Panin sinut siihen rangaistukseksi siitä, että löit pientä sievää piikaistani selkään. Minun olisi pitänyt panna sinut parven oven päälle ja kiittää ja ylistää ja koristaa sinua siitä, että säästit hänet surusta ja häpeästä -- että Ulvhild viattomana lapsena --"

Hän kääntyi, horjahti aitaa vasten ja kaatui sen yli, ja pää käsivarsien varassa hän itki hillittömästi, pitkien, syvien voihkasanojen vavahduttamana.

Vaimo laski kätensä hänen olkapäälleen:

"Lauritsa, Lauritsa." Mutta hän ei voinut hillitä tätä. "Mieheni".

"Voi, ei milloinkaan, milloinkaan, milloinkaan minun olisi pitänyt antaa häntä tuolle miehelle. Jumala armahda -- olen tietänyt sen koko ajan -- että hän oli murtanut hänen nuoruutensa ja kauniin kunniansa. En uskonut sitä, en voinut uskoa sellaista Kristiinasta, mutta tiesin sen sittenkin. Ja kuitenkin hän on liian hyvä tuolle veltolle nulikalle, joka on pilannut itsensä ja hänet -- vaikka tämä olisi vietellyt hänet kymmenen kertaa, minun ei olisi pitänyt antaa tytärtäni, että hän nyt saattaa pilata loputkin hänen elämästään ja onnestaan --"

"Mitä muuta olisit voinut tehdä", sanoi äiti avuttomasti. "Sinäkin olet nähnyt, että hän oli hänen jo --"

"Minun ei olisi tarvinnut nähdä niin paljon vaivaa antaakseni Erlendille sen, minkä tämä jo oli ottanut", sanoi Lauritsa. "Huonolle miehelle joutui minun lapseni --". Hän kiskoi auki aitaa. Sitten hän taas itki. Ragnfridista tuntui, kuin hän äsken olisi ollut selviämässä, mutta nyt vei humala taas voiton.

Koska mies oli niin päissään ja epätoivoinen, ei hän katsonut voivansa retuuttaa häntä ylös pirttiin, jossa heidän makuusijansa oli -- se oli täynnä vieraita. Hän katsoi ympärilleen -- lähellä oli pieni lato, jossa heillä oli paras hevosille säästetty heinä kevätkylvöjen ajaksi. Hän kurkisti sisään -- siellä ei ollut ketään; silloin hän vei miehensä sinne ja sulki oven perästään.

Ragnfrid pöyhi heiniä heidän ympärilleen ja pani heidän peitteekseen. Lauritsa itki vähän väliä, mutisten jotakin, mutta se oli niin pöperöistä, ettei vaimo saanut selkoa. Vähän ajan kuluttua hän nosti miehensä pään ylös syliinsä.

"Rakas oma mieheni --. kun heissä nyt kerran on tuollainen rakkaus toisiinsa -- niin ehkäpä kaikki kääntyy paremmaksi kuin luulemme --"

Lauritsa vastasi sysäyksittään -- hän tuntui taas selvemmältä:

"Etkö sinä ymmärrä -- tuolla miehellä on nyt kokonaan valta Kristiinan yli, miehellä, joka ei koskaan ole kyennyt hallitsemaan itseään. Kristiina on tuskin uskaltava vastustaa miestään missään asiassa -- ja jos hän on siihen pakoitettu kerran, on hän kärsivä katkerasti itse -- tuo lempeä lapseni --.

"-- Nyt minä en kohta enää ymmärrä, miksi Jumala panee niin monta raskasta surua kannettavakseni -- olen koettanut olla uskollisesti hänen tahdolleen kuuliainen. Miksi hän on ottanut meiltä monet lapsemme, Ragnfrid, toisen toisensa jälkeen -- ensin poikamme, sitten pienen Ulvhildin ja nyt viimeiseksi hänet, jota rakastin enimmän, antanut kunniattomana horjuvalle ja ymmärtämättömälle miehelle. Nyt meillä on ainoastaan nuorimpamme -- eikä ole viisasta iloita hänestä ennenkuin olen nähnyt, mitä hänestä, Ramborgista tulee."

Ragnfrid tärisi kuin haavan lehti. Silloin kiersi Lauritsa käsivartensa hänen ympärilleen:

"Pane pitkäksesi", hän pyysi, "niin rupeamme maata --" ja pää vaimonsa käsivartta vasten hän makasi kotvan aikaa, huokasi väliin, mutta nukkui viimein.

* * * * *

Ladossa oli vielä pilkkopimeä, kun Ragnfrid alkoi liikkua -- hän ihmetteli, miten hän oli voinut nukkua. Hän tunnusteli kädellään ympärilleen; Lauritsa istui pystyssä kädet polvien ympäri.

"Joko _sinä_ olet valveilla", hän kysyi kummastellen. "Paleleeko sinua?"

"Ei", vastasi toinen särähtävällä äänellä, "mutta minä en voi nukkua."

"Kristiinaako sinä ajattelet?" kysyi äiti. "Voihan asia kääntyä paremmaksi kuin luulemmekaan, Lauritsa", hän sanoi taas.

"Niin, sitä minä ajattelen", sanoi mies. "Niin, niin. Neito taikka vaimo -- hän joutui ainakin morsiusvuoteeseen sen kanssa, jota rakasti. Se ei ollut suotu meille, ei sinulle eikä minulle, Ragnfrid parkani."

Vaimo päästi syvän, kumean voihkauksen -- hän viskautui heiniin. Lauritsa laski toisen kätensä hänen olkapäälleen.

"Mutta minä en ole _voinut_", sanoi hän kiihkeästi ja tuskassa. "Minä en ole _voinut_ -- olla sellainen, joksi sinä tahdoit minut silloin -- kun olimme nuoret. Minua ei ole luotu sellaiseksi --"

Hetken kuluttua sanoi Ragnfrid hiljaa ja itkien:

"Olemmehan sentään olleet onnelliset -- Lauritsa -- nämä monet vuodet --."

"Niinhän minä luulin", vastasi mies synkästi.

Ajatukset meurusivat ja myllersivät päässä. Tuo yksi alaston katse, jonka sulhanen ja morsian olivat iskeneet toisiinsa, kahdet nuoret kasvot, jotka olivat leimahtaneet hehkuun -- hän ei nähnyt siinä muuta kuin häpeällisyyttä. Hänen mieltään kirveli, että se oli hänen tyttärensä. Mutta hän näki nuo silmät yhä -- ja taisteli raivoissaan ja sokeasti niitä vastaan, hän ei tahtonut, että hänen sydämestään repäistäisiin verho, jonka taakse hän ei milloinkaan ollut tahtonut katsoa, verho, jolla hän oli suojellut itseään omaa vaimoaan vastaan, tämän tavoittaessa sitä --.

Hän ei ollut voinut, päätteli hän epätoivoisesti, Lempo soikoon, hänet oli naitettu pois lapsena, hän ei ollut valinnut itse, toinen oli häntä vanhempi -- hän ei ollut halunnut tätä; hän ei ollut tahtonut oppia tältä -- lemmen leikittelyä. Hän punastui vieläkin muistaessaan noita aikoja -- miten toinen oli tahtonut saada sitä rakkautta häneltä. Miten toinen oli tarjonnut hänelle tuon kaiken, hänen pyytämättään.

Hän oli ollut hyvä aviomies, niin hän oli kuvitellut. Hän oli suonut vaimolle kunnian ja vallan rinnallansa, neuvotellut hänen kanssaan joka asiassa, ollut uskollinen ja heillä oli ollut kuusi lasta. Hän oli ainoastaan tahtonut elää hänen kanssaan ilman tuota, ilman, että tämä aina tavoitteli tuota hänen sydämessään, jota hän ei itse tahtonut paljastaa --.

Hän ei ollut rakastanut ketään. -- Ingunn, Karlin vaimo Brussa. Lauritsa punastui pimeässä. Hän oli aina käynyt heillä matkustaessaan laakson halki. Hän ei ollut varmaan _milloinkaan_ puhunut tämän kanssa kahdenkesken. Mutta nähdessään tämän -- vain muistaessaan häntä, liikkui hänessä jotakin, joka muistutti kevään ensi tuoksua pellossa, heti lumen lähdön jälkeen. Hän tiesi nyt, että se olisi voinut sattua hänenkin osalleen -- että hänkin olisi voinut rakastaa niin.

Mutta hänet oli naitettu niin nuorena ja hän oli tullut niin araksi. Ja niin hän oli viihtynyt parhaiten metsämailla -- ylhäällä, missä kaikki, mikä elää, hakee avaruutta, paon tilaisuutta, -- pälyillen pelokkaana jokaista vierasta, joka tahtoo tunkeutua ja sen alueelle --.

Oli yksi aika vuodessa, jolloin tunturin metsän eläimet unohtivat arkuutensa. Jolloin ne pörhistelivät naaraksensa edessä. Mutta hän oli saanut omansa lahjaksi. Ja tämä oli tarjonnut hänelle kaikki hänen pyytämättään --.

Vaan entä pojat pesässä. -- Ne olivat olleet hänen rauhaisa soppensa yksinäisyydessä, hänen sisin, suloisin ilonsa. Pienet, vaaleat piikasten päät hänen kätensä alla. --

Naimisiin hän oli _joutunut_ -- melkein kysymättä. Ystäviä -- niitä oli paljon eikä ollut yhtään. Sotapolku -- oli ollut ilo, mutta se loppui lyhyeen -- hänen varustuksensa riippui ylisillä, vähän käytettynä. Hänestä oli tullut talonpoika --. Mutta hänellä oli ollut tyttärensä -- koko hänen elämänsä oli käynyt rakkaaksi siksi, että hän sillä turvasi heitä, noita hentoja pieniä olioita, joita hän oli pidellyt kädessään. Hän muisti Kristiinan pienen kaksivuotiaan ruumiin olkapäällään, tämän pellavankeltaisen, pehmeän tukan poskeaan vasten. Tämän kätöset, jotka pitelivät häntä vyöstä ja tämän pienen, kovan lapsenotsan, joka poksutteli häntä lapaluihin heidän lähtiessään metsälle ja lapsen istuessa satulassa isänsä takana.

Ja nyt tällä oli ollut samat kuumat silmät kuin äidillänsä -- ja hän oli saanut osansa. Istui siellä puolipimeässä, vuoteen silkkipieluksia vasten. Hän oli ollut kokonaan kultainen kynttilän valossa -- kultainen kruunu päässä, kultainen paita yllä ja kultainen tukka paljaita, kultahohtoisia käsivarsia pitkin. Hänen silmänsä eivät olleet olleet enää kainot --.

Isä vääntelehti häpeästä.

Ja kuitenkin hänen sydäntänsä veresti niin oudosti. Sen vuoksi, mitä hän ei ollut itse saanut. Ja vaimonsa vuoksi, joka istui hänen rinnallaan ja jolle hän ei ollut voinut antaa.

Säälistä sairaana hän etsi tämän kättä:

"Minä luulin, että meillä oli hyvä", hän sanoi. "Luulin sinun surevan lapsiamme. -- Niin, ja että sinulla oli raskas luonto. En milloinkaan ajatellut, että minä itse olinkin sen syy, etten ollut hyvä aviomies --"

Ragnfridia puistatti kuin kouristuksessa:

"Sinä olit aina hyvä aviomies, Lauritsa."

"Hm". Lauritsa istui leuka polvia vasten. "Ja kuitenkin sinä ehkä olisit tullut onnellisemmaksi, jos olisit joutunut naimisiin niinkuin tyttäremme tänään --"

Rangfrid ponnahti pystyyn ja huusi hiljaa ja viiltävästä:

"Tiedätkö sinä! Mistä sinä sait tietää -- miten kauan olet tiennyt --"

"Minä en tiedä, mistä sinä puhut", sanoi Lauritsa hetken kuluttua, omituisen masentuneella äänellä.

"Minä puhun siitä, etten minä ollut neito tullessani vaimoksesi", vastasi Ragnfrid ja hänen äänensä oli läpitunkeva ja kirkas epätoivosta.

Hetken kuluttua vastasi Lauritsa kuten ennen:

"Sitä minä en ole tiennyt ennen tätä hetkeä."

Ragnfrid makasi heinissä, hytkyen itkusta. Kun kohtaus oli ohi, kohotti hän vähän päätään. Seinäluukusta alkoi kajastaa heikkoa valoa. Hän erotti miehensä hahmon, tämän istuessa käsivarret polvien ympäri kuin kivettyneenä.

"Lauritsa -- puhu minulle --" vaikeroi Ragnfrid.

"Mitä sinä tahdot että minun tulisi sanoa", kysyi mies liikahtamatta.

"Voi en tiedä -- toruisit minua -- löisit minua --"

"Se alkaa olla liian myöhäistä nyt", vastasi mies; hänen äänessään tuntui ivan väre.

Ragnfrid itki taas. "Minä en huomannut pettäväni sinua. Olin itse tullut niin petetyksi ja loukatuksi. Kukaan ei ollut säästänyt minua. Sinut tuotiin meille -- minähän näin sinut vain kolme kertaa ennen kuin meidät vihittiin -- minusta sinä olit vasta poika, punaposkinen ja vaaleaverinen poika -- niin nuori ja lapsellinen --"

"Niin olin", sanoi Lauritsa ja hänen ääneensä tuli hiukan enemmän sointua. "Ja siksi olisin uskonut, että sinun, joka olit nainen, olisi pitänyt pelätä enemmän -- pettää minua, joka oli niin nuori, etten mitään ymmärtänyt --"

"Myöhemmin aloin ajatella siten", sanoi Ragnfrid itkien. "Kun opin tuntemaan sinut. Pian tuli aika, jolloin olisin antanut sieluni, jos olisin saanut tehdyn tekemättömäksi."

Lauritsa istui vaiti ja liikkumatta; silloin sanoi taas vaimo:

"Sinä et kysy mitään?"

"Mitä se hyödyttäisi. Se oli kai hän -- jonka hautaussaaton kohtasimme Feginsbrekkassa, kun kannoimme Ulvhildia Nidarosiin --"

"Niin", sanoi Ragnfrid. "Meidän täytyi astua tiepuoleen. Minä näin hänet paareilla -- pappien ja munkkien ja asestettujen miesten saattamana. Kuulin heidän sanovan hänen kuolleen hyvän kuoleman -- sopineen Jumalan kanssa. Rukoilin seisoessamme siinä Ulvhildin paarit välillämme, että minun syntini ja suruni laskettaisiin hänen jalkojensa juureen viimeisellä tuomiolla --"

"Niinpä kai", sanoi Lauritsa ja hänen äänessään oli taas äskeinen ivallinen sointu.

"Sinä et tiedä kaikkea", sanoi Ragnfrid, jääkylmänä epätoivosta. "Muistatko, että hän kävi luonamme Skogissa ensimmäisenä talvena naimisissa ollessamme --"

"Muistan", vastasi mies.

"Jolloin Bjørgulv kamppaili kuoleman kanssa --. Kukaan ei ollut säästänyt minua. Hän oli humalassa tehdessään sen minulle -- sitten hän sanoi, ettei hän milloinkaan ollut minua rakastanut, ettei hän huolinut minua ja käski unohtamaan --. Isäni ei tiennyt asiasta, hän ei pettänyt sinua, sitä en luule. Mutta Trond tiesi -- me olimme parhaita ystäviä siihen aikaan; valitin hänelle. Hän tahtoi pakoittaa tuon miehen naimaan minut -- mutta hän oli vasta poika, ja sai ainoastaan selkäänsä --. Sitten hän neuvoi minua olemaan hiiskumatta asiasta sekä ottamaan sinut --"

Ragnfrid oli vaiti vähän aikaa.

"Kun hän tuli Skogiin --. Oli kulunut vuosi; en ajatellut asiaa varsin paljon. Mutta hän tuli meille -- hän sanoi katuvansa, hän olisi nyt ollut valmis ottamaan minut, jos olisin ollut vapaa -- sanoi pitävänsä minusta. Niin hän sanoi. Jumala tietää, puhuiko hän totta. Hänen lähdettyään -- en uskaltanut mennä vuonoon, en uskaltanut synnin tähden, lapsen tähden. Ja sitten minä olin alkanut pitää niin paljon sinusta!" Hän parkaisi kerran kuin kurjimmassa tuskassa. Mies käänsi nopeasti päänsä häntä kohden.

"Kun Bjørgulv syntyi -- tunsin rakastavani häntä enemmän kuin omaa elämääni. Kun hän kamppaili kuoleman kanssa, ajattelin, että jos hän sammuu, sammun minäkin. Mutta minä _en_ pyytänyt Jumalaa jättämään häntä eloon --"

Lauritsa istui hyvin kauan hiljaa ennenkuin hän kysyi kolkosti ja raskaasti:

"Siksikö, etten minä ollut sen isä?"

"Minä en tiennyt, olitko sinä sen isä", sanoi Ragnfrid jäykistyen.

Pitkään istuivat he vaiti kumpainenkin. Sitten kysyi Lauritsa äkkiä kiihkeästi.

"Jeesuksen nimessä, Ragnfrid -- miksi sanot tämän minulle -- nyt?"

"Jospa tietäisin." Hän väänteli käsiään niin että nivelet natisivat. "Että saisit kostaa. Minä lähden talostasi --"

"Luulisitko siitä olevan apua minulle --?" Toisen ääni vapisi pilkasta. "Ja sittenhän meillä on tyttäremme", sanoi hän hiljaa, "Kristiina ja pienokainen."

Ragnfrid istui vähän aikaa hiljaa.

"Muistan mitä sanoit Erlend Nikulauksenpojasta", sanoi hän hiljaisesti. "Mitä mahtanet nyt sanoa minusta."

Miehessä kävi ankara vilunpuistatus, se pehmitti hiukan kankeutta.

"Sinä olet nyt -- olemme eläneet yhdessä kaksikymmentä vuotta -- lähimailleen. Se ei ole samaa kuin jos minä olisin vieras. Ymmärrän, että sinulla on ollut pahaa pahempi."

Ragnfrid vaipui itkien kokoon hänen sanojensa johdosta. Hän rohkeni koskettaa Lauritsan toista kättä. Toinen ei liikahtanut, vaan istui hiljaa kuin kuollut. Silloin vaimo itki yhä kovemmin ja kovemmin -- hänen miehensä istui yhtä liikkumattomana tuijottaen harmaaseen kajastukseen oven ympärillä. Viimein hän makasi hiljaa niinkuin kaikki itku olisi ollut itketty loppuun. Silloin kosketti toinen keveästi hänen käsivarttaan. Hän alkoi uudelleen itkeä.

"Muistatko", sanoi vaimo itkun lomasta, "sitä miestä, joka kävi meillä kerran Skogissa asuessamme? Sitä miestä, joka osasi nuo monet vanhat laulut? Muistatko laulun kuolleesta miehestä, joka tuli takaisin tuskan valtakunnasta ja kertoi pojalleen mitä hän oli nähnyt siellä? Hän oli kuullut kihnutusta alimmasta helvetistä, jossa uskottomat vaimot jauhoivat miehillensä leipää mullasta. Verisiä olivat olleet kivet, joita he jauhattivat, verisinä riippuivat heidän sydämensä rinnasta --"

Lauritsa ei virkkanut mitään.

"Minä olen ajatellut sen jälkeen aina tuota kertomusta", sanoi Ragnfrid. "Joka päivä on minusta tuntunut siltä kuin sydämeni olisi ollut veressä, joka päivä on minusta tuntunut siltä kuin olisin jauhanut sinulle leipää mullasta --"

Lauritsa ei itsekään tiennyt, miksi hän nyt vastasi kuten vastasi. Hänestä tuntui, että hänen rintansa oli ammollaan ja tyhjä kuten miehen, jonka selkään on viilletty rankaisumerkki. Mutta hän laski raskaasti ja väsyneesti kätensä vaimonsa pään päälle ja lausui:

"Multaa kai pitää jauhaakin, ennenkuin leipä itää."

Kun toinen tahtoi tarttua hänen käteensä suudelIakseen sitä, kiskaisi hän sen kiivaasti pois. Sitten hän katsoi vaimoonsa, otti tämän toisen käden, laski sen polvelleen, painoi kylmät ja kangistuneet kasvonsa sitä vasten. Ja näin he jäivät istumaan liikkumatta tai puhumatta enää.