Part 24

Jørundgaardissa varustettiin suuria häitä. Kahtena viimeisenä kuukautena oli Kristiinalla ollut niin niin paljon touhua aamusta iltaan, ettei hänelle jäänyt aikaa muuhun kuin työhön. Hän huomasi povensa paisuneen, pienet vaaleanpunaiset nisänpäät muuttuivat ruskeiksi ja niitä kirveli joka aamu hänen noustessaan vuoteesta kylmässä -- mutta se meni ohi kun hän oli lämminnyt työssä, ja sitten hän ajatteli ainoastaan, mitä kaikkea hänen täytyi saada tehdyksi ennen iltaa. Kun hänen väliin oli pakko oikaista selkänsä ja levähtää hetkinen, tunsi hän että se, mikä oli kohdussa, alkoi ruveta painamaan -- mutta päältäpäin hän oli yhtä hoikka ja notkea kuin ennen. Hän siveli kädellään hoikkia, sulavia lanteitaan. Ei, hän ei viitsinyt nyt ruveta suremaan sitä. Hänet saattoi vallata pieni kutkuttava kaipaus -- kuukauden perästä tai niissä maissa oli hän varmaan jo tunteva eloa. -- Siksi hän oli ehtivä Husabyhyn. Ehkä Erlend ilostuisi --. Hän sulki silmänsä ja puri kihlasormustaan -- näki edessään Erlendin kasvot, kalpeina liikutuksesta, tämän seisoessa ylistuvassa ja lausuessa vihkisanoja kovalla, kirkkaalla äänellä.

"Niin olkoot siis Jumala ja nämä miehet, jotka tässä seisovat, todistajani, että minä Erlend Nikulauksenpoika otan tämän Kristiina Lauritsantyttären aviovaimokseni Jumalan ja lakien jälkeen, ynnä sellaisilla ehdoilla kuin nämä vieraatmiehet tietävät asetetun. Ja että minä otan sinut vaimokseni ja sinä minut mieheksesi, niin kauan kuin elämme, ja olemme siinä yhteydessä kuin jumalan laki ja maanlaki käskee."

Hän juoksi huoneiden väliä ja pysähtyi tuokioksi -- pihlaja oli tänä vuonna täynnä marjoja, talvi oli siis tuleva luminen. Ja aurinko paistoi vaaleaan sänkeen, missä vilja oli ahdettuna aumoihin. Kunpa tätä ilmaa kestäisi häihin saakka.

Lauritsa pysyi päätöksessään, että hänen tyttärensä oli vihittävä kirkossa. Oli siis päätetty toimittaa se Sundbun kappelissa. Lauantaina tuli morsiussaaton ratsastaa tunturin yli Vaageen, jossa se oli majoittuva yöksi Sundbun kartanoon ja naapuritaloihin, ja ratsastaa takaisin sunnuntaina häämessun jälkeen. Tänä iltana iltasoiton jälkeen, pyhän loppuessa, alkaisivat häät ja Lauritsa antaisi tyttärensä Erlendille. Ja keskiyön jälkeen saatettaisiin morsian ja sulhanen yhdessä vuoteeseen.

Perjantaina iltapuoleen seisoi Kristiina ylisillä katsomassa saattuetta, joka saapui ratsastaen pohjoisesta, palaneen kirkon ohi. Sieltä tuli Erlend sulhasjoukkoinensa. Kristiina pinnisti silmiään eroittaakseen hänet toisten joukosta. Heidän ei pitänyt saada nähdä toisiaan, kenenkään miehen ei nyt pitänyt saada nähdä häntä, ennenkuin hänet vietäisiin esiin morsiusvaatteissa huomenna.

Tienkäänteessä erosi muutamia naisia joukosta ja kääntyi Jørundgaardiin. Miehet ratsastivat edelleen Laugarbruhun, jossa heidän oli määrä nukkua yönsä.

Kristiina lähti alas tulijoita vastaan. Häntä uuvutti kylvyn jälkeen ja päänahka oli hellä -- äiti oli käyttänyt niin väkevää lipeävettä hänen tukkaansa saadakseen sen oikein vaaleaksi huomenna.

Rouva Aashild Gautentytär soljahti alas satulasta Lauritsaa vastaanottamaan. Miten norjana ja nuorena hän yhä vaan pysyy, ajatteli Kristiina. Pojanvaimo, Munan-herran rouva Katri, oli melkein vanhemman näköinen; hän oli iso ja tukeva, hänen ihonsa ja silmänsä olivat värittömät. Ihmeellistä, ajatteli Kristiina, hän on ruma ja hänen miehensä on uskoton, ja sittenkin sanovat ihmiset heidän elävän sovinnossa. Sitten oli siinä vielä kaksi herra Baard Petrinpojan tytärtä, toinen nainut, toinen naimaton. Ne eivät olleet rumia eivätkä kauniita, näyttivät luotettavilta ja hyväluontoisilta, mutta pysyttelivät kankeina vieraan talon väkeä kohtaan. Lauritsa kiitti heitä säädykkäästi siitä, että nämä olivat tahtoneet kunnioittaa morsiustaloa saapumalla niin pitkän matkan takaa myöhään syksyllä.

"Erlend on kasvatettu isämme luona poikana ollessaan", sanoi vanhempi heistä, astui esiin ja meni tervehtimään Kristiinaa.

Sitten nelisti pihamaalle kaksi nuorta miestä -- he hyppäsivät hevosen selästä ja lähtivät nauraen juoksemaan Kristiinan perältä, joka pakeni sisään. Ne olivat Trond Gjeslingin pojat, kauniita varman näköisiä nuorukaisia.

Nämä toivat arkkuun suljetun morsiuskruunun Sundbusta. Trond ja hänen vaimonsa aikoivat Jørundgaardiin vasta sunnuntaina messun jälkeen.

Kristiina oli paennut pirttiin, Aashild rouva tuli sinne hänen perästään, laski kätensä hänen kaulalleen ja taivutti tämän kasvot itseään kohti, suudellakseen häntä.

"Olen iloinen, että olen saanut nähdä tämän päivän", sanoi Aashild-rouva.

Hän näki, miten laihoiksi Kristiinan kädet olivat käyneet. Hän näki morsiamen laihtuneen muualtakin, mutta olevan korkean povelta. Kaikki kasvon juonteet olivat entistä kapeammat ja ohuemmat, ja ohimot näyttivät vajonneen hiukan sisemmälle raskaan, kostean tukan alla. Posket eivät enää olleet pyöreät kuin ennen, ja ihon raitis väri oli paennut pois. Mutta Kristiinan silmät olivat suurenneet ja tummuneet.

Aashild-rouva suuteli häntä uudestaan.

"Näen, että sinulla on ollut kovat ajat, Kristiina", sanoi hän. "Annan sinulle illalla pienen juoman, että virkistyt ja vahvistut huomiseksi."

Kristiinan huulet alkoivat vavahdella.

"Hiljaa", sanoi Aashild-rouva taputtaen hänen kättään. "Olen iloinen, että saan pukea sinut huomenna -- sinun veroistasi morsianta ei ole monasti nähty."

* * * * *

Lauritsa ratsasti Laugarbruhun illastaakseen niiden vieraittensa kanssa, jotka olivat siellä.

Miehet eivät voineet kyllin ylistää ruokaa -- parempaa perjantairuokaa ei saanut edes rikkaimmassa luostarissa. Siinä oli ruisjauhopuuroa, keitettyjä papuja ja valkoista leipää, ja kalaruuaksi pelkkää lohta, suolaista ja keitettyä, ynnä rasvaista Ruijan pallasta.

Sitä mukaan kuin miehet maistelivat olutta, tulivat he puheliaammiksi ja alkoivat laskea yhä karkeampaa pilaa sulhasesta. Kaikki Erlendin sulhaspojat olivat paljon nuorempia kuin hän itse -- hänen omat ikätoverinsa ja ystävänsä olivat aikaa sitten naimisissa. Ja nyt virnailivat miehet siitä, että hän oli niin vanha astuessaan ensi kertaa morsiusvuoteeseen. Eräät Erlendin vanhemmat sukulaismiehet, jotka vielä olivat kutakuinkin selväpäisiä, istuivat peloissaan odottaen joka hetki puheen luiskahtavan aloille, joista oli parempi pysyä vaiti. Baard Hestnaesin herra istui tarkaten Lauritsaa. Tämä kallisteli taajaan haarikkaan, mutta olut ei näkynyt tekevän häntä iloisemmaksi, hänen istuessaan kunniasijalla pöydän päässä -- hänen kasvonsa jännittyivät jännittymistään, samalla kuin hänen silmänsä kangistuivat. Mutta Erlend, joka istui appensa oikealla puolella, vastasi vallattomasti pilaan ja nauroi paljon; hänen kasvonsa punoittivat ja silmänsä vilkkuivat.

Yhtäkkiä kuohahtaa Lauritsa:

"Ne vaunut, kuulehan vävy -- kysyn sinulta muistaessani, minne sinä olet pannut ne vaunut, jotka lainasit minulta kesällä --"

"Mitkä vaunut --" sanoo Erlend.

"Etkö muista, että lainasit minulta vaunut kesällä --. Jumalavita ne olivat niin hyvät vaunut, ettei parempia ole, minä olin itse mukana kun niitä valmistettiin täällä. Sinä lupasit ja vannoit, väitän sen Jumalan ja talonväkeni nimessä, että toisit ne takaisin, mutta et olekaan pitänyt sanaasi --"

Joku vieraista huusi, ettei tuosta nyt kannattanut puhua, mutta Lauritsa iski nyrkkinsä pöytään ja vannoi tahtovansa tietää, mihin Erlend oli pannut hänen vaununsa.

"Kai ne ovat siinä talossa niemellä, josta otimme veneen Veöyhin", sanoi Erlend yhdentekevästi. "En minä arvannut niillä olevan semmoista kiirettä. Asia on sellainen, näettekös, appiukko -- se matka oli niin pitkä ja vaivaloinen alas laaksoon, että kun me tulimme niemelle, ei ketään miehistäni haluttanut lähteä takaisin samaa matkaa vaunuja tuomaan ja sitten ratsastaa yli tunturien Trondheimiin. Ja silloin minä ajattelin, että saattoihan se jäädä toistaiseksi --"

"No lempo meidät periköön, enpä ole nähnyt sinun tapaistasi miestä", äityi Lauritsa. "Minkälainen kuri sinun talossasi on -- sinäkö se käsket vai renkisi, minne on mentävä ja minne ei --"

Erlend kohautti olkaansa:

"Olet oikeassa, moni asia on ollut minun talossani toisin kuin olisi pitänyt. -- Ja nuo vaunut minä lähetän takaisin tänne etelään kun Kristiina ja minä saavumme niemelle --. Hyvä appi", sanoo hän hymyillen ja ojentaa kätensä, "kyllähän te tiedätte, että kaikki nyt on muuttuva toiselle tolalle, myöskin minä itse saadessani Kristiinan emännäksi talooni. Ruma tapaus oli tämä vaunu-asia. Mutta lupaan, että tämä on oleva viimeinen kerta, jolloin teillä on valittamista minussa.";

"Hyvä Lauritsa", suostutteli myös Baard Petrinpoika, "sopikaa nyt hänen kanssaan tästä pikku asiasta --"

"Pieni taikka iso", alkoi Lauritsa. Mutta sitten hän ei jatkanut enää vaan paiskasi kättä Erlendin kanssa.

Vähän ajan kuluttua hän sitten nousi paikaltaan ja Laugarbrun vieraat laittautuivat makuulle.

* * * * *

Lauantaina, aattona, oli neidoilla ja naisilla kiire vanhan talon parvella. Mitkä valmistivat morsiusvuodetta, mitkä koristivat morsianta.

Ragnfrid oli valinnut häähuoneeksi tämän rakennuksen osaksi siitä syystä, että se oli pienin -- he saattoivat majoittaa useampia vieraita uuteen ylistupaan, se oli sama, joka heillä oli ollut makuuhuoneena kesäisin kun Kristiina oli pieni, ennenkuin Lauritsa oli saanut oikean ison uuden kartanorakennuksen, jossa he nyt asuivat kesät sekä talvet. Mutta vanha tupa oli sitäpaitsi melkein kaunein rakennus koko pihamaalla, sen jälkeen kun Lauritsa oli laittanut sen kuntoon -- se oli ollut kallistumaisillaan heidän muuttaessaan Jørundgaardiin. Se oli mitä kauneimmilla puuleikkauksilla somistettu päältä sekä sisältä, ja ellei ylistupa ollutkaan suuren suuri, oli se sitä helpompi koristaa kauniiksi matoilla, kudoksilla ja nahoilla.

Morsiusvuode seisoi valmiina silkkipäällisine patjoineen, ja sen ympärille oli ripustettu kauniita kudoksia ikäänkuin teltaksi; nahkojen yli oli levitetty kirjailtu silkkivaate. Ragnfrid ripusti toisten kanssa kuviovaatteita seinille ja järjesteli pieluksia penkeille.

Kristiina istui selkätuolissa, joka oli kannettu ylös. Hän oli puettu purppuranpunaiseen morsiuspukuunsa. Suuret soljet pitivät sitä kiinni rinnuksista ja kiinnittivät keltaisen silkkipaidan kaulusta; hänen keltaisten silkkihihojensa ympärillä kimalsivat kultaiset rannerenkaat. Kullattu hopeavyö oli kierretty kolmeen kertaan hänen uumiensa ympäri ja kaulassa ja povella kellui ketju ketjun vieressä, uloinna isän vanha kultainen vitja suurine pyhäinjäännösristeineen. Hänen kätensä, jotka lepäsivät helmassa, olivat raskaat sormuksista.

Aashild-rouva seisoi tuolin takana harjaten hänen upeaa kullanruskeata tukkaansa.

"Huomenna se on oleva hajallaan viimeisen kerran", sanoi hän hymyillen, solmien punaiset ja vihreät silkkinauhat, joiden piti tukea kruunua, Kristiinan päähän. Sitten kerääntyivät naiset morsiamen ympärille.

Ragnfrid ja Skogin Gyrid ottivat pöydältä Gjeslingien suuren morsiuskruunun. Se oli kokonaan kullattu, sen särmät päättyivät risteihin ja apiloihin, ja kehä oli koristettu vuorikristalleilla.

He painoivat sen morsiamen päähän. Ragnfrid oli kalvas ja hänen kätensä vapisivat hänen sitä tehdessään.

Kristiina nousi hitaasti. Herra Jeesus, miten raskaalta kaikki tämä kulta ja hopea tuntui! -- Silloin tarttui Aashild-rouva hänen käteensä ja talutti hänet ison vesiastian ääreen, -- morsiusneitojen aukaistessa oven ulos, että aurinko pääsisi valaisemaan tupaa.

"Katso nyt kuvaasi, Kristiina", sanoi Aashild-rouva, ja Kristiina kumartui vesivadin yli. Hän näki omien kasvojensa ilmestyvän pintaan, näki kultakruununkin päänsä päällä. Ympärillä häilyi vaaleita ja tummempia varjoja hän juohdutteli mieleensä jotakin -- luuli sitten pyörtyvänsä -- ja tarttui vesiastian laitaan. Silloin laski Aashild-rouva kätensä hänen kädelleen ja puristi kyntensä niin lujaan Kristiinan käteen, että se teki kipeää ja Kristiina tointui.

Alhaalta sillalta kuului torventoitahduksia. Kartanolta huudettiin heille, että sulhassaatto oli tulossa. Naiset taluttivat Kristiinan ulkoparvelle.

Piha oli yhtenä vellovana merenä. Siinä kuhisi koruloimisia hevosia ja juhlapukuista kansaa, siellä välkkyi ja läikähteli auringonpaisteessa. Kristiina katsoi kaiken yli, kauas yli laakson. Kotiseutu lepäsi niin valoisana ja hiljaisena ohuen, savunsinertävän autereen peitossa, josta tunturit kohosivat harmaina järkäleinä ja mustametsäisinä kupuina, ja aurinko valoi kultaansa laakson pohjaan pilvettömältä taivaalta.

Hän ei ollut huomannut aikaisemmin, että kaikki lehdet olivat pudonneet puista ja että lehdot hohtivat hopeanharmaina ja alastomina. Vain jokea reunustavassa lepistössä eroitti vielä kalpeaa vehreyttä ja joku koivu piteli oksiensa nenissä muutamia kellastuneita lehtiä. Mutta puut olivat miltei paljaat -- paitsi pihlaja, jossa vielä paistoi punaisenruskeita lehtiä heleiden marjojen välissä. Tyyneen, lämpimään päivään levisi tuhkanharmaana mattona maata peittävistä lehdistä hapahko syksyn haju.

Ellei olisi ollut pihlajoita, olisi saattanut näyttää keväältä. Samoin hiljaisuuden vuoksi -- vaikka tämä oli syksyn hiljaisuutta, kuollutta. Joka kerran kun torven äänet taukosivat, ei kuulunut mitään muuta ääntä kylältä kuin karjankellojen kilke sänkipelloilta ja kesannoilta, yössä eläimet kulkivat laitumella.

Joki oli kuivunut ja kaita, se kohisi niin hiljaa, siellä näkyi vain muutama ohut vesisuoni hiekkaäyrään ja valkoisen sileiksi hioutuneiden laakakivien välissä. Lehdoista ei kuulunut purojen ääntä -- oli ollut kuiva syksy. Kuitenkin uhkui kaikki kosteutta -- mutta se oli vain sellaista kosteutta, joka pursuu maasta syksyllä, vaikka päivät olisivat kuinka kuumat ja ilma kirkas.

* * * * *

Väkijoukko jakaantui ulkona ja teki tilaa sulhassaatolle. Nuoret sulhaspojat ratsastivat ensimmäisinä esiin; naisten joukossa parvella syntyi levottomuutta.

Aashild-rouva seisoi morsiamen vieressä.

"Kestä nyt hyvin, Kristiina", hän sanoi, "nyt ei ole enää pitkältä siihen, kun olet pelastunut hunnun alle."

Kristiina nyökkäsi avuttomasti. Hän tunsi, miten hirveän valkoinen hän oli.

"Minä olen liian kelmeä morsian", sanoi hän hiljaa.

"Sinä olet kaunein morsian, mitä on nähty", vastasi Aashild, "ja tuossa ratsastaa Erlend -- kauniimpaa paria kuin te saa turhaan hakea."

* * * * *

Erlend ratsasti parven alle. Hän hyppäsi satulasta keveästi ja vaivattomasti raskaissa, laskostetuissa vaatteissaan. Kristiinan mielestä hän oli niin kaunis, että koko hänen ruumistaan riipaisi.

Erlend oli puettu tummaan, laajaliepeiseen, halkosivuiseen pitkään silkkimekkoon; se oli väriltään kuihtuneen ruskea ja siihen oli kudottu mustaa ja valkoista. Vyöllä hänellä oli kullallakirjaeltu vyö ja vasemmalla kupeella kultakahvainen miekka. Hänen hartioillaan riippui raskas, tummansininen samettiviitta ja mustilla hiuksillaan hänellä oli musta, ranskalainen silkkihattu, jonka reunat olivat sivuilta poimutetut kuin siiviksi, ja joka päättyi kahteen pitkään liuskaan; toinen oli heitetty rinnalta vasemman olan yli taakse.

Erlend tervehti morsiantaan, meni hänen hevosensa luo ja jäi seisomaan sen viereen käsi satulankaarella, Lauritsan noustessa portaita ylös. Kristiinasta tuntui niin kummalliselta ja häntä huimasi kaikki tämä komeus -- isä oli vieraan näköinen juhlallisen avarassa vihreässä samettipuvussaan. Mutta äidin kasvot olivat harmaat hunnun alla, punaista silkkipukua vasten. Ragnfrid tuli levittämään vaipan Kristiinan hartioille.

Sitten tarttui Lauritsa morsiamen käteen ja johti hänet alas Erlendin luokse. Hän nosti hänet hevosen selkään ja nousi itse satulaan. Rinnatusten he sitten istuivat ratsailla morsiushuoneen edessä, saaton alkaessa ratsastaa ulos pihamaalta. Ensimmäisinä papit, Sira Eirik, Sira Tormond Ulvsvoldista ja eräs ristinveli Hamarista, muuan isän ystävä. Sitten sulhaspojat ja morsiusneidot pari parin jälkeen. Sen jälkeen Erlend ja Kristiina. Heidän perästään tulivat morsiamen vanhemmat, sukulaiset, ystävät ja vieraat pitkänä saattueena alas maantietä kohti. Pitkän matkaa oli tielle kylvetty pihlajanmarjoja, kuusenhavuja ja syksyn viimeisiä valkoisia hajusauramoita, ja kansaa seisoi tien laidoilla, kaikkialla matkan varrella, tervehtimässä huutaen ohiajavia.

* * * * *

Sunnuntaina auringonlaskun jälkeen ratsastussaattue palasi takaisin Jørundgaardiin. Hämärän keskellä loistivat häätalon pihamaalta punaiset soihtuvalkeat. Harppumiehet lauloivat ja soittoniekat vinguttivat viuluja ja pärryttivät rumpuja hääsaaton ratsastaessa lämmintä, punaista loimua kohden.

Kristiina oli vaipua maahan Erlendin nostettua hänet alas hevosen selästä ylistuvan parven edessä.

"Minua paleli niin matkalla", hän kuiskasi "ja minua väsyttää." -- Hän pysähtyi -- noustessaan portaita hän huojui joka askeleella.

Ylistuvassa saivat paleltuneet vieraat pian lämpimän ruumiiseensa -- monet kynttilät lämmittivät huonetta, höyryävän kuumaa ruokaa tarjoiltiin ympäri ja viini, sima ja väkevä olut kiersivät miehestä mieheen. Äänten ja astioiden melu kuului Kristiinan korviin kuin jostakin kaukaa.

Hän istui yhä kylmissään. Vähän ajan kuluttua hänen poskiaan alkoi polttaa, mutta jalat eivät tahtoneet norjeta, ja hänen selkäänsä karmivat kylmät väreet. Raskas kultataakka painoi häntä kumaraan, hänen istuessaan pöydän päässä Erlendin rinnalla.

Aina kun sulhanen maistoi hänen onnelleen, täytyi Kristiinan katsoa punaisia raamuja ja läiskiä hänen kasvoissansa, jotka näkyivät niin selvästi, hänen alkaessaan kuumeta ratsastuksen jälkeen pakkasessa. Ne olivat kesäisen tulipalon arpia.

Hirveä pelko oli taas tarttunut häneen eilisiltana heidän istuessaan aterialla Sundbussa ja hänen kohdatessaan Bjørn Gunnarin-pojan sammuneen katseen, joka tuijotti häntä ja Erlendiä -- nuo silmät eivät olleet rävähtäneet. Bjørn-herra oli puettu ritarin asuun -- hän oli kuin kuollut, joka on manattu eloon.

Yön hän nukkui Aashild-rouvan kanssa -- tämä oli sulhasen lähin matkassa oleva sukulaisvaimo.

"Mikä sinua vaivaa, Kristiina", kysyi Aashild-rouva hiukan kärsimättömästi. "Sinun täytyy kestää loppuun asti, et saa näyttää noin avuttomalta."

"Ajattelen", sanoi Kristiina väristen, "kaikkia niitä, joille me olemme tehneet pahaa, saadaksemme nähdä tämän päivän --"

"Ei kai teillä ole ollut itsellännekään ainoastaan onnen päivät", sanoi Aashild-rouva. "Ei Erlendillä ainakaan. Ja sinulla sitäkin vähemmän, luullakseni."

"Ajattelen hänen turvattomia lapsiaan", sanoi morsian entiseen tapaan, "mahtavatkohan he tietää isänsä viettävän häitä tänä iltana --"

"Ajattele omaa lastasi", sanoi Aashild-rouva. "Iloitse siitä, että saat viettää häitä hänen kanssaan, joka on sen isä."

Kristiina makasi vähän aikaa hiljaa, horteeseen vajoamassa. Oli niin outoa kuulla mainittavan ääneen sitä, mikä oli ollut hänen ajatuksissaan kolme kuukautta ja enemmänkin, ilman että hän oli voinut puhua siitä sanaakaan kenellekään. Mutta se auttoi vain tuokioksi.

"Minä ajattelen häntä, jonka täytyi antaa elämänsä siitä, että rakasti Erlendiä", kuiskasi hän vapisten.

"Sinä saat ehkä antaa elämäsi ennenkuin on puoli vuotta kulunut", sanoi Aashild-rouva tuikeasti. "Iloitse niin kauan kuin voit. --

"Mitä minun pitää sanoa sinulle, Kristiina", sanoi vanhus avutonna, "oletko menettänyt kaiken rohkeutesi? Vielä teille tulee sekin aika, jolloin molemmat saatte maksaa siitä, mitä olette ottaneet etukäteen -- muuta älä luulekaan."

* * * * *

Mutta Kristiinasta tuntui kuin hänen päässään olisi kulkenut vyöry vyöryn jälkeen, kaikki sortui maahan, mitä hän oli rakentanut Haugenin kauhunpäivän jälkeen. Ensi ajasta asti, jolloin hän vain hurjasti ja sokeasti oli päättänyt kestää, kestää päivän kerrallaan. Ja hän oli kestänyt, kunnes paha oli helpottanut -- ja lopuksi kokonaan hellittänyt, jolloin hän oli karkoittanut luotaan kaikki ajatukset paitsi yhden ainoan, sen että nyt vihdoinkin olivat tulossa heidän häänsä, Erlendin häät.

Hän ja Erlend olivat rinnatusten polvillaan häämessun aikana. Mutta kaikki oli kuin näköhouretta kynttilät, kuvat, välkkyvät kirkkokalut, valkopukuiset papit ja kuoriviitat. Kaikki ihmiset, jotka olivat tunteneet hänet kasvavana nekin olivat kuin unikuvia, seisoessaan siinä, täyttäen kirkon vieraissa juhlatamineissaan. Mutta Bjørn-herra seisoi pylvästä vasten katsoen heitä kuolleilla silmillään, ja Kristiinasta tuntui kuin tuon toisenkin kuolleen olisi täytynyt palata takaisin ja seista hänen vieressään.

Hän koetti katsoa ylös Pyhän Olavin kuvaan tämä seisoi punaposkisena ja kauniina kirveeseensä nojaten ja tallaten omaa syntistä ihmisolemustaan jalkojensa alla -- mutta hänen katseensa harhautui taas herra Bjørniin.

Ja tämän lähellä näki hän Eline Ormintyttären kuolleet kasvot, jotka tuijottivat heihin välinpitämättöminä. He olivat tallanneet hänet jalkojensa alle päästäkseen tänne -- ja tämä soi sen heille.

Hän oli noussut haudasta ja vierittänyt päältään kaikki ne kivet, jotka Kristiina oli koettanut kasata hänen päälleen. Erlendin hukatun nuoruuden, Erlendin kunnian ja menestyksen, Erlendin ystävien suosion, Erlendin sielun autuuden. Kuollut ravisti sen kaiken päältään. Hän tahtoi minut ja minä tahdoin hänet, virkkoi Eline. Minä olen maksanut siitä, hän saa maksaa osansa, ja sinä saat kunhan aikasi tulee. Kun synti on kypsynyt, siittää se kuoleman. --

Hänestä tuntui, että hän oli polvillaan Erlendin kanssa kylmällä kivellä. Tämä oli polvillaan Kristiinan vieressä punaiset paloarvet kalpeissa kasvoissaan, hän itse oli polvillaan painava morsiuskruunu päässä, tuntien raskaan, musertavan painon kohdussansa -- synnintaakan. Hän oli leikkinyt ja ilvehtinyt syntinsä suhteen, katsonut sen lapsenloruksi. Pyhä Neitsyt -- pian oli tuleva aika, jolloin se oli lepäävä hänen edessään täysin kehittyneenä, katsova häneen elävin silmin, antava hänen nähdä synnin poltinmerkit, synnin kauhistuttavan rampuuden, takova koukistunein sormin hänen rintojaan. Synnytettyään lapsensa, nähtyään syntinsä merkit sen ruumiissa ja rakastaessaan sitä, kuten oli rakastanut syntiään, kas silloin oli synti oleva loppuun leikitty.

Kristiina ajatteli, että jos hän huutaisi nyt, niin kuuluisi se halki kirkon, syvien, messuavien miesäänten yli -- kaikuisi yli kaiken kansan. Tokkohan hän silloin pääsisi näkemästä edessään Elinen kasvot -- mahtaisiko silloin syttyä elo tuon kuolleen miehen silmiin. Mutta hän puri hampaat yhteen.

-- Pyhä kuningas Olavi, huudan sinua. Rukoilen apua sinulta, sinä taivaan armoitettu, koska tiedän sinun rakastaneen Jumalaa yli kaiken. Huudan sinua avukseni, että suojaisit viatonta lasta, joka on kohdussani. Käännä Jumalan viha pois viattomasta, käännä se minuun, aamen Ylimmäisen kalliissa nimessä --.

Entä minun lapseni, virkkoi taas Eline, viattomat nekin ovat, eikä niillä ole sijaa kristityiden maassa. Sinun lapsesi on siitetty huoruudessa samoin kuin minun lapseni. Et sinä voi vaatia sille oikeutta siinä maassa, josta tulet, enemmän kuin minäkään omilleni --.

-- Pyhä Olavi, armahda sittenkin minua. Rukoile armoa pojalleni, ota hänet suojelukseesi, niin olen kantava hänet kirkkoosi avojaloin, olen kantava sinulle kultaisen otsavanteeni ja asettava sen alttarillesi, jos tahdot auttaa minua --.

Hänen kasvonsa olivat kuin kivestä, niin hänen täytyi taistella pysyäkseen levollisena, mutta hänen ruumiinsa vavahteli ja tempoili hänen ollessaan polvillaan ja tullessaan vihityksi Erlendiin.

Ja nyt hän istui tämän rinnalla kotona pöydän päässä ja tajusi kaiken ympärillä olevan vain niinkuin kuumeisen hourekuvan.

Tuossa olivat harpunsoittajat ja viuluniekat toimessa, laulua ja vingutusta kuului alhaalta ja ulkoa. Pihalta tulvi punainen hohde, kun ovea avattiin, ja siitä kannettiin astioita ulos ja sisään.

Ihmiset nousivat pöydästä, hän seisoi isän ja Erlendin välissä. Isä kuulutti kovalla äänellä antaneensa nyt tyttärensä Kristiinan vaimoksi Erlend Nikulauksenpojalle. Erlend kiitti appeaan ja kaikkia kelpo vieraita, jotka olivat kokoontuneet kunnioittamaan häntä ja hänen vaimoaan.