Part 23

Erlendille naurettaisiin, samoin kuin hänellekin tai vielä enemmän, hänhän ei ollut mikään poikanen enää. Mutta hän se näitä häitä oli tahtonut, oli tahtonut nähdä Kristiinan kruunupäänä morsiamena silkissä ja sametissa -- oli tahtonut _sitä_, ja _myös_ tahtonut omistaa hänet noina kätkettyinä, suloisina hetkinä. Kristiina oli taipunut hänen tahtoonsa kaikessa. Hän oli totteleva häntä tässä toisessakin.

Kaiketipa Erlend oli näkevä kerran, ettei kukaan voinut saada molempia. Hän oli puhunut suurista joulupidoista, jotka hän aikoi pitää Husabyssä ensimmäisenä vuonna Kristiinan hoitaessa hänen kartanonsa emännyyttä -- hän tahtoi näytellä suvulleen ja tuttavilleen ja laajalle ympäristön kansalle kaunista vaimoaan. Kristiina hymyili pilkallisesti. Tuo saattoi tuskin käydä päinsä nyt.

Yrjönmessun aikoina se oli tapahtuva. Oli kuin hänen ajatuksensa olisivat alkaneet seota, hänen sanoessaan itselleen, että Yrjönmessunkulkueen aikaan hän oli synnyttävä lapsen. Häntä peloittikin hiukan hän muisti äidin huudot, jotka olivat kaikuneet yli kartanon kaksi vuorokautta umpeen, kun Ulvhild tuli maailmaan. Ylhäällä Ulvsvoldissa oli kaksi nuorta vaimoa peräkkäin kuollut lapsivuoteeseen -- ja Loptsgaardin Sigurdin molemmat ensimmäiset vaimot. Ja hänen oma isoäitinsä, jonka jälkeen hän oli saanut nimensäkin --.

Mutta pelko ei sentään ollut ainoa tunne. Hän oli ajatellut viime vuosina usein, huomatessaan yhä uudelleen käyvänsä kantamattomana että kukaties se oli hänelle ja Erlendille aiottu rangaistus. Että hän jäisi hedelmättömäksi. Että he saisivat odottaa odottamistaan sitä, mitä olivat pelänneet ennen, toivoa yhtä turhaan kuin ennen olivat tarpeettomasti pelänneet. Kunnes viimein huomaisivat, että heidät kerran kannettaisiin Erlendin perintökartanosta, jolle tielle jäisivät. Munan Pätkä asettuisi taloon poikineen heidän sijalleen ja Erlend olisi pyyhkäisty pois suvusta.

Kristiina painoi kovasti kädellään sydänalaansa. Siellä se oli -- se mikä oli tiinun ja tytön välissä. Hänen ja koko maailman välissä Erlendin laillinen poika. Hän oli jo koettanut keinoa, josta oli kuullut Aashild-rouvan puhuvan kerran, ottanut verta oikeasta ja vasemmasta kädestä. Poika hänellä oli. Toipa tämä sitten iloa tai surua. -- Hän muisti omat kuolleet pikku veljensä, vanhempien suruisat kasvot heidän puhuessaan niistä, muisti ne lukemattomat kerrat, jolloin hän oli nähnyt heidät epätoivoisina Ulvhildin tähden, muisti yön, jolloin Ulvhild kuoli, ja hän ajatteli kaikkea sitä surua, jota hän oli tuottanut heille -- joka ei ollut vielä päättyvä siihen --.

Ja sittenkin, sittenkin. Kristiina painoi päänsä käsivartta vasten aidan päälle; toisen hän yhä antoi olla sydänalallaan. Jos tuo lapsi oli tuottava hänelle uusia suruja, jos se vaikka pakottaisi hänet antamaan henkensä -- hän tahtoi sittenkin mieluummin kuolla synnyttääkseen Erlendille pojan, kuin että heidän oli kuoltava molempien kerran talon jäädessä tyhjäksi ja viljan kiikuttaissa tähkäpäitään vieraille --.

Joku kävi porstuassa. Olut! ehti Kristiina ajatella -- minun olisi pitänyt käydä sitä katsomassa aikaa sitten. Hän kohottausi -- ja silloin Erlend kumartui esiin oven pihtipuun alta ja ilmestyi auringonpaisteeseen -- loistavan iloisena.

"Tässäkö sinä seisot", hän sanoi. "Etkä tule edes vastaan", hän sanoi; hän tuli Kristiinan luo ja kietaisi kätensä hänen ympärilleen.

"Hyvä ihminen, oletko sinä tullut tänne", virkahti Kristiina ihmetellen.

Erlend oli varmaan juuri hypännyt hevosen selästä -- hänellä oli vielä viitta hartioillaan ja miekka vyöllä -- hän oli partainen, likainen ja pölyssä. Hän oli puettu punaiseen mekkoon, joka lankesi poimuissa kaulan ympäryksestä ja oli sivuilta auki melkein kainaloihin asti. Heidän kulkiessaan panimon läpi ja pihaa ylös liehui puku hänen ympärillään, niin että reidet näkyivät vyötäisiä myöten. Ihmeellistä -- Kristiina ei ollut milloinkaan huomannut hänen kulkevan vähän kumarassa -- hän oli vain nähnyt, että hänellä oli pitkät, hoikat sääret, kapeat nilkat ja pienet, kaunismuotoiset jalat.

Erlend oli saapunut miehissä, viiden miehen kera ja neljä irtohevosta perässä. Hän kertoi Ragnfridille tulleensa hakemaan Kristiinan tavaroita -- hän oli ajatellut Kristiinasta olevan mieluisampaa että hänen tavaransa olisivat vastassa, hänen saapuessaan Husabyhyn? Ja kun häiden piti olla niin myöhään syksyllä, saattoi olla hankalampaa toimittaa ne perille silloin -- merivesi voisi pilatakin ne aluksessa. Nidarholman apotti oli luvannut hänen lähettää ne Laurentiuksen laivalla -- sen odotettiin lähtevän vesille Veöy'stä Maarian Taivaaseennousunpäivän aikaan. Siksi hän oli tullut viemään tavaroita Raumsdalin kautta niemelle.

Hän istui kodan ovella juoden olutta ja puhellen, Ragnfridin ja Kristiinan kyniessä sorsia, jotka Lauritsa oli tuonut kotiin edellisenä päivänä. Äiti ja tytär olivat kotona kahden, naisväki oli niityllä haravoimassa. Erlend oli iloisen näköinen -- hän oli täysin tyytyväinen itseensä, kun oli tullut taloon niin ymmärtäväisellä asialla.

Äiti lähti ulos ja Kristiina pisti linnut vartaaseen. Avonaisesta ovesta näkyivät Erlendin miehet, jotka olivat viskautuneet siimekseen pihamaan toiselle puolen, antaen oluthaarukan kiertää miehestä mieheen. Itse tämä istui kynnyksellä, jutteli ja nauroi -- päivä paistoi hänen paljaalle, sysimustalle päälaelleen, Kristiina eroitti siinä muutamia harmaita haivenia. Niin, hän taisi pian täyttää kolmekymmentäkaksi -- mutta käyttäytyi kuin vallaton viikari. Kristiina tiesi, ettei hän voisi kertoa tälle vaikeasta tilastaan -- kerkesihän tämä nähdä sen myöhemminkin. Nauruisa hellyys vieri hänen mielensä pohjalla piilevän kovan vihapallon yli kuten välkkyvä joki yli pohjan kivien.

Hän rakasti Erlendiä rajattomasti -- se täytti hänen mielensä, vaikka hän koko ajan näki ja tunsi kaiken muunkin. Miten huonosti tuo hienoon punaiseen mekkoon, hopeakannuksiin ja kultavyöhön puettu hovimies sopikaan Jørundgaardin kotoisiin heinäkiireisiin. -- Kristiina huomasi myös, ettei isä tullut kartanoon, vaikka äiti oli lähettänyt Ramborgin viemään sanaa vieraan tulosta.

Erlend seisoi hänen vieressään ja laski käsivartensa hänen olkapäilleen.

"Voitko sinä ymmärtää", sanoi hän säteilevänä, "eikö sinusta ole ihmeellistä, että kaikki tämä kiire käkeää meidän häitämme?"

Kristiina antoi hänelle suukon ja työnsi hänet luotaan -- kaatoi rasvaa lintujen yli ja käski hänen mennä pois tieltä. Ei, hän ei tahtonut sanoa sitä --.

* * * * *

Vasta illallisen aikaan Lauritsa tuli kartanolle -- yhdessä heinäväen kanssa. Hänen pukunsa ei eronnut suuresti työväen pukimista, hänellä oli värjäämätön polviin ulottuva sarkamekko ja leveälahkeiset housut samasta kankaasta, hän kulki avojaloin, viikate olalla. Ainoa, missä hänen pukunsa huomattavammin erosi palvelijoiden puvusta, oli, että hänellä oli nahkainen hartiakaulus haukan tähden, joka istui hänen olkapäällään. Hän talutti Ramborgia kädestä.

Lauritsa tervehti verrattain sydämellisesti vävyään ja pyysi tämän suomaan anteeksi, ettei hän ollut tullut ennen -- heidän täytyi raataa minkä kerkesivät töissä, sillä hänen täytyi tehdä kaupunkimatka heinänteon ja viljanleikkuun välillä. Mutta kun Erlend ruokapöydässä ilmoitti asiansa, muuttui hän tylyksi.

Hänen oli nyt mahdotonta antaa hevosia ja vaunurattaita. Erlend vastasi, että hänellä oli itsellään neljä irtohevosta mukana. Lauritsa arveli kerääntyvän vähintäin kolme kuormaa. Ja pitovaatteet tarvitsi neito vielä luonaan sitäpaitsi. Ja makuuvaatteet, jotka oli valmistettu Kristiinalle, tarvitsivat he kartanossa häissä, kun odotettiin niin paljon vieraita. No, eihän sitten, tuumi Erlend. Kai siihen keksittäisiin keino, miten ne saataisiin syksylläkin perille. Hän oli vain tullut niin iloiseksi ja se oli kuulunut hänestä niin järkevältä, kun apotti oli ehdottanut, että ne saisi viedä luostarin laivalla. Apotti ei ollut unohtanut heidän sukulaisuuttaan. "Sen ne nyt muistavat kaikki", sanoi Erlend hymyillen. Appiukon tyytymättömyys ei näyttänyt vaikuttavan häneen mitään.

Päätettiin kuitenkin niin, että Erlend saisi lainata vaunut ja viedä mukanaan kuormallisen sellaista tavaraa, jota Kristiina tarvitsi ensimmäiseksi uudessa kodissaan.

Seuraavana päivänä oli sitten kovat pakkaushommat. Isot ja pienet kangaspuut tuumi äiti lähettää jo nyt -- hänelle tulisi tuskin jäämään enää kutomisaikaa ennen häitä. Ragnfrid ja tytär leikkasivat irti kankaan, joka siinä oli nyt. Se oli värjäämätöntä sarkaa, mutta hienoimmista, pehmeimmistä villoista valmistettu, johon oli kehrätty mustan lampaan villoja pilkuiksi, määrätyn matkan päähän. Kristiina ja äiti aukaisivat kankaan ja panivat sen nahkasäkkiin. Kristiina ajatteli, että siitä saattoi tulla hyvä kasteliina -- ja kauniskin, kun koristi sen punaisilla tai sinisillä nauhoilla.

Ompelutuolin, jonka Arne oli veistänyt kerran, saattoi myös panna matkaan. Kristiina otti laatikosta kaikki ne kapineet, jotka hän oli saanut Erlendiltä eri kerroilla. Hän näytti äidille sinisen samettivaipan punaisine kuvioineen, jota hän oli kantava yllään morsiusmatkallaan. Äiti käänteli ja katseli sitä ja koetteli kangasta ja sisuspuolta.

"Tämä on ollut kallis vaippa", sanoi Ragnfrid. "Milloin on Erlend antanut sinulle sen?"

"Hän antoi sen minulle luostarissa ollessani", sanoi tytär.

Kristiinan morsiusarkku, sama, johon äiti oli kerännyt hänelle kapioita lapsesta asti, tyhjennettiin. Sen pinta oli veistetty neliskulmaisiin levyihin, juokseva metsän eläin tai lintu jokaisen neliön keskellä, jota ympäröi lehtikuvio. Morsiuspuvun Ragnfrid pani erääseen omaan arkkuunsa. Se ei ollut vielä aivan valmis, he olivat ommelleet sitä talven kuluessa. Se oli purppuranpunaisesta silkistä ja leikattu siten, että se mukautui tiukasti ruumista myöten. Kristiina ajatteli, että se tuli olemaan hänelle liian tiukka rintojen yli.

* * * * *

Illan suussa kuorma seisoi valmiiksi köytettynä katoksen alla. Erlend aikoi lähteä varhain seuraavana aamuna.

Hän seisoi Kristiinan kanssa aitaa vasten, katsoen pohjoista kohden, jossa tumma myrskypilvi varjosti laakson. Ukkonen jyrisi tunturien takana -- mutta etelässä olivat rinteet ja joki keltaiset pistävässä auringonpaisteessa.

"Muistatko rajuilmaa Gerdarudin metsässä", kysyi hän hiljaa, leikitellen Kristiinan sormilla.

Kristiina nyökkäsi ja koki hymyillä. Ilma oli niin raskas ja läkähdyttävä -- hänen päätään kivisti ja hän hiostui joka kerta henkeä vetäessään.

Lauritsa tuli heidän luokseen portille ja puheli ilmasta. Ukkonen teki harvoin tuhoja alhaalla laaksossa -- mutta Jumala tiesi, eikö tunturilta alkaisi kuulua onnettomuuden sanomia.

Kirkon kohta oli musta kuin yöllä. Salama valaisi hevosparven, joka seisoi yhteenpusertuneena ja levottomana mäellä kirkonportin edessä. Lauritsa ei luullut niiden olevan tämän paikkakunnan hevosia -- ne olivat pikemminkin Dovren puolelta, hän oli nähnyt hevosia laitumella Jettan alla, vaan voihan niitä käydä sentään katsomassa, huusi hän jyrinän läpi -- jos joukossa olisi joku hänen omansakin --.

Huikaiseva salama leikkasi auki mustan pilven -- kuului hirmuinen rymähdys ja rätinä, niin ettei voinut eroittaa mitään muuta. Kaikki kolme tekivät ristin merkin -- silloin leimahti uusi salama; oli kuin taivas olisi revennyt rikki, kauhistuttava lumivalkoinen tulipatsas putosi heidän päälleen -- he lensivät toisiansa vasten, seisoivat suljetuin, soennein silmin ja tunsivat palaneen kiven katkua -- jyrinän tukkiessa heidän korvansa.

"Pyhä Olavi, auta", sanoi Lauritsa hiljaa. "Katsokaa koivua, koivua", kirkui Erlend: iso koivu pellolla näytti huojuvan -- sitten siitä irtausi valtava oksa, joka vaipui maata kohti, repäisten pitkän uurroksen runkoon.

"Syttyyköhän se palamaan --. Jeesus Kristus. Kirkon katto on tulessa", huusi Lauritsa.

He katsoivat ja tuijottivat -- ei -- kyllä niinkin! Suomulautojen välissä harjan alla hypähteli punaisi kieliä.

Molemmat miehet lähtivät juoksemaan pihamaan poikki. Lauritsa tempasi auki kaikki talon ovet ja huusi sisään; väki tulvi ulos.

"Kirveitä, kirveitä -- piilukirveitä", huusi hän, "ja hankoja --" hän juoksi heidän ohitseen talliin. Samassa hän tuli ulos taluttaen harjasta Guldsveineniä, hyppäsi satuloimattoman hevosen selkään ja alkoi painaa pohjoiseen; hänellä oli iso piilukirves kädessä. Erlend lähti perästä -- kaikki miehet samoin; jotkut lähtivät ratsain, mutta kaikki eivät jaksaneet hallita pelästyneitä eläimiä, vaan seurasivat juosten. Viimeisinä tulivat Ragnfrid ja talon naiset sankoja ja hulikoita kantaen.

Kukaan ei enää näyttänyt huomaavan rajuilmaa. Salamoiden valossa näkivät he ihmisten virtaavan ulos rakennuksista alempana kylässä. Sira Eirik juoksi jo mäkeä ylös oman väkensä seuraamana. Kuului kavioiden jyryä sillalta -- miehiä ajoi ohi; heidän valkeiksi valahtaneet kauhistuneet kasvonsa olivat käännetyt palavaan kirkkoa kohden.

Kävi heikko kaakkoistuuli. Pohjoinen seinä oli hyvässä palamisen vauhdissa; läntisestä kirkon ovesta ei enää päässyt sisään. Mutta vielä ei tuli ollut tarttunut eteläseinään eikä alttaripyörylään.

Kristiina ja muut Jørundgaardin naiset menivät kirkon eteläpuoleiselle hautausmaalle aukosta, josta aita oli kaadettu maahan.

Valtava punainen lieska valaisi kirkon pohjoispuolella olevan lehdon ja aukean, jossa oli hevosten liekatangot. Sinne ei päässyt kukaan kuumuuden tähden -- risti välkkyi liekkien hohteessa. Se näytti aivan kuin elävän ja kiemuroivan.

Tulen tuhinan ja teiskoamisen läpi kuului miesten kirveiden iskut eteläseinän pystyhirsiin. Parvella oli toisia, jotka hakkasivat ja takoivat toisten koettaessa repiä alas eduskäytävää. Joku huusi Jørundgaardin naisille, että Lauritsa ja pari muuta miestä oli seurannut Sira Eirikiä kirkkoon. Täytyi koettaa saada hakatuksi aukko seinään -- kattolautojen välissä juoksenteli pieniä tulikielekkeitä vähän joka paikassa. Jos tuuli kääntyisi tai hiljeneisi, pääsisi tuli leviämään yli koko kirkon.

Sammuttamisen ajatteleminen oli turhaa; ei ollut aikaa laittaa ketjua rantaan, mutta Ragnfridin käskystä asettuivat naiset riviin ja toimittivat vettä pienestä purosta, joka juoksi tien läntistä laitaa -- olihan siinä edes vähän millä valella kirkon eteläseinää ja miehiä, jotka työskentelivät siellä. Monet itkivät ääneen jännityksestä ja pelosta niiden tähden, jotka olivat tunkeutuneet palavaan kirkkoon, sekä surusta kirkkonsa tähden.

Kristiina seisoi etumaisena naisten rivissä ottaen vastaan vesiastioita, jotka kulkivat kädestä käteen -- hän tuijotti henkeä vetämättä kirkkoon, missä isä ja Erlend varmaankin olivat.

Kuistin pylväät olivat alas revittyinä maassa, yhdessä mylläkässä hirrenpäiden ja lastujen kanssa. Miehet puskivat kaikin voimin pystyseinää -- joukko miehiä oli nostanut ilmaan hirren ja rynnisti kohti.

Erlend ja yksi hänen miehistään ilmestyi ulos pienestä eteläisen kuorin ovesta, he kantoivat isoa sakariston arkkua -- samaa, jonka päällä Eirikin oli ollut tapana istua kuunnellessaan synnintunnustusta. Erlend ja hänen palvelijansa kellistivät arkun kirkkomaalle.

Kristiina ei voinut kuulla, mitä Erlend huusi; tämä juoksi takaisin, ylös parveen. Hän oli liikkeiltään pehmeä kuin kissa hypellessään siellä -- päällysvaatteet hän oli viskannut yltään ja liehui paljaassa paidassa, housuissa ja sukissa.

Toiset kuulivat mitä hän oli huutanut sakaristo ja kuori olivat tulessa, kukaan ei voinut enää päästä ulos keskilaivasta tai eteläoven kautta -- tuli sulki nyt molemmat tiet. Pari hirttä oli saatu irti seinästä, Erlend oli ottanut palohangon, jolla kiskoi ja väänsi hirsiä -- ne halkaisivat aukon kirkon seinään, ihmisten huutaessa, että heidän tuli varoa, sillä katto saattoi luhistua alas ja sulkea pääsyn kirkossa olijoilta, katto paloi hulmuten jo tälläkin puolella, ja kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi.

Erlend juoksi aukosta sisään ja auttoi ulos Sira Eirikin. Pappi tuli esiin kantaen sylissään alttarin pyhiä astioita.

Hänen perästään tuli ulos eräs nuori poika, suojellen kädellään kasvojaan korkean kulkueristin työntyessä hänen ohitseen. Lauritsa tuli viimeisenä. Hän piti silmiään kiinni savun tähden -- hän horjui raskaan ristiinnaulitun kuvan alla, jota hän kantoi sylissään, se oli paljon pitempi häntä itseään.

Ihmiset juoksivat avuksi ja toivat heidät pihamaalle. Sira Eirik kompastui, putosi polvilleen ja astiat vierivät pitkin mäkeä. Hopeakyyhkynen aukeni ja ehtoollisleipä putosi maahan -- pappi nosti sen ylös, hankasi sitä ja painoi sen huulilleen, kaiken aikaa itkien; hän suuteli kullattua kuvapäätä, joka oli ollut alttarin yläpuolella, ja jossa oli Pyhän Olavin hiuskarvoja ja kynsiä.

Lauritsa Bjørgulfinpoika seisoi vielä pidellen ristiä. Hänen kätensä olivat pitkin sen poikkipuita ja hän nojasi päätään Kristuksen kuvan olkapäätä vasten; oli kuin Vapahtaja olisi taivuttanut kauniit, murheelliset kasvonsa lohduttaen hänen puoleensa.

Katto oli alkanut luhistua alas kappale kappaleelta -- palava hirrenpätkä ponnahti irti ja sattui isoon tapulin kelloon kirkonportin luona. Kello kumahdutti syvän valitusäänen, joka häipyi pitkäksi huminaksi, hukkuen tulen räiskeeseen.

Kukaan ei ollut pitänyt silmällä rajuilmaa -- koko toimitus ei ollut kestänyt kauan, mutta sitäkään tuskin kukaan tiesi. Nyt jymisi ja salamoi kaukana etelänkin puolella, sade, jota oli kestänyt vähän aikaa; lisääntyi ja tuuli taukosi.

Mutta yhtäkkiä näytti siltä kuin tulinen purje olisi nostettu maasta -- silmänräpäys, ja viuhkaisten levisi se kirkon laidasta toiseen.

Ihmiset juoksivat kirvelevää kuumuutta pakoon. Erlend oli samassa Kristiinan vieressä, vetäen häntä alamäkeen. Hän katkusi palaneelle -- Kristiinan käteen tarttui takku palanutta tuhkaa, hänen sivellessään tämän päätä ja kasvoja.

He eivät voineet kuulla toistensa ääntä melussa. Mutta Kristiina näki, että Erlendin kulmakarvat olivat korventuneet ihoa myöten, että hänellä oli palohaavoja kasvoissa ja että hänen paidassaan oli palaneita paikkoja. Hän nauroi ja veti Kristiinaa muassaan toisten jälkeen.

Kansa seurasi itkien vanhaa pappia ja Lauritsa Bjørgulfinpoikaa, joka kantoi ristiinnaulitun kuvaa.

Kirkkomaan päässä asetti Lauritsa sen kädestään puuta vasten ja vaipui istualleen, rikotun aidan päälle. Sira Eirik istui jo siinä -- hän ojensi kätensä palavaa kirkkoa kohden.

"Hyvästi, hyvästi Olavinkirkko. Jumala siunatkoon sinua, oma Olavinkirkkoni, Jumala siunatkoon sinua jokaisesta hetkestä, jonka olen laulanut ja saarnannut sisälläsi -- sinä Olavinkirkko, hyvää yötä, hyvää yötä --"

Kylänväki itki hänen kanssaan. Sade kasteli heidät, mutta kukaan ei ajatellut lähteä. Vesi ei näyttänyt heikentävän palavan tervapuun kuumuutta -- sieltä lenteli kaiken aikaa kekäleitä ja palavia lastuja. Ja samassa tömähti kattohirsi alas, sinkauttaen ilmaan sankan kipunasateen.

Lauritsa istui toinen käsi silmällä; toinen oli hänen polveaan pitkin, ja Kristiina näki, että hiha oli veressä hartioilta alas asti ja verta valui hänen sormiaan pitkin. Hän meni hänen luokseen ja kosketti isää.

"Ei kai se liene sen pahempaa -- jotakin putosi hartioilleni", hän sanoi katsoen ylös. Hän oli kalmankalpea, huuletkin olivat harmaat. "Ulvhild", kuiskasi hän sydäntäsärkevästi ja katseli liekkeihin.

Sira Eirik kuuli hänen sanansa ja laski kätensä hänen olalleen.

"Ei tämä herätä lastasi, Lauritsa -- hän nukkuu yhtä syvästi, vaikka hänen sijansa palaisi", hän sanoi. "Ei hänen hengellinen kotinsa silti ole kadonnut, kuten meidän muiden tänä iltana."

Kristiina peitti kasvonsa Erlendin rintaa vasten -- seisoi siinä ja tunsi tämän kädet ympärillään. Silloin hän kuuli isän kysyvän vaimoaan.

Joku vastasi, että oli nähty jonkun naisen joutuvan synnytysvaivoihin säikähdyksestä; hänet oli kannettu alas pappilaan ja Ragnfrid oli lähtenyt mukaan.

Kristiina muisti jälleen sen, minkä hän oli unohtanut siitä asti kun he olivat huomanneet kirkon syttyneen palamaan. Hänen ei olisi pitänyt tulla katsomaan tätä. Etelälaaksossa oli eräällä miehellä punainen läiskä yli puolen kasvojen; sanottiin hänen tulleen sellaiseksi siksi, että hänen äitinsä oli nähnyt tulipalon kantaessaan häntä. Kallis, pyhä Neitsyt Maaria, rukoili hän hartaudella, älä anna sikiölleni koitua vahinkoa tästä --.

Toisena päivänä oli päätetty pitää kokous kirkonmäellä -- miehet tahtoivat neuvotella uuden kirkon rakentamisesta.

Kristiina meni tapaamaan Sira Eirikiä Romundgaardiin, ennenkuin tämä lähti käräjiin. Kristiina kysyi papilta, luuliko tämä, että hänen tuli pitää tätä tapausta merkkinä. Ehkä oli Jumalan tahto, että hänen tuli kertoa isälleen olevansa arvoton seisomaan morsiuskruunun alla; olisi laatuisampaa, jos hänet annettaisiin Erlend Nikulauksenpojalle vaimoksi ilman kunniajuhlia.

Mutta Sira Eirik kuohahti ja hänen silmänsä säkenöivät suuttumuksesta.

"Luuletko sinä Jumalan piittaavan niin suuresti siitä, missä te nartut lentelette ja rienaatte itsenne, että hän antaisi kauniin, kunniakkaan kirkon palaa sinun tähtesi! Heitä pois ylpeytesi äläkä tee äidillesi ja Lauritsalle sellaista surua, jota he tuskin voittaisivat koskaan. Ellet kanna kruunuasi kunnialla juhlapäivänäsi --. on se paha sinulle, mutta sitä paremmin te tarvitsette Erlendin kanssa vihkimistä yhteen liitettäessä. Jokaisella on omat syntinsä tunnollaan; siksi tämä onnettomuus kaiketi on kohdannut seurakuntaamme. Paranna tapasi, sinä, ja auta meitä saamaan jälleen pystyyn tämä kirkko, sinä ja Erlend."

Kristiina tuumi, ettei hän kuitenkaan ollut saanut sanotuksi viimeistä asianhaaraa -- mutta rauhoitti tuntonsa.

Hän lähti miesten kanssa käräjiin. Lauritsa tuli sinne käsi siteissä ja Erlendilla oli monta palohaavaa kasvoissa, se näytti ilkeän näköiseltä, mutta itse hän vaan nauroi. Mikään haavoista ei ollut suuri ja hän sanoi toivovansa, etteivät ne rumentaisi häntä enää sitten kun hän seisoi vihillä. Hän nousi seisoalleen Lauritsan jälestä ja lupasi uhrata kirkolle neljä hopeamarkkaa ja kihlattunsa puolesta, Lauritsan suostumuksella, lohkareen Kristiinan tiluksista pitäjässä.

Erlendin täytyi jäädä viikoksi Jørundgaardiin haavojaan hoitamaan. Kristiina huomasi että Lauritsa oli alkanut pitää enemmän vävystään tulipalon jälkeen, miehet tuntuivat nyt olevan täysin hyviä ystäviä. Silloin hän ajatteli, että isä ehkä voisi ruveta pitämään Erlend Nikulauksenpojasta niin paljon, että hän tuomitsisi heitä lempeämmin eikä antaisi asian koskea itseensä niin raskaasti kuin Kristiina oli pelännyt, sen ajan ehtiessä, jolloin isä huomaisi heidän rikkoneen häntä vastaan.

VIII.

Koko Pohjoislaakso sai tavattoman viljavuoden. Tuli runsaasti heinää ja se saatiin kuivana latoihin; karjaväki palasi laitumilta rikkaiden antimien ja lihavien eläinten kera -- ja oli säästynyt pedoiltakin tänä vuonna. Vilja rehoitti niin komeana vainioilla, että harva muisti sitä milloinkaan sellaisena nähneensä se kypsyi hyvin ja oli runsastähkäistä, ja ilma oli kaiken aikaa mitä suotuisin. Bartolomeuksenmessun ja Maarian syntymänmessun välisenä aikana, joka on arin hallaöille, sataa tihutteli hiukan ja sää pysyi lauhkeana ja pilvisenä, mutta sen jälkeen kului syyskuukausi aurinkoisena ja tuulisena, öiden uhkuessa lämpimyyttä ja auerta. Mikonmessun jälkeisellä viikolla oli enin sato korjattu koko lähikulmalla.

* * * * *