Part 22

Ragnfrid ja Kristiina kutsuttiin ylisille, ja Lauritsa ilmoitti heille päätöksensä. Baard-herra tervehti kauniisti molempia naisia, Munan-herra tervehti kädestä Ragnfridiä ja puheli säädykkäästi talonemännän kanssa, mutta Kristiinaa hän tervehti ulkomaiseen tapaan suutelemalla, eikä hätäillyt tuossa toimituksessa. Kristiina näki, että isä katsoi häntä silloin.

"Mitä pidät uudesta sukulaisestasi, Munan-herrasta", kysyi hän pilkallisesti jäätyään hetkiseksi kahdenkesken Kristiinan kanssa illalla.

Kristiina katsoi isäänsä rukoilevasti. Silloin tämä silitti hänen poskiaan eikä puhunut enää mitään.

Kun Baard-herra ja Munan-herra olivat nukkumaan lähdössä, sanoi jälkimmäinen:

"Olisin maksanut paljon, jos olisin saanut nähdä tuon Lauritsa Bjørgulfinpojan, hänen saatuaan kuulla totuuden kalliista tyttärestään. Tässä me olemme saaneet yhdessä rukoilla polvillamme Erlendille vaimoa, joka hänellä on ollut luonaan monta kertaa Brynhildin katon alla --"

"Ole hiiskumatta siitä", vastasi Baard-herra kiukuissaan. "Pahin, mitä Erlend on tehnyt, on, että hän houkutteli tuon lapsen luokseen sellaiseen paikkaan -- äläkä anna Lauritsan milloinkaan saada vihiä siitä; on paras jokaiselle, että nuo kaksi nyt voivat päästä ystäviksi."

* * * * *

Kihlajaiset päätettiin pitää samana syksynä. Lauritsa sanoi, ettei hän voinut laittaa kovin ylellisiä pitoja, koska edellinen vuosi oli ollut katovuosi koko laakson kansalle; sensijaan hän lupasi itse maksaa häiden pidon ja viettää ne Jørundgaardissa kaikella kunnialla. Hän syytti myös katovuotta siitä, että hän vaati kihlausajan pituudeksi vuoden.

VI.

Kihlajaispidot lykättiin useasta syystä; niiden oli määrä olla vasta uutena vuotena, mutta Lauritsa suostui siihen, että häitä ei siirrettäisi silti; niiden piti olla heti Mikonmessun jälkeen, niinkuin ensimmäinen päätös kuului.

Niin Kristiina sitten eleli Jørundgaardissa Erlendin laillisena morsiamena. Yhdessä äitinsä kanssa hän tarkasteli kapioita, joita oli koottu hänen varalleen, koettaen lisätä vuodevaate- ja pukuvarastoaan vieläkin runsaammaksi, sillä Lauritsa tahtoi, ettei missään saanut säästää, koska hän nyt kerran oli antanut tyttärensä Husabyhyn.

Kristiina ihmetteli, ettei hän ollut iloisempi. Mutta kaikesta kiireestä huolimatta ei oikeata iloa tahtonut syntyä Jørundgaardissa.

Vanhemmat kaipasivat kovasti Ulvhildiä, sen hän näki. Mutta hän ymmärsi myös näiden käyneen hiljaisiksi ja ilottomiksi. He olivat hyviä häntä kohtaan, mutta heidän puhuessa hänelle hänen sulhasestaan huomasi Kristiina heidän tekevän sen hyvitelläkseen ja ilahduttaakseen häntä; he eivät tehneet sitä siksi, että heitä itseään olisi haluttanut puhua Erlendistä. Eivätkä he olleet tulleet iloisemmiksi Kristiinan tulevasta avioliitosta sen jälkeen kun olivat tutustuneet sulhaseen. Erlend olikin ollut hiljainen ja pysytellyt syrjässä sen lyhyen ajan, jonka hän oli viipynyt Jørundgaardissa kihlajaismatkalla -- eikä muuta suinkaan voinut odottaakaan, tuumi Kristiina; Erlendhän tiesi, että Kristiinan isä vain hyvin epämieluisasti oli antanut suostumuksensa.

Itse hän oli tuskin saanut vaihtaa sanaa hänen kanssaan kahdenkesken. Ja heistä oli ollut kummallista ja noloa istua näin rinnatusten kaikkien ihmisten edessä; heillä oli silloin ollut niin vähän puhumista toisilleen, koska heillä oli ollut salaisesti niin paljon yhteistä. Kristiinan mieltä alkoi painaa epämääräinen pelko, arka ja hämärä aavistus, joka kuitenkin joka hetki oli läsnä -- että ehkä heille jollain tavoin oli käyvä hankalaksi, nyt naimisiin joutuessaan, se, että he ensin olivat olleet toisilleen niin läheiset ja sitten eläneet liian kauan erotettuina.

Mutta hän koetti karkoittaa sen mielestään. Erlendin piti tulla Jørundgaardiin heti pääsiäisen jälkeen; hän oli kysynyt Lauritsalta ja Ragnfridilta, oliko näillä mitään sitä vastaan, että hän tulisi käymään heillä, ja Lauritsa oli naurahtanut ja sanonut, että kuinkas hän voisi olla ottamatta vastaan vävyään.

Silloin he pääsisivät ulos kävelemään yhdessä, saisivat puhella yhdessä kuin entisinä aikoina, ja eiköhän tuo varjo sitten häviäisi, joka oli tullut heidän välilleen pitkän eron aikana, jolloin kumpikin oli kulkenut omia teitään ja kantanut yksin kannettavansa.

* * * * *

Pääsiäisenä oli Simon Andreksenpoika vaimoineen Formossa. Kristiina näki heidät kirkossa. Simonin vaimo ei seisonut kaukana Kristiinasta.

Hänen täytyi olla vanhempi Simonia, ajatteli Kristiina -- kolmissakymmenissä. Halfrid-rouva oli hento, hieveröinen ja laiha, mutta hänellä oli ihmeen miellyttävät kasvot. Jopa hänen hiustensa valju ruskea väri, niiden aaltoillessa esiin hunnun alta, oli jotenkin niin pehmeä, ja silmät olivat täynnä lempeyttä; ne olivat suuret ja harmaat ja niissä kimalteli pieniä kultapisaroita. Jokainen hänen kasvojensa juonne oli hieno ja neitseellinen -- mutta hänen ihonsa oli vähän harmaankellahtava, ja kun hän aukaisi suunsa, näkyi ettei hänellä ollut hyvät hampaat. Hän ei ollut vahvan näköinen ja kuului olevankin kivuloinen -- oli ollut hyvin heikkona jo monta kertaa. Kristiina ihmetteli, minkälaiselta Simonista mahtoi tuntua elää hänen kanssaan.

Jørundgaardin väki ja Formolaiset olivat joskus tervehtineet toisiansa kirkonmäen yli, mutta eivät olleet ruvenneet puheisiin toistensa kanssa. Mutta kolmantena pääsiäispäivänä oli Simon kirkossa ilman vaimoansa. Silloin hän meni Lauritsan luo ja he puhelivat vähän aikaa. Kristiina kuuli heidän mainitsevan Ulvhildin nimen. Sen jälkeen hän puhui Ragnfridin kanssa. Ramborg, joka seisoi äidin vieressä, sanoi ääneen: "Minä muistan sinut -- minä tiedän kuka sinä olet." Simon kohotti lapsen maasta ja pyöräytti häntä ilmassa: "Olet tehnyt kauniisti, Ramborg, kun et ole unohtanut minua." Kristiinaa hän tervehti vain matkan päästä. Eivätkä vanhemmat maininneet jälkeenpäin mitään tapaamisesta.

Mutta Kristiina ajatteli sitä koko joukon. Oli kuitenkin ollut omituista nähdä Simon Darre naineena miehenä. Se herätti eloon niin monenlaista vanhaa: hän muisti oman sokean ja alamaisen lempensä Erlendiin. Nyt se oli hiukan toisenlainen. Hän ajatteli, oliko Simon mahtanut kertoa vaimolleen miten he olivat tulleet eronneiksi -- mutta sen hän tiesi, ettei tämä ollut tehnyt sitä "isän tähden", tuumi hän pilkallisesti. Tuntui niin kumman vaivaiselta, että hän yhä eli naimatonna vanhempiensa kodissa. Mutta kihloissa he olivat, Simonin kelpasi katsella, että he olivat vieneet tahtonsa läpi. Olipa Erlend tehnyt vaikka mitä, _hänessä_ hän oli pysynyt uskollisesti, eikä Kristiina ollut ollut löyhä eikä petollinen.

* * * * *

Eräänä iltana aikaisin keväällä oli Ragnfridilla asiaa etelään Vanhan Gunhildin luo, joka ompeli turkiksia. Ilta oli kaunis, ja Kristiina kysyi eikö hän saanut lähteä sinne; viimein hän sai luvan, koska miehillä oli kaikilla kiire.

Aurinko oli laskenut ja kultaisen vihreälle taivaalle nousi maasta hieno huuru. Kristiina kuuli joka kavion astunnalla hiljaisen ripsahduksen, kun riite murtui ja ja vesi purskahti ympäri. Mutta lepiköstä tien varressa kuului lintujen riemukas laulu sointuvana ja keväisen täytenä hämärässä.

Kristiina ratsasti hyvää vauhtia, hän ei ajatellut juuri mitään, hänestä tuntui vain hyvältä saada olla taas kerran yksin pitkästä aikaa. Hän ajoi katse kiintyneenä uuden kuun sirppiin, joka oli painumassa tunturinharjaa kohden toisella puolen laakson. Ja niin hän oli vähällä lentää satulasta, kun hevonen äkkiä hypähti sivuun ja kohosi pystyyn.

Kristiina näki tien laidassa tumman hahmon yhdessä sykkyrässä -- ja pelästyi ensin. Ilkeä pelko, jota hän oli alkanut tuntea ihmisiä kohtaan ratsastaessaan yksin, ei näkynyt tahtovan väistyä. Mutta sitten hän ajatteli, että tuo mytty saattoi olla joku sairastunut matkamies, ja kun hän oli saanut hevosen talttumaan, hän käänsi sen ja ratsasti takaisin, kysyen sitten oliko siinä kuka?

Mytty käännähti vähän ja ääni sanoi:

"Taidat olla sinä, Kristiina Lauritsantytär --"

"Veli Edvin, sinäkö se olet", kysyi Kristiina hiljaa. Hän oli jo alkanut uskoa näkyään harhakuvaksi tai joksikin paholaisen tempuksi. Nyt hän laskeutui hevosen selästä ja meni hänen luokseen; se oli todellakin munkkivanhus, joka ei voinut nousta omin neuvoin maasta.

"Rakas isä -- miten te olette vaeltamassa tämmöiseen vuodenaikaan?" kysyi Kristiina ällistyneenä.

"Ylistetty olkoon Jumala, että hän lähetti sinut tänne tänä iltana", sanoi munkki. Kristiina näki hänen tutisevan kauttaaltaan. "Pyrin luoksenne pohjoiseen, vaan en jaksanut kulkea pitemmälle tänään. Luulin jo olevan Jumalan tahdon, että minun tuli varustautua kuolemaan niillä teillä, joita olen kuljeksinut ikäni kaiken. Mutta minä olisin tahtonut synninpäästön ja viimeisen voitelun. Ja olisin tahtonut nähdä vielä kerran sinut, tyttäreni --"

Kristiina auttoi munkin hevosensa selkään; hän talutti sitä suitsista ja tuki häntä. Pahoitellessaan, että Kristiinan jalat nyt kastuivat sohjossa, hän välillä vaikeroi hiljaa tuskasta.

Hän kertoi olleensa Eyabussa joulusta saakka; muutamat rikkaat talonpojat olivat luvanneet katovuoden aikana koristaa kirkkonsa uuteen asuun. Vaan työ oli sujunut hitaasti, hän oli sairastellut talvella -- vatsassa oli jotakin vikaa, hän oli ylenantanut verta, eikä hänelle käynyt syönti. Itse hän luuli, ettei hänellä ollut pitkiä aikoja jälellä, ja ikävöi nyt luostariinsa, jossa hän olisi tahtonut kuolla veljien parissa. Mutta hänelle oli sitten tullut ikävä pohjoiseen tämän viimeisen kerran, ja niin hän oli seurannut sen Hamarilaisen pappismunkin matkassa, joka oli määrätty Roaldstadin pyhiinvaeltajamajataloon isännäksi. Fronista eteenpäin hän oli kulkenut yksin.

"Kuulin sinut kihlatun", hän sanoi, "tuon miehen kanssa --. Ja silloin minut valtasi halu saada nähdä sinut. Minusta tuntui niin vaikealta, että tuo kohtaus kirkossamme olisi ollut viimeisemme. Mieleni on ollut niin raskas siitä, Kristiina, että sinä olit joutunut pois rauhan tieltä --"

Kristiina suuteli munkin kättä ja sanoi:

"En ymmärrä, isä, millä minä olen ansainnut noin suuren rakkauden puoleltanne."

Munkki vastasi hiljaa:

"Minä olen usein ajatellut, Kristiina, että jos olisi sallittu niin, että me olisimme tavanneet useammin, olisi sinusta voinut tulla hengellinen tyttäreni."

"Tarkoitatteko, että te silloin olisitte johdattanut minua siten, että mieleni olisi taipunut luostarielämään", kysyi Kristiina. Ja hän lisäsi tuokion kuluttua: "Sira Eirik painoi mieleeni, että ellen saisi isäni suostumusta avioliittoon Erlendin kanssa, oli minun paras liittyä hengelliseen sisaruskuntaan, katuakseni syntejäni --"

"Minä olen usein rukoillut, että sinussa heräisi kaipaus luostarielämään", sanoi veli Edvin. "Vaan en enää sen jälkeen kun sanoit tuon asian, tiedäthän mitä tarkoitan. Olisin tahtonut, että sinä olisit tuonut seppeleesi Jumalalle, Kristiina --"

Heidän tultuaan Jørundgaardiin täytyi veli Edvin kantaa sisään ja peittää vuoteeseen. Hänet pantiin vanhaan talvitupaan ja häntä hoidettiin parhaimman mukaan. Hän oli hyvin sairas ja Sira Eirik tuli häntä tervehtimään, tuoden lääketarpeita ruumiille ja sielulle. Mutta pappi sanoi, että vanhusta vaivasi syöpä, ja ettei tällä ollut pitkältä elon aikaa. Veli Edvin arveli itse, että kun hän vähän pääsisi vahvistumaan, lähtisi hän jälleen etelää kohden, koettaen ehtiä luostariinsa. Sira Eirik sanoi toisille, ettei hän luullut sitä mahdolliseksi.

Koko Jørundgaardin väki tunsi, että munkin mukana oli taloon tullut suuri rauha ja ilo. Ihmiset juoksivat kaiken päivää kartanon ja pirtin väliä, eikä milloinkaan puuttunut tarjokkaita valvojiksi sairaan luona. Hänen ympärilleen kerääntyi jokainen joka suinkin kerkesi kuuntelemaan, miten Sira Eirik luki kuolevalle pyhistä kirjoista, ja puhelemaan veli Edvinin kanssa hengellisistä asioista. Ja vaikka paljon jäi hämäräksi siitä, mitä hän puhui, hänellä kun oli sellainen tapa puhua, tuntui kaikista kuitenkin siltä kuin heidän sielunsa olisi vahvistunut ja saanut virvoitusta, sillä kaikki ymmärsivät, että veli Edvin oli täynnä rakkautta Jumalaan.

Mutta munkki halusi myös mielellään kuulla kaikenlaista muuta, hän kyseli laakson kuulumisia ja antoi Lauritsan kertoa katovuodesta. Tämä tiesi siellä olleen sellaistakin väkeä, joka ahdingossaan oli turvautunut huonoihin keinoihin ja kääntynyt sellaisten auttajien puoleen, joita kristityn ihmisen täytyi karttaa. Vähän matkan päässä, läntisen tunturin laidassa, oli muutamia isoja valkoisia kiviä, jotka olivat muodoltaan kuin ihmisen salatut kalut, ja jotkut miehet olivat langenneet uhraamaan karjuja ja emäkissoja tuon iljetyksen edessä. Sira Eirik oli sitten saanut muutamia hurskaimpia ja rohkeimpia talonpoikia mukanaan sinne eräänä yönä, ja he olivat hakanneet palasiksi nuo kivet. Lauritsa oli ollut mukana ja tiesi todistaa niiden olleen kokonaan verellä tahritut, ja ympäriltä oli löytynyt luita ja jätteitä. -- Ja ylhäällä Heidalissa kuului kansa pakoittaneen erään vanhan eukon istumaan ulkona maakiven päällä loukuttaen vanhoja rohtimia kolmena torstaiyönä peräkkäin.

* * * * *

Eräänä yönä istui Kristiina yksin veli Edvinin luona.

Keskiyön aikaan tämä heräsi ja näytti kärsivän kovia tuskia. Silloin hän pyysi Kristiinaa ottamaan esiin kirjan Neitsyt Maarian ihmeistä, jonka Sira Eirik oli lainannut veli Erlendille, ja käski hänen lukea siitä.

Kristiina oli tottumaton lukemaan ääneen, mutta hän kävi istumaan vuodeportaalle ja asetti kynttilän viereensä; hän nosti kirjan polvelleen ja luki niin hyvin kuin osasi.

Vähän ajan kuluttua hän näki sairaan purevan hampaat yhteen; tämä rutisti kuivettuneet kätensä nyrkkiin kipujen ahdistaessa.

"Siltä minusta nyt tuntuu. Mutta tiedän, että Jumala on tehnyt minut lapseksi jälleen ja pyörittelee minua sinne ja tänne --.

"-- Muistan erään kerran, jolloin olin pieni -- nelitalvinen epana -- ja olin lähtenyt kotoa metsään. Eksyin siellä ja olin kadoksissa monta päivää --. Äitini oli niiden miesten mukana, jotka löysivät minut, ja kun hän otti minut syliinsä, puri hän minua niskaan, muistan sen hyvin. Silloin luulin hänen tekevän sen siksi, että hän oli vihainen minulle, mutta myöhemmin ymmärsin paremmin.

"Nyt kaihoan itse ulos tästä metsästä. On kirjoitettu: 'jättäkäät kaikki ja seuratkaat minua', mutta maailmassa on ollut niin paljon sellaista, jota minä en ole ollut halukas jättämään --"

"Tekö, isä?" kysyi Kristiina. "Olen aina kuullut kaikkien sanovan, että te olette ollut puhtauden ja köyhyyden ja nöyryyden esikuva --"

Munkki hymyili:

"Sinä nuori ihmislapsi et kai ymmärrä maailmassa olevan muita viettelyksiä kuin nautinnon ja rikkauden ja vallan. Minä sanon sinulle, nämät ovat pieniä näperöitä, joita tapaa tien laidassa, mutta minä, minä rakastin tietä -- en maailman pieniä näperryksiä, vaan koko maailmaa. Jumala soi minulle armon rakastaa rouva Köyhyyttä ja rouva Puhtautta nuoruudesta asti, ja siksi minä luulin, että noiden kumppanien parissa olin oleva turvattu, ja sitten olen vaeltanut ja vaeltanut ja toivonut saavani vaeltaa kaikkia maailman teitä. Ja minun sydämeni ja ajatukseni ovat vaeltaneet nekin vaeltamistaan -- pelkään eksyneeni usein harhateille hämärimmissä asioissa. Mutta nyt se on lopussa, Kristiina pieni, nyt minä tahdon kotiin, jossa saan riisua kaikki omat ajatukseni ja kuunnella ylipapin selviä sanoja siitä, mitä minun tulee uskoa ja ajatella synnistä ja Jumalan armosta --"

Hetken perästä hän nukkui. Kristiina istahti liedelle vaalimaan tulta. Mutta aamupuoleen, kun hän itse oli torkahtamaisillaan, sanoi veli Edvin äkkiä vuoteestaan:

"Olen iloinen, Kristiina, että sinun ja Erlend Nikulauksenpojan asia on johdettu hyvään loppuun."

Silloin Kristiina purskahti itkuun:

"Me olemme tehneet niin paljon vääryyttä, ennenkuin saavuimme näin pitkälle. Ja enin minun sydäntäni kirvelee se seikka, että olen tuottanut isälleni niin kovin paljon surua. Hän ei iloitse tästä nytkään. Ja kuitenkaan hän ei tiedä -- jos hän tietäisi kaiken, silloin hän varmaan kokonaan hylkäisi minut."

"Kristiina", sanoi veli Edvin lempeästi, "etkö sinä ymmärrä, lapsi, että sinun tulee vaieta siksi ja että sinun ei tule tuottaa hänelle enempää surua siksi -- ettei hän koskaan ole tuomitseva sinua. Ei mikään, mitä saattanet tehdä, voi kääntää isäsi sydäntä sinusta."

* * * * *

Pari päivää myöhemmin voi veli Edvin niin hyvin, että tahtoi lähteä etelään. Koska hänen teki niin kovasti mielensä, teetti Lauritsa eräänlaiset paarit, jotka ripustettiin kahden hevosen väliin, ja näin hän kuljetti sairaan aina Listadiin asti; siellä veli Edvinille toimitettiin uudet hevoset ja saattajat, hänet kuljetettiin Hamariin saakka. Siellä hän kuoli saarnaveljien luostarissa ja tuli haudatuksi näiden kirkkoon. Sen jälkeen pyysivät paljasjalkaveljet hänen ruumistaan itselleen, koska olivat pitäneet häntä pyhänä miehenä ja häntä oli verrattu Pyhään Eveniin; talonpojat rukoilivat hänen sielunsa puolesta Ylämaassa ja laaksoissa aina Trondheimiin asti. Ruumiin johdosta syntyi siis pitkällinen riita molempien luostareiden kesken.

Tämä joutui Kristiinan korviin vasta paljo myöhemmin. Mutta hän suri syvästi erotessaan munkista. Hänestä tuntui, että tämä yksin tunsi hänen elämänsä perustusta myöten -- hän oli tuntenut tuon viattoman lapsen, joka oli ollut isänsä hoivissa, ja hän oli tuntenut hänen salaisen yhdyselämänsä Erlendin kanssa, joten veli Edvin oli kuin vanne, joka kiinnitti kaiken sen, mikä hänelle oli ennen ollut rakasta, siihen, mikä täytti hänen sydämensä nyt. Nyt hän oli kokonaan erotettu siitä osasta itseään, joka kuului neitousaikaan.

VII.

"Nyt minä luulisin sen olevan parahiksi jäähtynyttä", sanoi Ragnfrid tunnustellen haaleaa seosta saaveissa, "niin että voimme sekoittaa käytteen."

Kristiina oli istunut panimon ovella kehräämässä, odottaessaan vierteen jäähtymistä. Hän laski värttinän kädestään kynnykselle, irroitti vaatteen tiinun ympäriltä, jossa oli käyteseosta, ja mittasi määrän verran.

"Sulje ensin ovi", pyysi äiti, "ettei käy veto. -- Kuljet kuin unessa, Kristiina", sanoi hän närkästyneenä.

Kristiina siivilöi käytteen saaveihin, Ragnfridin sekoittaessa. -- Geirhild Drivintytär kutsui Hattia, mutta hänen luokseen tuli Oden. Tämä tuli auttamaan häntä oluenpanossa; hän pyysi palkaksi sen, mikä oli tiinun ja tytön välissä. -- Se oli eräs satu, jonka Lauritsa oli kertonut kerran hänen lapsena ollessaan.

-- Sen, mikä oli tiinun ja tytön välissä. -- Kristiinaa äikötti kuumuus ja imelloksen haju pimeässä panimossa.

Pihamaalla oli Ramborg leikkimässä piiriä lapsiparven kanssa, nämä lauloivat:

Kotka istui korkealla Kultakynnet kiemuralla --

Kristiina kulki äitinsä perässä pienen etuhuoneen läpi, jossa oli tyhjiä oluttynnyreitä ja kaikenlaista kilua. Sieltä johti ovi kapeaan solaan, joka jäi panimon takaseinän ja viljapellon aidan väliin. Sikalauma töykki toisiaan, puri ja vinkui, tapellessaan ulosheitetystä lämpimästä mäskistä.

Kristiina varjosti kädellään silmiään keskipäivän kirkasta aurinkoa vastaan. Äiti katsoi sikoja ja sanoi:

"Vähemmällä kuin kahdeksallatoista peuralla emme selviä."

"Luuletteko meidän tarvitsevan niin monta", sanoi tytär hajamielisesti.

"Meillä täytyy olla metsän riistaa läskin kera joka päivä", vastasi äiti. "Ja lintuja ja jäniksiä saamme tuskin kokoon enempää kuin mitä tarvitaan yksin ylistuvassa. Muista, että vieraita tulee toistasataa henkeä -- palvelijoiden ja lasten kanssa -- ja vaikka kuinka paljon köyhiä, jotka tulee ruokkia. Ja vaikka sinä ja Erlend lähtisittekin pois viidentenä päivänä, jää tänne luultavasti sentään joitakuita vieraita -- vähintäin viikon loppuun."

"Sinä voit jäädä tänne olutta vahtimaan, Kristiina", lausui Ragnfrid. "Minun pitää mennä puuhaamaan ruokaa isällesi ja heinäntekijöille."

Kristiina nouti kehruuksensa ja kävi istumaan takaovelle. Hän työnsi kuontalovarren kainaloonsa, mutta hänen kätensä vaipuivat syliin värttinän kera.

Aidan takana välkkyivät viljan tähkät kuin hopea ja silkki auringonpaisteessa. Joen pauhinan yli kuului silloin tällöin viikatteen ääni saaresta -- toisinaan kuului miten ne kilahtivat kiveen. Isä ja miehet panivat parastaan jouduttaakseen heinänkorjuun pois tieltä. Hänen häissään oli kylliksi varustamista ilman sitäkin.

Lämmin mäski ja sioista lähtevä äikeä löyhkä sai hänet jälleen voimaan pahoin. Ja puolipäivän helle pani pyörryttämään ja uuvuttamaan. Kalpeana ja selkä jäykkänä hän odotti, että pahan tunne menisi ohi -- hän ei tahtonut uudestaan tuntea itseään sairaaksi.

Milloinkaan hän ei ollut tuntenut itseään tämmöiseksi. Eikä se auttanut, että hän koetti lohduttautua sillä, ettei asia ollut varma, saattoihan hän erehtyä. Sen, mikä oli tiinun ja tytön välissä --.

Kahdeksantoista peuraa. Toista sataa häävierasta. -- Kyllä ihmiset saisivat naurun aihetta kun kävisi ilmi, että koko tämä homma oli pantu toimeen vain vietellyn neidon naittamiseksi, ennenkuin --.

Ei. Hän viskasi kehruun pois ja lennähti pystyyn. Otsa panimon seinää vasten oksensi hän alas nokulaismaahan, joka rehoitti paksuna kuin turkki seinän vierustalla. Niissä vongersi kirjavanaan paksuja ruskeita matoja -- se äikötti hänen mieltään yhä enemmän.

Kristiina pyyhkäisi kädellään hikisiä ohimoitaan. Kyllä se oli sittenkin varma --.

Heidät oli päätetty vihkiä toisena sunnuntaina Mikonmessun jälkeen ja häitä piti juotaman viisi päivää. Siihen oli alun kolmatta kuukautta. Silloin se kai näkyisi jo päältä -- äiti ja toiset emännät huomaisivat asian. Ne olivat aina niin viisaita sellaisessa, tiesivät tarkoin, milloin joku oli raskaana, jo kuukausia ennen kuin Kristiina saattoi ymmärtää, mistä he sen näkivät. Raukka -- hän on käynyt niin kelmeän näköiseksi --. Kärsimättömästi Kristiina hankasi poskiaan, sillä hän tunsi niiden olevan verettömän valkoiset.

Ennen hän oli useastikin ajatellut, että kai se olisi edessä kerran. Eikä se ollut peloittanut häntä varsin paljon. Mutta se ei olisi tuntunut samalta silloin kun he eivät voineet saada toisiansa luvallisesti. Sitä katsottiin -- niin häpeäksi kylläkin tavallaan ja synniksi myös -- mutta jos oli kysymyksessä kaksi nuorta, jotka eivät _tahtoneet_ antaa erottaa toisiaan, ei unohdettu sitä seikkaa, vaan puhuttiin heistä suopeudella. _Hän_ ei olisi hävennyt. Mutta kun sellainen tapahtui kihlattujen välillä -- niin naurettiin sille ainoastaan ja laskettiin karkeata pilaa. Hän ymmärsi itsekin, että se oli naurettavaa; tässä he nyt valmistivat olutta ja sekoittivat viiniä, piti teurastettaman ja leivottaman ja varustettaman häitä, joista puhuttaisiin kauan -- ja hän, morsian, rupesi voimaan pahoin kun vaan haistoikin ruokaa, hiipi hiestä märkänä nurkkien taakse ja oli sairas --.

Erlend. Hän puri hampaansa yhteen vihasta. Tämä olisi voinut säästää hänet tästä. Sillä Kristiina ei ollut tahtonut. Erlendin olisi tullut muistaa, että ennen, kun ei Kristiina voinut turvata mihinkään muuhun kuin hänen rakkauteensa, oli hän aina, aina ilolla suostunut tämän tahtoon. Erlendin olisi pitänyt jättää Kristiina rauhaan kun hän yritti estellä, koska se ei ollut hänen mielestään kaunista, että he koettivat varastaa itselleen osaa toisistaan sen jälkeen kun isä oli yhdistänyt heidän kätensä kummankin sukulaisten nähden. Mutta Erlend oli ottanut hänet melkein väkisin, nauraen ja hyväillen, eikä Kristiina ollut kyennyt näyttämään hänelle, että hän tarkoitti totta vastustelullaan.

Hän pistäytyi sisään katsomaan olutta ja palasi takaisin aidan ääreen. Heikko tuulenhenki kiikutti välkkyvää viljaa. Kristiina ei muistanut nähneensä peltoja noin sankkoina ja täysinä vielä milloinkaan. -- Joki kimelteli kaukana ja hän kuuli isänsä äänen -- hän ei eroittanut sanoja, mutta saarelta kuului naurua.

Entäpä jos hän menisi isänsä luo kertomaan asiasta. -- Oli parempi heittää koko touhu, toimittaa heidät yhteen kaikessa hiljaisuudessa ilman kirkossa vihkimistä ja suuria pitoja -- nyt kun oli tärkeintä vain saada hänet vaimon kirjoihin, ennen kuin kaikki huomaisivat hänen kantavan Erlendin lasta.