Part 21

Kyetessään jatkamaan matkaa oli hän vienyt vainajan mukanaan kirstussa Osloon asti. Siellä hän Sira Jonin avulla oli saanut tälle haudan sortuneen Nikolauksenkirkon hautausmaalla, ja sitten hän oli käynyt synnintunnustuksella itse Oslon piispan luona, ja tämä oli käskenyt hänen lähteä toivioretkelle pyhän veren kirkkoon Schwerinissä. Hän oli nyt poistunut maasta.

Kristiina ei voinut tehdä toivioretkiä minnekään eikä saada synninpäästöä. Hänen täytyi istua täällä, odottaa, ajatella ja koettaa pysyä lujana vastustuksessaan.

Kummallinen kylmä talvinen valo lankesi kaikkien hänen ja Erlendin yhteisten kohtausten yli. Hän ajatteli tämän viileyttä -- niin lemmessä kuin surussa -- ja hänestä tuntui siltä, että jos hän olisi voinut ryhtyä kaikkeen yhtä myrskyisästi ja toimia päätä pahkaa, olisivat asiat kenties perästäpäin tuntuneet helpommilta kantaa. Hän saattoi joskus ajatella näinkin, että ehkä Erlend hylkää hänet. Hänestä tuntui kuin hän aina hiukan olisi pelännyt, että jos heidän asiansa mutkistuisi liian paljon, voisi Erlend heittää kaiken. Mutta hän ei tahtonut jättää Erlendiä, ennen kuin tämä itse vapautti hänet kaikista valoista.

Näin kului talvi hiljaa. Eikä Kristiina enää voinut pettää itseänsä, vaan hänen täytyi nähdä, että kotia uhkasi uusi koettelemus; Ulvhild ei ollut enää elävä kauan. Ja kesken katkeraa suruaan sisarensa kohtalon tähden hän näki kauhistuen, että totisesti oli hänen oma sielunsa villiintynyt ja synnin runtelema. Sillä kuoleva lapsi ja vanhempien sanomaton suru silmiensä edessä hän ajatteli sittenkin -- että jos nyt Ulvhild kuolee, niin miten hän sitten oli jaksava nähdä isää heittäytymättä tämän jalkojen juureen, tunnustamatta kaikkea ja turvautumatta tämän anteeksiantoon ja isäntävaltaan --.

* * * * *

Oltiin ehditty paastoon. Kansa teurasti pienempää karjaa, jonka oli toivonut voivansa pelastaa talven yli, etteivät eläimet kuolisi itsestään. Ja ihmiset sairastivat pelkän kalaruoan tähden, kun heillä sen lisäksi oli niin vähän ja kurjaa jauhoruokaa. Sira Erik päästi koko seurakunnan maitoruuan kiellosta. Mutta kansalla oli tuskin maidontippaa.

Ulvhild oli vuoteessa. Hän nukkui yksin sisarussängyssä ja joku valvoi aina hänen kanssaan yöllä. Saattoi tapahtua, että isä ja Kristiina yhtä aikaa istuivat hänen vuoteensa vieressä. Kerran sellaisena yönä sanoi Lauritsa tyttärelleen:

"Muistatko, mitä veli Edvin sanoi kerran Ulvhildin kohtalosta. Ajattelin jo silloin, että hän kenties tarkoitti tätä. Mutta työnsin tuon ajatuksen silloin luotani." Noina öinä hän väliin kertoili tapauksia lasten lapsuudesta. Kristiina istui kalpeana kivistävin sydämin, sillä hän ymmärsi isän siten rukoilevan häntä.

* * * * *

Eräänä päivänä oli Lauritsa Kolbeinin kanssa hakemassa karhunpesää pohjoisesta tunturimetsästä. Kotiintullessaan heillä oli emäkarhu reessä ja Lauritsan povessa oli elävä karhunpoika. Ulvhild ilostui hiukan isän näyttäessä sitä hänelle. Mutta Ragnfrid sanoi, ettei aika ollut sopiva sellaisen elatukselle, ja mitä hän tekikään sillä?

"Minä kasvatan sen isoksi ja köytän sen tyttärieni parvenoven vartijaksi", sanoi Lauritsa nauraen katkerasti.

Mutta heiltä ei riittänyt karhunpojalle täysimaitoa, jota se tarvitsi, ja Lauritsan täytyi tappaa se jonkun päivän perästä.

* * * * *

Aurinko sai sen verran valtaa, että keskellä päivää jo tippui hiukan vettä räystäistä. Tiaiset pysyttelivät nurkissa ja kiipesivät päivänpuoleista hirsiseinää, nakutellen sitä etsiessään kärpäsiä, jotka nukkuivat talviunta seinänrakosissa. Rinteet välkkyivät kovina ja kiiltävinä kuin hopea.

Viimeinkin eräänä iltana alkoi pilviä kasaantua kuun ympärille. Aamulla heidän herätessään oli Jørundgaard sellaisten hankien keskellä, ettei näkynyt mitään mihinkään puoleen.

Sinä päivänä he ymmärsivät Ulvhildin kuolevan.

Koko talon palveluskunta oli kutsuttu tupaan ja Sira Eirik tuli myös. Sisällä paloi paljon kynttilöitä. Aikaisin illalla sammui Ulvhildin elämä hiljaa ja rauhallisesti äidin sylissä.

Ragnfrid kesti tämän paremmin kuin kukaan oli luullut. Vanhemmat istuivat rinnatusten; he itkivät molemmat aivan hiljaa. Kaikki tuvassa olijat itkivät. Kun Kristiina meni isänsä luo, laski tämä kätensä hänen olkapäälleen. Hän tunsi, miten tytär tärisi ja vavahteli, ja veti hänet luokseen. Mutta Kristiinasta tuntui kuin isän olisi pitänyt tietää, että Kristiina oli kauempana hänestä kuin pieni vainaja vuoteellaan.

Hän ei käsittänyt, miten hän kesti. Hän muisti tuskin itse, mitä hänen tuli kestää, pysyi vaan pystyssä tylsänä ja äänettömänä, eikä taipunut voitetuksi.

-- Sitten nostettiin kirkonlattiasta pari palkkia Pyhän Tuomaksen alttarin edestä, ja siihen hakattiin hauta kivikovaan maahan Ulvhild Lauritsantyttärelle.

Satoi hiljaa ja tasaisesti lunta koko ajan, jolloin lapsi oli paareilla; satoi lunta kun hänet kannettiin hautaan ja sitä satoi edelleen, melkein pysähtymättä, koko kuukauden ajan.

Ihmisistä, jotka elivät kevään tuloa odotellen, tuntui kuin se ei milloinkaan tulisi. Päivät valkenivat ja rupesivat pitenemään ja laakso oli sulavan lumen huurussa auringon killittäessä ylhäältä. Mutta ilma pysytteli kylmänä eikä lämpö tuntunut missään. Yöllä kaikki jäätyi -- joen kuori paukahteli, tunturit kumahtelivat, sudet ulvoivat ja kettu haukkui talojen nurkissa aivan kuin keskitalvella. Kansa vuoli pettua elukoille, mutta niitä kellistyi kasoittain pahnoille. Kukaan ei ymmärtänyt, mikä lopuksi tulisi.

Kristiina läksi ulos eräänä sellaisena päivänä, jolloin tihkui vettä jalaksien uurroksissa ja jolloin lumi kiilsi hopeana pitkin maita. Auringonpaisteessa olivat kinokset syöpyneet ontoiksi, kohva murtui hiljaa ritisten Kristiinan töykäistessä sitä jalallansa. Mutta kaikkialla, missä vähänkin oli varjon paikkaa, oli ilma jäätävän kylmä ja lumi kovaa.

Hän nousi kirkkoa kohden -- hän ei tiennyt itse miksi sinne aikoi, tunsi vain vetoa sinne. Isä oli kirkossa -- siellä oli joitakin talonpoikia pitämässä kokousta kirkon parvella, tiesi Kristiina.

Ylhäällä mäessä hän tapasi talonpojat, jotka laskeutuivat rinnettä alas. Sira Eirik oli muassa. Miehet kulkivat kaikki jalan, yhtenä tummana, tuppuraisena, koukkuselkäisenä rykelmänä, puhumatta keskenään; he vastasivat nyreästi Kristiinan tervehdykseen ohikulkiessaan.

Kristiina ajatteli, että siitä oli kauan, kun kukaan oli ollut hänen ystävänsä täällä. Nykyään tiesivät kai kaikki hänet huonoksi tyttäreksi. Ehkä tiesivät enemmänkin. Ja nyt tiesivät myös kaikki, että jotakin perää oli ollut sittenkin tuossa vanhassa jutussa Arnesta ja hänestä ja Benteinistä. Ehkä hän oli hyvinkin huonossa huudossa. Hän suoristausi ja jatkoi matkaa kirkkoon.

Ovi oli raollaan. Sisällä oli kylmä, mutta kuitenkin virtasi hänen mieleensä rauha noista tummista ruskeista seinistä ja korkeista pilareista, jotka kohottivat pimeän ylös rajaan. Alttarilla ei palanut tulia, mutta ovesta lankesi sisään auringonjuova, joka välkkyi heikosti kuvilla ja astioilla.

Tuomaksen alttarin luona näki hän isän polvillaan maassa, pää painuneena ristissä olevia käsiä kohti, jotka puristivat lakkia rintaa vasten.

Arkana ja murheissaan pujahti Kristiina ulos ja jäi seisomaan kuistille. Kahden pikku patsaan välistä, joita kannatti kaari ja joista Kristiina piteli kiinni, näki hän alhaalla Jørundgaardin ja sen takana sinertävässä usvassa uivan laakson. Auringonpaisteessa välkkyi joki valkoisena, veden ja jään sekaisena, poimutellessaan läpi laakson. Mutta lepät, joita kasvoi pitkin sen vieriä, olivat kultaisenruskeina kukista ja kuusimetsä seisoi keväisen vehmaana jo kirkon seutuvilla; pikkulinnut lirkuttivat, säväköivät ja soittelivat suutaan viereisessä lehdossa. Niinpä niin, tuollaista sirkutusta sieltä oli kuulunut joka ilta auringonlaskun jälkeen.

Ja hän tunsi, että kaipaus, jonka hän oli luullut kuoliaaksi kiusatuksi, kaipaus veressä ja lihassa, liikahti äkkiä hiljaa ja hereästi talven uinumisen jälkeen.

Lauritsa Bjørgulfinpoika tuli kirkosta ulos ja sulki oven. Hän astui lähelle tytärtään ja katsoi ulos viereisestä holvikaaresta. Kristiina näki, miten tämä talvi oli kuluttanut isää. Hän ei ymmärtänyt, miten hän voi koskettaa asiaa juuri nyt, mutta se pujahti hänen suustaan:

"Onko totta, mitä äiti sanoi eräänä päivänä sinun sanoneen hänelle -- että jos se olisi ollut Arne Gyrdinpoika, niin olisit antanut suostumuksesi?"

"On", vastasi Lauritsa katsomatta häneen.

"Sitä sinä et sanonut Arnen eläessä", sanoi Kristiina.

"Siitä ei ollut puhetta. Huomasin kyllä pojan pitävän sinusta -- mutta hän ei puhunut mitään -- ja hän oli nuori -- enkä minä huomannut sinun milloinkaan ajattelevan häntä siten. Et toki voinut odottaa, että minä olisin _tarjonnut_ tytärtäni sellaiselle, jolla ei mitään ollut." Hän hymähti. "Mutta minä pidin pojasta", hän sanoi hiljaa. "Jos olisin nähnyt sinun kituvan rakkaudesta häneen --"

He seisoivat yhä. Kristiina tunsi isän katsovan häntä -- hän koetti pysyttää kasvonsa rauhallisina, mutta tunsi, miten valkoiseksi hän tuli. Silloin isä tuli hänen luokseen, kietoi molemmat kätensä hänen ympärilleen ja puristi hänet rintaansa vasten. Hän taivutti taapäin Kristiinan pään, katsoi tyttärensä kasvoihin ja peitti ne jälleen olkaansa vasten.

"Jeesus Kristus, pienokainen, noinko onneton sinä olet --"

"Minä luulen, että kuolen, isä", tämä vastasi hänelle.

Sitten hän purskahti itkuun. Mutta hän itki siksi, että tunsi isän syleilystä ja näki hänen silmistään tämän nyt olevan niin loppuunkiusatun, ettei hän jaksanut enää pysyä vastustuksessaan. Kristiina oli voittanut.

* * * * *

Yöllä hän heräsi siihen, että isä kosketti hänen olkapäätään pimeässä.

"Nouse ylös", sanoi tämä hiljaa, "kuuletko mitään --?"

Silloin Kristiina kuuli, miten nurkissa vinkui se oli etelätuulen syvä, kosteutta uhkuva sävel. Katolta valui vesi virtana alas, pihalla tohisi sade pehmeään, sulavaan lumeen.

Kristiina viskasi hameen ylleen ja meni isän perässä ulko-ovelle. Yhdessä he sitten katsoivat ulos valoisaan kevätyöhön -- heitä vastaan löi lämmin tuuli ja sade -- taivas oli yhtenä ainoana harmaana myllerryksenä, metsässä kohisi, aukealla vonkui -- ja tunturilta kuului kumeita jymähdyksiä lumen vieriessä alas.

Kristiina etsi isänsä käden ja piti sitä omassaan. Isä oli herättänyt hänet ja tahtonut näyttää hänelle tämän. Sellaista oli ollut ennen, niin hän olisi ennen tehnyt. Ja nyt oli sellaista taas.

Kun he menivät sisään paneutuakseen maata, sanoi Lauritsa:

"Vieras, joka kävi täällä viikon varrella, toi minulle kirjeen Munan Baardinpojalta. Hän aikoo tänne kesällä, käydäkseen tervehtimässä äitiänsä, ja pyytää saada tulla tapaamaan minua ja päästä puheilleni."

"Mitä aiotte vastata, isä", kuiskasi Kristiina.

"Sitä en voi sanoa sinulle vielä", vastasi Lauritsa. "Mutta tahdon puhua hänen kanssaan, ja koetan sitten toimia siten kuin katson oikeaksi Jumalan edessä, tyttäreni."

Kristiina kiipesi jälleen sänkyyn Ramborgin viereen ja Lauritsa paneutui nukkuvan vaimonsa rinnalle. Hän makasi ajatellen, että jos tulva paisui isoksi ja nousi hyvin äkkiä, oli harva talo laaksossa niin uhattu kuin Jørundgaard. Vanha ennustus sanoi, että virta veisi sen kerran.

V.

Kevät tuli kuin tempaisemalla. Joku päivä suojan puhkeamisen jälkeen oli koko kulma mustanruskeana, sateen virratessa rankkana alas. Vesi juoksi kohisten rinteitä pitkin, joki kasvoi ja levisi kuin lyijynharmaa lampi koko laaksonpohjaan, jonka keskeltä kohosi pieniä kelluvia lehtoja ja jossa möyrysi kavala, pyörteinen virranjuonne. Vesi oli noussut kauaksi Jørundgaardin maille. Kuitenkin olivat vahingot kaikkialla pienemmät kuin mitä oli pelätty.

Touot jäivät myöhäisiksi ja ihmiset kylvivät niukan siemenen rukoillen Jumalaa säästämään sen hallaöiltä syksyllä. Ja näytti siltä kuin hän tällä kertaa olisi kallistanut korvansa rukouksille ja aikonut keventää ihmisten taakkaa. Kesäkuussa oli idättävät ilmat, kesä oli kaunis ja kansa alkoi toivoa katovuoden seurausten silenevän aikaa myöten.

Syksykylvö oli ohi. Silloin tuli Jørundgaardiin kerran illan suussa neljä ratsastavaa miestä. Kaksi herraa palvelijoineen, herra Munan Baardinpoika ja Baard Petrinpoika, Hestnæsin herra.

Ragnfrid ja Lauritsa antoivat kattaa pöydän ylistupaan sekä valmistaa vieraille vuoteet parveen. Mutta Lauritsa pyysi herroja jättämään asiansa huomiseksi, kun he olivat levänneet matkan jälkeen.

Munan-herra johti puhetta aterioidessa, hän kääntyi usein puheessaan Kristiinan puoleen sekä jutteli ikään kuin he olisivat olleet hyvät tuttavat. Kristiina näki, ettei se miellyttänyt isää. Munan-herra oli lyhytsäärinen, tanakka, punanaamainen, ruma, puhelias ja hieman narrimainen käytökseltään. Häntä kutsuttiin Munan Pätkäksi tai Munan Pomppijaksi. Mutta olennostaan huolimatta oli Aashild-rouvan poika sentään ymmärtäväinen ja kykenevä mies, joka oli ollut monenlaisissa kruunun toimissa ja jonka sana myöskin painoi valtakunnan hallinnassa. Hän asui äitinsä perintökartanossa Skogheimsherredissä, oli hyvin rikas ja oli nainut rikkaan vaimon. Katri-rouva, hänen emäntänsä, oli kummallisen ruma ja avasi harvoin suutaan, mutta hänen miehensä puhui hänestä aina niinkuin tämä olisi ollut maailman viisain nainen, niin että ihmiset olivat alkaneet nimittää häntä leikillä Katri Kieleväksi ja Katri Keinoseksi. He näkyivät kuitenkin elävän sovussa ja rakkaudessa, vaikka Munan-herra oli tunnettu löysistä tavoistansa sekä ennen että jälkeen avioliiton.

Baard Petrinpoika oli kaunis ja muhkea vanha herra, joskin hänellä oli sievoinen vatsa sekä verrattain raskaat liikkeet. Hänen tukkansa ja partansa olivat hiukan haalistuneet, mutta vieläkin niissä oli yhtä paljon keltaista kuin valkeata. Kuningas Maunu Haakoninpojan kuolemasta asti hän oli elänyt rauhassa suurilla tiloillaan Nordmøressa. Hän oli toisen kerran leskenä ja hänellä oli paljon lapsia, joiden kaikkien kehuttiin olevan kauniita, kunnollisesti kasvatettuja ja hyvissä varoissa.

* * * * *

Seuraavana päivänä lähtivät Lauritsa ja miehet ylistupaan neuvottelemaan. Lauritsa pyysi vaimonsa olemaan läsnä, mutta tämä ei tahtonut. "Olkoon tämä kokonaan sinun asiasi. Tiedät, että se on raskas suru tyttärellesi, ellei sovintoa saada, mutta minä näen, etteivät esteet ole pienet."

Herra Munan antoi esiin Erlend Nikulauksenpojan kirjeen. Erlend suostui kaikkiin Lauritsan ehtoihin, jos tämä suostui antamaan hänelle tyttärensä Kristiinan. Itse oli Erlend valmis antamaan maansa ja tulonsa jäävittömien miesten arvioitavaksi, tarjoamaan Kristiinalle sellaisen omaisuuden ja huomenlahjan, että tämä joutui saamaan kolmanneksen pesästä, lukuunottamatta omia myötäjäisiänsä sekä kaikkia sukulaisilta lankeavia perintöjä, jos hän oli jäävä leskeksi ilman lapsia. Lisäksi hän lupasi Kristiinalle oikeuden hoitaa itse omaa osuuttansa pesästä, sekä sitä, minkä hän oli kotoa tuonut, että sitä, minkä hän oli saava Erlendiltä. Mutta jos Lauritsa toivoi muutosta pesänjakoon, oli hän mielellään ottava sen varteen ja järjestävä asiat sen mukaan. Ainoa ehto, johon Kristiinan suvun oli suostuttava oli se, että jos heidän lapsensa joskus nostaisivat perintöriidan, heidän ei koskaan ollut ruvettava tekemään mitättömäksi niitä lahjoja, joita hän oli antanut Eline Ormintyttären kanssa siittämilleen lapsille, vaan luvattava todistaa, että se omaisuus oli ollut lohkaistuna pesästä ennen avioliiton solmimista Kristiina Lauritsantyttären kanssa. Lopuksi tarjoutui Erlend pitämään häät kaikella asianmukaisella komeudella luonaan Husabyssä.

Lauritsa ryhtyi puheisiin ja lausui:

"Tämä on kaunis tarjous. Näen, että sukulaisenne koettaa kaikin tavoin voittaa ystävyyttäni. Näen sen jo siitä, että hän on saanut teidät, Munan-herra, toistamiseen lähtemään asialle sellaisen miehen luokse kuin minun, jolla ei ole paljon sanomista ulkopuolella tämän laakson, kuin myös siitä, että te, Baard-herra, olette vaivautunut näin pitkän matkan päähän. Mutta minun on sanottava Erlendin tarjouksesta, ettei minun tyttäreni ole kasvatettu hoitamaan itse tilojaan ja omaisuuttaan ja että olen aina aikonut hänet miehelle, jonka käsiin turvallisesti voisin jättää neidon onnen. En tiedä, kelpaisiko Kristiina hoitamaan sellaista valtaa, mutta en luule sen häntä miellyttävän. Hän on lempeä ja taipuvainen mieleltään -- ja yksi niistä syistä, jotka minulla on ollut mielessäni, asettuessani vastustamaan tätä avioliittoa, on, että Erlend on osoittanut ymmärtämättömyyttä erinäisissä asioissa. Jos Kristiina olisi ollut vallanhaluinen, uskalias ja itsepäinen nainen, olisi asia heti toinen."

Herra Munan purskahti nauruun ja sanoi:

"Hyvä Lauritsa, valitatteko te sitä, että neito on liian vähän itsepäinen --" ja Baard-herra yhtyi puheeseen hymähtäen:

"Tahtoa teidän tyttäreltänne ei mielestäni puutu -- kaksi vuotta hän on jo pitänyt Erlendin puolta teitä vastaan."

Lauritsa sanoi:

"Muistan sen kyllä, mutta tiedän mitä sanon. Vaikea hänelle on ollut itselleenkin tämä aika, jolloin hän on uhmaillut tahtoani, eikä hän ole kauan oleva iloinen sellaisen miehen luona, joka ei osaa hallita häntä."

"Sepä perkelettä", sanoi Munan-herra. "Silloin täytyy teidän tyttärenne olla hyvin toisenlainen kuin ne naiset, jotka minä tunnen, sillä minä en ole nähnyt yhtäkään, joka ei olisi tahtonut hallita itseänsä ja sitäpaitsi herraansa."

Lauritsa kohautti olkapäitään eikä vastannut mitään.

Baard Petrinpoika sanoi silloin:

"Ymmärrän, ettette te ole tullut halukkaammaksi tähän avioliittoon tyttärenne ja kasvatuspoikani välillä sen onnettoman lopun jälkeen, jonka tuo hänen luonaan ollut nainen sai. Mutta voin kertoa teille käyneen ilmi, että tuo onneton nainen oli antanut toisen miehen, Erlendin voudin Husabyssä, vietellä itsensä. Erlend tiesi tästä lähtiessään hänen kanssaan paluumatkalle laakson läpi, hän oli tarjoutunut antamaan tälle sopivat myötäjäiset, jos vouti naisi hänet."

"Oletteko varma siitä, että asia on noin", kysyi Lauritsa. -- "Vaikka en tiedä tuleeko se siitä kauniimmaksi. Vaikealta mahtanee tuntua hyvää sukua olevasta naisesta tulla talonisännän kädessä ja lähteä rengin kainalossa."

Munan Baardinpoika tarttui puheeseen:

"Saatan ajatella, Lauritsa Bjørgulfinpoika, että se mikä saa teidät eniten vastustamaan sisarenpoikaani, on tuo onneton tapaus Sigurd Saksulvinpojan vaimon kera. Mutta muistakaa, hyvä mies, Jumalan nimessä -- että tuo nuori poika asui samassa talossa nuoren, kauniin vaimon kanssa, jolla oli vanha, penseä, kykenemätön aviomies -- ja yö on puolen vuoden pituinen siellä pohjolassa; en minä ymmärrä, mitä siitä olisi voinut tulla muuta, ellei Erlend olisi ollut kerrassaan pyhä mies. Munkin vikaa ei Erlendissä ole ollut koskaan, sitä en tahdo väittää, mutta epäilen, olisiko nuori kaunis tyttärenne kiittänyt teitä, jos olisitte antanut hänet munkkinahjukselle. -- On totta, että Erlend laati elämänsä tuhmasti ja sitten yhä tuhmemmin --. Mutta asiasta täytyy kerran päästä irti -- me hänen sukulaisensa olemme koettaneet kaikin voimin auttaa poikaa jälleen jaloilleen, vaimo on kuollut ja Erlend on pitänyt kykynsä mukaan huolta hänen ruumiinsa ja sielunsa tarpeista, itse Oslon piispa on antanut hänelle synninpäästön ja hän on nyt palannut kotimaahan Schwerinistä, pyhän veren puhdistamana -- tahdotteko te olla ankarampi kuin Oslon piispa ja itse arkkipiispa, tai kuka siellä lienee tuon kalliin veren hoidossa --.

"Hyvä Lauritsa, kyllähän puhdas elämä on kaunis seikka, mutta se ei luonnistu todellakaan täysi-ikäiseltä mieheltä muutoin kuin Jumalan erikoisesta armosta. Pyhän Olavin nimessä --! Muistakaa toki, ettei itse pyhä kuninkaamme saanut tuota lahjaa ennenkuin hänen elämänsä alkoi kallistua loppuaan kohden -- arvattavasti oli siis Jumalan tahto, että hänen ensin tuli siittää kelpo nuorukainen Maunu, joka voitti pakanoiden hyökkäyksen pohjolassa. Olavi-kuningas ei siittänyt sitä poikaa kuningattarensa kera, ja kuitenkin hän istuu ylimpien pyhimysten joukossa taivaan valtakunnan saleissa. Huomaan, että tämä puhe on mielestänne sopimatonta --"

Baard-herra keskeytti hänet:

"Lauritsa Bjørgulfinpoika, minä en pitänyt tästä asiasta enemmän kuin te, kun Erlend tuli ensi kertaa luokseni ja sanoi katsoneensa itsellensä neidon, joka oli luvattu toiselle. Mutta minä olen myöhemmin huomannut, että noiden kahden nuoren välillä on niin voimallinen rakkaus, että olisi suuri synti erottaa heidän ystävyyttään. Erlend oli mukanani viimeisissä joulupidoissa, jotka Haakon-kuningas piti miehillensä -- he kohtasivat siellä ja heti toisensa nähtyään teidän tyttärenne pyörtyi ja makasi kauan liikkumatta niinkuin kuollut -- mutta minä näin kasvatuspojastani, että tämä tahtoi ennen antaa henkensä kuin luopua hänestä."

Lauritsa istui hiljaa vähän aikaa ennen kuin vastasi:

"Sellainen kuuluu kauniilta, kun siitä kerrotaan eteläisten maiden ritarisaduissa. Mutta me emme nyt ole Bretlandissa, ja etteköhän tekin vaatisi enemmän mieheltä, jonka ottaisitte vävyksenne, kuin että hän on saanut tyttärenne pyörtymään rakkaudesta kaiken kansan edessä. --"

Molemmat toiset olivat vaiti ja silloin jatkoi Lauritsa:

"Minusta tuntuu siltä, hyvät herrat, että ellei Erlend Nikulauksenpoika olisi tehnyt niin pahaa lovea tavaraansa ja maineeseensa, ette istuisi minun kaltaiseni miehen luona pyytämässä tuolla tavoin tytärtäni hänelle. Mutta minä en tahdo, että Kristiinaa sanottaisiin kohdanneen suuren kunnian päästessä rouvaksi Husabyhyn miehelle, jonka suku kuului maan korkeimpiin -- sen jälkeen kun tämä oli häpäissyt itsensä niin pahasti, ettei hän voinut odottaa parempaa naimiskauppaa tai pitää pystyssä sukunsa kunniata."

Hän nousi kiihtyneenä, astui keskilattialle ja kulki edestakaisin.

Mutta Munan-herra syöksyi pystyyn:

"Älkäähän, Lauritsa, jos puhutte häpäisemisestä, silloin teidän jumalauta tulee saada tietää olevanne liian ylpeä --"

Baard-herra pakotti hänet vaikenemaan; hän astui Lauritsan luokse:

"Ylpeä te olette, Lauritsa -- olette samanlainen kuin nuo entisajan talonpojat, jotka eivät tahtoneet ottaa vastaan ritarinimeä kuninkaalta siksi, ettei heidän ylpeytensä voinut sietää sanottavan heidän olevan kenellekään kiitollisuudenvelassa. Sanon teille, että jos Erlend olisi seisonut edessänne kaiken sen rikkauden ja kunnian loisteessa, joka hänelle oli suotu syntymässä, en olisi sittenkään katsonut alentuvani, pyytäessäni hyväsukuiselta ja varakkaalta mieheltä hänen tytärtänsä kasvatuspojalleni, jos olisin huomannut noiden kahden sydämen muuten murtuvan. Varsinkin", sanoi hän hiljaa ja laskien kätensä toisen olalle, "jos näiden laita oli sellainen, että heidän sielunrauhalleen oli paras joutua naimisiin toistensa kanssa."

Lauritsa vetäytyi pois hänen kätensä ulottuvilta; hänen kasvonsa kävivät ankariksi ja kylmiksi:

"En taida ymmärtää, mitä tarkoitatte, herra."

Miehet katsoivat toisiinsa hetken aikaa; sitten sanoi Baard:

"Tarkoitan, että Erlend on kertonut minulle heidän vannoneen toisilleen pyhän valan. Ehkä nyt ajattelette teillä olevan oikeuden vapauttaa tyttärenne siitä, koska hän on vannonut sen teidän tietämättänne. Mutta Erlendiä ette voi vapauttaa. -- Ja minä en ymmärrä asiassa muuta estettä kuin teidän ylpeytenne -- ja vihanne syntiä kohtaan. Mutta siinä te mielestäni tahdotte olla ankarampi kuin Isä Jumala itse, Lauritsa Bjørgulfinpoika!"

Lauritsa vastasi epäröiden:

"Ehkä ette ole kokonaan väärässä siinä, mitä sanotte, Baard-herra. Mutta syy, miksi enimmin olen vastustanut sitä, on ollut se, että Erlend tuntui minusta horjuvalta mieheltä tyttäreni kumppaniksi."

"Luulen voivani tästä lähin taata tyttärenpoikani", sanoi Baard hiljaisella äänellä. "Hän rakastaa Kristiinaa niin suuresti, että tiedän, jos nyt annatte hänelle Kristiinan, hänen muuttavan tapansa sellaisiksi, ettei teillä ole oleva valittamista vävyssänne."

Lauritsa ei vastannut paikalla. Silloin sanoi Baard-herra rukoilevasti ja kätensä ojentaen:

"Jumalan nimessä, Lauritsa Bjørgulfinpoika, antakaa suostumuksenne!"

Lauritsa laski kätensä Baardin käteen:

"Jumalan nimessä siis!"