Part 20

Pitkän ajan kuluttua tuli Eline Ormintytär yksin sisään. Aashild-rouva tarjosi hänelle paikan itsensä ja Kristiinan välissä; Eline kävi istumaan ja söi vähän aikaa. Silloin tällöin näkyi hänen huulillaan peitetyn hymyn jälki ja hän silmäsi Kristiinaa.

* * * * *

Hetken kuluttua lähti Aashild-rouva kotaan käymään.

Tuli oli melkein sammunut. Erlend istui kolmijalalla sen vieressä, kumarassa ja pää käsien varassa.

Aashild-rouva meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

"Jumala armahtakoon, Erlend, miten sinä olet sotkenut asiasi --!"

Erlend katsoi ylös, hänen kasvonsa olivat juomuiset surkeudesta.

"Hän kantaa lasta", hän sanoi sulkien silmänsä.

Aashild-rouvan kasvot sävähtivät ja hän tarttui tuimasti Erlendin hartioihin.

"Kenenkä sitten?", kysyi Aashild raa'asti ja juhlallisesti.

"Minun se ei ole", sanoi Erlend voimattomasti, kuten aikaisemmin. "Mutta sinä et kai usko sitä -- sitä ei usko kukaan --" hän vaipui jälleen kasaan.

Aashild-rouva asettui hänen eteensä lieden reunalle.

"Miehistäydyppäs nyt, Erlend. Ei ole helppo uskoa sinua tässä asiassa. Voitko vannoa, ettei se ole sinun?"

Erlend kohotti riutuneet kasvonsa.

"Niin totta kuin olen Jumalan armon tarpeessa --. Niin totta kuin toivon -- toivon -- Jumalan korvanneen äidille kaiken sen, mitä hänen täytyi kestää maailmassa -- minä en ole koskenut Elineen sen jälkeen kuin näin Kristiinan ensi kerran!" Hän huusi viimeiset sanat, niin että Aashild-rouvan täytyi hillitä häntä.

"Sitten minä en ymmärrä, miksi tämä olisi niin suuri onnettomuus. Sinun tulee ottaa selvä, kuka on sen isä ja palkata hänet naimaan Eline."

"Luulisin sen olevan Gissur Arnfininpojan -- voutini Husabyssä", sanoi Erlend väsyneesti. "Puhuimme siitä viime syksynä -- ja sitten myöhemminkin ja --. Sigurdin kuolemaahan on odotettu jo jonkun aikaa. Hän oli halukas naimaan hänet, jos minä antaisin sopivat myötäjäiset --"

"Niin", sanoi Aashild-rouva. Erlend jatkoi:

"Eline väittää, ettei hän huoli häntä. Hän tahtoo väittää minut isäksi. Jos vannon itseni vapaaksi -- luuletko kenenkään uskovan muuta kuin että minä vannon väärin --"

"Sinun täytyy saada hänet luopumaan tuosta päätöksestä", sanoi Aashild-rouva. "Ei ole muuta neuvoa kuin että ajat kotiin Husabyhyn hänen kanssaan huomispäivänä. Ja sitten sinun pitää olla kova ja päättäväinen ja saada toimeen tuo avioliitto voutisi ja Elinen kesken."

"Niin", sanoi Erlend. Sitten hän viskautui suulleen ja itki ääneen.

"Etkö sinä ymmärrä, täti -- mitä sinä luulet Kristiinan ajattelevan tästä --"

* * * * *

Yöllä nukkui Erlend kodassa miesten kanssa. Tuvassa nukkui Kristiina Aashild-rouvan kanssa tämän vuoteessa, ja Eline toisessa vuoteessa. Bjørn lähti talliin.

Seuraavana aamuna seurasi Kristiina Aashild-rouvaa läävään. Tämän lähtiessä kotaan varustamaan einettä, kantoi Kristiina maidon tupaan.

Siellä paloi kynttilä pöydällä. Eline oli puettu ja istui sänkynsä laidalla. Kristiina toivotti hiljaa hyvän huomenen, haki maitokulhon ja siivilöi maidon siihen.

"Annatko minulle siemauksen maitoa?" kysyi Eline. Kristiina otti puisen kauhan ja ojensi sen toiselle; tämä hörppi ahnaasti maitoa ja katsoi laidan yli Kristiinaan.

"Sinä siis olet Kristiina Lauritsantytär, joka on erottanut minut Erlendistä", hän sanoi, antaen kauhan takaisin.

"Tietänette itse, oliko tuossa mitään erottamista", vastasi nuorempi.

Eline puri huultaan.

"Mitä sinä aiot tehdä", hän sanoi, "jos Erlend väsyy sinuunkin kerran ja tahtoo naittaa sinut palvelusrengilleen? Aiotko silloinkin totella Erlendiä?"

Kristiina ei vastannut; silloin toinen nauroi ja sanoi:

"Nyt sinä kai tottelet häntä joka asiassa. Mitenkähän olisi -- heittäisimmekö arpaa yhteisestä miehestämme, me kaksi Erlend Nikulauksenpojan jalkavaimoa."

Kun ei vastausta kuulunut, nauroi hän jälleen ja sanoi: "Oletko niin typerä, ettet tahdo kieltää olevasi jalkavaimo?"

"Sinulle en viitsi valehdella", sanoi Kristiina.

"Ei se hyödyttäisikään", vastasi Eline entiseen tapaansa. "Minä tunnen tuon miehen. Hän pörhisteli kai edessäsi niinkuin teiri toista kertaa tavatessanne, niinhän? Säälin sinua, kaunis lapsi."

Kristiinan posket kalpenivat. Kipeänä inhosta hän sanoi hiljaa:

"En tahdo puhua kanssasi --"

"Luuletko, että hän tulee kohtelemaan sinua paremmin kuin minua!" yltyi Eline uudestaan puhumaan. Silloin Kristiina vastasi purevasti:

"Minä en ole valittava, tekipä hän miten tahtoi. Itse lähdin harhateille -- enkä itke ja volise, jos tie alkaa viedä umpeen --"

Eline oli ääneti vähän aikaa. Sitten hän sanoi punaisena kasvoiltaan ja ääni epävarmana:

"Minäkin olin neito, kun hän sai minut, Kristiina -- vaikka olin ollut tuon vanhan miehen vaimo seitsemän vuotta. Mutta sinä et voine ymmärtää, miten kurjaa se oli."

Kristiina alkoi ankarasti täristä. Eline katsoi häneen. Sitten hän kaivoi matka-arkustaan, joka oli hänen vieressään vuodeportaalla, pienen sarven. Hän rikkoi vahan ja sanoi hiljaa:

"Sinä olet nuori ja minä vanha, Kristiina. Tiedän turhaksi taistella sinua vastaan -- sinun aikasi on nyt. Tahdotko juoda kanssani, Kristiina?"

Kristiina ei hievahtanut. Silloin toinen kallisti sarvea. Kristiina huomasi, ettei hän juonut. Eline sanoi:

"Sen kunnian voit kai sentään suoda minulle, että juot kanssani -- ja lupaat, ettet ole oleva kova äitipuoli lapsilleni?"

Kristiina tarttui sarveen. Samassa aukaisi Erlend oven. Hän pysähtyi paikalleen ja katsoi toisesta toiseen.

"Mitä tämä merkitsee", hän kysyi.

Silloin vastasi Kristiina, ja hänen äänensä oli viiltävä ja villi:

"Me juomme toistemme onneksi, me kaksi jalkavaimoasi --"

Erlend tarttui hänen ranteeseensa ja väänsi hänen kädestään sarven. "Ole vaiti", sanoi hän tuikeasti. "Sinä et saa juoda hänen kanssaan."

"Minkätähden en", sanoi Kristiina äskeisellä äänellä. "Hän oli yhtä neitseellinen kuin minä sinun vietellessäsi hänet --"

"Sen hän on sanonut niin usein, että taitaa lopulta uskoa sen itse", sanoi Erlend. "Muistatko, miten lähetit minut Sigurdin puheille tuon lorun kera, ja hän näytti toteen, että hän jo ennen oli tavannut sinut toisen miehen kainalossa."

Kalpeana inhosta kääntyi Kristiina poispäin. Eline oli tullut tummanpunaiseksi, sitten hän sanoi uhmaavasti:

"Ei hän silti spitaaliseksi tule, vaikka juokin kanssani."

Erlend kääntyi vihaisena Elineä kohti -- ja äkkiä hänen kasvonsa venähtivät pitkiksi ja jäykistyivät:

"Jeesus!" pääsi hänen suustaan kuulumattomasti. Hän tarttui Elineä käsivarteen.

"Juo siis hänen onnekseen", sanoi hän käskevästi ja vapisten. "Juo ensin itse, sitten hän on juova perästäsi."

Eline riuhtaisihe irti äänekkäästi voihkaisten. Hän pakeni takaperin pitkin huonetta, toinen jälessänsä. "Juo", tämä käski. Hän tempasi tikarinsa vyöstä ja seurasi ase kädessä toista. "Juo se ryyppy, jonka olet varustanut Kristiinan juotavaksi." Hän tarttui Elineä käsivarteen ja kiskoi hänet pöydän luo painaen hänet juomasarvea kohti.

Eline parkaisi ja painoi päänsä käsiään vasten.

Erlend päästi hänet irti, seisoi ja vapisi.

"Helvetti oli elämäni Sigurdin luona", huusi Eline, "sinä, sinä lupasit -- mutta sinä olet ollut vielä kamalampi minulle, sinä Erlend!"

Silloin Kristiina astui esiin ja tarttui sarveen: "Yhden meistä on juotava -- molempia sinä et voi pitää --"

Erlend sieppasi häneltä sarven ja lennätti hänet luotaan niin kiivaasti, että hän kaatui maahan Aashild-rouvan vuoteen viereen.

Erlend painoi juoma-astiaa Eline Ormintytiären suuta vasten -- hän seisoi polvi penkillä tämän kimpussa pöydän luona, ja pitäen tätä päästä koetti pakoittaa häntä juomaan.

Eline työnsi kätensä Erlendin käsivarren alle, tempasi tikarin pöydältä ja tavoitti sillä Erlendiä. Isku ei viiltänyt juuri muuta kuin Erlendin vaatteita, Silloin hän käänsi terän itseään vasten ja vaipui heti sen jälkeen syrjittäin Erlendin syliin.

Kristiina nousi lattialta ja tuli heidän luokseen. Erlend piteli Elineä, tämän pää riippui alas hänen käsivarreltaan. Hän alkoi korista melkein heti -- hänellä oli verta kurkussa, sitä valui hänen suustaan. Hän syljeksi sitä ulos ja sanoi:

"Sinulle minä olin aikonut -- sen juoman -- kaikista niistä kerroista -- jolloin olet pettänyt minua --"

"Hae Aashild-täti tänne", sanoi Erlend matalasti. Kristiina seisoi liikkumatta.

"Hän kuolee", sanoi taas Erlend.

"Silloin hänen osansa on parempi kuin meidän", lausui Kristiina. Erlend katsoi häneen -- hänen silmiensä epätoivo sai Kristiinan pehmenemään. Hän lähti ulos tuvasta.

"Mikä nyt?" kysyi Aashild-rouva Kristiinan astuessa kotaan.

"Me olemme tappaneet Eline Ormintyttären", sanoi Kristiina. "Hän kuolee --"

Aashild-rouva lähti juoksuun. Mutta Eline henkäisi viimeisen kerran hänen astuessaan sisään.

* * * * *

Aashild-rouva oli pannut kuolleen pitkälleen penkille, pessyt veren hänen kasvoistaan ja peittänyt ne liinalla. Erlend seisoi selkä seinää vasten ruumiin takana.

"Ymmärrätkö, että tämä oli pahin, mitä saattoi tapahtua?"

Hän oli latonut puita ja karankoja uuniin; nyt hän asetti sarven niiden keskeen ja puhalsi tulen liekkiin.

"Voitko luottaa miehiisi", hän kysyi jälleen.

"Ulviin ja Haftoriin luulisin kyllä --. Jonia ja sitä miestä, joka tuli Elinen keralla, en tunne paljoa."

"Ymmärräthän", sanoi Aashild, "että jos tulee ilmi Kristiinan ja sinun olosi yhdessä täällä, ja että olitte tuvassa yksin hänen kanssaan silloin kun hän kuoli, olisit yhtä hyvin voinut antaa Kristiinan juoda Elinen sarvesta. -- Ja jos leviää tieto myrkystä, on kansa muistava sen, mistä _minua_ syytettiin kerran. -- Oliko hänellä sukua tai ystäviä?"

"Ei", sanoi Erlend hiljaa. "Hänellä ei ollut ketään muita kuin minä."

"Kuitenkin", jatkoi Aashild-rouva, "voi käydä vaikeaksi salata asia ja saada ruumis tieltä, ilman että pahin epäluulo lankeaisi sinuun."

"Hänen pitää päästä vihittyyn maahan", sanoi Erlend, "vaikka se veisi minulta koko Husabyn. Mitä sinä sanot, Kristiina?"

Kristiina nyökäytti päätään.

Aashild-rouva istui vaiti. Mitä enemmän hän mietti, sitä vaikeampi hänen oli keksiä selvitystä. Pirtissä istui neljä miestä -- voisiko Erlend lahjoa heidät vaikenemaan, voisivatko he saada jonkun näistä, erittäinkin Elinen saattomiehen, lähtemään maasta: kaikki yhtä epävarmaa. Ja Jørundgaardissa tiedettiin Kristiinan olleen täällä -- jos Lauritsa saisi kuulla asiasta, ei kukaan voinut arvata, mihin tämä saattoi ryhtyä. Ja sitten oli kuollut saatava pois. Länsitunturi ei ollut ajateltavissa -- jälellä oli Raumsdalin tie, Trondheimiin tunturin yli vievä tie, tai sitten eteläinen tie, joka kulki laakson pohjaa. Ja jos totuus tulisi julki, ei sitä uskottaisi -- vaikkakin sen annettaisiin käydä täydestä.

"Minun täytyy neuvotella tästä Bjørnin kanssa", sanoi hän, nousi ja meni ulos.

Bjørn Gunnarinpoika kuunteli vaimonsa kertomusta yhtään ainoata jännettä liikauttamatta ja siirtämättä katsettaan Erlendistä.

"Bjørn", sanoi Aashild-epätoivoisena. "Jonkun täytyy vannoa nähneensä hänen itse surmanneen itsensä."

Bjørnin elottomat silmät tummenivat hitaasti; hän katsoi vaimoonsa ja hänen suunsa vetäytyi kieroon hymyyn:

"Tarkoitat, että tuon jonkun tulisi olla minä?"

Aashild-rouva risti kätensä ja kohotti ne häntä kohden: "Bjørn, ymmärräthän mitä tämä merkitsee noille kahdelle --"

"Ja sinä arvelet, että minun elämäni on jo loppuunkulutettu", kysyi hän vitkaan. "Vai tarkoitatko, että minussa on vielä jälellä sen verran sitä miestä, joka olin ennen, että uskallan vannoa väärin pelastaakseni tuon pojan sortumasta? Minusta, joka itse jouduin haudatuksi -- koko loppuiäkseni. Sanoin 'jouduin'", korosti hän vielä.

"Sen sinä sanot siksi, että minä olen nyt vanha", kuiskasi Aashild. Kristiina purskahti vihlovaan itkuun. Hän oli istunut nurkassa Aashildin vuoteen luona jäykistyneenä ja hiljaa. Nyt hän itki hillittömästi. Oli kuin Aashild-rouvan ääni olisi repinyt hänen sydämensä auki. Se oli ollut raskas lemmen muistoista, oli kuin vasta tuo ääni olisi saanut Kristiinan selvästi käsittämään, mitä hänen ja Erlendin rakkaus oli ollut. Kuuman ja kiihkeän onnen muisto tulvahti kaiken yli -- huuhtoi pois menneen yön paatuneen, epätoivoisen vihan. Hän tajusi ainoastaan rakkautensa ja tahtonsa kestää lujana.

Kaikki kolme katsoivat häneen. Silloin Bjørn-herra tuli hänen luokseen, nosti häntä leuan alta ja katsoi häneen:

"Sanotko sinä, Kristiina, että hän teki sen itse?"

"Ei ole yhtään väärää sanaa siinä, mitä olette kuullut", sanoi Kristiina päättävästi. "Me kiusasimme häntä, kunnes hän teki sen."

"Hän oli tarkoittanut Kristiinalle vielä pahemman kohtalon", sanoi Aashild.

Bjørn-herra päästi Kristiinan. Hän meni ruumiin ääreen, nosti sen siihen sänkyyn, missä Eline oli nukkunut yöllä, ja käänsi sen kasvot seinään päin; sitten hän veti peitteen hyvästi sen yli.

"Voit lähettää Jonin ja sen miehen, jota et tunne, kotiin Husabyhyn viemään sellaista sanaa, että Eline palaa matkassasi etelään. Anna heidän ratsastaa puolenpäivän aikaan. Sano, että naiset nukkuvat vielä ja että he saavat aterioida kodassa. Sitten saat puhua Haftorin ja Ulvin kanssa. Onko hän uhannut tehdä tätä ennen? Niin että voit tehdä siitä valan, jos sellaista kysyttäisi?"

"Joka ainoa ihminen, joka on ollut talossani viimeiset vuodet, jolloin asuimme siellä", sanoi Erlend väsyneesti, "voi todistaa hänen uhkailleen ottaa henkensä -- ja myöskin minun henkeni toisin ajoin -- kun puhuin tahtovani erota hänestä."

Bjørn nauroi karkeasti.

"Sitähän minä ajattelin. Illalla puemme hänet matkatamineihin ja istutamme hänet rekeen. Sinä saat istua hänen rinnallensa --". Erlend horjahti. "Sitä minä en saata."

"Paljonkohan _sinussa_ on jälellä miestä, kun vielä saat hoitaa asioitasi parikymmentä vuotta lisää", sanoi Björn. "Luuletko paremmin voivasi ajaa? Niin minä istun kuolleen vieressä. Meidän on ajettava yöllä ja takateitä, kunnes saavumme Froniin. Tässä pakkasessa ei kukaan tiedä, kauanko hän on ollut kuollut. Ajamme munkkien majapaikkaan Roaldstadissa. Siellä me todistamme, sinä ja minä, teidän joutuneen sanakiistaan reessä. Se on todistettua, ettet sinä ole suostunut elämään hänen kanssaan sen jälkeen kuin pääsit kirouksesta, kuten myös, että olet kosinut vertaistasi neitoa. Ulv ja Haftor saavat pysyä syrjässä koko matkan, niin että saattavat vannoa, jos tarvitaan, nähneensä hänet viimeksi elävänä. Sen kai sinä voit saada aikaan? Munkkien luona voit hommata hänet kirstuun -- ja sitten saat ostaa papeilta hänelle hautarauhan ja itsellesi sielunrauhan.

"Eihän tämä ole kaunista, ei. Mutta sinä et ole järjestänyt asioitasi niin, että ne näyttäisivät kauniimmilta. Älä seiso siinä kuin mikäkin ämmä, joka on pyörtymässä. Herra varjele, poika, sinä et ole vielä tuntenut miekanterää kurkullasi."

* * * * *

Tunturilta puhalsi pureva tuuli -- ilmassa lenteli hienoa, hopeankiiltävää vitiä, jota tuuli ajoi alas kinoksilta ja pyöritteli kuutamoisessa sinisessä ilmassa, miesten lähtiessä matkalle.

Reen eteen oli valjastettu kaksi hevosta peräkkäin.

Erlend istui ajamassa. Kristiina meni hänen luokseen:

"Tällä kertaa, Erlend, saat koettaa lähettää minulle sanan matkan menosta ja siitä, miten sinun asiasi käyvät."

Toinen rutisti hänen kättään niin, että Kristiina luuli veren purskahtavan kynsien juuresta:

"Vieläkö sinä rohkenet pysyä minussa, Kristiina?"

"Vielä", vastasi tämä ja lisäsi kotvasen kuluttua: "kaikkeen tähän olemme syypäät yhteisesti -- minä kiihoitin sinua, sillä tahdoin hänen kuolemaansa."

Aashild-rouva ja Kristiina seisoivat katsoen ajajien jälkeen. Reki oli milloin ylhäällä kinoksen harjalla, milloin syvällä lumessa. Se hävisi näkyvistä eräässä alankopaikassa -- ja tuli esille kauempana valkoisella kukkulalla. Mutta sitten miehet ajoivat erään töyrään varjoon ja katosivat kokonaan.

Molemmat naiset istuivat uunin edessä selkä tyhjään sänkyyn päin, josta Aashild-rouva oli kantanut vaatteet ja oljet ulos. He tunsivat molemmat, että se seisoi siinä ammollaan ja tuijotti heitä.

"Tahdotko nukkua kodassa yöllä", kysyi Aashild-rouva kerran.

"Eikö tuo liene sama, missä me nukumme", sanoi Kristiina.

Aashild-rouva lähti ulos ilmaa katsastamaan.

"Jos siellä rupeaa tuulemaan tai tulee suojailma, eivät he ehdi kauas ennenkuin joutuvat kiinni", sanoi Kristiina.

"Täällä Haugenissa tuulee aina", vastasi Aashild-rouva. "Ei siellä näy merkkiäkään ilmanmuutoksesta."

"Sinun ei tule unohtaa, minkälaisen kohtalon hän oli aikonut teille", virkkoi Aashild-rouva taas kerran.

Kristiina vastasi hiljaa:

"Olisin minä voinut tahtoa samaa hänen sijassansa."

"Et mitenkään sinä olisi voinut tahtoa saattaa toista ihmistä spitaaliseksi", sanoi Aashild-rouva kiihtyen.

"Muistatko, täti, sinä sanoit kerran minulle, että on hyvä kun ei ihminen uskalla tehdä sitä, mikä hänestä ei ole kaunista. Mutta ettei ole yhtä hyvä, jos joku asia ei näytä kauniilta siksi, ettei uskalla tehdä sitä."

"Sinä et uskaltaisi tehdä sitä siksi, että se on synti", sanoi Aashild-rouva.

"Niin, en luule", sanoi Kristiina. "Mutta niin on, että minä olen jo tehnyt yhtä ja toista, jota en olisi uskonut uskaltavani tehdä ennen, sentähden että se oli synti. Mutta minä en silloin tiennyt, että syntiä seuraa toisten polkeminen."

"Erlend oli päättänyt lopettaa huonon elämänsä paljon ennen kuin hän tapasi sinut", vastasi Aashild kiihkeästi. "Jo sitä ennen noiden kahden välit olivat loppuneet."

"Tiedän sen", sanoi Kristiina. "Mutta hänellä ei liene ollut liikaa syytä uskoon, ettei Erlendin päätöksiä voisi horjuttaakin."

"Kristiina", rukoili Aashild-rouva tuskissansa, "et kai sinä jätä Erlendiä nyt. Te ette ole enää pelastettavissa muuten, kuin että pelastatte toisenne."

"Noin tuskin kukaan pappi opettaisi", sanoi Kristiina hymyillen hyytävästi. "Mutta minä tiedän, etten tule jättämään Erlendiä, en, vaikka minun täytyisi polkea maahan oma isäni."

Aashild-rouva nousi.

"Voimme yhtä hyvin toimittaa jotakin kuin istua tässä tyhjin toimin", hän sanoi. "Turha meidän taitaa olla mennä nukkumaankaan."

Hän nouti kirnun kamarista, kantoi tupaan maitoastioita, joista kaatoi maidon kirnuun ja asettui kirnuamaan.

"Anna minun tehdä tämä", pyysi Kristiina. "Minulla on nuorempi selkä."

He hääräsivät puhumatta; Kristiina seisoi kamarin oven luona kirnuamassa ja Aashild karttasi villaa lieden luona. Vasta sitten kun Kristiina oli siivilöinyt joukosta voin ja alkoi painella sitä, kysyi hän äkkiä:

"Aashild-täti -- eikö teitä milloinkaan peloita se päivä, jolloin teidän täytyy seisoa Jumalan edessä?"

Aashild-rouva nousi, tuli Kristiinan luokse ja asettui tämän eteen valoon:

"Ehkä rohkenen kysyä häneltä, joka on luonut minut sellaiseksi kuin olen, voiko hän armahtaa minua kun hänen aikansa on läsnä. Sillä minä en ole milloinkaan pyytänyt hänen armoansa tehdessäni vastoin hänen käskyjänsä. Enkä ole milloinkaan tinkinyt Jumalalta taikka mieheltäni yhtään penninkiä siitä leiviskästä, josta minut on pantu vastaamaan maallisessa kodissamme."

Vähän ajan kuluttua hän sanoi hiljaa:

"Munan, vanhin poikani, oli kaksikymmenvuotias. Hän ei ollut silloin sellainen kuin tiedän hänen olevan nyt. Eivät ne sellaisia olleet, lapseni, eivät --"

Kristiina vastasi hiljaa:

"Mutta teillä on sentään ollut Bjørn-herra rinnallanne koko ajan, joka päivä ja yö."

"On -- sekin minulla on ollut", sanoi Aashild.

* * * * *

Vähän ajan kuluttua voi oli valmis. Aashild-rouva sanoi silloin, että heidän täytyi koettaa heittäytyä kyljelleen vähäksi aikaa.

Pimeässä vuoteessa kietoi hän käsivartensa Kristiinan hartioiden ympärille ja veti tuon nuoren pään poveansa vasten. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän kuuli tämän tasaisesta, hiljaisesta hengityksestä, että hän oli nukahtanut.

IV.

Pakkanen yhä pysyi. Jokaisessa laakson navetassa ammuivat ja valittivat nälkäiset eläimet kylmää. Mutta kansa säästi apetta jo nyt, minkä taisi.

Juhlimiset jäivät vähiin tänä vuonna, jokainen pysytteli omalla kolkallansa.

Jouluna pakkanen yltyi -- tuntui siltä kuin se olisi kiristänyt yhä kovemmin päivä päivältä. Ihmiset saattoivat tuskin muistaa näin ankaraa talvea -- ei satanut lisää lunta, ei edes tunturilla, mutta se lumi, joka oli satanut Klemensinmessun aikaan, jäätyi kovaksi kuin kivi. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta päivien alkaessa. Yöllä räiskivät ja leimusivat revontulet pohjoisessa, ne nuoleksivat puolta taivaankantta -- mutta eivät tuoneet muutosta säähän; jonakin päivänä saattoi pilveillä, tuhuutella hiukan kuivaa lunta, sitten tuli jälleen kirkas ilma ja kirvelevä pakkanen. Laagen jymisi ja pulahteli uhkaavasti jääkuoren alla.

Joka aamu ajatteli Kristiina, että nyt hän ei jaksanut enää, ei jaksanut elää päivää loppuun asti. Joka päivä hän tunsi kuin kaksintaistelun isän ja itsensä välillä. Ja noinko heidän nyt täytyi olla vastatusten kun jokainen elävä olento laaksossa kärsi _yhden_ koettelemuksen alla. Mutta kun ilta tuli, oli hän jälleen kestänyt.

Ei isä ollut tyly. He eivät milloinkaan puhuneet siitä, mikä heitä erotti, mutta Kristiina tunsi kaikesta siitä, mitä isä jätti sanomatta, tämän taipumattoman tahdon pysyä kiellossaan.

Ja häntä vihloi isän ystävyyden ikävä. Se kirveli niin kauheasti siksi, että Kristiina tiesi, miten paljon muuta tällä oli kannettavaa ja jos olisi ollut kuin ennen, olisi hän puhunut kaikesta Kristiinan kanssa. -- Oli kyllä totta, että Jørundgaardissa selvittiin paremmin kuin useimmissa kartanoissa, mutta heilläkin tuntui katovuosi alituiseen aamusta iltaan. Muulloin oli Lauritsalla ollut tapana talvisaikaan kasvattaa ja kesyttää varsahevosiaan, mutta tänä vuonna hän oli jo syksyllä myynyt ne kaikki etelään. Ja tytär kaipasi hänen ääntään pihamaalla, hänen teuhaamistaan noiden notkuvien, pörhökarvaisten kaksivuotiasten kera, leikki, jota isä rakasti niin suuresti. Ei heillä ollut näkynyt puutetta aitoissa, ladoissa, ei lantavarastoissa sitten viime vuoden syksyn, mutta Jørundgaardissa kävi nyt paljon pyytäjiä, sekä ostohaluisia että avun tarvitsijoita, eikä kukaan lähtenyt tyhjin käsin talosta.

Myöhään eräänä iltana tuli muuan hyvin vanha nahkapukuinen mies hiihtäen. Lauritsa puhui hänen kanssaan ulkona ja Halvdan kantoi hänelle ruokaa kotaan. Kukaan talon väestä, joka oli hänet nähnyt, ei tiennyt, ken hän oli -- luultavasti joku niistä poloisista, jotka elivät tunturilla; ehkä Lauritsa oli tavannut tämän jossakin siellä. Mutta isä ei puhunut mitään vieraasta, eikä myöskään Halvdan.

Mutta eräänä iltana tuli eräs mies, jonka kanssa Lauritsa Bjørgulfinpoika oli rettelöinyt vuosikaudet. Hän vei tämän kanssaan aittaan. Mutta tupaan astuttuaan hän sanoi:

"Kaikki hakevat minun apuani. Mutta talossani ovat kaikki minua vastaan. Myöskin sinä, vaimo", hän sanoi tälle kiivaasti.

Silloin äiti lensi Kristiinaa kohden: "Kuuletko, mitä isäsi sanoo minulle! En minä ole sinua vastaan, Lauritsa. Ja olethan sinäkin jo kuullut, Kristiina, mitä Roalstadissa tapahtui, kun hän ajoi etelää kohti tuon toisen hyväkkään ja huorintekijän, Haugenilaisen sukulaisensa kanssa -- hän poloinen lopetti itse päivänsä, tuo vaimo, jonka hän oli viekoitellut hylkäämään koko sukunsa."

Kristiina vastasi paatuneena:

"Näen teidän tuomitsevan Erlendiä yhtä ankarasti niistä vuosista, jolloin hän on pyrkinyt irti synnistä, kuin siitä ajasta, jolloin hän on elänyt siinä."

"Jeesus Maaria", huudahti Ragnfrid, lyöden kätensä yhteen. "Minkälainen sinusta on tullut! Eikö edes tämä ole saanut sinua muuttamaan mieltä!"

"Ei", sanoi Kristiina. "En ole muuttanut mieltä."

Silloin katsoi Lauritsa ylös penkiltä, jossa hän oli istunut Ulvhildin kanssa:

"En minäkään, Kristiina", hän virkkoi hiljaa.

* * * * *

Mutta Kristiina tiesi sittenkin tavallaan muuttaneensa mieltä, tai ellei juuri mieltä, niin ainakin katsomustapaa. Hän oli saanut sanan asian kulusta, koko tuosta onnettomuusretkestä. Se oli sujunut paremmin kuin odottaa taidettiin. Pakkanen vai mikä lienee vaikuttanut sen, että Erlendin rintaan saama naarmu oli alkanut ärtyä; hän joutui makaamaan jonkun aikaa Roaldstadin majapaikassa. Bjørn-herra oli hoitanut häntä päiväsaikaan. Mutta Erlendin ollessa haavoitettu selvisi asia helpommin, herättäen luottamusta.