Part 2

"Pahempiako sanot", kysyy Lauritsa ajatuksissaan, silittäen tyttären päätä. "Vuoren välissä, eteläpuolella Raanekampeneita, näin kerran kolme pikkupoikaa, suurin oli niinkuin tämä Kristiina tässä -- niillä oli keltainen tukka ja nahkamekko yllä. Ne irvistivät minulle kuin sudenpennut ennenkuin juoksivat pois piiloon. Ei ole kovin kumma, jos joku köyhä äijä, jonka poikia ne olivat, haluaisi nitistää itselleen lehmän taikka pari --"

"Hohoo, on ne pentunsa sudella ja karhullakin", sanoo Isrid vihaisesti. "Etkä sinä säästä niitä, sinä Lauritsa, niitä etkä pentuja. Eivätkä ne kuitenkaan ole oppineet lakia tai kristinuskoa, kuten nuo ilkityöntekijät, joille sinä suot kaikkea hyvää --"

"Niinkö sinusta tuntuu, että suon heille kaikkea hyvää, jos soisin heille vähän parempaa kuin kaikista pahinta", sanoo Lauritsa, hymyn oirein. "Mutta tule nyt, niin saamme nähdä, minkälaisen evään Ragnfrid on valmistanut meille tällä kertaa." Hän tarttui Kristiinan käteen ja lähti taluttamaan tätä. Ja hän kumartui tämän yli ja sanoi hiljaa: "Ajattelin kolmea pikku veljeäsi, pikkarainen."

He kurkistivat vartiomajaan, mutta siellä haisi umpealta ja homehtuneelta. Kristiina kerkesi katsahtaa ympärilleen, mutta näki vain jonkun turvepenkin seinän vierustalla, avonaisen tulisijan keskilattialla ja tervatynnyreitä, tervaspuikkoja ja tuohuksia. Lauritsa tuumi, että syötäisiin mieluummin ulkona, ja alempaa koivuhaasta löytyi sievä, vihanta nurmi.

He purkivat kuormahevosen kantamukset ja heittäytyivät nurmelle. Ja Ragnfridin eväsreppu sisälsi runsaasti hyvää ruokaa -- pehmeää leipää ja hienoa ohukaisleipää, voita, juustoa, läskiä ja ilmassa kuivattua peuranlihaa, rasvaista, keitettyä naudanrintaa, kaksi isoa nassakallista saksalaista olutta ja pieni leili simaa. Sitten leikattiin joutuin liha kappaleiksi ja jaettiin jokaiselle, Halvdanin, vanhimman miehistä, hieroessa tulta -- oli turvallisempaa istua lämpimän ääressä täällä metsän sydämessä.

Isrid ja Arne nyhtivät kanervia ja tunturikoivun varpuja ja viskasivat niitä rovioon; kuului sähinää kun tuli nuoli tuoreet lehdet oksista, niin että pieniä valkoisia höytyviä lenteli korkealle lieskan punaiseen harjaan asti; savu pelmusi mustana ja sakeana seesteiselle taivaalle. Kristiina istui katsoen tuota; hänestä näytti siltä kuin tuli olisi iloinnut siitä, että se oli päästetty irti leikkimään ja teuhaamaan. Se oli toisenlainen täällä kuin kotona liedessä, jossa se sai palvella keitoksien tekoa ja valaista tupaa.

Hän istui nojautuen isäänsä toinen käsivarsi tämän polvella; isä antoi hänelle parhaita paloja niin paljon kuin hän tahtoi ja tarjosi olutta, minkä verran hän jaksoi juoda, sekä maistelutti ahkerasti simaleilin laidasta.

"Lapsi tulee niin juovuksiin, ettei jaksa kävellä takaisin karjatuvalle", sanoi Halvdan nauraen, mutta Lauritsa silitti tytön pyöreitä poskia:

"Onhan meitä silloin miehiä kantamaan häntä -- juoma tekee hänelle hyvää -- juo sinäkin, Arne -- te, jotka olette kasvuiässä vielä, teille tekee jumalanvilja pelkkää hyvää -- antaa tuoreen, punaisen veren ja makean unen, mutta ei herätä hulluutta ja mieletöntä menoa --"

Miehet kallistivat hekin syvään ja ahkerasti nassakoita; Isridkään ei ollut toisia huonompi, ja pian kuuluivat heidän äänensä ja tulen räiske ja ritinä kuin kaukaisena huminana Kristiinan korviin -- hänen päänsä alkoi kallistua alas. Hän ymmärsi vielä sen, että toiset koettivat saada Lauritsaa kertomaan mitä outoja asioita hän oli nähnyt metsästysretkillään. Mutta tämä ei tahtonut ilmaista paljoakaan, ja Kristiinan mielestä tuntui niin turvalliselta ja hyvältä -- ja hän oli niin kylläinen.

Isä istui pehmeä ohraleivän kimpale kädessään; hän vatvoi leivänkappaleita kunnes ne tulivat hevosen näköisiksi, sitten murensi hän särvintä hienoiksi suikuloiksi ja asetti ne hajasäärin leipähevosten selkään; sitten pani hän ne ratsastamaan reittään pitkin Kristiinan suuhun. Mutta pian Kristiinaa rupesi niin väsyttämään, ettei hän enää jaksanut avata suutaan eikä purra -- ja sitten hän kellahti syrjälleen mäkeen ja vaipui uneen.

* * * * *

Herätessään hän huomasi olevansa pehmoisessa ja pimeässä, isän kainalossa -- tämä oli käärinyt vaippansa heidän molempien peitoksi. Kristiina nousi istumaan, pyyhkäsi kasvoiltaan hien ja irroitti hilkan, että ilma pääsi kuivaamaan hänen kostean tukkansa.

Päivä oli varmaankin jo pitkällä, sillä auringonpaiste oli keltainen ja varjot olivat pidenneet ja painumassa kaakkoon. Tuulesta ei ollut enää tietoakaan; itikat ja sääsket lauloivat ja surisivat nukkuvien ympärillä. Kristiina istui liikkumatta, kynsi sääskenpuremia käsiään ja katsoi ympärilleen -- vuorenköngäs heidän vieressään paistoi valkoisena sammaleesta ja keltaisena jäkälästä keskipäivän helteessä, ja myrskynkaatopuista rakennettu rovio haritti taivasta vasten kuin jonkin ihmeellisen eläimen luuranko.

Kristiinasta alkoi tuntua pahalta -- oli niin kummallista nähdä kaikkien toisten nukkuvan keskellä kirkasta kesäpäivää. Jos hän kotona sattui heräämään yöllä, lepäsi hän turvallisesti kiinni äidin kyljessä, seinävaate toisella puolen. Hän tiesi räppänän ja salvan olevan kiinni suojaksi yötä ja myrskyä vastaan, ja ääntelyiden lähtevän ihmisistä, jotka nukkuivat makeasti taljojen ja patjojen sisässä. Mutta noita ihmismöykkyjä, jotka kellivät ympäri mäkeä pitkin sekä poikki, pienen mustan- ja valkoisenkirjavan tuhkakeon ympärillä, olisi voinut luulla vaikka kuolleiksi -- mikä retkotti vatsallaan, mikä selällään polvet pystyssä, ja äänet, jotka heistä lähtivät, peloittivat Kristiä. Isä kuorsasi raskaasti, mutta Halvdanin hengitys vinkui merkillisesti nenässä. Ja Arne makasi syrjällään kasvot käsivartta vasten, välkkyvä, vaaleanruskea tukka hajallaan kanervikossa; hän nukkui niin hiljaa, että Kristiina alkoi pelätä hänen kuolleen. Hänen täytyi kumartua eteenpäin ja koetella häntä -- silloin tämä hiljaa liikahti unissaan.

Kristiinan päähän pälkähti äkkiä, että he kukaties olivat nukkuneet yhden päivän yli ja että nyt oli toinen päivä -- ja silloin hän säikähti niin kovasti, että ravisteli isää; mutta tämä vain örähti ja kuorsasi edelleen. Kristiinan omakin pää tuntui vielä raskaalta, mutta hän ei rohjennut paneutua nukkumaan. Siksi hän ryömi tuhkakasan ääreen ja sohi sitä kepillä -- pohjalla hehkui vielä hiukan kypeneitä. Hän pisti siihen lisää kanervia ja risuja, joita keräsi ympäriltä, mutta ei uskaltanut mennä ulkopuolelle nukkuvien piirin hakemaan isompia oksia.

Silloin tömähti ja karahti tanner ihan hänen lähellään -- Kristiinan sydän hypähti ja hän jähmettyi pelosta. Sitten hän näki puiden välissä jotakin punaista, ja Guldsveinen ilmestyi koivun varpujen keskeen, seisahtui ja katseli häntä kirkkailla, vaaleilla silmillään. Kristiina tuli niin iloiseksi, että nousi pystyyn ja juoksi oritta vastaan. Siellä oli se ruskea hevonenkin, jolla Arne oli ratsastanut, ja kuormahevonen myös. Silloin Kristiina tunsi olonsa helpoksi ja turvatuksi; hän meni niiden luokse ja taputteli kaikkia kolmea lautasille; mutta Guldsveinen taivutti päänsä alas, niin että Kristiina ylettyi silittämään sen turpaa ja puistelemaan sen kellertävää harjaa, ja se nuuski hänen käsiään pehmeillä sieraimillaan.

Hevoset lönkyttivät hiljalleen apeksien alas koivikkoa kohti ja Kristiina lähti niiden matkaan, sillä hän ei ymmärtänyt pelätä mitään vaaraa, kunhan hän vain pysytteli Guldsveinenin lähettyvillä -- se oli antanut kyytiä karhuille ennenkin. Ja tässä kasvoi ihan mustanaan mustikoita ja lasta janotti ja hänellä oli ilkeä maku suussa; olutta hänen ei oikein tehnyt mieli, mutta imelät, mehukkaat marjat olivat aivan kuin viiniä. Louhikossa pienen matkan päässä näki hän vattujakin -- ja silloin hän tarttui Guldsveineniä suitsiin ja pyysi sitä kiltisti mukaansa sinne, ja ori seurasi taipuisasti pikku tyttöä. Kristiinan edetessä yhä alemmaksi vieremän laitaa se seurasi perästä tytön huutaessa sitä, ja molemmat toiset hevoset seurasivat Guldsveineniä.

Kristiina kuuli puron liplattavan ja lorisevan lähellä; hän meni ääntä kohti kunnes tuli sen luo, ja laskeutui pitkäkseen suurelle rantapaadelle, jossa pesi hikiset, sääskenpuremat kasvonsa ja kätensä. Paaden alla seisoi vesi liikkumatta mustana silmänä, sillä vastapäätä kohosi kohtisuora kallioseinä matalan koivu- ja pajuvesakon takaa -- se oli paras peili, mitä olla saattoi, ja Kristiina kumartui sen yli katsoen kuvaansa vedestä, sillä hän tahtoi nähdä oliko Isrid ollut oikeassa, sanoessaan hänen muistuttavan isää.

Hän hymyili ja nyökkäsi ja kumartui yhä lähemmä, kunnes hänen tukkansa tapasi tuon pyöreänaamaisen ja suurisilmäisen pikkutytön tukan, joka katsoi häntä purosta.

Ympärillä kasvoi mahdottoman paljon hienoja vaaleanpunaisia kukkaröyhelöitä, joita kutsutaan virmajuuriksi -- ne olivat paljon punaisempia ja kauniimpia täällä tunturipuron partaalla kuin kotona joen rannoilla. Nyt poimi Kristiina niitä ja sitoi joka varren heinänkorrella, kunnes hänellä oli mitä ihanin, tihein, vaaleanpunainen seppele. Lapsi painoi sen hiuksilleen ja juoksi puron laitaan katsomaan, miltä hän näytti, ollessaan nyt koristettu täysi-ikäisen neidon tavoin, joka on menossa tanssiin.

Hän kurottihe yli veden ja näki oman tumman kuvansa nousevan pohjasta ja käyvän selvemmäksi sitä mukaa kuin se läheni -- ja silloin hän näki puron kalvossa pensaiden keskellä toisella rannalla ihmisen, joka oli kumartunut häntä kohti. Äkisti hän ponnahti polvilleen ja katsoi toiselle puolen. Ensin hänestä tuntui siltä, kuin olisi siellä ollut vain tunturiseinä ja puut, jotka olivat yhdessä rykelmässä sen juurella. Mutta yhtäkkiä hän huomasi lehtien lomassa kasvot -- toisella rannalla seisoi nainen, jolla oli valkoiset kasvot ja liehuva pellavankeltainen tukka -- tämän suuret vaaleanharmaat silmät ja värähtelevät, punertavat sieraimet muistuttivat Guldsveineniä. Nainen oli puettu johonkin vihreältä vivahtavaan vaatteukseen, ja oksat ja varvut peittivät hänet korkeaa povea myöten, joka välkkyi ja kimalteli soijista ja ketjuista.

Kristiina katsoi näkyä -- silloin nainen nosti kättään, näytti hänelle kultakukista solmittua seppeltä ja viittasi sillä.

Kristiina kuuli Guldsveinenin äkkiä korskahtavan kovaa ja säikähtyneesti -- hän kääntyi katsomaan taakseen -- ori kimmahti pystyyn, kiljui pitkään ja äänekkäästi, pyörähti ympäri ja porhalsi ylämäkeen että tanner tömisi. Toiset hevoset seurasivat perästä -- mennä pyyhälsivät suoraan vierinkivirinnettä ylös, kivien ropistessa ympärillä ja oksien ja juurien katkeillessa ruskaen.

Silloin Kristiina päästi kovan huudon. "Isä", huusi hän, "isä!" Hän sai jalat alleen, juoksi rinnettä ylös hevosten perästä tohtimatta katsoa taakseen, kapusi vieremää ylös, takertui helmoihinsa ja vieri alas vähän matkaa, kiipesi taas ylämäkeen tapaillen tukea vertavuotavin käsin, ryömi eteenpäin kipein, revityin polvin, huusi Guldsveineniä ja isää -- hien valuessa koko ruumista pitkin, virratessa kuin vesi hänen silmiensä sisään, ja sydämen takoessa haljetakseen kylkiluita vastaan; kauhun itku pusersi hänen kurkkuansa.

"Isä, isää!"

Silloin hän kuuli tämän äänen jostakin ylempää. Hän näki tämän tulevan pitkin harppauksin vieremän poikki -- auringossa välkkävän vieremän; matalat koivut ja haavat seisoivat liikkumatta rinteellä ja niiden lehdet välkähtelivät auringonpaisteessa -- rinne oli niin hiljainen ja valoisa, mutta isä tuli juosten mäkeä alas, huutaen häntä nimeltä, ja Kristiina lysähti kasaan ja ymmärsi, että hän nyt oli pelastettu.

"Sancta Maria!" Lauritsa laskeutui polvilleen tyttären viereen ja nosti hänet syliinsä -- hän oli kalpea ja hänen suunsa oli niin omituisen näköinen, että Kristiinaa rupesi peloittamaan vieläkin enemmän; oli kuin hän vasta isän kasvoista olisi nähnyt, miten suuressa vaarassa hän oli ollut.

"Lapsi, lapsi --", hän nosti tämän veriset kädet, katseli niitä, näki seppeleen tämän paljaassa päässä ja kosketti sitä. "Mitä tämä on -- miten olet joutunut tänne, pikkarainen --"

"Minä lähdin Guldsveinenin perästä", nyyhkytti hän isänsä rinnalla. "Minua rupesi niin peloittamaan kun te kaikki nukuitte, mutta sitten tuli Guldsveinen. -- Ja sitten joku viittasi minulle joen toiselta puolen --"

"Kuka viittasi -- oliko se joku mies?"

"Ei, se oli nainen -- se viittasi ja sillä oli kultainen seppel kädessä -- luulen, että se oli maahis-impi, isä --"

"Jeesus Kristus", sanoi Lauritsa hiljaa tehden ristinmerkin lapsen ja itsensä yli.

Hän auttoi Kristiinaa rinnettä ylös, kunnes he tulivat ruohoiselle penkereelle; silloin hän nosti lapsen syliinsä ja kantoi tätä eteenpäin. Lapsi riippui hänen kaulassaan ja itki ääneen -- eikä voinut lakata, vaikka isä kuinka koetti kiellellä.

Vähän ajan kuluttua he kohtasivat miehet ja Isridin. Tämä löi kätensä yhteen, kuultuaan mitä oli tapahtunut:

"Niin, kyllä se on ollut haltia-impi -- hän on koettanut viekoitella tuon kauniin lapsen vuoreen, uskokaa minua --"

"Ole vaiti", käski Lauritsa tuimasti. "Meidän ei olisi pitänyt puhella semmoisia täällä metsän keskellä -- ei sitä tiedä kuka piilee kiven alla ja kuulee joka sanan."

Hän veti esiin kultaisen kaulakäätynsä paidan alta ja ripusti sen ynnä pyhän ristin Kristiinan kaulaan, pistäen sen tämän paljasta rintaan vasten.

"Ja te toiset", hän sanoi, "tietäkääkin pitää kurissa suunne, sillä Ragnfridin ei pidä milloinkaan saada tietää, että lapsi on ollut näin suuressa vaarassa."

Nyt käytiin ottamaan kiinni hevosia, jotka olivat juosseet metsään ja sitten palattiin kiireesti karjalaitumelle, jonne toiset hevoset olivat jääneet. Kaikki nousivat sitten ratsaille ja ajoivat Jørundgaardin karjataloa kohti; sinne ei ollut pitkä matka.

Aurinko oli laskemassa heidän saapuessaan sinne; karja oli tarhassa ja Tordis oli juuri lypsämässä vuohia. Karjatuvassa seisoi puuro liedellä valmiiksi keitettynä, sillä karjanhoitajat olivat nähneet heidät ylhäällä vartiorovion luona aikaisemmin päivällä; heitä oli siis tiedetty odottaa.

Vasta silloin taukosi Kristiinan itku. Hän istui isänsä sylissä syöden puuroa ja viilipiimää isän lusikasta.

Lauritsa aikoi seuraavana päivänä käydä eräällä lammella kauempana tunturilla; siellä oli pari paimenta sonnien kera. Kristiinalla oli alunpitäen ollut lupa päästä mukaan, mutta nyt sanoi isä, että hän sai jäädä tupaan: -- "ja pitäkääkin huoli siitä, Tordis ja Isrid, että ovi pysyy lukossa ja räppänä suljettuna siihen asti kun me palaamme metsältä -- sekä Kristiinan että tuon kastamattoman tähden, joka makaa kätkyessä."

Tordis oli joutunut niin säikähdyksiin, ettei uskaltanut jäädä enää tunturille sylilapsen kanssa, hän oli vielä kirkottamatta synnytyksen jälkeen -- vaan halusi mieluimmin palata laaksoon heti. Lauritsa sanoi, että se oli luonnollista hänestä; Tordis saattoi lähteä toisten matkassa seuraavan päivän iltana; hän arveli saavansa jonkun vanhemman leski-ihmisen Jørundgaardista tämän sijaan.

Tordis oli levittänyt tuoksuvaa, tuoretta tunturiheinää nahkojen alle lavitsoille; sillä oli niin vahva ja makea tuoksu, että Kristiina nukkui jo melkein isän lukiessa isämeitää ja Avea.

"Ja kyllä nyt kuluu kotvan aikaa, ennenkuin otan sinut toistamiseen tunturille", sanoi Lauritsa, taputtaen häntä poskelle.

Kristiina havahtui horroksestaan:

"Isä -- enkö minä pääse sinun mukanasi eteläänkään syksyllä, kuten olet luvannut --"

"Sen sitten näemme", sanoi Lauritsa, ja paikalla nukahti Kristiina suloiseen uneen lammasnahkojen välissä.

II.

Joka kesä oli Lauritsa Bjørgulfinpojan ollut tapana tehdä ratsastusretki etelään tarkastamaan Foliossa olevaa kartanoaan. Nämä isän retket olivat kuin rajapyykkejä Kristiinan elämässä -- ensin pitkät poissaolon viikot, sitten suuri ilo isän palatessa kotiin kauniine Oslon-tuomisineen -- vierasmaalaisine kankaineen Kristiinan kapioita varten, viikunoineen, rusinoineen ja hunajaleipineen; ja isällä oli aina niin paljon hauskaa kertomista Kristiinalle.

Mutta tänä vuonna ymmärsi Kristiina isän matkalla olevan erikoisemman tarkoituksen. Sitä lykättiin ja lykättiin, Loptsgaardin vanhukset ilmestyivät odottamatta ratsastaen taloon, istuivat pöydän ääressä isän ja äidin kanssa, puhuivat perinnönjaosta ja emätilasta ja lunastusoikeudesta ja vaikeuksista, joita kartanonhoito täältä käsin tuotti, ja Oslon piispanistuimesta ja kuninkaan kartanosta, joihin tarvittiin niin paljon työvoimaa naapureiden tiloilta. Miehet ehtivät tuskin ollenkaan leikkiä Kristiinan kanssa, hänet lähetettiin kotaan palvelustyttöjen luokse. Kristiinan eno, Trond Ivarinpoika Sundbystä, kävi heillä useammin kuin ennen -- mutta hän ei ollut koskaan leikkinyt tai naljaellut Kristiinan kanssa.

Vähä vähältä hänelle selvisi, mitä tämä kaikki merkitsi. Isä oli siitä pitäen kun he olivat muuttaneet Siliin, koettanut kerätä haltuunsa maita näillä seuduin, ja ritari Andres Gudmundinpoika oli nyt ehdottanut Lauritsalle tilanvaihtoa; hän olisi luopunut Formosta, joka oli Andres-herran äidin perintötila, ja pyysi sijaan Skogia, joka olisi sopinut hänelle paremmin, sen jälkeen kun hänet oli määrätty kuninkaan henkivartioväkeen ja hän harvoin jouti käymään kotilaaksossa asti. Lauritsa ei ollut halukas luopumaan Skogista, joka oli hänen perintötilansa -- se oli joutunut hänen sukuunsa kuninkaan lahjoitusmaana; mutta vaihto saattoi sentään olla edullinenkin monessa suhteessa. Mutta Lauritsan veli, Aasmund Bjørgulfinpoika olisi myös mielellään lunastanut Skogin -- hän asui Hadelandissa, oli naimisen kautta saanut kartanon sieltä -- ja nyt oli epätietoista, tahtoiko Aasmund luopua perintöosuudestaan.

Mutta eräänä päivänä sanoi Lauri Ragnfridille, että hän tänä vuonna ottaa Kristiinan mukaan Skogiin -- tämän tuli toki nähdä kartano, missä oli syntynyt ja mikä oli hänen isänsä syntymäkoti, jos se joutuisi pois heidän käsistänsä. Ragnfrid myönsi tämän oikeaksi, vaikka häntä vähän peloitti lähettää noin avutonta lasta sellaiselle retkelle, kun hän ei itse päässyt mukaan.

Ensi aikoina sen jälkeen kun Kristiina oli nähnyt haltia-immen, hän oli niin arka, että enimmäkseen pysytteli sisällä äidin luona -- hän joutui jo pelon valtaan nähdessään jonkun niistä miehistä, jotka olivat olleet mukana matkalla ja tiesivät, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän iloitsi siitä, että isä oli kieltänyt kertomasta näystä.

Mutta kun oli kulunut joku aika, alkoi hänen tehdä mieli puhua siitä. Itsekseen ollen hän kertoi siitä jollekin -- hän ei tiennyt kenelle, -- ja voi ihmeellistä, mitä enemmän aikaa kului, sitä paremmin hän tunsi muistavansa kaiken ja sitä selvemmin hän näki edessään tuon ihanan naisen --

Mutta suurin kumma oli kuitenkin se, että aina, kun hän ajatteli haltia-impeä, alkoi hän kaivata niin kauheasti Skogin-matkaa ja häntä alkoi yhä enemmän peloittaa, että isä jättäisikin hänet kotiin.

Kerran hän sitten herätessään parvella näki vanhan Gunhildin ja äidin istumassa kynnyksellä, tarkastellen Lauritsan oravannahkapinkkoja. Gunhild oli leskivaimo, joka kulki talosta toiseen valmistaen turkisvaippoja ja muuta samankaltaista. Kristiina ymmärsi heidän puheistaan, että hänelle nyt piti teettää uusi vaippa oravannahkasisuksin, laidat näädännahkoista. Siitä hänelle selvisi, että hän pääsisi isän matkaan ja hän hyppäsi seisoalleen sängyssä ja kirkaisi ilosta.

Äiti tuli hänen luokseen ja silitti Kristiinan poskea:

"Noinko kovasti sinä iloitset, kun saat jättää minut tänne?"

* * * * *

Ragnfrid sanoi samat sanat sinä aamuna, jolloin heidän piti lähteä kartanosta. Oli noustu varhain, ulkona oli pimeä ja rakennusten välillä uiskenteli tiheä usva. Kristiinan katsoessa ovesta, minkälainen ilma oli tulossa, aaltoili lyhtyjen ympärillä ja oviaukoissa kuin harmaa savu. Miehet juoksivat aittojen ja tallin väliä ja naiset kantoivat höyryäviä puuropatoja ja lihakeittopurnukoita kodan puolelta -- matkamiesten tuli saada yltäkyllin vahvaa ruokaa ennen aamukylmään lähtöä.

Sisällä oltiin aukomassa nahkasäkkejä, joihin työnnettiin unohtuneita matkakapineita. Ragnfrid muistutteli miehelleen kaikkia asioita, joita hän oli antanut toimeksi tälle, sukulais- ja tuttavapaikkoja, joita oli matkan varrella -- ketä Lauritsan täytyi käydä tervehtimässä ja ketä ei saanut jättää kyselemättä.

Kristiina juoksi edestakaisin, heitti hyvästit moneen kertaan jokaiselle eikä pysynyt paikallaan missään.

"Noinko kovasti sinä iloitset, Kristiina, kun saat jättää minut tänne niin pitkäksi aikaa", kysyi äiti. Kristiina suuttui ja tuli pahoilleen yhdellä kertaa ja hän toivoi, ettei äiti olisi sanonut noin. Mutta hän vastasi parhaan ymmärryksensä mukaan.

"En, hyvä äiti, mutta olen iloinen kun pääsen isän mukaan."

"Niin kai se on", sanoo Ragnfrid huoaten. Sitten suuteli hän lasta ja korjasi vähän tämän pukua.

Ja vihdoinkin he sitten istuivat satulassa koko matkasaattue -- Kristiina Morvinin selässä, joka oli ennen ollut isän ratsastushevonen ja joka oli vanha, viisas ja luotettava. Ragnfrid ojensi viimeisen sydämenvahvistusryypyn hopeapikarista miehelleen, asetti kätensä tyttärensä polvelle ja pyysi tätä muistamaan kaiken, mitä äiti oli painanut hänen mieleensä.

Sitten he ratsastivat kartanolta aamun hämärtäessä. Usva peitti kuin maito koko seudun. Mutta hetken kuluttua se alkoi ohentua ja sitten rupesi jo päivänpaiste loimottamaan lävitse. Ja sumusta ilmestyi vihreitä kasteisia äpärikköniittyjä ja valjuja sänkipeltoja, keltalehtisiä puita ja pihlajoita, joissa kellui kiiltävät punaiset marjat. Tunturinkyljet häämöittivät sinisinä sumun ja huurun keskeltä -- sitten repesi usvapeite, leijuen tukkoina niittyjä pitkin; ja he ratsastivat alas laaksoon häikäisevässä auringonpaisteessa, Kristiina joukon etunenässä isänsä rinnalla.

* * * * *

Hamariin he saapuivat pimeänä sateisena iltana, ja Kristi istui isän edessä satulassa, sillä hän oli niin uupunut, että kaikki keikkui hänen silmissään -- meri, joka kuulsi kelmeänä oikealla, mustat puut, jotka karistivat vettä heidän päälleen heidän ajaessaan alitse, ja heidän harmaanlikaisilla vainioilla kohtaamansa tummat huoneryhmät.

Kristiina ei enää laskenut päiviä -- hänestä tuntui kuin matkaa olisi kestänyt loppumattomasti. He olivat olleet tervehtimässä sukua ja tuttavia pitkin laakson vartta; hän oli tullut tuttavaksi suurkartanoiden lasten kanssa ja leikkinyt vieraissa tuvissa ja vajoissa ja pihamailla, ja hänellä oli ollut yllään punainen pukunsa, jossa oli silkkihihat, monta kertaa. Päivällä he olivat levähtäneet maantien laidoissa kun oli kaunis ilma; Arne oli poiminut Kristiinalle pähkinöitä ja Kristiina oli saanut nukkua aterioiden jälkeen nahkasäkkien päällä, joissa oli miesten vaatteet. Eräässä talossa oli heille annettu vuoteisiin silkkipäällysteiset pielukset, mutta yhtenä yönä heidän oli täytynyt nukkua majoituspaikassa, ja siellä oli ollut eräässä sängyssä nainen, joka itki hiljaa ja katkerasti joka kerran kun Kristiina heräsi unesta. Mutta kaikki yöt hän oli nukkunut turvassa isän leveän selän takana.

* * * * *

Kristiina heräsi säpsähtäen -- hän ei tiennyt, missä oli, mutta sama outo helinä ja kumu, jonka hän oli kuullut unissaan, jatkui yhä. Hän oli yksin sängyssä, ja huoneessa, missä se seisoi, paloi tuli liedellä.

Kristiina kutsui isää ja tämä nousi lieden luota, missä oli istunut, ja tuli hänen luokseen paksu nainen mukanansa.

"Missä me olemme?" kysyi Kristiina, ja Lauritsa nauroi ja sanoi:

"Olemme nyt Hamarissa ja tämä tässä on Margret, Farteinin vaimo -- sano kauniisti päivää, sillä sinä nukuit kun me tulimme tänne. Mutta nyt auttaa Margret sinulle vaatteet ylle."

"Onko nyt sitten aamu?" sanoi Kristiina. "Minä luulin, että sinä rupeaisit nukkumaan. No, auta minua nyt sitten", pyysi hän. Mutta Lauritsa sanoi ankarasti, että Kristiinan tuli kiittää Margretia, joka tahtoi auttaa häntä. "Ja katsoppa, minkälaisen lahjan hän tuo sinulle!"

Margretilla oli kädessä punaiset kengät, silkkisillä nauhoilla sidottavat. Vaimo hymyili nähdessään Kristiinan ilostuvan ilmeen ja puki hänen päälleen paidan ja sukat vuoteessa, ettei Kristiinan tarvinnut nousta avojaloin savilattialle.

"Mikä se panee tuolla tavoin?", kysyi Kristiina, "niinkuin kirkonkello, jossa on paljon kelloja?"