Part 19

Vähän tämän jälkeen istuivat nuo neljä nuorta miestä penkillä, selin pöytään, katsellen vanhaa rouvaa, joka hääräili hiljaa ja joutuisasti ruoan toimittamisessa. Hän levitti pöydälle liinan ja pani sen päälle palavan kynttilän, toi esiin voita, juustoa, karhun kinkun ja korkean pinon ohuita, hienoja leipäkorppuja. Hän kantoi olutta ja simaa kellarista tuvan alta ja kaatoi sitten puuron hienolle puuvadille sekä käski heitä alkamaan.

"Ei tässä ole paljoa noin nuorille ja vankoille miehille", hän sanoi hymyillen. "Keitän toisen padallisen. Huomenna saatte parempaa -- minulla on ollut kota lukittuna talvisaikaan, paitsi milloin on leipomista tai oluen panoa. Meitä on vähän väkeä talossa, ja minä alan käydä vanhaksi, sisarenpoika."

Erlend nauroi ja puisti päätään. Hän huomasi miestensä käyttäytyvän tuota vanhaa vaimoa kohtaan niin kunnioittavasti ja huomaavaisesti, ettei hän ollut nähnyt milloinkaan näitä sellaisina.

"Sinä olet omituinen nainen, täti. Äiti oli kymmenen vuotta vanhempi sinua ja hän oli vanhemman näköinen viimeksi sinun luona käydessämme kuin miltä sinä näytät vieläkään."

"Nuoruus haihtui nopeasti Ragnhildilta, niin on asia", sanoi Aashild-rouva hiljaa. "Mistä sinä nyt tulet", kysyi hän tuokion kuluttua.

"Olen ollut jonkun aikaa pohjoisessa, Lesjassa", sanoi Erlend. "Olen pitänyt asuntoa siellä. En tiedä, osannetko arvata, millä asioilla minä liikun näillä mailla?"

"Tarkoitat, tiedänkö minä sinun kosineen Lauritsa Bjørgulfinpojan tytärtä Jørundgaardin kartanosta?" virkkoi Aashild-rouva.

"Niin", sanoi Erlend. "Pyysin häntä julkisesti ja kaikella kunnialla, mutta Lauritsa Bjørgulfinpoika antoi jyrkän kiellon. Nyt en tiedä muuta neuvoa, koska Kristiina ja minä emme aio antaa erottaa itseämme, kuin että ryöstän hänet pois väkivalloin. Minulla on -- minulla on ollut tiedustaja seudulla ja tiedän hänen äitinsä olleen Sundbyssä Klemensinmessusta asti ja aikovan jäädä sinne joksikin aikaa; Lauritsa on niemellä muiden laakson miesten kanssa noutamassa talvivaroja Siliin."

Aashild-rouva mietti vähän.

"Tuo tuuma on paras jättää täyttämättä, Erlend", hän lausui. "En luule neidon seuraavan sinua hyvällä, ja et kai aio käyttää väkivaltaa."

"Kyllä hän seuraa. Olemme puhuneet tästä monta kertaa -- hän on useasti pyytänyt minua viemään itsensä pois."

"Onko Kristiina --!" sanoi Aashild-rouva. Sitten hän nauroi: "Ei sinun silti tule luottaa siihen, että saat hänet kanssasi, kun todella aiot pitää hänen sanastansa kiinni."

"Kyllä", sanoi Erlend. "Ja olin nyt ajatellut, täti, että sinä lähettäisit sanan Jørundgaardiin, pyytäen Kristiinaa luoksesi -- viikoksi tai siten, vanhempien ollessa poissa. Silloin ehtisimme Hamariin ennen kuin kukaan huomaa häntä kadonneeksi", selitti hän.

Aashild-rouva vastasi, koko ajan hymyillen:

"Oletko myös ajatellut, mitä meidän on vastaaminen, Bjørnin ja minun, kun Lauritsa tulee vaatimaan meitä tilille tyttärestään?"

"Olen", sanoi Erlend. "Että meitä oli neljä asestettua miestä, ja että neito oli suostuvainen."

"En tahdo auttaa sinua tässä asiassa", sanoi rouva kiivaasti. "Lauritsa on ollut uskollinen ystävämme monta vuotta -- hän ja hänen vaimonsa ovat kunnian väkeä, enkä minä tahdo ryhtyä pettämään heitä tai häpäisemään Kristiinaa. Jätä rauhaan se neito, Erlend. Olisi muutenkin jo aika sukumme nähdä sinua toisenlaisissa toimissa kuin kiertämässä maasta toiseen milloin minkin varastetun naisen kanssa --"

"Meidän on paras puhua kahdenkesken, täti", sanoi Erlend lyhyeen.

Aashild-rouva otti kynttilän, meni kamariin ja sulki oven heidän perästään. Hän istuutui jauhopurnun päälle. Erlend seisoi kädet vyöhön pistettyinä ja katsoi alas häneen.

"Voit sanoa vielä senkin Lauritsa Bjørgulfinpojalle, että Sira Jon vihki meidät Gerdarudissa, ennen kuin matkustimme eteenpäin rouva Ingebjørg Haakonintyttären luo Ruotsiin."

"Vai siten", sanoi Aashild-rouva. "Oletko varma siitä, että Ingebjørg-rouva tahtoo ottaa teidät vastaan sinne tullessanne?"

"Puhuin hänen kanssaan Tunsbergissä", sanoi Erlend. "Hän kohteli minua rakkaana sukulaisena ja kiitti minua siitä, että tarjosin hänelle palvelustani joko täällä tai Ruotsissa. Ja Munan on luvannut lähettää hänelle kirjeen mukanani."

"Tiedät kai senkin", sanoi Aashild-rouva, "että jos voit saada jonkun papin vihkimään itsenne, niin on Kristiina kadottanut kaikki oikeutensa taloon ja tavaraan isänsä jälkeen. Eivätkä hänen lapsensa tule olemaan sinun laillisia perillisiäsi. Epävarmaa on myös, tullaanko häntä katsomaan oikeaksi vaimoksesi."

"Ehkä ei tässä maassa. Siksi minä lähdenkin etsimään turvaa Ruotsista. Hänen kantaisänsä Laurentius Laamanni ei ollut koskaan toisella tapaa naimisissa neitsyt Bengtan kanssa -- he eivät saaneet koskaan tämän veljen suostumusta. Ja kuitenkin häntä kohdeltiin rouvana --"

"Heillä ei ollut lapsia", sanoi Aashild-rouva. "Luuletko minun poikieni pitävän pois hyppysiään sinun perinnöstäsi, jos kuolisit ja Kristiina jäisi leskeksi ja hänelle jäisi lapsia, joista saatettaisiin kiistellä, ovatko ne aviossa syntyneet!"

"Tuomitset väärin Munania", sanoi Erlend. "Toisia lapsia tunnen vähän -- tiedän, ettei sinulla ole syytä liikaan lempeyteen heitä kohtaan. Mutta Munan on aina ollut uskollinen sukulaismieheni -- hän on iloinen siitä, että minä menen naimisiin; hän oli puhemieheni. -- Ja voinhan minä tunnustaa omikseni lapset, jotka meille syntyvät --"

"Sillä olet merkitsevä niiden äidin jalkavaimoksesi", sanoi Aashild-rouva. "Mutta minä en ymmärrä, miten tuo hiljainen Jon Helgesøn uskaltaisi antautua vihoihin piispan kanssa, vihkiessään sinut vastoin lakia."

"Minä ripitin itseni hänelle kesällä", sanoi Erlend alentaen ääntään. "Silloin hän lupasi vihkiä meidät, jos kaikki muut keinot näyttäytyisivät turhiksi."

"Siten siis", sanoi Aashild-rouva. "Olet ottanut selkääsi vaikean synnin, Erlend. Kristiinalla oli hyvä olo vanhempiensa luona -- ja häntä odotti hyvä naimakauppa kauniin ja kunniallisen, hyvää sukua olevan miehen kanssa."

"Kristiina on kertonut", lausui Erlend, "sinun sanoneen, että hän ja minä voisimme sopia hyvin yhteen. Ja ettei Simon Andreksenpoika ollut sopiva mies hänelle."

"Minä olen sanonut ja minä olen sanonut", kivahti täti. "Minä olen sanonut niin paljon elämäni aikana. -- En ymmärrä, miten olet voinut saada tahtosi läpi Kristiinaan nähden noin helpolla. Monta kertaahan te ette ole voineet edes tavata toisianne. Enkä minä olisi uskonut tuon neidon olevan helpolla otettavissa --"

"Tapasimme Oslossa", sanoi Erlend. "Sitten hän oli käymässä, setänsä luona Gerdarudissa. Hän tuli metsään tapaamaan minua." Erlend katsoi alas ja sanoi hyvin hiljaa: "Me saimme olla yksin siellä --."

Aashild-rouva kavahti pystyyn. Erlend taivutti päänsä vielä alemma.

"Ja siitä pitäen -- hän oli ystäväsi, niinkö", kysyi Aashild-rouva epäuskoisesti.

"Niin", Erlend hymyili herkästi ja väristen. "Siitä pitäen olimme ystäviä. Eikä hän ollut kovin vastaan -- mutta syytön hän on silti. Silloin hän tahtoi minun viemään itsensä pois -- hän ei halunnut takaisin omaistensa luokse --"

"Mutta sinä et tahtonut?"

"En, tahdoin koettaa saada hänet vaimokseni hänen isänsä suostumuksella?"

"Onko siitä kauan", kysyi Aashild-rouva.

"Siitä tulee vuosi Laurinmessunaikaan", vastasi Erlend.

"Et ole pitänyt kiirettä kosinnalla", virkkoi toinen.

"Hän ei ollut aikaisemmasta kihlauksestaan vapaa", vastasi Erlend.

"Etkö senjälkeen ole ollut hänen likettyvillään", kysyi Aashild.

"Saimme asetetuksi niin, että tapasimme muutaman kerran" -- jälleen kulki hänen huulillaan äskeinen väreilevä hymy. "Eräässä talossa kaupungissa."

"Jumalan nimessä", sanoi Aashild-rouva. "Olen auttava sinua ja häntä niin hyvin kuin voin. Huomaan, että Kristiinalle on käyvä liian vaikeaksi elää vanhempiensa katon alla sellainen taakka hartioillaan. Ei kai siinä ole enempää?" kysyi hän.

"Ei, mikäli minä olen kuullut", sanoi Erlend lyhyesti.

"Oletko ajatellut", kysyi Aashild hetken kuluttua, "että Kristiinalla on ystäviä ja omaisia pitkin laakson laitoja?"

"Meidän täytyy kulkea salaa, niin paljon kuin voimme", sanoi Erlend. "Siksi meidän on päästävä matkaan pian, että ehdimme kappaleen matkaa, ennenkuin isä palaa kotiin. Sinun on lainattava meille rekesi, täti."

"Entä hänen setänsä Skogissa -- mitä hän on sanova kuullessaan sinun hommaavan häitä hänen veljensätyttären kanssa?"

"Aasmund on puhunut puolestani Lauritsalle", sanoi Erlend. "Hän ei voi olla kumppalimme, mutta hän on ummistava silmänsä -- meidän täytyy tulla papin luokse yöllä ja matkustaa eteenpäin yöllä. Ja sitten toivon Aasmundin esittävän Lauritsalle asian siten, ettei sovi jumalaapelkääväisen miehen, sellaisen kuin Lauritsa, käydä erottamaan meitä, kun pappi kerran on vihkinyt meidät -- vaan hänen on paras antaa suostumuksensa, niin että meistä tulee laillinen aviopari. Sinun tulee sanoa hänelle samaa. Saakoon hän asettaa sovinnon ehdot ja määrätä mieleisensä sakot."

"En luule, että Lauritsa Bjørgulfinpoikaa on hyvä neuvoa tässä asiassa", sanoi Aashild-rouva. "Jumalan ja Pyhän Olavin nimessä, tuumasi ei miellytä minua, sisarenpoika. Mutta ymmärrän sen olevan viimeisen keinon, mihin voit ryhtyä, jos mielit parantaa sen vaurion, jonka olet tehnyt Kristiinalle. Tahdon itse ratsastaa Jørundgaardiin huomenna, jos annat mukaani yhden miehistäsi ja jos voin saada pohjoisrinteen Ingridin hoitamaan eläimiä."

* * * * *

Aashild-rouva tuli Jørundgaardiin seuraavana iltana kuun parastaikaa kamppaillessa viimeisten päivänsäteiden kanssa. Hän näki, miten kalpeaksi ja kaitaposkiseksi Kristiina oli tullut, neidon tullessa häntä vastaan pihamaalle.

Aashild-rouva istui uunin kupeessa leikkien pienempien kanssa. Hän tarkasti Kristiinaa salavihkaa tämän kattaessa pöytää. Laiha hän oli ja hiljaisen näköinen. Hän oli aina ollut hiljainen, mutta nyt se oli toisenlaista hiljaisuutta. Aashild-rouva aavisti kaiken sen jännityksen ja itsepäisen uhman, joka piili sen takana.

"Kai te olette kuullut", sanoi Kristiina tullen hänen luokseen, "mitä täällä on tapahtunut syksyn jälkeen?"

"Siitäkö, että sisarenpoikani on kosinut sinua?"

"Muistatteko", kysyi Kristiina, "miten kerran sanoitte, että hän ja minä voisimme soveltua yhteen. Mutta että hän oli liian rikas ja korkeasukuinen minulle?"

"Olen kuullut Lauritsan olevan toista mieltä asiassa", sanoi Aashild kuivasti.

Kristiinan silmät välähtivät ja hän hymyili hiukan. Katsoppas tuota, ajatteli Aashild-rouva. Ja niin epämieluista kuin hänestä olikin, täytyi hänen alistua Erlendin tahtoon ja tyytyä auttamaan asiaa, kuten tämä oli pyytänyt.

* * * * *

Kristiina laati vieraalle tilan vanhempiensa sänkyyn, ja Aashild-rouva pyysi neitoa nukkumaan rinnallaan. Heidän käytyään levolle ja tuvan tultua hiljaiseksi, esitti Aashild-rouva asiansa.

Hänen sydämensä kävi omituisen raskaaksi huomatessaan, ettei tuo lapsi näyttänyt ollenkaan välittävän surusta, jonka hän oli tuottava vanhemmilleen. Minä olin sentään kestänyt surua ja vaivaa Baardin luona enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, ajatteli hän. Mutta sama lienee meidän kaikkien laita. Kristiina ei näyttänyt huomanneen sitäkään, miten Ulvhild oli heikontunut viime syksyn kuluessa -- Aashild mietti, että Kristiina oli tuskin näkevä enää pikku siskoansa elossa. Mutta hän ei virkkanut siitä mitään -- mitä kauemmin Kristiina jaksoi pysyttää yllä hurjan riemunsa ja uskonsa, sitä parempi kai oli.

Kristiina nousi vuoteesta ja keräsi pimeässä koristeensa lippaaseen, jonka hän kätki vuoteeseensa. Silloin ei Aashild-rouva kuitenkaan voinut olla sanomatta:

"Minusta olisi parempi, Kristiina, että Erlend ratsastaisi tänne isäsi palattua kotiin, että hän avoimesti tunnustaisi tehneensä suuren vääryyden sinua kohtaan, sekä antaisi asiansa Lauritsan käsiin."

"Pelkään, että isä silloin tappaisi Erlendin", sanoi Kristiina.

"Sitä Lauritsa ei tekisi, jos Erlend kieltäytyisi tarttumasta miekkaan appeansa vastaan", vastasi Aashild. "Minä en tahdo, että Erlend joutuu nöyryytettäväksi", sanoi Kristiina. "Enkä minä tahdo, että isäni tulisi tietämään Erlendin koskeneen minuun ennen kuin hän pyysi minua kunniallisesti isältäni."

"Luuletko Lauritsan suuttuvan vähemmän", kysyi Aashild-rouva, "kuullessaan sinun paenneen kartanosta hänen kanssaan ja luuletko sen olevan hänelle helpomman kantaa. Muuksi kuin Erlendin jalkavaimoksi ei laki sinua myönnä, niin kauan kuin elät hänen kanssaan ilman isäsi suostumusta."

"On aivan toinen asia", Kristiina sanoi, "jos minusta tulee Erlendin jalkavaimo siksi, ettei hän voinut saada minua aviovaimokseen."

Aashild-rouva oli ääneti. Hän ajatteli, miten hän saattaisi tavata Lauritsa Bjørgulfinpojan tämän palattua kotiin ja huomattuaan tyttärensä tulleen ryöstetyksi. Silloin sanoi Kristiina:

"Huomaan, Aashild-rouva, teidän pitävän minua kelvottomana lapsena. Mutta täällä on nyt ollut semmoinen olo siitä pitäen kuin isä palasi käräjiltä, että jokainen päivä on ollut tuska hänelle ja minulle. Paras että kerran tulee loppu asiasta."

* * * * *

He ratsastivat Jørundgaardista aikaisin seuraavana aamuna ja joutuivat Haugeniin vähän jälkeen puolenpäivän. Erlend oli heitä vastassa pihamaalla, ja Kristiina viskautui hänen syliinsä välittämättä palvelijasta, joka oli ollut saattomiehenä.

Tupaan tultuaan hän tervehti Bjørn Gunnarinpoikaa ja sitten Erlendin molempia miehiä aivan kuin hän olisi ollut näiden kanssa hyvä tuttu ennestään. Aashild-rouva ei voinut huomata hänessä vähäisintäkään pelon tai arkuuden ilmausta. Ja myöhemmin, heidän istuessaan pöydässä ja Erlendin selittäessä suunnitelmaansa, sanoi Kristiinakin sanansa tiestä neuvoteltaessa, esittäen, että he ratsastaisivat Haugenista niin myöhään seuraavana iltana, että joutuisivat Rosteniin kuun painuessa alas sekä ajaisivat pimeässä Silin kautta Loptsgaardiin, sieltä pitkin Ottaaenjoen rantaa sillalle ja Ottan sekä Laagenin länsirantaa korpiteitä niin pitkälle kuin hevoset jaksoivat. Päivä heidän täytyisi levätä jossakin karjatuvassa, joita siellä oli pitkin rinteen reunaa, "sillä Hollediksen käräjäalueella voimme tavata kaikkialla väkeä, joka tuntee minut."

"Oletko varustanut rehua hevosille", sanoi Aashild-rouva. "Ette te voi rasittaa karjatuvan ihmisiä tämmöisenä vuonna -- jos siellä mitään onkaan -- tiedät myös, ettei kellään koko laaksossa ole tänä vuonna rehua myytäväksi asti."

"Olen ajatellut sitä", vastasi Kristiina. "Saatte lainata meille rehua ja ruokaa kolmen päivän varat. Siinäkin on yksi syy lisää siihen, ettei meidän tule lähteä kovin monta samassa joukossa -- Erlend saa lähettää Jonin takaisin Husabyhyn. Trøndelagenissa on ollut parempi vuosi, niin että sieltä riittää joku kuorma tunturin yli ennen joulua.

"Etelässä on muutamia köyhiä, joita mielelläni soisin teidän auttavan, Aashild-rouva, Erlendin ja minun nimissäni."

Bjørn rämähti kummalliseen ilottomaan nauruun. Aashild-rouva pudisti päätään. Mutta Ulv-renki kohotti tummat terävät kasvonsa ja katsoi Kristiinaa omituisen röyhkeästi hymyillen:

"Husabyssä ei ole milloinkaan liikavarallisuutta, Kristiina Lauritsantytär, olkoon hyvä vuosi taikka kato Mutta ehkä asiat muuttuvat, kun te tulette johtoon. Puheestanne kuuluu kuin te olisitte se emäntä, jota Erlend tarvitsee."

Kristiina nyökkäsi rauhallisesti ja jatkoi puhettaan. Heidän täytyi pysytteleidä mahdollisimman paljon syrjässä valtatieltä. Eikä hänestä näyttänyt järkevältä kulkea Hamarin kautta. Erlend muistutti, että Munan oli siellä -- heidän piti hakea tuo herttuattarelle menevä kirje.

"Silloin saa Ulv erota seurastamme Fagabergin kohdalla ja ratsastaa Munan-herran luo, meidän pysyessä Mjøsin länsipuolella ja ratsastaessa Landiin ja syrjäteitä Habelandin kautta Hakedaliin. Sieltä kuuluu kulkevan autio metsätie etelään Margretadaliin, niin on setäni kertonut. Ei meidän ole hyvä ratsastaa Raumariken kautta nykyisenä aikana, kun Dyfrinissä valmistellaan suuria häitä", sanoi Kristiina nauraen.

Erlend meni hänen luokseen ja tarttui häntä olkapäihin, ja Kristiina nojautui taapäin huolimatta miehistä, jotka olivat näkijöinä. Aashild-rouva sanoi suutuksissaan:

"Kukaan ei voisi luulla sinun karkaavan ensi kertaa kotoasi."

Ja Bjørn-herra röhötti jälleen kuten äsken.

Vähän ajan kuluttua nousi Aashild-rouva ja meni kotaan valmistamaan ruokaa. Hän oli pannut tulen liedelle, sillä Erlendin miesten piti maata siellä yöllä. Hän pyysi Kristiinaa mukaansa, "sillä minä tahdon voida vannoa Lauritsa Bjørgulfinpojalle, ettette te olleet yhtään hetkeä kahdenkesken minun kattoni alla", sanoi hän vihaisesti.

Kristiina nauroi ja lähti mukaan. Heti heidän jälestään tuli Erlend sinne, veti kolmijalan lieden ääreen ja istui naisväen jaloissa. Hän tavoitti Kristiinaa joka kerran kun tämä osui ulottuville, hääriessään edestakaisin. Viimein istutti hän hänet polvellensa.

"Niin on kuin Ulv sanoo, että sinä olet se emäntä, jota minä tarvitsen."

"Niinpä kyllä", sanoi Aashild-rouva nauraen ja suutuksissaan, "sinulla saattaa olla hyötyä hänestä. Hänhän se tässä panee alttiiksi kaiken -- sinä et kadota paljoakaan."

"Aivan oikein", sanoi Erlend. "Mutta minä olen näyttänyt hänelle tahtovani kulkea oikeata tietä. Älä nyt ole noin vihainen, Aashild-täti."

"Minun täytyy olla vihainen", sanoi rouva. "Tuskin olet saanut asiasi järjestykseen kun jo heität kaiken ja lennät maailmalle naisen kanssa."

"Muistappas täti", sanoi Erlend. "Niin se on ollut aina, etteivät ne ole miesten huonoimpia, jotka sotkevat asiansa naisen tähden -- niin kertovat sadut."

"Niin, Jumala paratkoon", sanoi Aashild. Hänen kasvonsa pehmenivät ja nuorentuivat. "Tuon puheen minä olen kuullut ennen, Erlend" -- hän tarttui tämän päähän ja tukisti häntä.

Samassa riuhtaisi Ulv Haldorinpoika oven auki ja sulki sen sukkelasti takanansa:

"Taloon on tullut vieras, Erlend -- sellainen, josta et välittäisi, luullakseni."

"Onko se Lauritsa Bjørgulfinpoika", kysyi Erlend ja hyppäsi pystyyn.

"Ei ole niin hyvin", vastasi renki. "Se on Eline Ormintytär."

* * * * *

Ovi aukaistiin ulkoa päin; nainen, joka tuli sisään, työnsi Ulvin tieltään ja astui tulta kohti. Kristiina katsoi Erlendiä. Ensin näytti siltä kuin tämä olisi vaipunut ja lysähtänyt kokoon, sitten hän oikaisi itsensä ja tuli tummanpunaiseksi.

"Mistä helvetin kattilasta sinä tulet tänne -- mitä tahdot täältä?"

Aashild-rouva astui esiin ja lausui:

"Lähtekää tupaan, Eline Ormintytär -- sen verran tietoa tavoista meidänkin talossamme on, ettemme ota vastaan vieraita kodassa."

"En osaa odottaa, Aashild-rouva", sanoi toinen, "että Erlendin sukulaiset ottaisivat minut vastaan vieraanansa. -- Kysyitkö mistä tulen -- tulen Husabystä, kuinkas muuten. Terveisiä Ormilta ja Margretilta; he voivat hyvin."

Erlend ei vastannut.

"Kuullessani sinun antaneen Gissur Arnfininpojan lähettää itsellesi rahaa ja aikovasi takaisin etelään", hän jatkoi, "ajattelin sinun jääneen tällä kertaa sukulaisiisi Gudbranninlaaksoon. Tiesin sinun kosineen heidän naapurinsa tytärtä."

Hän katsoi Kristiinaan ensi kertaa ja kohtasi tämän silmät. Kristiina oli hyvin kalpea, mutta katsoi rauhallisesti ja tutkivasti toiseen.

Kristiina oli kylmä kuin kivi. Hän oli tiennyt siitä hetkestä asti, jolloin ilmoitettiin kuka oli tullut -- että siinä se nyt oli, se jota hän aina oli välttänyt ajatuksissaan; hän oli koettanut hukuttaa sen uhmaan ja rauhattomuuteen ja kärsimättömyyteen; koko ajan hän oli koettanut olla ajattelematta, oliko Erlend mahtanut vapautua kokonaan aikaisemmasta jalkavaimostansa. Nyt hänet oli tavoitettu, turha taistella enää. Mutta hän ei rukoillut puolestansa.

Hän näki, että Eline Ormintytär oli kaunis. Tämä ei ollut enää nuori, mutta kaunis hän oli, kerran hänen oli täytynyt olla häikäisevän kaunis. Hän oli heittänyt hupun taakse; hänen päänsä oli pyöreä kuin kerä ja kiinteän muotoinen, poskiluut olivat hiukan ulkonevat -- mutta oli helppo nähdä, että hän kuitenkin kerran oli ollut hyvin sorea. Liina peitti ainoastaan takaosan päätä; puhuessaan suori Eline käsillään kullankiiltävää, lainehtivaa etutukkaa hiusliinan alle. Kristiina ei ollut nähnyt kellään naisella noin suuria silmiä; ne olivat tummanruskeat, pyöreät ja kovat, mutta kapeiden, sysimustien kulmakarvojen ja pitkien silmäripsien alla näyttivät ne ihmeellisen kauniilta kullankarvaista tukkaa vastaan. Hänen huulensa ja ihonsa olivat sierettyneet ratsastuksen jälkeen pakkasessa, mutta se ei pilannut paljoakaan hänen kauneuttaan. Raskas matkapuku peitti hänen vartalonsa, mutta hän liikkui ja käyttäytyi siinä kuten ainoastaan sellainen nainen, joka on täysin tietoinen ruumiinsa upeudesta. Hän oli tuskin Kristiinan mittainen, mutta ryhti oli sellainen, että hän vaikutti pitemmältä kuin solakka ja hentovartaloinen neito hänen vierellään.

"Onko hän ollut sinun luonasi Husabyssä koko ajan", kysyi Kristiina hiljaa.

"Minä en ole ollut Husabyssä", sanoi Erlend lyhyeen ja punastui jälleen. "Minä olen ollut Hestuåsissa enimmän osan kesää."

"Olen tullut tuomaan sinulle sellaista sanomaa, Erlend", sanoi Eline, "ettei sinun tarvitse enää virua sukulaistesi luona heidän vieraanvaraisuuttaan kokemassa siksi, että minä olen ollut ohjaamassa taloasi. Minä jäin leskeksi syksyllä."

Erlend seisoi jälleen vaiti.

"Minä en ole pyytänyt sinua tulemaan Husabyhyn viime vuonna ohjaamaan taloani", sanoi hän tukalasti.

"Kuulin kaiken olevan rempallaan siellä", sanoi Eline. "Minulla oli siksi paljon rakkautta sinua kohtaan entuudesta, Erlend, että katsoin saavani huolehtia menestyksestäsi -- vaikka Jumala tietää, ettet suinkaan ole kohdellut kauniisti lapsiamme tai minua."

"Lasten puolesta olen tehnyt minkä olen voinut", sanoi Erlend. "Ja tiedät myös hyvin, että minä heidän tähtensä suostuin sinun jäämiseesi Husabyhyn. Että sinä olisit sillä hyödyttänyt minua tai heitä, sitä et voi sanoa", sanoi Erlend hymyillen halveksuvasti. "Olisi kai Gissur osannut hoitaa asiat ominkin neuvoin."

"Sinä olet aina uskonut Gissurista hyvää", sanoi Eline hiljaa nauraen. "Mutta asia on sellainen, Erlend -- että minä olen nyt vapaa. Jos sinä tahdot, voit siis täyttää lupauksen, jonka kerran annoit minulle."

Erlend oli vaiti.

"Muistatko", kysyi Eline, "sitä yötä, jolloin synnytin poikasi? Sinä lupasit silloin ottaa minut vaimoksesi, kun Sigurd kerran kuolisi".

Erlend pyyhkäisi kädellään hiestynyttä otsaansa. "Kyllä, minä muistan sen", hän sanoi.

"Tahdotko pitää tuon lupauksen nyt?" kysyi Eline.

"En", sanoi Erlend.

Eline Ormintytär katsoi Kristiinaan -- hymyili vähän ja nyökäytti päätään. Ja katsoi sitten taas Erlendiin.

"Siitä on kymmenen vuotta, Eline", sanoi tämä. "Sen jälkeen olemme eläneet yhdessä vuodesta toiseen kuin kaksi riivattua."

"Ei kai ainoastaan siten!" sanoi toinen yhä hymyillen.

"Siitä on vuosia ja aikoja kun on toisenlaista ollut", sanoi Erlend raukeasti. "Lapset eivät saata auttaa sitä. Ja sinä tiedät -- tiedät, että minä tuskin jaksan olla enää samassa huoneessa sinun kanssasi", hän melkein huusi.

"Sitä minä en saattanut huomata, kun kävit kotona kesällä", sanoi Eline merkitsevästi hymyillen. "Silloin emme olleet vihamiehiä -- aina."

"Jos lasket meidän olleen ystäviä, niin sama se minusta", sanoi Erlend väsyneesti.

"Aiotteko jäädä tänne", lausui Aashild-rouva. Hän mätti puuroa kahteen suureen puiseen vatiin, ja työnsi toisen Kristiinan käteen. Tyttö otti sen vastaan. "Vie se sisään -- Ulv, ota sinä toinen, -- pankaa ne pöydälle, illallista me tarvitsemme, kävipä niin tai näin."

Kristiina ja palvelija lähtivät puurovateineen. Aashild-rouva sanoi toisille:

"Tulkaa nyt tekin; turha teidän on seisoa tässä sättimässä toisianne."

"Parempi, kun Eline ja minä saamme selvittää asiat heti", vastasi Erlend.

Siihen Aashild-rouva ei enää vastannut mitään, vaan meni.

Kristiina oli asettanut vadin tuvan pöydälle ja tuonut olutta kellarista. Hän istui penkillä suorana kuin kynttilä ja tyynenä kasvoiltansa, mutta ei syönyt. Ei ollut toisillakaan liian hyvä ruokahalu, Bjørnillä enempää kuin Erlendin miehilläkään. Ainoastaan sille miehelle, joka oli tullut Elinen kanssa, sekä Bjørnin apumiehelle maistui ruoka. Aashild-rouva istuutui ja koetti syödä puuroa. Kukaan ei puhunut.