Part 18

He olivat istuneet ääneti ja unisina jonkun aikaa, kun kuulivat hevosenjalan kopsetta -- joku ajoi kovaa vauhtia pihaan. Astrid meni eteiseen ja kurkisti ulos -- sekä palasi samassa takaisin Lauritsa Bjørgulfinpojan kanssa.

Vaimo ja tytär näkivät heti hänen olevan aika tavalla juovuksissa. Hän horjui ja tapaili tukea reppänäseipäästä, Ragnfridin riisuessa hänen yltään vettävaluvaa vaippaa ja hattua ja irroittaessa hänen ympäriltään miekkavyötä.

"Minne sinä olet jättänyt Halvdanin ja Kolbeinin", hän kysyi vähän hätääntyneenä, "tulevatko he perästä?"

"Ei, erosin heidän seurastaan Loptsgaardissa", hän sanoi ja nauroi vähän. "Minulle tuli niin kova halu kotiin -- en saanut rauhaa, ennenkuin lähdin -- siellä kävivät nukkumaan, mutta minä otin Guldsveinenin ja ratsastin kotiin --"

"Voit mennä hakemaan minulle vähän ruokaa, Astrid", sanoi hän palvelijalle. "Kanna se tänne, niin sinun ei tarvitse kantaa sitä niin pitkää matkaa sateessa. Mutta ole nokkela, en ole syönyt sitten aamurupeaman --"

"Eikö sinua sitten syötetty Loptsgaardissa?" kysyi hänen vaimonsa ihmetellen. -- Lauritsa istuutui penkille, huojutti itseään ja naurahti:

"Kyllähän siellä ruokaa olisi ollut -- mutta minulla ei ollut ruokahalua. Join vähän aikaa Sigurdin kanssa -- mutta -- sitten ajattelin, että yhtä hyvä oli lähteä kotiin heti kuin jäädä aamuun --"

Astrid toi ruoan ja oluen, hän oli ottanut mukaansa kuivat kengätkin isännälle.

Lauritsa huojui ja koetti irroittaa kannuksensa, mutta oli kellahtaa nenälleen.

"Tule tänne, Kristiina", hän pyysi, "auttamaan isääsi. Tiedän sinun tekevän sen hellästä sydämestä -- hellästä sydämestä, niin aivan -- tänään."

Kristiina totteli ja rupesi polvilleen maahan. Silloin Lauritsa tarttui hänen päähänsä molemmin käsin ja käänsi hänen kasvonsa ylös:

"Tiedäthän, tyttäreni -- että tahdon vain sinun parastasi. En tahdo tuottaa sinulle surua, ellen tiedä sinun säästyvän monilta suruilta myöhemmin. Olet kovin nuori vielä, Kristiina -- täytit seitsemäntoista tänä vuonna -- kolme päivää Halvardinmessun jälkeen -- seitsemäntoista --"

Kristiina oli tehnyt tehtävänsä. Hiukan kalpeana hän nousi ja istuutui jälleen jakkaralleen lieden ääreen.

Humala näkyi haihtuvan sitä mukaa kuin Lauritsa söi. Hän vastaili vaimon ja palvelusneitonsa kysymyksiin käräjien menosta -- kaikki oli ollut komeata. He olivat saaneet ostetuksi viljaa ja vähän jauhoja ja maltaita, osan Oslosta, toisen Tunsbergistä; se oli ulkolaista viljaa, olisi voinut olla parempaakin, mutta olisi saattanut olla vieläkin huonompaa. Hän oli tavannut omaisia ja tuttavia ja toi terveisiä näiltä. Mutta vastaukset tipahtelivat yksikantaan.

"Olin puheissa Andres Gudmundinpojan kanssa", sanoi hän Astridin mentyä ulos. "Simon on pitänyt kihlajaisia Manvikin nuoren leski-emännän kanssa. Häät vietetään Dyfrinissä Antinmessun aikaan. Poika on toiminut itse tällä kertaa. Väistelin Andres-herraa Tunsbergissa, mutta hän etsi minut käsiinsä -- tahtoi sanoa minulle, että hän tiesi varmasti Simonin nähneen Halfrid-rouvan ensi kerran juhannusaikaan. Hän pelkäsi minun luulevan, että Simon oli tuuminut tätä rikasta naimakauppaa rikkoessaan sopimuksemme." Lauritsa istui hiljaa ja nauroi sitten ilottomasti.

"Ymmärrättehän, että tuota kunnian miestä peloitti, että me voisimme uskoa hänen pojastaan sellaista."

Kristiina hengitti kevyemmin. Hän luuli, että isä tämän tähden oli niin kiihtynyt. Ehkä hän oli toivonut, että Simonin ja hänen liittonsa kaikesta huolimatta olisi pysynyt. Kristiina oli ensin pelännyt isän saaneen kuulla jotakin hänen olostaan Oslossa.

Hän nousi ja toivotti hyvää yötä. Silloin sanoi isä, että hän odottaisi vähän.

"Minulla on vielä eräs ilmoitus", lisäsi Lauritsa. "Olisin voinut olla puhumatta siitä, Kristiina -- mutta sinun on parempi saada se tietää. Ja se ilmoitus on, että tuo mies, jota olet pitänyt mielessäsi, on sinun koetettava unohtaa."

Kristiina oli seisonut kädet riipuksissa ja kumarassa päin. Nyt hän katsoi isäänsä silmiin. Hän liikutti huuliaan, mutta ei saanut esille kuuluvaa ääntä.

Lauritsa väisti tyttären katsetta; hän heilautti kättään:

"Arvaathan, etten minä vastustaisi tahtoasi, jos suinkin saattaisin uskoa siitä olevan hyötyä sinulle."

"Mitä sanomia olette kuullut tällä matkallanne, isä?" kysyi Kristiina kirkkaalla äänellä.

"Erlend Nikulauksenpoika ja hänen sukulaisensa Munan Baardinpoika tulivat puheilleni Tunsbergissa", vastasi Lauritsa. "Munan-herra pyysi sinua Erlendille ja minä sanoin ei."

Kristiina seisoi hetken aikaa raskaasti hengittäen.

"Miksi ette tahdo antaa minua Erlend Nikulauksenpojalle", hän kysyi.

"En tiedä paljonko sinä tiedät miehestä, jonka haluat herraksesi", sanoi Lauritsa. "Ellet itse arvaa syytä, käy sinun vaikeaksi kuulla se minun suustani."

"Senkö vuoksi, että hän on ollut lainsuojaton ja kirkonkirouksessa?" kysyi Kristiina taas.

"Tiedätkö mikä sai Haakon-kuninkaan ajamaan likeisen sukulaisensa luotaan -- että tämä lopulta joutui kirkonkiroukseen uppiniskaisuudesta arkkipiispan käskyä vastaan -- ja ettei hän lähtenyt maasta yksin?"

"Tiedän", vastasi Kristiina. Hänen puheensa alkoi takerrella. "Tiedän myös, että hän oli kahdeksantoista vuoden vanha tutustuessaan tuohon -- jalkavaimoonsa."

"Saman ikäinen olin minäkin naimisiin joutuessani", vastasi Lauritsa. "Siihen aikaan kun minä olin nuori, katsottiin miehen kahdeksantoista ikäisenä voivan vastata itsestään ja pystyvän ohjaamaan omia ja toisten asioita."

Kristiina seisoi hiljaa.

"Kutsuit jalkavaimoksi tuota vaimoa, jonka kanssa hän on elänyt kymmenen vuotta, siittäen maailmaan lapsia", sanoi Lauritsa vähän ajan kuluttua. "Enpä iloitsisi, jos jonakin päivänä joutuisin lähettämään tyttäreni kotoa sellaisen miehen matkassa, joka on elänyt julkisessa haureudessa vuodesta vuoteen ennen naimistansa. Mutta se ei ole haureutta sinun mielestäsi."

"Ette tuominnut noin ankarasti Aashild-rouvaa ja Bjørnia", sanoi Kristiina hiljaisesti.

"En sittenkään soisi näkeväni meidän joutuvan sivulangoiksi heidän kanssaan", vastasi Lauritsa.

"Isä", sanoi nyt Kristiina, "oletteko te sitten ollut niin synnitön koko elämänne, että tohditte tuomita Erlendiä noin ankarasti? --"

"Jumala tietää", vastasi Lauritsa tuikeasti, "etten tuomitse ketään miestä pahemmaksi syntiseksi hänen edessään kuin itseäni. Mutta eihän sovi ajatella siten, että minun olisi naitettava tyttäreni kelle miehelle tahansa, joka haluaa pyytää häntä, vain siksi, että me jokainen tarvitsemme Jumalan armoa."

"Tiedätte, etten minä tarkoittanut noin", sanoi Kristiina kiivastuen. "Isä -- äiti -- olettehan tekin olleet nuoria kerran -- ettekö muista sen vertaa entisestä, ettei ole helppo varjella itseään synniltä, jonka rakkaus synnyttää --"

Lauritsa kävi tulipunaiseksi. "En", sanoi hän lyhyesti.

"Silloin ette myös tiedä, mitä teette", huusi Kristiina epätoivon vallassa, "jos erotatte Erlend Nikulauksenpojan minusta!"

Lauritsa istui jälleen penkille.

"Olet vasta seitsemäntoista vuoden ikäinen, Kristiina", hän jälleen alkoi. "Voihan olla, että hän ja sinä että olette käyneet toisillenne rakkaammiksi kuin luulin. Mutta hän ei ole niin nuori mies, ettei olisi ymmärtänyt -- jos hän olisi ollut kelpo mies, ei hän olisi lähestynyt tuollaista nuorta, alaikäistä lasta kuin sinä, lemmen sanoilla --. Se, että olit luvattu toiselle, oli kai hänestä vähäpätöinen asia --.

"Mutta minä en naita tytärtäni miehelle, jolla on kaksi lasta toisen miehen aviovaimon kanssa. Tiedätkö, että hänellä on lapsia?

"Olet liian nuori ymmärtämään, että tällainen vääryys synnyttää riitoja ja vihaa suvussa -- loputtomiin. Ei miehen sovi kieltää omia jälkeläisiänsä, eikä hän voi tehdä tehtyä tekemättömäksi -- vaikea hänen on tasoittaa tietä aviottomalle pojalle ja saada tytärtänsä naitetuksi muille kuin palvelijoille tai pikkutilallisille. Ne eivät olisi lihaa ja verta, nuo lapset, elleivät vihaisi sinua ja lapsiasi --.

"Etkö ymmärrä, Kristiina -- tuollaiset synnit -- Jumala antaa ne anteeksi ehkä helpomminkin kuin moni muu -- ne hajoittavat suvun yhteyttä niin, ettei sitä koskaan saa autetuksi. Ajattelin Bjørnia ja Aashildia ja -- siinä seisoi Munan, hänen poikansa; hän oli puettu kultiin, istuu kuninkaan neuvosmiesten pöydässä, elää äidinperinnöstään, hän sekä hänen veljensä, eikä ole käynyt tervehtimässä äitiään tämän köyhyydessä kertaakaan koko aikana. Ja tuon miehen oli ystäväsi valinnut puhemiehekseen.

"Ei, sanon minä, ei. Siihen sukuun sinä et tule niin kauan kuin minun pääni on pystyssä."

Kristiina peitti käsillään silmänsä ja purskahti itkuun:

"Silloin minä olen rukoileva Jumalaa yötä ja päivää, että ellei mielenne muutu, hän ottaisi minut pois!"

"On turha puhua enempää tällä kertaa", sanoi isä kiusaantuneesta. "Sinä et usko minua, mutta onhan niin, että minun täytyy huolehtia sinusta sillä lailla, että voin vastata siitä. Mene levolle nyt, lapsi."

Hän ojensi kätensä Kristiinaa kohti, mutta tämä ei ollut näkevinään sitä, vaan lähti itkien tuvasta.

* * * * *

Vanhemmat jäivät paikoilleen vähäksi aikaa. Sitten sanoi Lauritsa vaimolleen:

"Viitsitkö tuoda tänne tuopin olutta -- ei, tuo vähän viiniä sisään", sanoi hän pyytäen. "Minua väsyttää --."

Ragnfrid teki niinkuin hän pyysi. Hänen palatessaan korkea tuoppi kädessä istui Lauritsa kasvot käsien peitossa. Hän katsoi ylös, koetteli Ragnfridin liinaa ja hihoja:

"Raukka, nyt sinä kastuit. -- Juo kanssani, Ragnfrid."

Tämä asetti suunsa tuopin laidalle.

"Ei, juohan nyt, juo", sanoi Lauritsa kiivaasti, tahtoen vetää vaimonsa polvelleen. Vastahakoisesti tämä totteli häntä. Lauritsa sanoi:

"Kai sinä olet minun puolellani tässä asiassa, vaimoseni? Kristiinan on paras nähdä alusta alkaen, että hänen täytyy heittää mielestään tuo mies."

"Se on oleva vaikeata lapselle", sanoi äiti.

"Minä huomaan sen", vastasi Lauritsa.

He istuivat hiljaa jonkun aikaa, sitten kysyi Ragnfrid:

"Minkä näköinen tuo Erlend, Husabyn herra, on?"

"Kunhan on", sanoi Lauritsa venyttäen. "Kaunis mies -- tavallaan. Mutta en minä luulisi hänen pystyvän muuhun kuin hulluttamaan naisia."

He olivat taas ääneti, sitten sanoi Lauritsa jälleen:

"Sen suuren perinnön, joka hänelle jäi Nikulaus-herran jälkeen, on hän osannut saada hupenemaan tuntuvasti. Enkä minä ole ahertanut ja turvannut lapsiani sellaisia vävyjä varten."

Äiti kulki levottomasti edestakaisin lattialla. Lauritsa jatkoi:

"Vähimmin miellytti minua se, että hän koetti lahjoa Kolbeinin hopealla -- viemään salaa kirjeen Kristiinalle."

"Näitkö sen kirjeen", kysyi Ragnfrid.

"En viitsinyt katsoa", vastasi Lauritsa jyrkästi. "Ojensin sen takaisin Munan-herralle ja sanoin mitä ajattelin tuollaisesta menettelystä. Sinettinsä hän oli liittänyt laitaan -- minä en tiedä, mitä minun tulee sanoa sellaisista lapsellisuuksista. Munan-herra näytti minulle sinettiä ja sanoi sen olevan Skule-kuninkaan merkin, joka Erlendillä on ollut hallussaan isänsä jälkeen. Hän tarkoitti kai herättää minussa sellaisen ajatuksen, että oli suuri kunnia kun he pyysivät tytärtäni. Mutta minä uskon, ettei Munan olisi puolustanut asiaa niin suurella lämmöllä, ellei hän olisi huomannut, että tuon miehen mukana laskee Husaby-suvun maine, jonka se saavutti herrojen Nikulauksen ja Baardin päivinä -- Erlend ei voi enää odottaa sellaista naimakauppaa kuin hänen syntyperänsä vaatisi."

Ragnfrid pysähtyi miehensä eteen:

"En tiedä, oletko nyt oikeassa. Ensiksikin on asia niin, että nykyaikoina on moni suurisukuinen mies saanut tyytyä vähempään mahtiin ja kunniaan kuin isänsä ennen häntä. Itse tiedät parhaiten, ettei kukaan enää rikastu tiloistaan ja kaupanteosta niinkuin ennen vanhaan --"

"Tiedän, tiedän", keskeytti Lauritsa kärsimättömästi, "sitä tärkeämpää on hoitaa hyvin sitä osaa, jonka on perinyt --"

Mutta vaimo jatkoi:

"Ja sitten on sekin seikka, ettei minusta Kristiina ole erivertainen Erlendiin nähden. Ruotsissa on sinun sukusi parhaita, isoisäsi ja isäsi kantoivat ritarin nimeä täällä. Minun edesmenneet isäni olivat kuninkaan vouteja isästä poikaan satoja vuosia Ivar Vanhaan asti; minun isäni ja isoisäni olivat heimopäälliköitä kumpikin. Sinä ja Trond ette ole kumpainenkaan saaneet maita ettekä ritarinimeä kuninkaalta. Ja silloin minusta saattaisi sanoa, ettei Erlend Nikulauksenpojan asia ole sen kummempi kuin teidän."

"Ei se ole samanlainen", sanoi Lauritsa kiivastuen. "Erlendillä oli mahti ja ritarinimi aivan silmien edessä, mutta hän käänsi niille selkänsä huoruuden tähden. Mutta minä huomaan nyt sinun olevan itseäni vastaan. Ehkä sinä olet samaa mieltä kuin Aasmund ja Trond, että on kunnia, kun nuo isoiset tahtovat tytärtäni sukulaiselleen --"

"Sanoinhan vasta", lausui Ragnfrid kuohahtaen, "että minusta sinun ei tarvitse olla niin arka, että pelkäät Erlendin sukulaisten luulevan alentuvansa tässä asiassa. Mutta etkö näe kaikesta -- siitäkin, että tuo sokea ja taipuvainen lapsi uskalsi nousta vastustamaan meitä ja hyljätä Simon Darren -- etkö ole huomannut Kristiinan olevan aivan toisenlaisen sen jälkeen kuin hän palasi Oslosta, etkö näe, että hän kulkee kuin vuoresta tullut --. Etkö näe, että tuo mies on hänelle niin kallis, että jollet anna myöten, voi tapahtua suuri onnettomuus."

"Mitä sinä tarkoitat sillä", kysyi Lauritsa ja katsoi terävästi häneen.

"Moni mies tervehtii vävyänsä tietämättä tätä siksi", sanoi Ragnfrid.

Oli kuin Lauritsa olisi jäykistynyt, hitaasti muuttuivat hänen kasvonsa valkoisiksi:

"Sinä, joka olet hänen äitinsä!" sanoi hän käheästi. "Oletko -- oletko nähnyt --? niin varmoja merkkejä -- että uskallat syyttää omaa tytärtäsi --"

"En, en", vastasi Ragnfrid nopeasti. "En tarkoittanut sitä mitä luulet. Mutta silti ei kukaan tiedä, mitä on tapahtunut tai saattaa olla tapahtumassa. Hänellä ei ole _yhtään ainoata_ muuta ajatusta kuin se, että hän rakastaa tuota miestä -- sen minä olen nähnyt -- hän saattaisi näyttää meille jonakin päivänä rakastavansa tätä enemmän kuin kunniaansa -- tai henkeään!"

Lauritsa kavahti pystyyn:

"Oletko hullu! Miten voit ajatella sellaista kauniista, hyvästä lapsestamme! Ei kai hän olisi voinut sellaiseen joutua -- siellä nunnien luona. Eihän hän ole mikään karjapiika, tiedän minä, joka retkuilee aitojen takana. Voithan ymmärtää, ettei hän ole saattanut nähdä tuota miestä tai puhua hänen kanssaan kovinkaan monta kertaa -- kai se on menevä ohi; eihän se saata olla muuta kuin nuoren neidon päähänpisto. Herra nähköön, vaikea minun on nähdä hänen surevan noin, mutta _täytyyhän_ siitä tulla loppu kerran!

"Henkeään, sanot, ja kunniaansa --. Omassa talossani minä toki voinen vahtia tytärtäni. Enkä minä saata uskoa, että yksikään neito, joka on hyvästä suvusta ja kasvatettu kristinuskoon Ja kunniallisuuteen, helposti viskaisi tielle kunniansa tai henkensä. Heh -- tuollaisestahan sitä ihmiset laittavat lauluja -- mutta minä uskon, että jos joku neito tai nuorukainen ajattelisi sellaista, niin laittaisi hän siitä laulun ja olisi pelastettu sillä, mutta jättäisi sen tekemättä --

"Miten oli itsesi", hän sanoi asettuen vaimonsa eteen. "Sinulla oli toinen, jonka mieluummin olisit ottanut siihen aikaan kun meidät kaksi annettiin toisillemme. Minkälaiseen elämään olisit joutunut, jos isäsi olisi antanut sinun määrätä asiassa --?"

Nyt oli Ragnfrid käynyt kalmankalpeaksi:

"Jeesus, Maaria! Kuka on sanonut sinulle --"

"Loptsgaardin Sigurd puhui jotakin sellaista -- heti kun olimme muuttaneet tänne laaksoon", sanoi Lauritsa. "Mutta vastaa minulle siihen, mitä sinulta kysyin -- luuletko, että olisit nyt iloisempi, jos Ivar olisi antanut sinut sille miehelle?"

Vaimo seisoi pää syvälle painuneena.

"Se mies", vastasi hän melkein kuulumattomasti, "ei tahtonut _minua_." Hänen ruumiinsa aivankuin tärähti -- hän heilautti nyrkkiin puserrettua kättään.

Silloin Lauritsa laski hellästi kätensä hänen olkapäilleen.

"_Niinkö_ se on", kysyi hän järkytettynä, ja syvä ja surullinen ihmetys tuntui hänen äänessään; -- "_niinkö_ se on ollut -- nämä pitkät vuodet -- että olet kantanut surua _hänen_ tähtensä -- Ragnfrid?"

Ragnfrid vapisi ankarasti, mutta ei virkkanut mitään.

"Ragnfrid?" kysyi Lauritsa kuin ennen. "Mutta entä jälkeenpäin -- kun Bjørgulf oli kuollut -- ja silloin -- kun sinä -- kun sinä tahdoit -- että olisin ollut sinua kohtaan -- sellainen kuin en voinut olla. Ajattelitko silloin tuota toista?" kuiskasi hän peloissaan ja ymmällä ja kiusaantuneena.

"Miten saatat ajatella niin", kuiskasi toinen itku kurkussa.

Lauritsa pani otsansa vaimonsa otsaa vasten ja pudisti hiljaa päätään.

"En tiedä. Se on niin omituista -- kaikki mitä sanoit tänään. Minua alkoi peloittaa, Ragnfrid. Minä en kai ymmärrä naisen luontoa --"

Ragnfrid hymyili kelmeästi ja laski kätensä miehensä kaulalle:

"Jumala tietää, Lauritsa -- että kerjäsin edessäsi siksi, että rakastin sinua enemmän kuin mikä on hyväksi ihmisen autuudelle. Ja vihasin tuota toista niin, että tunsin perkeleen riemuitsevan siitä."

"Olen pitänyt sinusta, vaimoni", sanoi Lauritsa hiljaa ja suuteli häntä, "kaikesta sydämestäni. Tiedäthän sen? Minusta tuntui, että meillä oli niin hyvä yhdessä -- Ragnfrid?"

"Sinä olet ollut mitä parahin herra", sanoi vaimo nyyhkyttäen ja kätki kasvonsa miehensä rinnalle.

Lauritsa tarttui kiivaasti häneen:

"Tänä yönä tahtoisin maata vierelläsi, Ragnfrid. Ja jos olisit minua kohtaan sellainen kuin entisinä aikoina, en olisi enää sellainen narri --"

Vaimo jäykistyi hänen sylissään ja vetäytyi loitomma:

"Nyt on paaston aika", hän sanoi hiljaa -- kummallisen kovalla äänellä.

"Niinpä on", mies naurahti. "Ragnfrid, me olemme pitäneet kaikki paastot ja koettaneet elää Jumalan käskyn jälkeen kaikissa asioissa. Ja nyt minusta melkeinpä tuntuu -- että olisimme ehkä olleet iloisemmat, jos meillä olisi enemmän kaduttavaa --"

"Älä _sinä_ puhu noin", rukoili vaimo epätoivoisena painaen laihat kätensä hänen ohimoilleen. "Tiedäthän, etten minä suo sinun tekevän muuta kuin minkä oikeaksi näet."

Lauritsa rutisti häntä, rutisti vielä -- hän ähkyi ääneen sitä tehdessään:

"Jumala auttakoon häntä, Ragnfrid. -- Minua väsyttää", hän sanoi ja päästi tämän irti. "Sinä menet kai levolle sinäkin?"

Hän jäi seisomaan ovelle odottamaan, Ragnfridin sammuttaessa tulta liedeltä ja puhaltaessa sammuksiin pienen rautalampun, joka oli kankaan luona, sekä nipistäen poikki karstan. Yhdessä he sitten kulkivat sateen läpi kartanorakennusta kohti.

Lauritsa oli jo asettanut jalkansa ylisportaalle, kun äkkiä kääntyikin takaisin vaimon luokse, joka yhä seisoi kuistin ovella. Hän halasi häntä kiihkeästi vielä viimeisen kerran ja suuteli häntä pimeässä. Sitten hän teki ristinmerkin vaimonsa yli ja meni ylös.

Ragnfrid viskasi vaatteet yltään ja pujahti vuoteeseen. Hän makasi vähän aikaa hiljaa, kuulostellen miehensä askeleita ylistuvassa -- hän kuuli miten sänky narahti, ja sitten oli äänetöntä. Ragnfrid risti käsivarret kuihtuneiden rintojensa yli.

Auta Jumala. Mikä nainen hän oikein oli ja minkälainen äiti! Nyt hän oli kohta vanha. Ja kuitenkin vielä sama. Hän ei enää kerjännyt kuten ennen heidän ollessaan nuoria ihmisiä, jolloin hän oli riehunut ja rukoillut tuon miehen edessä, joka sulkeutui arkana ja kainona hänen palaessaan tulena -- joka jäähtyi Ragnfridin tahtoessa suoda hänelle enemmän kuin aviomiehen osan. Sellaista se oli ollut -- ja niin hän oli joutunut kantamaan lapsia, kerta kerran jälkeen -- nöyryytettynä, raivoissaan häpeästä, kun ei voinut tyytyä miehensä kesyyn aviorakkauteen. Sitten taas, kun hän kulki hyvyyttä ja hellyyttä kaivaten, oli tällä ollut niin paljon antamista -- miehen väsymätön, lempeä huolenpito hänen sairastaessaan ja kärsiessään lankesi kuin kaste hänen kuumeiseen mieleensä. Lauritsa tahtoi niin mielellään kantaa hänen taakkojansa -- mutta hänessä oli jotakin, jota hän ei tahtonut antaa. Ragnfrid oli rakastanut lapsiaan niin paljon, että luuli sydämensä pakahtuvan joka kerta kun joku näistä vietiin häneltä. -- Herra Jumala, mikä hän oikeastaan oli, kun kesken surujaan oli voinut maistaa tuon pienen makean pisaran, että tämä otti hänen surunsa ja laski sen omansa rinnalle.

Kristiina -- hän olisi mennyt vaikka tuleen tämän edestä -- sitä ei uskonut Lauritsa, eikä sitä uskonut hänen lapsensa, vaan niin se oli. Ja kuitenkin hän nyt tunsi Kristiinaa kohtaan suuttumusta, joka muistutti vihaa -- unohtaakseen surunsa lapsen surun tähden oli Lauritsa nyt toivonut tänään voivansa antautua vaimolleen.

Ragnfrid ei tohtinut nousta ylös, sillä hän ei tiennyt valvoiko Kristiina toisessa vuoteessa. Mutta hän kohosi äänettömästi polvilleen, ja otsa sängyn jalkopäätä vasten yritti hän rukoilla. Tyttärensä, miehensä ja itsensä edestä. Vilun kangistaessa vähä vähältä hänen jäsenensä hän lähti jälleen yöllisille tutuille ajatusretkilleen, koettaen etsiä sydämelleen tietä rauhan maahan.

III.

Haugen sijaitsi korkealla ylänteellä länsipuolella laaksoa. Oli kuutamoyö ja koko maailma valkoisena. Toinen toisensa takaa työntäytyivät lumipeitteiset tunturinharjat kalpealle, tähtiköyhälle taivaalle. Varjotkin, joita tunturikupurat ja könkäät heittelivät lumilakeuksille, näyttivät oudon ohuilta ja värittömiltä, sillä kuu ajelehti niin ylhäällä.

Alas laaksoon viettävä metsä oli valkea lumesta ja huurteesta, ympäröiden kuin muuri valkoisia aukeoita, joiden keskeltä kohosi pieniä aita- ja rakennusripelloksia. Alutta aivan laakson pohjassa tihenivät varjot pimeydeksi.

Aashild-rouva tuli ulos läävästä, sulki oven jälkeensä ja jäi seisomaan lumeen. Valkoisena kaikki, ja kuitenkin oli enemmän kuin kolme viikkoa adventtiin.

Pakkanen Klemensinmessun aikaan -- nyt oli tullut talvi todenteolla. Niinpä niin, se kuului tavallisesti katovuoden tulemuksiin --.

Tuo vanha nainen huokasi syvään. Jälleen talvi ja pakkanen ja yksinäisyys. -- Sitten hän nosti lumesta maitorainnan ja lyhdyn ja lähti tarpomaan tupaa kohti. Katsoi sitten vielä kerran ympärilleen.

Rinteen puoliväliin ilmestyi neljä mustaa täplää metsästä. Neljä ratsumiestä -- keihäänkärki välähti kuutamossa. Miehet lähestyivät hitaasti lumessa -- kukaan ei ollut käynyt talossa lumentulon jälkeen. Tänneköhän nuo aikoivat --.

Neljä asetakkista miestä --. Kukaan, joka kävi luvallisilla asioilla hänen talossaan, ei olisi kulkenut sellaisessa seurassa. Hän ajatteli arkkua, jossa oli hänen ja Bjørnin omaisuus. Taisi olla paras piiloutua ulkosuojiin.

Hän katseli talven lumia ja lakeutta. Sitten hän meni tupaan. Molemmat vanhat koirat, jotka olivat maanneet savu-uunin luona, pieksivät hännällään palkkeja. Nuoret koirat oli Bjørn vienyt muassaan tunturille.

Hän puhalsi eloa kekäleihin ja laittoi lisää puita takkaan, täytti lumella padan ja pani sen tulelle. Siivilöi maidon puiseen kuppiin ja kantoi sen porstuakamariin.

Aashild vaihtoi likaisen, värjäämättömän sarkahameensa, joka haisi läävälle ja hielle, tummansiniseen pukuun ja muutti valkoisen aivinaliinan rohtimisen huivin sijaan, järjestäen sen kauniisti päähänsä ja hartioille. Hän riisui vielä takkuiset nahkasaappaansa ja veti jalkaan koplasolkikengät.

Sitten hän alkoi siistiä tupaansa -- tasoitti patjat ja nahkat vuoteessa, jossa Bjørn oli loikonut päivällä, pyyhki puhtaaksi pöydän ja asetteli kohdalleen penkin pieluksia.

Aashild-rouva seisoi uunin edessä pieksäen illallispuuroa koirien nostaessa melun. Hän kuuli hevosten ääniä pihalta, kuuli miesten askeleita portailta, sitten joku kopautti ovea keihäällä. Aashild nosti padan tulelta, suori pukuaan ja meni koirat kintereillään avaamaan ovea.

Ulkona kuutamoisella pihalla piteli kolme nuorta miestä neljää huuruista hevosta. Mies, joka seisoi portailla, huudahti iloisesti:

"Aashild-täti, itsekö sinä tulet ovea avaamaan. Ihan täytyy sanoa: Ben trouvé!"

"Sisarenpoika, sinäkö se olet! Vastaan sinulle samoin! Mene sisään, sillä aikaa kun minä johdan miehesi talliin."

"Oletko yksin kotona", kysyi Erlend. Hän lähti mukaan Aashildin opastaessa miehiä.

"Bjørn-herra lähti apumiehen keralla tunturille reellä -- hakemaan kotiin rehua, jota hän on kerännyt sieltä", sanoi Aashild-rouva. "Ja palvelusneitoa minulla ei ole", hän sanoi hymyillen.