Part 16

Simon istui hiljaa vähän aikaa ennenkuin kysyi: "Tiedätkö, Kristiina, kuka tämä Brynhild Fluga on?" Ja Kristiinan pudistaessa päätään hän sanoi: "Muuan Baardinpoika antoi hänelle erään talon täällä kaupungissa, mennessään naimisiin -- hän harjoittaa luvatonta viininmyyntiä ja sellaista --"

"Tunnetko sinä hänet?" kysyi Kristiina pilkallisesti. "Minusta ei ole milloinkaan aiottu munkkia tai pappia", sanoi Simon punastuen. "Mutta tiedän olevani syytön vääryyteen niin hyvin neitoja kuin toisten miesten vaimoja kohtaan. Etkö ymmärrä itse, ettei ole kunniallisen miehen tapaista viekoitella sinua ulos illalla sellaisessa seurassa --?"

"Erlend ei ole viekoitellut minua", sanoi Kristiina punaisena harmista, "eikä hän ole luvannut minulle mitään. Minä olen liittynyt häneen ilman että hän on tehnyt mitään minua vietelläkseen -- hän oli minulle kalliimpi kaikkia miehiä ensi hetkestä asti."

Simon istui leikkien tikarillaan, viskellen sitä kädestä toiseen.

"Nuo ovat outoja sanoja morsiamen suusta", hän sanoi. "Ennustaapa se hyvää meille kahdelle, Kristiina." Kristiina veti syvään henkeä: "Sinä tekisit huonon kaupan ottaessasi nyt minut vaimoksesi, Simon."

"Taivaan Jumalan nimessä, siltä se näyttää", vastasi Simon Andreksenpoika.

"Minä voin siis luottaa siihen", sanoi Kristiina nöyrästi ja peloissaan, "että sinä tahdot olla puolellani siinä, että Andres-herra ja isäni purkavat sopimuksensa meidän molempien suhteen?"

"Luota vain, sinä", sanoi Simon. Hän oli vaiti vähän aikaa. "Herra nähköön tiedätkö sinä, mitä itse sanot?"

"Tiedän kyllä", lausui Kristiina. "Tiedän, että laki on sellainen, ettei kukaan saa pakoittaa neitoa avioliittoon vastoin hänen tahtoaan; muuten hän voi valittaa asiastaan käräjillä --."

"Piispan edessä se tosin taitaa tapahtua", sanoi Simon hymyillen tuikeasti. "Minulla ei ole ollut syytä tutkia lakia sellaisissa tapauksissa. Etkä sinäkään luule, että olet joutuva sinne, jonne ansaitsisit. Tiedät, etten minä aio vaatia sinua pysymään sanassasi, jos se on tahtoasi vastaan. Mutta etkö nyt ymmärrä -- siitä on kaksi vuotta kun naimisemme päätettiin, etkä sinä ole lausunut sanaakaan vastaan ennenkuin nyt, kun kaikki on valmiina kihlajaisiin ja häihin. Oletko ajatellut mitä se merkitsee, jos sinä nyt astut esiin ja tahdot katkaista siteen, Kristiina?"

"Ethän sinä huolisikaan minusta", sanoi Kristiina.

"Kyllä", vastasi Simon lyhyesti. "Jos muuta luulet, olet näkevä toista --"

"Erlend Nikulauksenpoika ja minä olemme luvanneet toisillemme kristillisen uskomme nimessä", sanoi Kristiina värisevällä äänellä, "että ellemme saata päästä yhteen, ei kumpikaan meistä milloinkaan ole ottava miestä tahi vaimoa --"

Simon oli hyvän aikaa hiljaa. Sitten hän lausui tuskaisesti:

"Sitten minä en ymmärrä, Kristiina, mitä sinä tarkoitit sanoessasi, ettei hän ollut vietellyt sinua eikä luvannut mitään -- hänhän on viekoitellut sinut vastustamaan kaikkien sukulaistesi sopimusta. -- Oletko ajatellut, minkälaisen herran sinä saat, jos menet naimisiin miehen kanssa, joka on ottanut jalkavaimokseen toisen miehen vaimon -- ja tahtoo nyt ottaa vaimokseen toisen miehen morsiamen --?"

Kristiina nieli itkunsa ja vastasi ääni paksuna:

"Tuon sinä sanot siksi, että tahdot minulle pahaa."

"Luuletko sinä, että minä tahdon sinulle pahaa?" kysyi Simon hiljaa.

"Tämä ei olisi tällaista, jos sinä --" sanoi Kristiina viivytellen. "Ei sinulta kysytty mieltäsi, sinultakaan, Simon -- isäsi ja minun isäni sopivat koko kaupan. Toisin olisi ollut, jos itse olisit valinnut minut --"

Simon iski tikarin penkkiin, niin että se jäi pystyyn. Hetken kuluttua hän veti sen jälleen ulos, koetti pistää sen takaisin tuppeen, mutta se ei mennyt, se oli taipunut kärjestä. Silloin hän jälleen alkoi leikkiä sillä, heitellen sitä kädestä toiseen.

"Sinä tiedät", hän lausui matalasti, ääni vavahdellen, "tiedät, että nyt valhettelit, jos tahdoit kääntää asian siksi, etten minä --. Tiedät, mistä minä olisin tahtonut puhua kanssasi -- monta kertaa -- kun sinä kohtelit minua siten, etten olisi ollut mies, jos olisin voinut puhua siitä, sanoa sen -- jälkeenpäin -- vaikka sitä olisi koetettu kiskoa minusta irti palavilla pihdeillä --. Ensin luulin tielläni olevan tuon kuolleen pojan. Ajattelin, että minun oli annettava sinulle aikaa -- sinä et tuntenut minua -- muu olisi ollut minusta väärin sinua kohtaan niin lyhyen ajan jälkeen. Nyt näen, ettet sinä tarvinnut pitkää aikaa unohdukseen -- nyt -- nyt -- nyt --"

"En", lausui Kristiina hiljaa. "Ymmärrän nyt, Simon. Nyt en voi odottaa, että olisit ystäväni enää."

"Ystäväsi --!" Simon naurahti kummallisesti. "Tarvitsetko nyt sitten ystävyyttäni?"

Kristiina lensi punaiseksi.

"Sinä olet mies", hän sanoi hiljaa, "Ja kyllin vanha -- voit itse päättää naimisestasi --"

Simon katsoi häneen terävästi. Sitten hän taas nauroi kuten äsken:

"Ymmärrän. Sinä tahdot minun sanovan, että se olen minä --. Että minun tulee ottaa syykseni tämä purettu kädenlyönti? -- Jos asia on niin, että pysyt tahdossasi -- jos uskallat ja tahdot koettaa viedä asiasi perille -- otan minä sen tehdäkseni", hän lausui hiljaa. "Kotona omaisteni edessä ja kaiken sinun sukusi edessä, lukuunottamatta yhtä. Isällesi saat sanoa totuuden sellaisena kuin se on. Jos sen teet, hoidan asiasi häneen nähden, koettaen saada sen sinulle niin edulliseksi kuin voin -- mutta Lauritsa Bjørgulfinpojan tulee tietää, etten minä milloinkaan ole luopunut sanasta, jonka olen hänelle antanut."

Kristiina puristi molemmin käsin penkin syrjää; tämä koski häneen kipeämmin kuin kaikki, mitä Simon Darre oli sanonut. Kalpeana ja peloissaan hän vilkaisi häneen.

Simon nousi.

"Menemme sisään nyt", hän sanoi. "Meitä taitaa palella kumpaistakin, ja sisar istuu tuolla odottaen avain kädessä. -- Annan sinulle viikon ajatusaikaa -- minulla on asioita kaupungissa. Tulen tänne puhumaan kanssasi ennen kuin lähden, sinä et kai välitä nähdä minua sitä ennen."

VIII.

Kristiina sanoi itselleen, että nyt se oli tehty. Mutta hän tunsi itsensä kuolemanväsyneeksi, rikkinäiseksi ja kipeäksi ikävästä Erlendin syliin.

Hän makasi valveilla suurimman osan yötä ja päätti tehdä sellaista, jota hän ei vielä milloinkaan ollut uskaltanut tehdä -- lähettää sanan Erlendille. Ei ollut helppo keksiä, kuka olisi ottanut toimittaakseen tuon asian. Sisaret eivät milloinkaan liikkuneet ulkona yksin, eikä hän tiennyt ketään, joka olisi suostunut menemäänkään; miehet, jotka hoitivat ulkotöitä, olivat vanhempaa väkeä ja kävivät harvoin luostarin ulottuvilla, paitsi milloin tulivat puhumaan itse abbedissan kanssa. Ei ollut muita kuin Olav --. Tämä oli puolikasvuinen poika, joka teki puutarhatöitä; hän oli ollut Groa-rouvan kasvatti-poika siitä asti kuin hänet eräänä aamuna oli korjattu äskensyntyneenä kirkonrappusilta.

Ihmiset sanoivat hänen äidikseen erästä sisarta; tämä piti vihittämän nunnaksi, mutta istuttuaan tyrmässä kuusi kuukautta -- muka karkean tottelemattomuuden tähden, samoihin aikoihin, jolloin lapsi löytyi -- hän oli saanut sisaren puvun ja oli sen jälkeen työskennellyt karjapihan puolella. Kristiina oli usein ajatellut Ingridin kohtaloa viime kuukausien aikana, mutta hänellä ei usein ollut tilaisuutta puhella tämän kanssa. Oli uskaliasta luottaa Olaviin -- tämä oli pelkkä lapsi, ja Groa-rouva ja kaikki nunnat juttelivat ja laskivat leikkiä hänen kanssaan aina kun näkivät pojan. Mutta Kristiina ajatteli, ettei hänellä enää ollut paljon uskaltamista. Ja pari päivää myöhemmin, kun Olavin eräänä aamuna piti lähteä kaupungille, sai Kristiina hänet viemään Akersnesiin sanan, että Erlend koettaisi keksiä keinon, miten he voisivat tavata toisensa kahdenkesken. Samana päivänä iltapuoleen tuli Ulv, Erlendin oma palvelija, puheportin luukulle. Hän sanoi olevansa Aasmund Bjørgulfinpojan miehiä ja tulleensa pyytämään, että tämän veljentytär pääsisi kaupunkiin käymään, sillä Aasmund Bjørgulfinpojalla ei ollut aikaa tulla nunnaluostariin. Kristiina ajatteli, että tämä nyt ainakin oli epäonnistuva -- mutta kun sisar Potentia kysyi, tunsiko hän lähetin, vastasi hän tuntevansa. Ja sitten hän lähti Ulvin kanssa Brynhild Flugan taloon.

Erlend odotti häntä ylisillä -- hän oli pelästynyt ja jännityksen vallassa, ja Kristiina huomasi heti hänen taas pelkäävän sitä, mitä tämä näytti pitävän pahimpana.

Häntä viilsi aina niin ilkeästi kun toinen osoitti olevansa niin kauheasti peloissaan lapsen tähden -- kun he nyt kuitenkaan eivät voineet pysyä poissa toistensa luota. Ja kiihdyksissä kun oli, Kristiina sanoi sen hänelle -- varsin kiivaasti. Erlend tuli tummanpunaiseksi kasvoiltaan ja painoi päänsä Kristiinan olkaa vasten:

"Sinä olet oikeassa", hän sanoi. "Minun tulee koettaa jättää sinut rauhaan, Kristiina -- etten pane onneasi vaaraan. Jos tahdot --"

Kristiina hyppäsi hänen kaulaansa ja nauroi, mutta Erlend tarttui häntä lujasti vyötäisiltä, pakoitti hänet istumaan penkille ja istui itse toiselle puolen pöytää. Kun Kristiina ojensi hänelle kätensä, suuteli hän kuumasti kämmenen puolta.

"Olen kokenut enemmän kuin sinä", hän sanoi kiihkeästi. "Jospa tietäisit, miten hartaasti toivoisin meidän molempien vuoksi, että joutuisimme naimisiin täysin kunniallisesti --."

"Silloin sinun ei olisi pitänyt ottaa minua", sanoi Kristiina.

Erlend peitti kasvonsa.

"Niin, kautta taivaan, minun ei olisi pitänyt tehdä sitä vääryyttä sinua kohtaan", hän sanoi.

"Sitä et toivo sinä, enkä sitä toivo minä", sanoi Kristiina nauraen naljailevasti. "Ja kunhan minä vain lopuksi pääsen sovintoon ja rauhaan sukuni ja Jumalani kanssa, en ole sureva, vaikka minun tulisi mennä vihille jalkavaimona. Ja kunhan vain saan olla lähelläsi, tuntuu minusta monasti siltä kuin voisin olla rauhaakin vailla --"

"Sinun tulee kantaa jälleen kunnia kartanooni", sanoi Erlend, "minä en saa vetää sinua alas omaan kunniattomuuteeni."

Kristiina pudisti päätään. Sitten hän sanoi:

"Nyt sinä kai tulet iloiseksi, kun saat kuulla, että minä olen puhunut Simon Andreksenpojan kanssa -- ja ettei hän tahdo pitää kiinni niistä sopimuksista, jotka oli tehty meidän puolestamme ennenkuin näin sinut."

Erlend riemastui ja Kristiinan täytyi kertoa kaikki. Kuitenkin hän salasi ne alentavat sanat, jotka Simon oli lausunut Erlendistä, mutta mainitsi, ettei tämä tahtonut ottaa kannettavakseen syytä Lauritsan edessä.

"Se on luonnollista", sanoi Erlend lyhyeen. "He tuntuvat olevan hyvät ystävät, isäsi ja hän? Minusta hän luultavasti on pitävä vähemmän -- Lauritsa, tarkoitan."

Kristiina käsitti nämä sanat todistukseksi siitä, että Erlend kuitenkin ymmärsi, että Kristiinalla vielä oli ankara taival edessä, ennenkuin heidän asiansa olisi loppuun ajettu, ja hän oli Erlendille kiitollinen siitä. Mutta Erlend ei palannut enää asiaan, vaan oli hyvillään ja sanoi pelänneensä, ettei Kristiinalla olisi ollut rohkeutta puhua Simonille.

"Sinä näyt pitävän hänestä tavallasi", hän virkkoi.

"Voiko se olla vasten mieltäsi", kysyi Kristiina, "-- kaiken sen jälkeen, mitä meillä on ollut keskenämme, että minä tiedän Simonin oikeamieliseksi ja kelpo mieheksi."

"Ellet olisi koskaan kohdannut minua", virkkoi Erlend, "olisit päässyt hyville päiville hänen kerallansa, Kristiina. Miksi sinä nauroit?"

"Muistinpahan vain, mitä Aashild-rouva kerran sanoi," vastasi Kristiina. "Olin vielä lapsi silloin -- mutta hän puhui jotakin sellaista, että hyvät päivät lankeavat järkevien osalle, mutta parhaat niille, jotka uskaltavat olla mielettömiä."

"Jumala siunatkoon Aashild-tätiä siitä, että hän on opettanut sinulle sellaista", sanoi Erlend pyöräyttäen Kristiinan syliinsä. "Ihmeellistä, en ole nähnyt sinua milloinkaan pelkurina, Kristiina."

"Etkö ole nähnyt?" kysyi tämä painautuen häneen. Erlend pani hänet sängynlaidalle ja riisui hänen kenkänsä, mutta veti hänet sitten takaisin pöydän luo. "Ei, ei, Kristiina -- nythän asiamme näyttää valoisalta. En suinkaan minä olisi tehnyt siten sinua kohtaan niinkuin olen tehnyt", hän sanoi silitellen silittämistään Kristiinan hiuksia, "ellen olisi ajatellut joka kerran sinut nähdessäni, että oli mahdotonta, että omaisesi antaisivat noin hienon ja kauniin neidon vaimokseni. -- Istu tuohon juomaan kerallani", hän pyysi.

* * * * *

Kohta tämän jälkeen kolkutettiin ovelle -- kuului siltä kuin ovea olisi hakattu miekankahvalla.

"Aukaiskaa, Erlend Nikulauksenpoika, jos olette siellä!"

"Se on Simon Darre", sanoi Kristiina hiljaa.

"Aukaiskaa, piru teidät periköön -- jos olette mies!" huusi Simon lyöden uudelleen oveen.

Erlend meni vuoteen luo ja otti miekkansa naulasta. Hän katsoi neuvottomana ympärilleen: "Täällä ei ole mitään paikkaa, minne voisit kätkeytyä -- paitsi vuode --"

"Parantaisiko se asiaa, jos minä kätkeytyisin", sanoi Kristiina. Hän oli noussut seisomaan; hän puhui hyvin rauhallisesti, mutta Erlend näki hänen vapisevan. Simon kolisutti taas ovea.

Erlend astui esiin ja veti salvan syrjään. Simon astui sisään paljastetuin miekoin, mutta työnsi sen paikalla takaisin tuppeen.

Tuokion he seisoivat kolmisin mitään puhumatta. Kristiina vapisi, mutta sittenkin hän tunsi tänä alkuhetkenä suloista jännitystä -- syvältä hänen rinnastaan nousi tunne, joka vainusi miekan mittelyä -- ja hän hengitti syvään: nyt oli tullut pitkien kuukausien äänettömän odotuksen ja pelon loppu. Hän katsoi toisesta toiseen, kalpeana ja kiiltävin silmin -- sitten hänen jännityksensä hyytyi käsittämättömäksi, vapisevaksi epätoivoksi. Simon Darren silmät kuvastivat enemmän kylmää ylenkatsetta kuin suuttumusta tai mustasukkaisuutta, ja hän näki Erlendistä, tämän korskean muodon läpi, että tämä hehkui häpeästä. Hänen mielessään liikkui hämärä aavistus siitä, mitä toisten miesten täytyi ajatella miehestä, joka oli antanut hänen tulla luokseen tämmöiseen paikkaan, ja hän ymmärsi, että Erlendistä täytyi tuntua siltä kuin hän olisi saanut iskun vasten kasvoja; Kristiina tiesi Erlendin kiihkeästi odottavan hetkeä, jolloin saisi vetää miekkansa ja karata Simonin kimppuun.

"Miksi sinä olet tullut tänne, Simon?" huusi Kristiina äänekkäästi, pelon valtaamana.

Molemmat miehet kääntyivät häneen päin.

"Noutaakseni sinut kotiin", sanoi Simon. "Täällä sinä et saata olla --"

"Teillä ei ole enää käskyvaltaa Kristiina Lauritsantyttäreen", sanoi Erlend kiivaasti, "hän on minun nyt --"

"Kaipa hän sitä lienee", sanoi Simon raa'asti, "ja kauniiseen häähuoneeseen sinä olet hänet tuonutkin --." Hän seisoi hetken aikaa huohottaen; sitten hän sai vallan äänensä yli ja lausui levollisesti: "Mutta asia on sellainen, että minä olen hänen sulhasensa vielä -- siihen asti kuin hänen isänsä saa hakeneeksi hänet. Ja siihen asti minä aion suojella miekoin ja keihäin hänen kunniansa jäännöstä -- ainakin ihmisten silmissä --"

"Sitä sinun ei tarvitse; voin tehdä sen itse --" Erlend leimahti jälleen tulipunaiseksi Simonin katseen edessä. "Luuletko minun antavan tuollaisen poikanalkin peloittaa itseäni", hän kuohahti, vieden kätensä miekankahvaan.

Simon vei kätensä selän taakse.

"Minä en ole niin arka, että pelkäisin sinun luulevan minua pelkuriksi", hän sanoi kuten äsken. "Minä olen taisteleva kanssasi, Erlend Nikulauksenpoika, piru vieköön, ellet ole pyytänyt Kristiinaa hänen isältään oikeaan aikaan --"

"En tee sitä sinun käskystäsi, Simon Andreksenpoika", sanoi Erlend tulistuen; veri tulvahti uudelleen hänen kasvoihinsa.

"Ei, tee sinä se vain siksi, että tahdot korjata mitä olet rikkonut tätä nuorta naista vastaan", vastasi Simon hätäilemättä, "onhan se parempi Kristiinalle."

Kristiina huusi ääneen, tuskissaan Erlendin tuskan tähden. Hän polki jalkaa:

"Mene, etkö jo mene, Simon -- mitä tekemistä sinulla on meidän asiaimme kanssa!"

"Senhän olen sanonut vastikään", vastasi Simon. "Saatte kärsiä minua siksi kunnes isäsi on erottanut meidät toisistamme."

Kristiina lysähti kokoon:

"Mene, mene, tulen paikalla perästä --. Herra Jeesus, miksi sinä kiusaat minua näin, Simon -- en kai minä omasta mielestäsikään enää ole sen arvoinen, että sinun kannattaisi välittää minun asioistani --"

"En teekään sitä sinun takiasi", vastasi Simon. "Erlend -- ettekö tahdo sanoa hänelle, että hänen on tultava kanssani?"

Erlendin kasvot tärisivät. Hän kosketti Kristiinaa olkapäähän:

"Kristiina, sinun on tehtävä niin. Simon ja minä puhelemme toisen kerran --"

Kristiina nousi tottelevaisesti. Hän kiinnitti vaippansa soljella. Hänen kenkänsä olivat vuoteen luona -- hän muisti ne, mutta ei voinut vetää niitä jalkoihinsa Simonin nähden.

* * * * *

Ulkona oli sumu hälvennyt. Kristiina kulki kiitämällä, pää kumarassa ja kädet vaippaa kourien. Hänen kurkkuaan kiristi vihlova itku -- hän toivoi hurjasti jonnekin, missä hän olisi saattanut itkeä, itkeä ja olla yksin. Pahin, pahin oli vielä edessäpäin; hän oli saanut kokea uutta tänä iltana ja hän vääntelehti sen kourissa -- hän oli kokenut miltä tuntui nähdä häpäistävän miestä, jolle hän oli antautunut.

Simon kulki hänen kintereillään hänen rientäessään peltoja pitkin, yli kenttien ja sumun kattamien aukeoiden, joista talot olivat kuin pois pyyhkäistyt. -- Kerran kun Kristiina kompastui johonkin, tarttui Simon häntä käsipuoleen, estäen häntä putoamasta:

"Älä nyt juokse noin", hän sanoi. "Ihmiset katsovat meitä. -- Miten sinä vapiset!" virkkoi hän Iempeämmin. Kristiina oli vaiti kiitäen edelleen.

Hän nuljahti liejuun, hänen jalkansa olivat läpimärät ja kylmät -- sukat, jotka hänellä oli jalassa, olivat nahasta, mutta hyvin ohuet; hän tunsi niiden alkavan hajota, loka pursui paljaalle iholle.

He tulivat luostaripuron yli vievälle sillalle ja nousivat hitaammin vastapuolen rinnettä.

"Kristiina", sanoi Simon äkkiä, "tätä sinun isäsi ei pidä milloinkaan saaman tietää."

"Mistä sinä saatoit arvata minun olevan siellä?" kysyi Kristiina.

"Tulin luostariin puhumaan kanssasi", vastasi Simon lyhyesti. "Sitten kuulin setäsi palvelijasta. Tiesin Aasmundin olevan Hadelandissa. Kovin ovelia peittämään jälkiänne te ette ole olleet. -- Kuulitko mitä sanoin?"

"Kuulin", sanoi Kristiina. "Itse minä lähetin sanan Erlendille, että tapaisimme Flugan luona, tunsin tuon vaimon --"

"Hyi, hyi sinua! Mutta sinä et voinut tietää, minkälainen ihminen hän oli -- ja tuo toinen --. Kuuletko", sanoi Simon ankarasti, "jos asia on sellainen, että sen saattaa salata, silloin sinun täytyy salata se Lauritsalta. Ja ellet sitä voi, niin täytyy sinun koettaa säästää häntä pahimmalta häpeältä."

"Onpas sinulla huoli minun isästäni", sanoi Kristiina vavahdellen. Hän yritti puhua uhmaavasti, mutta ääni oli sortumaisillaan itkuun.

Simon kulki kappaleen matkaa. Sitten hän pysähtyi -- Kristiina näki hänen kasvonsa heidän seisoessaan yhdessä usman keskellä. Tuon näköisenä hän ei milloinkaan ollut nähnyt Simonia.

"Olen huomannut joka kerran käydessäni teillä", hän sanoi, "kuinka vähän te Jørundgaardin naiset ymmärrätte, mikä mies Lauritsa oikeastaan on. Hän ei pidä kurissa teitä, sanoo Trond Gjesling -- vaan mitäpä hän välittäisi sellaisesta, hän, joka oli aiottu komentamaan _miehiä!_ Hänessä oli päällikönverta, jota miehet olisivat totelleet -- ilomielin. Aika ei nyt tarvitse sellaisia miehiä -- isäni tunsi hänet Baagahusin ajoilta. --

"Mutta muuksi hänen osansa ei sitten ole vaihtunut, hän on vaan jäänyt laaksoon, eläen kuin talonpoika --. Liian nuorena hän tuli naitetuksi -- ja äitisi, omine luontoineen, ei kai ollut se nainen, joka olisi helpottanut hänen oloansa siellä. Hänellä on paljon ystäviä, tiedätkös sen -- mutta luuletko, että hänellä on _yhtään_, joka kelpaisi hänen rinnallensa --. Poikia hänen ei ole suotu pitää -- teidän tyttärien piti jatkaa hänen sukunsa kunniaa -- ja jos hän on näkevä sen päivän, jolloin hän huomaa toisen parantumattomaksi ja toisen kunniattomaksi --"

Kristiina kouraisi poveaan sydämen kohdalta -- hänestä tuntui kuin hänen olisi pitänyt pitää kiinni sydämestään, saadakseen sen niin kovaksi kuin miksi hän sen tahtoi.

"Miksi sinä sanot tämän", hän hetken kuluttua kuiskasi. "Et kai sinä enää tahdo etkä toivo minua omaksesi? --"

"Enpä taida tahtoa", virkkoi Simon epäröiden. "Voi hyvä Jumala, Kristiina -- muistan minkälainen olit Finsbrekkenillä. -- Mutta piru minut periköön, jos milloinkaan enää uskon kenenkään nuoren neidon silmiä!"

"Lupaa, ettet tapaa Erlendiä ennen isäsi tuloa", sanoi Simon, heidän saapuessaan portille.

"Sitä en tahdo luvata", vastasi Kristiina.

"Silloin hänen on luvattava se", sanoi Simon.

"Minä lupaan olla tapaamatta häntä", vastasi Kristiina hätäisesti.

"Se pieni koira, jonka minä kerran lähetin sinulle", virkkoi Simon heidän erotessaan, "voi jäädä siskoillesi -- ne pitävät niin paljon siitä -- ellei minusta ole liian vaikeata nähdä sitä kotonasi.

"Minä ratsastan pohjoiseen varhain huomenaamulla", hän sanoi, ja sitten hän tarttui Kristiinaa käteen hyvästiksi, portinvartijanunnan katsoessa heitä.

* * * * *

Simon Darre meni alas kaupunkia kohden. Hän kulki nyrkki heiluen, puhui puoliääneen ja manaili mennessään. Hän vannoi mielessään, ettei hän surrut Kristiinaa. Tämä oli kuin kappale, jota hän oli luullut puhtaaksi kullaksi -- ja lähemmin katsottuaan havainnutkin sen olevan pelkkää tinaa ja messinkiä. Valkoisena kuin lumi oli hän ollut polvillaan maassa ja ojentanut kätensä palavaa kynttilää kohden -- se oli viime vuonna. Tänä vuonna hän joi viiniä kiroukseen julistetun mellastajan kanssa Flugan ylisillä -- äh! Lauritsa Bjørgulfinpojan puolesta hän puuttui asioihin, Lauritsan, joka istui kaukana Jørundgaardissa uskoen -- ei ikinä hän voinut kuvitella heidän pettävän häntä siten. Ja nyt hän aikoi itse viedä tiedon asiasta ja auttaa heitä valhettelemalla tuolle miehelle. Tämä se nyt täytti hänen sydämensä polttavalla tuskalla ja häpeällä.

Kristiina ei ollut ajatellut pitää Simon Darrelle antamaansa lupausta, mutta hän ei saanut vaihdetuksi muuta kuin pari sanaa Erlendin kanssa -- kerran illalla tiellä.

Hän seisoi pidellen tämän kättä omassaan, kumman nöyränä, toisen puhuessa kohtauksesta Brynhildin luhdissa. Simon Andreksenpojan kanssa hän oli puhuva toisen kerran. "Jos me olisimme taistelleet siellä, olisi se levinnyt koko kaupungille", sanoi Erlend kiihkeästi. "Sen tuo toinenkin tiesi, arvon Simonimme."

Kristiina näki miten tuo tapaus oli karvastellut Erlendin mieltä. Hänkin oli ajatellut sitä lakkaamatta sen jälkeen --, tuossa seikkailussa oli Erlend esiintynyt vieläkin kehnompana kuin hän itse, sitä ei käynyt kieltäminen. Ja hän tunsi, että he nyt olivat yksi liha tositeossa -- hän tahtoi vastata kaikesta yhdessä Erlendin kanssa, silloinkin kun hän ei hyväksynyt tämän tekoja, ja hän tahtoi tuntea omassa nahassaan Erlendiä viiltävät haavat.

* * * * *

Kolme viikkoa myöhemmin tuli Lauritsa Bjørgulfinpoika Osloon hakemaan tytärtänsä.