Part 15

Tämä ei nähnyt häntä selvään; oli kuin heidän kasvojensa välissä olisi vilissyt vettä. Erlend otti pikarin pöydältä, maistoi siitä ja ojensi Kristiinalle. Kristiinasta tuntui kuin se olisi painanut hirveästi tai kuin hänen kätensä olisi lyöty poikki hartioista; hän ei saanut nostetuksi sitä ylös.

"Niinkö on asia, että tahdot juoda sulhasesi kanssa, mutta et minun?" kysyi Erlend hiljaa; mutta Kristiina pudotti astian maahan ja vaipui Erlendiä vasten.

Hän lepäsi tointuessaan penkillä, pää vieraan neidon helmassa. Hänen vyönsä oli aukaistu, samoin rintaa pitelevä solki -- joku löi hänen kämmeniään, ja hänen kasvoillaan tuntui jotain märkää.

Hän kohosi istualleen. Jossakin ympärillä seisovassa kehässä hän eroitti Erlendin kasvot, ne olivat kalpeat ja sairaat. Itse hän tunsi ruumiinsa niin voimattomaksi kuin olisivat kaikki luut olleet sulana, ja pää tuntui niin kumman isolta ja tyhjältä -- mutta jossakin sen lokerossa paloi yksi ainoa selvä, epätoivoinen ajatus -- hänen täytyi saada puhua Erlendin kanssa. Sitten hän sanoi Simon Darrelle -- tämä seisoi aivan hänen vieressään:

"Minulle tuli niin kuuma täällä on niin paljon kynttilöitä -- ja minä olen tottumaton juomaan paljon viiniä --"

"Voitko nyt hyvin?", kysyi Simon. "Sinä pelästytit ihmiset. -- Ehkä tahdot, että saattaisin sinut kotiin nyt paikalla?"

"Eikö meidän pitäne odottaa siksi kun vanhempasi lähtevät", sanoi Kristiina levollisesti. "Mutta istu tähän -- minä en jaksa tanssia enää." Kristiina siloitti vieressään olevaa pielusta -- sitten hän ojensi toisen kätensä Erlendiä kohti:

"Istukaa tähän, Erlend Nikulauksenpoika, en saanut lausutuksi terveisiäni. Ingebjørg luulee teidän kokonaan unhoittaneen hänet."

Kristiina näki, että toisen oli paljon vaikeampi voittaa itsensä kuin hänen oli ollut -- ja silloin hänellä oli aika tekeminen pidättäessä pientä hellää hymyä, joka väkisin pyrki esiin.

"Voitte kiittää neitoa siitä, että hän muistaa minua vielä", sanoi Erlend takerrellen. "Minä pelkäsin hänen unhoittaneen minut."

Kristiina viivytteli vastausta. Hän ei tiennyt mitä osaisi sanoa Ingebjørg-heilakan terveisiksi, jonka Erlend samalla ymmärtäisi oikein. Äkkiä hänessä syttyi kaikkien kuluneiden kuukausien synnyttämä katkeruus ja hän sanoi:

"Hyvä Erlend, miten voitte ajatella, että me saattaisimme unhoittaa miehen, joka niin kauniisti puolusti kunniaamme --"

Hän näki toisen käpertyvän aivan kuin iskun saanut -- hän katui heti sanojaan, mutta silloin Simon kysyi, mitä se merkitsi. Kristiina kertoi hänelle Ingebjørgin ja hänen yhteisestä seikkailusta Eikebergin metsässä. Hän huomasi, ettei se miellyttänyt Simonia. Silloin hän pyysi, että tämä kävisi kysymässä Angerd-rouvalta, eivätkö he pian lähtisi pois; hän oli sittenkin väsynyt. Kun Simon oli mennyt, katsoi hän Erlendiin.

"Ihmettelen", sanoi tämä hiljaa, "miten neuvokas sinä olet -- sitä en olisi luullut."

"Minun on täytynyt oppia salailemaan", sanoi Kristiina synkästi.

Erlend hengitti raskaasti; hän oli vielä hyvin kalpea.

"Onko asia siis niin", hän kuiskasi. "Mutta sinähän olit luvannut kääntyä ystävieni puoleen, jos sellaista tapahtuisi. Jumala tietää, että olen ajatellut sinua joka päivä ja pelännyt pahinta."

"Tiedän, mitä sinä tarkoitat pahimmalla", sanoi Kristiina lyhyesti. "Sinun ei tarvitse pelätä sitä. Minusta oli pahinta se, ettet sinä ole lähettänyt minulle pienintäkään tervehdystä -- etkö voi ymmärtää, että minä kuljen nunnien parissa kuin vieras lintu --?" Kristiina keskeytti puheensa, sillä hän tunsi kyynelten pyrkivän esiin. "Siksikö sinä nyt pidät yhteyttä Dyfriniläisten kanssa", kysyi Erlend. Silloin Kristiina tuli niin onnettomaksi, ettei hän osannut vastata.

Hän näki Angerd-rouvan ja Simonin ilmestyvän ovelle. Erlendin käsi riippui lähellä Kristiinaa, eikä Kristiina saanut tarttua siihen. --

"Minun täytyy saada puhua kanssasi", sanoi hän kiivaasti, "emme ole saaneet sanotuksi toisillemme sanaakaan siitä, mitä pitäisi --."

"Tule messuun Maarian kirkkoon loppiaisen jälkeen", sanoi Kristiina nopeasti, nousi ja meni toisia vastaan. Angerd-rouva oli hyvin huolestunut ja hellä Kristiinaa kohtaan kotimatkalla ja auttoi itse hänet vuoteeseen. Simonin kanssa Kristiina ei joutunut puheisiin ennen kuin seuraavana päivänä. Tämä sanoi silloin:

"Miten olet voinut ruveta sananvälittäjäksi tuon Erlendin ja Ingebjørg Filippuksentyttären välillä? Sinun ei tule pistää sormiasi joukkoon, jos heillä on joitakin salaisia asioita keskenään!"

"Ei kai heillä mitään ole", sanoi Kristiina. "Ingebjørg on lörppö."

"Minusta tuntuu muuten siltä", virkkoi Simon, "että sinun olisi pitänyt oppia kyllin varovaksi, ettet lähtisi ulos metsiin ja teille kahdenkesken tuon harakan kanssa." Mutta Kristiina muistutti kiihkeästi, ettei se ollut heidän syynsä, että olivat joutuneet hulhavalle. Silloin Simon ei virkkanut enää mitään.

Seuraavana päivänä Dyfrinin väki saattoi hänet takaisin luostariin, sillä he varustautuivat kotimatkalle.

* * * * *

Erlend tuli luostariin iltamessuun joka päivä viikon ajan, Kristiinan saamatta kertaakaan tilaisuutta vaihtaa hänen kanssaan yhtään sanaa. Hän tunsi olevansa kuin haukka, joka istuu vaate silmillä orrella. Hän oli myös onneton jokaisesta sanasta, jonka he olivat sanoneet toisilleen viime tapaamisella -- ei olisi pitänyt olla niin. Eikä sekään auttanut, että hän vakuutti itselleen tuon kohtauksen tapahtuneen niin odottamatta, että he kumpikaan tuskin olivat tienneet, mitä olivat puhuneet.

Mutta eräänä iltana hämärissä tuli puhetupaan muuan kaunis nainen, joka näytti kaupunkirouvalta. Hän kysyi Kristiina Lauritsantytärtä ja sanoi olevansa erään vaatekauppiaan vaimo, jonka mies oli äsken palannut Tanskasta tuoden mukanaan muutamia kauniita vaippoja; Aasmund Bjørgulfinpoika tahtoi lahjoittaa yhden sellaisen veljentyttärelleen ja hän oli tullut hakemaan neitoa itse valitsemaan mieleistänsä.

Kristiina sai luvan lähteä hänen kanssaan. Hänestä ei ollut sedän tapaista lahjoittaa hänelle kallista lahjaa, ja omituista hänen mielestään sekin oli, että tämä oli lähettänyt vieraan naisen häntä noutamaan. Nainen oli aluksi harvasanainen ja vastaili yksikantaan Kristiinan kysymyksiin, mutta kun he olivat tulleet lähelle kaupunkia, sanoi toinen odottamatta:

"En tahdo pettää sinua, kaunis lapsi -- sanon kaiken niinkuin se on, niin voit itse päättää. Setäsi ei ole lähettänyt minua, vaan eräs toinen -- osaat kukaties arvata hänen nimensä, mutta ellet osaa, niin ei sinun tule lähteä kanssani. Minulla ei ole miestä, vaan elätän itseäni ja omiani vierasmajan pidolla ja oluen myynnillä; sellaisessa ei jouda kovin arkailemaan syntiä ja kylänjuoksijoita -- mutta minun kattoni alla ei pidä tapahtuman sitä, että sinut petettäisiin tietämättäsi."

Kristiina pysähtyi, punaisena kasvoiltaan. Hänestä tuntui niin pahalta ja häntä hävetti Erlendin tähden. Vaimo sanoi:

"Minä saatan sinut takaisin luostariin, Kristiina -- mutta saat antaa minulle jotakin vaivastani -- ritari lupasi minulle suuren palkkion, mutta minä olen itse kerran ollut kaunis ja tullut petetyksi. Ja sitten voit muistaa minua illalla rukouksissasi -- minua kutsutaan Brynhild Flugaksi."

Kristiina veti sormuksen sormestaan ja antoi sen vaimolle.

"Olet tehnyt kauniisti, Brynhild -- mutta jos tuo mies on sukulaiseni Erlend Nikulauksenpoika, ei minulla ole pelkäämistä; hän tahtoo minua sovittamaan välinsä setäni kanssa. Voit olla aivan huoleti -- kiitos vain, että tahdoit varoittaa minua."

Brynhild Fluga kääntyi pois, peittääkseen hymyn.

Hän vei Kristiinan Klemensinkirkon taitse virran pohjoista juoksua kohti. Siellä oli muutamia pieniä taloja itsekseen joenäyräällä. He sivuuttivat muutamia aitoja, ja sitten tuli Erlend heitä vastaan. Hän katsoi ympärilleen, riisui sitten viittansa, kääri sen Kristiinan ympärille ja veti hupun Kristiinan kasvoille.

"Mitä ajattelet tuumastani", hän kysyi kiireesti ja hiljaa. "Olenko mielestäsi tehnyt hyvin pahasti -- minun täytyy saada puhua kanssasi."

"Kannattaakohan meidän ajatella, mikä on hyvä ja mikä paha", sanoi Kristiina.

"Älä puhu tuolla lailla", pyysi Erlend. "Minä kannan vastuun --. Kristiina, minä olen ikävöinyt sinua päivät ja yöt", hän kuiskaa aivan Kristiinan kasvojen edessä. Kristiinan läpi kävi väristys, kun hän kohtasi Erlendin silmät. Hän tunsi syyllisyyttä siitä, että oli hetkeäkään ajatellut muuta kuin rakkauttaan Erlendiin tämän katsoessa häneen noin.

Brynhild Fluga oli mennyt edeltä. Erlend kysyi heidän saapuessaan pihaan:

"Tahdotko, että menemme tupaan, vai menemmekö ylisille puhelemaan?"

"Kuten sinä tahdot", vastasi Kristiina. "Ylhäällä on kylmä", vastasi Erlend hiljaa. "Meidän täytyy mennä sänkyyn --." Kristiina ainoastaan nyökkäsi.

Samassa kun tämä oli sulkenut oven, oli Kristiina hänen sylissään. Erland taivutti häntä sinne tänne kuin kortta, oli sokaista ja tukehduttaa hänet, suuteloilla repiessään malttamattomasti hänen päältään molemmat vaipat ja viskatessaan ne maahan. Sitten hän nosti vaaleaan luostaripukuun puetun neidon olkansa tasalle ja kantoi hänet vuoteeseensa. Säikähtäen toisen hillittömyyttä ja omaa äkkinäistä haluaan neito tarttui Erlendin kaulaan ja kätki kasvonsa häntä vasten. Ylhäällä oli niin kylmä, että heidän hengityksensä nousi kuin savu pientä kynttilää kohden, joka paloi pöydällä. Mutta vuoteessa oli runsaasti peittoja ja nahkoja, ja päällimmäisenä oli upea karhuntalja, jonka he vetivät leukaansa saakka. Kristiina ei tiennyt, miten kauan hän oli maannut kiedottuna Erlendin käsivarsiin, kun tämä sanoi:

"Nyt meidän tulee puhua siitä, mikä on puhuttava, Kristiina, -- en uskalla pidättää sinua luonani kauan."

"Uskallan jäädä tänne vaikka koko yöksi, jos sinä tahdot", Kristiina kuiskasi häntä kohden.

Erlend painoi poskensa häntä vasten:

"Silloin minä en olisi ystäväsi. Asia on pahoin niinkuin on, mutta ihmisten suuhun sinun ei pidä joutua minun tähteni."

Kristiina ei vastannut -- mutta Erlendin sanat haavoittivat häntä: hän ei ymmärtänyt, miten toinen saattoi neuvoa sellaista kutsuttuaan hänet tänne Brynhild Flugan taloon -- hän ei tiennyt, mistä hän sen arvasi, mutta aavisti, ettei tämä ollut mikään hyvä paikka. Ja Erlend näkyi odottaneen, että kaikki kävisi kuten oli käynyt, sillä hän oli varustanut ruukullisen simaa vuodekatoksen alle.

"Olen tuuminut", sanoi Erlend, "että ellei muu tule neuvoksi, täytyy minun viedä sinut pois väkisin -- Ruotsiin -- Ingebjørg-rouva otti minut suopeasti vastaan syksyllä eikä ollut unohtanut sukulaisuuttamme. Mutta nyt minua korvennetaan syntieni tähden -- olen kerran ennen jo karannut maasta, tiedäthän -- enkä tahdo saattaa sinua ihmisten silmissä tuon toisen kaltaiseksi."

"Ota minut mukaasi Husabyhyn", sanoi Kristiina hiljaa. "En jaksa elää erossa sinusta ja olla nunnien parissa. Kai meidän molempien sukulaiset ovat niin ymmärtäväisiä, että päästävät meidät yhteen ja suostuvat sovintoon kanssamme --"

Erlend rutisti hänet itseään vasten ja ähkyi:

"En voi viedä sinua Husabyhyn, Kristiina."

"Miksi et voi", kysyi tämä hiljaa.

"Eline tuli sinne syksyllä", virkkoi Erlend vähän ajan kuluttua. "En saa häntä siirtymään kartanosta", hän jatkoi kiihkeästi, "en muulla tavoin kuin että väkivallalla kannan hänet rekeen ja ajan hänet talosta. Enkä saattanut tehdä sitä -- hän oli tuonut mukaan molemmat lapsemme --"

Kristiina tunsi aivan kuin vajoavansa yhä alemma ja alemma. Äänellä, joka oli pelosta hauras, hän sanoi:

"Minä luulin sinun jo olevan erossa hänestä --"

"Niin luulin minäkin", vastasi Erlend nopeasti. "Mutta hän oli saanut kuulla Østerdalissa, missä asui, että minä olin naimajalalla. Huomasitko miehen, joka oli seurassani joulupadoissa -- se oli kasvatusisäni, Baard Petrinpoika, Hestnæsin herra. Kävin hänen luonaan Ruotsista palatessani, kävin myös sukulaiseni Herning Alvinpojan luona Saltvikenissä; puhuin näille naima-aikeistani ja pyysin heidän apuaan. Sen oli Eline saanut tietää --.

"Tarjosin korvausta hänelle ja lapsille -- mutta Sigurdin, hänen miehensä, ei luulla elävän talven yli -- ja silloin ei kukaan voi kieltää meitä asumasta yhdessä --

"Minä nukuin tallissa Haftorin ja Uivin kanssa ja Eline nukkui tuvassa minun vuoteessani. Väkeni nauroi partaansa takanapäin."

Kristiina ei kyennyt sanomaan yhtään sanaa. Hetken kuluttua Erlend jatkoi jälleen:

"Ymmärräthän, että sinä päivänä, jolloin meidän kahden kihlajaiset juodaan, hänen on turha enää -- hänellä ei ole enää oleva valtaa ylitseni --

"Pahin on lasten asia. En ole nähnyt heitä vuoteen -- ne ovat kauniit -- ja voin tehdä niin vähän heidän hyväkseen. Asia ei olisi parantunut paljoa, vaikka minä olisin nainut heidän äitinsä."

Kyyneleet alkoivat juosta Kristiinan poskia pitkin. Silloin sanoi Erlend:

"Kuulitko -- minä sanoin, että olin puhunut sukulaisilleni? He olivat hyvillään, kun minä viimeinkin aioin mennä naimisiin. Ja minä sanoin, että tahdoin sinut, enkä ketään muuta --"

"Eivätkö he sitten pitäneet siitä", kysyi Kristiina viimein arasti.

"Etkö ymmärrä", vastasi Erlend kolkosti, "etteivät he voineet antaa muuta kuin yhden vastauksen -- etteivät he voi eivätkä tahdo ratsastaa kanssani isäsi luokse, ennenkuin sinun ja Simon Andreksenpojan välinen sopimus on saatu puretuksi. Asiamme ei suinkaan ole parantunut siitä, Kristiina, että sinä olit jouluna Dyfriniläisten parissa."

Kristiina heittäytyi kokonaan surun valtaan ja alkoi itkeä hiljaa. Hän oli kyllä tuntenut, että hänen rakkaudessaan oli jotakin väärää ja häpeällistä, mutta nyt hän näki syyn olevan itsessään.

Hän värisi kylmästä noustessaan hetken kuluttua vuoteesta ja Erlendin auttaessa hänen päälleen molemmat vaipat. Ulkona oli pilkkopimeä, ja Erlend saattoi hänet Klemensin kirkkomaalle asti; ja sitten saattoi Brynhild hänet lopun matkaa luostariin.

VII.

Seuraavalla viikolla Brynhild Fluga toi sanan vaipan valmistumisesta, ja Kristiina lähti hänen kanssaan ja oli Erlendin luona ylisillä kuten edellisellä kerralla.

Kun he erosivat, antoi tämä hänelle uuden vaipan, "että voit näytellä sitä luostarissa", hän sanoi. Se oli sinisestä punakuviollisesta sametista ja Erlend kysyi, huomasiko Kristiina, että siinä oli samat värit kuin puvussa, joka Kristiinalla oli ollut yllään tuona päivänä metsässä. Kristiina ihmetteli kovasti, että hän saattoi tulla niin iloiseksi siitä, että Erlend sanoi noin -- tämä ei ollut Kristiinan mielestä milloinkaan tuottanut hänelle suurempaa iloa kuin noilla sanoillaan.

Mutta nyt he eivät enää voineet turvautua tähän keinoon kohdatakseen toisiaan, eikä ollut helppo keksiä uutta. Erlend kävi luostarikirkon iltamessussa, ja joskus pääsi Kristiina pujahtamaan jollekin asialle palvelusväen puolelle; toisinaan he puhelivat pikimmiten jonkun sanan aitojen vierissä talvi-illan pimeydessä.

Sitten Kristiina keksi pyytää sisar Potentialta lupaa päästä tervehtimään paria vanhaa, leininvaivaamaa eukkoa, luostarin holhokkeja, jotka asuivat pienessä mökissä jonkun matkan päässä. Mökin takana oli karjarakennus, jossa eukoilla oli lehmä; Kristiina tarjoutui hoitamaan sitä siellä käydessään ja sitten hän päästi Erlendin luokseen sinne.

Vähäisellä ihmetyksellä hän huomasi, että niin iloinen kuin Erlend olikin tapaamisesta, häntä kuitenkin tuntui kaivelevan tämä Kristiinan keksimä tuuma. "Ei ollut hyväksi sinulle, että meistä tuli tuttavat", hän sanoi eräänä iltana. "Nyt sinä olet oppinut käyttämään tällaisia metkuja."

"_Sinun_ ei pitäisi syyttää minua siitä", vastasi Kristiina surullisesti.

"Enhän minä syytäkään sinua", sanoi Erlend hätäisesti ja arasti.

"En olisi uskonut itsekään, että minun olisi näin helppo valhetella. Mutta ihminen osaa sitä, mitä hänen täytyy."

"Tuo ei ole aina totta", sanoi Erlend kuten ennen. "Muistatko, ettet voinut sanoa sulhasellesi talvella, ettet huolisi hänestä."

Tähän Kristiina ei vastannut mitään, kosketti vain hiljaa Erlendin kasvoja.

Milloinkaan hän ei tuntenut selvemmin, miten rakas tämä hänelle oli, kuin Erlendin puhuessa tuolla lailla, saattaen Kristiinan surulliseksi tai hämmästyttäen häntä. Hän oli iloinen voidessaan ottaa niskoilleen kaiken, mikä heidän rakkaudessaan oli häpeällistä ja väärää. Jos hänellä olisi ollut rohkeutta puhua Simonille niinkuin hänen olisi pitänyt, olisivat he nyt ehtineet jo hyvän matkaa etemmäksi asioissaan. Erlend oli tehnyt kaiken mitä oli voinut puhuessaan heidän naimisestaan sukulaisillensa. Näin hän ajatteli, kun päivät luostarissa tuntuivat pitkiltä ja raskailta -- Erlend oli tahtonut tehdä kaiken voitavansa. Ja hän katsoi hellästi hymyillen miestä, joka kuvaili heidän häitään, -- miten Kristiina ratsastaisi kirkkoon silkissä ja sametissa, miten hänet johdettaisiin morsiusvuoteeseen korkea kultakruunu valtoimilla hiuksillaan -- kauniilla, kauniilla hiuksillasi, jutteli tämä, vetäen Kristiinan palmikoita sormiensa lomitse.

"Et sinä sentään koskaan taida voida unohtaa, että olet omistanut minut", virkkoi Kristiina miettivästi, Erlendin kerran jutellessa noin.

Silloin Erlend veti hänet myrskyisästi luokseen: "Mitä luulet, voisinkohan unohtaa koskaan ensimmäistä joulua tai ensimmäistä kevättä, jolloin näin kotiniityn vihreän nurmen talven lumien jälkeen? Samoin muistan ensi kerran, jolloin omistin sinut, sekä kaikki toiset myöhemmät kerrat -- omistaa sinut on kuin koko ajan viettäisi joulua ja pyydystäisi lintuja vihreällä kedolla --"

Onnellisena Kristiina painautui häneen. Eipä silti, että hän hetkeäkään olisi uskonut käyvän kuten Erlend niin luottavasti odotti -- Kristiinan ajatus oli, että heitä jo kauan oli uhannut tuomion päivä. Eihän tämä millään muotoa voinut menestyä kauan --. Mutta sitä hän ei pelännyt niinkään -- paljon enemmän hän pelkäsi, että Erlendin täytyisi lähteä pohjoiseen ennen kuin asia selviäisi, ja Kristiina jäisi jälleen itseksensä, eroon Erlendistä. Erlend oleksi nykyään Akersnesin linnassa. Munan Baardinpoika piti komentoa siellä, henkivartioväen lähdettyä Tunsbergiin, missä kuningas makasi vaarallisesti sairaana. Mutta kerranhan Erlendin täytyi lähteä kotiinsakin tilojaan hoitamaan. Sitä, että häntä peloitti tämän paluu Husabyhyn, mihin jalkavaimo oli asettunut tätä odottamaan, ei hän tahtonut tunnustaa edes itselleen, eikä sitäkään, että häntä vähemmän peloitti joutua tavatuksi synnissä Erlendin kanssa kuin astua yksin Simonin ja isänsä eteen esittämään, mitä hänellä oli sydämellään.

Ja niin hän melkein toivoi, että häntä kohtaisi joku rangaistus, ja pian. Sillä nyt hän ei enää ajatellut mitään muuta kuin Erlendiä; hän ikävöi tätä päivällä ja näki hänestä unia yöllä; katumusta hän ei tuntenut, mutta hän lohdutteli itseään sillä, että oli tuleva päivä, jolloin hän saisi kalliisti maksaa, mitä he olivat varastaneet. Ja niinä lyhyinä iltahetkinä, jolloin hän sai olla yhdessä Erlendin kanssa, antautui hän tälle niin kiihkoisasti, kuin olisi hän ostanut sielunsa hinnalla oikeuden kuulua tälle.

* * * * *

Mutta aika kului, ja Erlendiä näytti seuraavan onni, johon hän luotti. Kristiina ei huomannut vieläkään, että kukaan luostarissa olisi epäillyt häntä. Ingebjørg oli tosin saanut tietoonsa, että hän kohtaili Erlendiä, mutta Kristiina huomasi, ettei tämä uskonut sen olevan muuta kuin pientä huvitusta. Että hyvää sukua oleva kihlattu neito rohkenisi rikkoa kaupan, jonka hänen omaisensa olivat solmineet, se ei edes pälkähtänyt Ingebjørgin päähän, huomasi Kristiina. Ja jälleen värisytti häntä kauhu -- ehkä se olikin ennenkuulumatonta, tämä, johon hän oli ruvennut. Ja sitten hän jälleen toivoi, että se paljastuisi, tullakseen ratkaisuun --.

Tuli pääsiäinen. Kristiina ei käsittänyt, mihin tämä talvi oli huvennut; jokainen päivä, jolloin hän ei ollut nähnyt Erlendiä, oli tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi, ja nuo pitkät, vaikeat päivät olivat liittyneet toisiinsa loppumattomiksi viikoiksi -- mutta nyt oli kevät ja pääsiäinen, ja hänestä tuntui kuin joulupidot olisivat olleet eilispäivänä. Hän pyysi, ettei Erlend kävisi häntä tapaamassa pyhien aikana -- ja tämä tuntui taipuvan kaikkeen, mitä Kristiina pyysi. Oli yhtä paljon Kristiinan oma syy kuin Erlendin, että he olivat rikkoneet paastoa vastaan. Mutta pääsiäispyhää Kristiina tahtoi heidän viettävän, vaikka olikin vaikea olla näkemättä toista. Ehkä Erlendin täytyi lähteä matkalle hyvinkin pian -- tämä ei ollut puhunut siitä mitään, mutta Kristiina tiesi kuninkaan olevan kuolemaisillaan, ja se ehkä saattaisi tuoda jonkun muutoksen Erlendin asemaan, ajatteli Kristiina.

Tässä valossa hän asiat näki saadessaan ensi päivinä pääsiäisen jälkeen sanan saapua alas puhetupaan sulhastaan tapaamaan.

Heti kun tämä tuli Kristiinaa vastaan ja ojensi kätensä, näki Kristiina, että jotakin oli tekeillä -- Simon ei ollut saman näköinen kuin ennen; hänen pienet, harmaat silmänsä eivät nauraneet eivätkä yhtyneet huulien hymyyn. Eikä Kristiina voinut sille mitään, että hän huomasi toista kaunistavan sen, ettei hän ollut niin kovin nauravainen. Hänen vartalonsakin esiintyi edukseen jonkunlaisessa matkapuvussa -- sinisessä, tiukassa ja pitkässä päällysmekossa, jota miehet kutsuivat kothardiksi, ruskeassa hartialevätissä huppuineen, jonka tämä oli työntänyt taakse; hänen vaaleanruskea tukkansa oli yhtenä käkkyränä kosteassa ilmassa.

He istuivat jutellen vähän aikaa. Simon oli ollut Formossa paaston ajan ja käynyt Jørundgaardissa joka päivä. Siellä oli kaikki hyvin, Ulvhild oli niin terve kuin odottaa sopi; Ramborg oli nyt kotona, hän oli kaunis ja vikkelä.

"Näinä päivinä tulee täyttyneeksi vuosi, joka sinun tuli olla luostarissa", sanoi Simon. "Kotonasi on jo aljettu varustaa kihlajaisolutta sinulle ja minulle."

Kristiina ei virkkanut mitään, ja silloin Simon jatkoi:

"Minä sanoin Lauritsalle haluavani ratsastaa tänne Osloon puhumaan kanssasi asiasta."

Kristiina katsoi maahan ja lausui hiljaa:

"Niin se nyt on, Simon, että tahtoisin puhua sinun kanssasi kahdenkesken tästä asiasta."

"Olen huomannut itsekin, että se on tarpeellista", vastasi Simon Andreksenpoika. "Aioin juuri pyytää sinua kysymään Groa-rouvalta, saisimmeko mennä vähäksi aikaa yhdessä ulos puutarhaan --"

Kristiina nousi äkkiä; hän liukui äänettömästi huoneesta. Vähän ajan kuluttua hän palasi erään nunnan seurassa, joka kantoi avainta.

Puhetuvasta vei ovi tarhaan, joka oli luostarin läntisten rakennusten takana. Nunna aukaisi oven, ja he astuivat niin tiheään usmaan, että näki vaan muutaman askeleen verran eteensä puiden välissä. Lähimmät rungot olivat sysimustat; jokainen oksa ja lehvä pursui kosteutta. Märässä mullassa suli vastasatanut lumi, mutta pensaiden alla tekivät muutamat pienet valkoiset ja keltaiset liljalajit jo kukkaa, ja orvokkipenkistä nousi raikas ja vilvoittava tuoksu.

Simon vei hänet lähimmälle penkille. Hän istui etukumarassa kyynärpäät polvia vasten. Sitten hän katsoi ylös Kristiinaan ja vetäen suutaan pieneen kummalliseen hymyyn sanoi:

"Taidanpa melkein arvata, mitä sinä aiot minulle sanoa", hän sanoi. "On toinen mies, josta pidät enemmän kuin minusta?"

"Niin on asia", vastasi Kristiina hiljaa.

"Taidanpa tietää hänen nimensäkin", virkkoi Simon ankarammin. "Se on Erlend Nikulauksenpoika, Husabyn herra?"

Hetken kuluttua kysyi Kristiina matalalla äänellä: "Se on tullut siis korviisi?"

Simon verutteli vastausta:

"Et suinkaan sinä voi uskoa minua niin tyhmäksi, etten olisi ymmärtänyt asiaa jouluna? Silloin en voinut sanoa mitään, siksi että isä ja äiti olivat mukana. Mutta siitä johtui, että tahdoin ratsastaa tänne yksin tällä kertaa. En tiedä tokko minun on viisasta puuttua siihen -- mutta minusta tuntui, että meidän oli puhuttava näistä asioista, ennen kuin joudumme yhteen.

"Mutta kun tulin tänne eilen aamulla -- tapasin sukulaiseni mestari Øinsteinin. Ja hän puhui sinusta. Hän sanoi nähneensä sinun kulkeneen Klemensin kirkkomaan sivu eräänä iltana, sinä olit ollut erään vaimon seurassa, jota kutsutaan Brynhild Flugaksi. Minä vannoin pyhästi, että hänen oli täytynyt erehtyä, Ja jos sinä sanot sen valheeksi, olen uskova sanaasi."

"Pappi näki oikein", vastasi Kristiina uhmaten. "Teit väärän valan, Simon."