Part 14

Kristiina uskalsi kysyä, mistä tuo vierasniminen munkki oli tullut. Groa-rouva oli puhelutuulella; hän kertoi, että tämä oli syntynyt Oslossa, mutta hänen isänsä oli ollut englantilainen, nimeltä Rikard Peltiseppä, joka oli nainut talonpojantyttären Skogheimin läänistä ja jäänyt asumaan kaupunkiin -- Edvinin kaksi veljeä olivat arvossapidettyjä aseseppiä Oslossa. Mutta vanhin tämän peltisepän pojista oli ollut epävakainen olio ikänsä kaiken. Luostarielämään hänellä oli tosin ollut kutsumus lapsuudesta asti; hän oli liittynyt Hovedøenin karmasiiniveljeksiin heti täytettyään määrätyn ijän. Nämä lähettivät hänet Ranskaan erääseen luostariin kouluutettavaksi -- hän oli hyvin lahjakas; sieltä käsin hän oli hommannut itselleen eron cistercienssimunkkien veljeskunnasta ja liittynyt minoriitteihin. Ja veljien alkaessa rakentaa itselleen kirkkoa vastoin piispan nimenomaista käskyä, oli veli Edvin ollut pahimpia ja yltiöpäisimpiä pukareita -- hän oli lyönyt erään piispan lähettämän miehen, joka oli tullut sinne pysähdyttämään töitä, puolikuoliaaksi vasaralla.

-- Pitkään aikaan ei kukaan ollut puhunut Kristiinalle noin paljoa yhdellä kertaa, ja kun Groa-rouva sitten sanoi, että nyt hän saattoi mennä, kumartui nuori oppilas syvään ja suuteli abbedissan kättä kunnioittavasti ja hartaasti; kyyneleet tulvahtivat samassa esiin. Mutta Groa-rouva, joka näki hänen itkevän, luuli hänen itkevän surusta -- ja sanoi silloin, että ehkä Kristiina nyt sentään voisi joskus päästä veli Edviniä tapaamaan, kunhan tässä nähtäisiin.

Oli kulunut muutama päivä, kun hänelle ilmoitettiin, että luostarista lähti miehiä asialle kuninkaan kartanoon ja että nämä saattaisivat hänet paljasjalkaveljesten luostariin mäelle.

Veli Edvin oli kotona. Kristiina ei ollut luullut voivansa ilostua niin suuresti kenenkään toisen paitsi Erlendin tapaamisesta kuin hän nyt ilostui nähdessään veli Edvinin. Tuo vanha mies istui sivellen hänen kättään heidän puhuessaan yhdessä -- ja kiitteli Kristiinaa siitä, että tämä oli tullut. Hän ei ollut käynyt sillä kolkalla maata, missä Kristiinan koti oli, sen jälkeen kuin hän oli nukkunut Jørundgaardissa, mutta oli kuullut Kristiinan naittamisaikeista ja toivotti tälle onnea. Silloin Kristiina pyysi, että veli Edvin lähtisi hänen kanssaan kirkkoon.

Heidän täytyi lähteä ulos luostarista ja kiertää kirkkoon pää-sisäänkäytävän kautta; veli Edvin ei uskaltanut viedä häntä sisäteitse sinne. Hän oli yleensä arastelevan näköinen, ikäänkuin olisi pelännyt tehdä minkäänlaista haittaa. Hän näytti Kristiinan mielestä kovasti vanhentuneelta.

Ja kun Kristiina oli asettanut uhrinsa alttarille sen pappismunkin eteen, joka oli kirkossa, ja tämän jälkeen pyysi saada ripittää itsensä Edvinille, säikähti tämä kovasti. Sitä hän ei tohtinut tehdä, häntä oli ankarasti kielletty toimittamasta rippiä.

"Sinä olet ehkä kuullutkin siitä", hän sanoi, "asia oli sellainen, etten minä hennonnut kieltää noilta köyhiltä raukoilta lahjoja, jotka Jumala on minulle suonut ilman omaa ansiotani. Mutta minun olisi pitänyt kehoittaa heitä etsimään sovitusta oikeasta paikasta -- niin, niin --. Mutta sinä, Kristiina, sinähän olet velvollinen tunnustamaan syntisi teidän priorillenne."

"Tämä on sellainen asia, jota en saata tunnustaa luostarin priorille", sanoi Kristiina.

"Luuletko, että sinulla olisi hyötyä siitä, että ripittäisit minulle sellaista, jonka tahdot salata oikealta rippi-isältäsi", sanoi munkki ankarammin.

"Ellet sinä voi ottaa vastaan rippiäni", sanoi Kristiina "niin voit kai antaa minun puhua kanssasi ja kysyä neuvoasi asiassa, joka painaa tuntoani."

Munkki katseli ympärilleen. Kirkko oli tällä hetkellä tyhjä. Silloin hän kävi istumaan eräälle nurkassa olevalle arkulle: "sinun tulee muistaa, etten minä voi antaa synninpäästöä, mutta tahdon koettaa neuvoa sinua ja olen vaikeneva yhtä tarkoin kuin jos olisit sanonut asiasi minulle ripissä."

Kristiina nousi seisomaan hänen eteensä ja lausui:

"Asiani olisi, etten voi mennä Simon Darrelle vaimoksi."

"Tiedät, etten minä voi neuvoa sinua tässä asiassa toisin kuin oma priorisi neuvoisi", sanoi veli Edvin. "Tottelemattomilta lapsilta Jumala kieltää onnen, ja sinun isäsi on katsonut parastasi, ymmärräthän sen."

"En tiedä, mikä neuvosi on oleva, kun olet kuullut minut loppuun", vastasi Kristiina. "Niin on asia nyt, että Simon on liian hyvä kaluamaan vartta, josta toinen mies on katkaissut kukan."

Hän katsoi munkkia suoraan silmiin. Mutta kohdatessaan hänen katseensa ja nähdessään, miten nuo kuivettuneet, ryppyiset, iäkkäät kasvot muuttuivat, hänet valtasi suru ja kauhistus -- oli kuin hänessä itsessään olisi murtunut jotain, kyyneleet syöksähtivät esiin ja hän tahtoi viskautua maahan. Mutta Edvin esti hänet kiihkeästi siitä.

"Ei, ei, istu minun viereeni tähän arkulle -- minä en voi ripittää sinua --" hän siirtyi sivuun ja teki tilaa Kristiinalle.

"Muistatko sen aamun, Kristiina, jolloin näin sinut ensi kerran Hamarin kirkon portaissa --. Kuulin kerran ulkomailla ollessani munkista, joka ei voinut uskoa, että Jumala rakastaa meitä kaikkia kurjia syntisiä. -- Silloin tuli enkeli hänen luokseen, kosketti hänen silmiään, ja hän näki meren pohjalla kiven, ja sen kiven alla asui sokea, valkoinen, alaston eläin, ja hän katsoi sitä niin kauan, että se kävi hänelle rakkaaksi, siksi että se oli niin pieni ja avuton. Ja nähdessäni sinun silloin istuvan niin pienenä ja avutonna tuon suuren kivikirkon sisässä minä ajattelin, että oli luonnollista, että Jumala rakasti sellaisia kuin sinä; olit niin kaunis ja puhdas, ja kuitenkin tarvitsit apua. Ja minusta tuntui kuin olisin nähnyt koko kirkon kaikkineen ja sinut sen sisällä, Jumalan kämmeneltä --"

Kristiina sanoi hiljaa:

"Olemme liittyneet toisiimme pyhällä valalla -- ja minä olen kuullut, että tuollainen yhteispäätös pyhittää liittomme Jumalan edessä yhtä hyvin kuin jos vanhempamme olisivat antaneet meidät toisillemme."

Mutta munkki vastasi huolestuneena:

"Huomaan, Kristiina, että joku, joka ei tunne asiaa perinpohjin, on puhunut teille kanoonisesta oikeudesta. Sinä et ollut oikeutettu vannomaan itseäsi tuolle miehelle tekemättä syntiä vanhempiasi vastaan; Jumala on asettanut heidät ylitsesi, ennenkuin tapasit hänet. Ja eikö se ole suru ja häpeä hänenkin sukulaisilleen, jos nämä saavat kuulla hänen houkutelleen itselleen sellaisen miehen tyttären, joka on kantanut kilpensä kunnialla ikänsä kaiken... olit jo kihlattukin. Huomaan sinun ajattelevan, ettet ole niin kovin pahasti rikkonut -- mutta et uskalla tunnustaa tätä omalle papillesi. Ja jos luulet olevasi naimisissa tuon miehen kanssa, miksi siis et ole pukenut yllesi aivinahuntua, vaan kuljet edelleen hajalla hiuksin nuorten tyttöjen parissa, joiden kanssa sinulla ei ole enää paljoakaan yhteistä -- sillä varmaankin sinun ajatuksesi liikkuvat tätä nykyä toisissa asioissa kuin heidän?"

"En tiedä heidän ajatuksiaan", vastasi Kristiina väsyneesti. "On totta, että kaikki minun ajatukseni liikkuvat miehessä, jota ikävöin. Ellen ajattelisi isää ja äitiä, sitoisin tukkani sykerölle vielä tänä päivänä -- enkä välittäisi, vaikka saisin jalkavaimon nimen, kunhan joutuisin hänen nimiinsä."

"Tiedätkö aikooko tuo mies toimia siten sinua kohtaan, että kerran voit joutua hänen nimiinsä kunnialla", tiedusti veli Edvin.

Silloin Kristiina kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut hänen ja Erlend Nikulauksenpojan välillä. Ja puhuessaan hän ei näyttänyt hetkeäkään epäilleen asian onnellista loppua.

"Etkö sinä ymmärrä, veli Edvin", hän jatkoi, "ettemme mahtaneet sille mitään. Totta totisesti, jos kohtaisin hänet kirkon edustalla lähdettyäni sinun luotasi, seuraisin häntä, jos hän pyytäisi minua. -- Ymmärräthän minun nyt tietävän, että maailmassa on muitakin ihmisiä, jotka ovat tehneet syntiä, kuin me --. Silloin kun olin kotona, en voinut ymmärtää, että mikään voisi saada sellaisen vallan ihmisen yli, että tämä saattaisi unohtaa synnin pelon, mutta nyt olen nähnyt, että ellei ihminen saata sovittaa sitä, mitä hän rikkoo halussa tai vihassa, on taivas jäävä tyhjäksi. -- Itsestäsikin kerrotaan, että olet lyönyt vihassa erästä miestä --"

"Se on totta", vastasi munkki, "ja saan kiittää ainoastaan Jumalan armoa siitä, ettei minun tarvitse kantaa murhaajan nimeä. Siitä on kauan -- olin nuorukainen silloin enkä jaksanut sietää sitä vääryyttä, jota piispa tahtoi harjoittaa meitä köyhiä veljiä kohtaan. Haakon-kuningas -- hän oli herttua siihen aikaan -- oli antanut paikan kirkollemme, mutta olimme niin köyhät, että meidän täytyi omin käsin rakentaa kirkkomme -- muutamien työmiesten avulla, jotka auttoivat meitä enemmän taivaasta tulevan palkan laskuun kuin sen, mitä me voimme heille maksaa. Ehkä se oli ylpeyttä, että me kerjäläismunkit tahdoimme rakentaa kirkkomme niin kauniiksi -- mutta me olimme niin iloiset kuin lapset leikkipaikallansa ja veisasimme ylistysvirsiä kalkuttaessamme ja muuratessamme ja aherrellessamme. Veli Ranulv, Jumala siunatkoon häntä, oli rakennusmestarimme, hän oli taitava valumestari, ja oli saanut monet tietonsa ja taitonsa suoraan Jumalan kädestä. Minä harjoitin kivenhakkausta siihen aikaan, olin saanut valmiiksi kuvataulun Pyhästä Klarasta, jonka enkelit veivät Pyhän Fransiskuksen kirkkoon joulumessua kuulemaan -- se oli kaunis, iloitsimme siitä kaikki -- silloin nuo paholaisen konnat hajoittivat muurimme, ja kiviä putosi alas ja minun kuvani särkyivät -- ja minä huimasin yhtä vasaralla, en mahtanut sille mitään --"

"Niin, sinä hymyilet nyt, Kristiina. Mutta etkö ymmärrä, että sinun laitasi on huono, kun tahdot mieluummin puolustautua toisten ihmisten virheillä kuin kuulla hurskaiden vaelluksesta, sellaisten, jotka voisivat olla sinulle esikuvaksi --?"

"Ei ole helppo neuvoa sinua", hän sanoi vielä Kristiinan tehdessä lähtöä. "Sillä jos tekisit niin kuin oikeus vaatii, tuottaisit surua vanhemmillesi ja häpeää koko suvullesi. Mutta koeta saada puretuksi Simon Andreksenpojalle annettu sana -- odota kärsivällisesti osaa, jonka Jumala on määrännyt sinulle, harjoita katumusta parhaan kykysi mukaan -- äläkä anna tuon Erlendin houkutella itseäsi uudelleen syntiin, vaan pyydä tätä hartaasti sopimaan sukusi ja Jumalan kanssa --."

"Synninpäästöä en voi antaa", sanoi veli Edvin heidän erotessaan. "Mutta rukoilla tahdon koko sielustani --"

Sitten hän laski vanhat, kuihtuneet sormensa Kristiinan otsalle ja rukoili siunauksen ja rauhan rukouksen hänen suojakseen erotessa.

VI.

Jälkeenpäin ei Kristiina muistanut lähimainkaan kaikkea mitä veli Edvin oli hänelle sanonut. Mutta hän lähti tämän luota mielessä ihmeellinen kirkkaus ja rauha.

Hän oli aikaisemmin taistellut epäselvää, salaista pelkoa vastaan ja koettanut uskotella itselleen, ettei hän ollut tehnyt kovin pahaa syntiä. Nyt hän käsitti Edvinin osoittaneen selvästi, että kyllä se oli ollut synti; semmoinen ja semmoinen oli hänen syntinsä ja hänen täytyi ottaa se kannettavakseen ja koettaa kantaa se kärsivällisesti ja kauniisti. Hän koetti ajatella Erlendiä ilman kärsimättömyyttä -- vaikkei tämä antanut itsestään mitään tietoa ja vaikka Kristiinan täytyi jäädä vaille tämän hyväilyjä. Hänen täytyi olla vaan edelleenkin uskollinen ja ajatella häntä lempeydellä. Kristiina ajatteli vanhempiaan ja päätti korvata heille kaiken heidän rakkautensa, kun nämä ensin olivat voittaneet surun, jonka hän oli tuottava heille rikkoessaan välit Dyfrin-suvun kanssa. Ja melkein eniten kaikesta hän ajatteli niitä veli Edvinin sanoja, ettei hänen tullut etsiä puolustusta toisten virheistä; hän tunsi tulevansa nöyräksi ja hyväksi ja huomasi pian, miten helppo hänen oli saavuttaa ihmisten ystävyys. Silloin hän paikalla ajatteli tyyntyen, ettei ollut sentään kovin vaikea tulla toimeen ihmisten kanssa -- ja sitten hänestä tuntui, ettei hänen ja Erlendin asiakaan kukaties ollut niin mahdoton perillesaattaa.

Siihen päivään asti, jolloin hän oli antanut sanansa Erlendille, oli hän koettanut aina tehdä sitä, mikä oli hyvää ja oikein -- mutta hän oli tehnyt kaiken toisten sanalla. Nyt hän tunsi varttuneensa neidosta naiseksi. Se merkitsi enemmän kuin ne kuumat, salaiset rakkaudenosoitukset, joita hän oli ottanut vastaan ja antanut; eikä se ollut sitäkään ainoastaan, että hän oli siirtynyt isänsä vallan alta Erlendin tahdon alle. Edvin oli laskenut hänen kannettavakseen sen taakan, että hänen nyt oli itse vastattava elämästään ja myöskin Erlendin elämästä. Ja hän otti kantaakseen sen kauniisti ja nurkumatta. Näin hän sitten liikkui nunnien parissa joulupyhät; palveluksen ja ilon ja rauhan henki sai hänet tosin tuntemaan vajavaisuutensa, mutta hän lohduttautui sillä, että pian oli tuleva aika, jolloin hän oli näyttävä, mihin pystyi.

* * * * *

Mutta toisena uudenvuoden päivänä tuli herra Anders Darre odottamatta vaimoineen ja lapsineen luostariin. Nämä tahtoivat viettää loput joulusta ystävien ja sukulaisten luona kaupungissa ja ilmoittivat nyt tahtovansa ottaa Kristiinan luokseen majapaikkaan muutamaksi päiväksi.

"Ajattelin, rakas tyttäreni", sanoi Angerd-rouva, "että mielelläsi näkisit jo muita ihmisiä."

* * * * *

Dyfrinin väki asui kauniissa talossa lähellä piispan linnaa -- sen omistivat Andres-herran sisarenlapset. Siellä oli iso tupa, jossa palvelusväki nukkui, ja komea yliskamari, jossa oli muurattu uuni ja kolme hyvää vuodetta; yhdessä nukkuivat Andres-herra ja Angerd-rouva nuorimman poikansa Gudmundin kera, joka oli vielä lapsi, toisessa nukkui Kristiina ja heidän kaksi tytärtään, Astrid ja Sigrid, ja kolmannessa Simon sekä tämän vanhempi veli Gyrd Andreksenpoika.

Kaikki Andres-herran lapset olivat kauniita, vähimmin Simon, mutta häntäkin pidettiin sentään näökkäänä. Ja Kristiina huomasi nyt vielä paremmin kuin ennen, käydessään Dyfrinillä edellisenä vuonna, että sekä vanhemmat että tämän neljä sisarusta kuuntelivat kaikessa Simonin mieltä ja tekivät kuten tämä toivoi. Kaikki perheen jäsenet rakastivat toisiaan sydämellisesti, mutta soivat yksimielisesti Simonille ensi sijan kaikessa.

Nämä ihmiset elivät nyt ilossa ja huminassa, kävivät joka päivä kirkoissa uhraamassa, kyläilivät kaupungilla ja istuivat yhdessä iltaa, jolloin nuoret saivat leikkiä ja tanssia. Kaikki osoittivat Kristiinalle mitä suurinta ystävällisyyttä, eikä kukaan tuntunut huomaavan, miten alakuloinen hän oli.

Illalla kun kynttilä oli sammutettu ylisillä ja kaikki olivat asettuneet vuoteisiinsa, nousi Simon sijaltaan ja tuli neitojen sängyn luokse. Hän istui sitten hetkiseksi vuoteen laitapuulle; hän puhui enimmäkseen sisarilleen, mutta vei salaa pimeässä kätensä Kristiinan povelle ja antoi sen jäädä siihen -- ja Kristiina hikoili vastenmielisyydestä.

Nyt kun hänen tuntonsa sellaista kohtaan oli paljon terävämpi entistä, ymmärsi hän senkin, että oli monta seikkaa, joita ilmaistakseen Simon oli liian ylpeä ja kaino, huomattuaan, ettei Kristiina halunnut antautua sellaiseen. Ja hän tunsi kummallista katkeraa vihaa Simonia kohtaan siksi, että tämä ikäänkuin tahtoi tekeytyä paremmaksi mieheksi kuin se, joka oli ottanut hänet -- vaikka hän tiesi, ettei Simon arvannut edes toisen olemassaoloa.

Mutta eräänä iltana heidän oltuaan tanssimassa toisessa talossa jäivätkin Astrid ja Sigrid sinne yöksi nukkuakseen yhdessä leikkikumppaninsa kanssa. Kun Dyfrinin väki yöllä oli asettunut lepoon ylisillään, tuli Simon Kristiinan vuoteen luo ja kapusi siihen; hän kävi pitkäkseen taljalle.

Kristiina veti taljan korviinsa ja painoi käsivarret lujasti ristiin yli rintansa. Vähän ajan kuluttua Simon tahtoi työntää kätensä Kristiinan poveen. Kristiina tunsi hänen hihansa silkkiompeleen, josta hän ymmärsi, ettei tämä ollut riisunut päältään.

"Sinä olet yhtä kaino pimeässä kuin päivällä, Kristiina", sanoi Simon naurahtaen. "Toisen kätesi voit kai sentään antaa minun pideltäväkseni?" hän kysyi, ja Kristiina työnsi hänelle sormensa nenät.

"Eikö meillä mielestäsi voisi olla jotain puhelemista, kun nyt on sattunut näin, että voimme olla yksin pienen hetken", hän virkkoi, ja silloin Kristiina ajatteli, että nyt hänen oli puhuttava. Ja hän vastasi "kyllä". Mutta sitten hän ei saanut puhutuksi sanaakaan.

"Saanko minä tulla taljan alle", pyysi Simon taas. "Täällä on kylmä --." Ja hän pujahti taljain ja villaisen vaatteen väliin, joka Kristiinalla oli lähinnä itseään. Simon kiersi käsivartensa hänen päänalusensa ympäri, mutta teki sen siten, ettei hän koskettanut Kristiinaa. Näin he makasivat hetken aikaa.

"Sinä et ole mikään helppo kosittava", sanoi Simon vähän ajan kuluttua ja nauroi iloisesti. "Minä lupaan sinulle, etten edes suutele sinua, jos se on vasten mieltäsi. Mutta kai sinä sentään uskallat puhua minulle?"

Kristiina kostutti huulensa kielensä kärjellä, mutta oli sittenkin vaiti.

"Luulenpa sinun vapisevan", ryhtyi Simon taas puhumaan. "Eihän asia vain liene niin, että sinulla on jotakin minua vastaan, Kristiina?"

Kristiina ei katsonut voivansa valhetella Simonille ja hän vastasi "ei", mutta ei mitään muuta.

Simon makasi vielä vähän aikaa; hän yritti saada puhetta käyntiin. Mutta viimein hän taas nauroi ja lausui:

"Sinä taidat tarkoittaa, että minä saan tyytyä siihen, ettei sinulla ole mitään minua vastaan -- tänä iltana -- ja olla iloinen siitäkin. Kylläpä olet ylpeä -- saat sittenkin antaa suukon, sitten en kiusaa sinua kauemmin enää --"

Hän otti suukon, nousi istualleen ja laski jalkansa lattialle. Kristiina ajatteli, että nyt hänen täytyi sanoa mitä oli sanottava -- mutta silloin Simon jo oli poissa vuoteensa luona ja Kristiina kuuli hänen riisuutuvan.

Toisena päivänä ei Angerd-rouva ollut yhtä ystävällinen Kristiinalle kuin tavallisesti. Tämä ymmärsi rouvan kuulleen jotain yöllä ja tuumivan, ettei morsian ollut suonut hänen pojalleen sitä suopeutta kuin hänen olisi äidin mielestä pitänyt.

Iltapuoleen jutteli Simon aikovansa vaihtaa itselleen hevosen eräältä ystävältään. Hän kysyi tahtoiko Kristiina lähteä mukaan katsomaan sitä. Kristiina sanoi tahtovansa ja he lähtivät yhdessä kaupungille. Ilma oli raikas ja kaunis. Yöllä oli satanut vähän lunta, ja pakasti sen verran, että lumi narisi heidän jalkojensa alla. Kristiinasta tuntui hyvältä päästä ulos pakkaseen kävelemään, ja kun Simon oli tuonut ulos aikomansa hevosen, puheli hän varsin vilkkaasti tämän kanssa siitä; hän ymmärsi hiukan hevosasioita, kun hän aina oli ollut niin paljon isänsä kanssa. Tämä oli todellakin komea eläin -- hiirenkarvainen ori, jolla oli musta raita pitkin selkää ja pystyharja; se oli kaunisrakenteinen ja eloisa, mutta pienenlainen ja hintelä.

"Ei se jaksa kantaa kauan täysivaruksista miestä", tuumi Kristiina.

"En minä ole sitä siihen aikonutkaan", virkkoi Simon. Hän vei sen ulos rakennusten taa, juoksutti ja kävelytti sitä, ratsasti sen selässä ja tahtoi Kristiinaakin koettamaan. Näin heiltä meni hyväsesti aikaa ulkona päivänpaisteisella kedolla.

Viimein Kristiinan syöttäessä sille kädestään leipää ja Simonin nojatessa sen kylkeen käsi hevosen kaulalla tämä äkkiä virkkaa:

"Minusta näyttää siltä kuin sinun ja äitini välillä olisi jotakin kaunaa."

"En minä ole kantanut kaunaa äidillesi", sanoo Kristiina, "mutta minulla ei ole mitään puhuttavaa Angerd-rouvalle."

"Sinulla ei näytä olevan mitään puhuttavaa minullekaan", lausuu Simon. "En tahdo tunkeutua lähellesi, Kristiina, ennenkuin se aika tulee -- mutta tästä ei kuitenkaan tule mitään, etten minä saa koskaan puhua kanssasi."

"Minä en ole koskaan ollut joutuisa suustani", sanoi Kristiina, "tiedän sen itse, enkä luule, että sinusta olisi kovin suuri tappio, jos meistä ei tulisikaan paria."

"Tiedät kyllä, mitä minä siitä asiasta ajattelen", vastaa Simon katsoen Kristiinaan.

Kristiinan posket sävähtivät punaisiksi. Ja hän huomasi äkkiä, ettei hänestä tuntunut Simon Darren kosintakaan epämieluiselta. Sitten tämä virkkoi tuokion kuluttua:

"Arne Gyrdinpoikaako sinä yhä muistat, Kristiina?" Kristiina tuijotti häneen; Simon katsoi häneen yhä ja hänen äänensä oli lempeä ja hellä, kun hän sanoi: "En moiti sinua siitä -- tehän olitte kasvaneet yhdessä kuin sisarukset, eikä vielä ole kulunut vuosi umpeen hänen kuolemastaan. Mutta voit luottaa siihen, että minä tahdon parastasi --."

Kristiina oli käynyt lumivalkeaksi kasvoiltaan. Kumpikaan heistä ei puhunut mitään heidän astellessaan kaupungin läpi hämärissä. Kadun päässä, sinivihreää taivasta vasten, näkyi uuden kuun sirppi, loistava tähti sakaroiden välissä.

Vuosi, ajatteli Kristiina, eikä hän muistanut milloin hän oli uhrannut tälle yhtään ajatusta. Häntä peloitti -- ehkä hän oli kevytjalkainen, huono nainen -- vuosi siitä, kun hän oli nähnyt Arnen paareilla Finsbrekkenin ylistuvassa, vuosi siitä, jolloin hän oli luullut, ettei hän enää milloinkaan ollut tuleva iloiseksi -- hän vaikeroi mielessään oman sydämensä epävakaisuutta ja kaiken katoavaisuutta. Erlend, Erlend -- saattoikohan tämä unohtaa hänet ja kuitenkin hänestä olisi ollut vielä kauheampaa, jos hän itse olisi voinut unohtaa Erlendin.

* * * * *

Andres-herra lähti perheineen suuriin joulupitoihin kuninkaan kartanoon. Kristiina sai nähdä kaiken hovissa olevan loiston -- he kävivät siinäkin huoneessa, missä Haakon-kuningas istui rouva Isabel Brucen, Eirik-kuninkaan lesken rinnalla. Andres-herra astui tervehtimään kuningatarta, mutta hänen lapsensa ja Kristiina jäivät syrjemmälle. Kristiina muisteli kaikkea, mitä Aashild-rouva oli kertonut; hän muisti, että kuningas oli Erlendin likeinen sukulainen, heidän isoäitinsä olivat olleet sisarukset -- ja hän oli Erlendin jalkavaimo, hänellä ei ollut mitään oikeutta seisoa tässä, kaikkein vähimmin näiden hyvien kunnon ihmisten, ritari Andreksen lasten parissa.

Silloin hän yhtäkkiä näki Erlend Nikulauksenpojan -- tämä oli astunut kuningatar Isabelin eteen, hän seisoi pää kumarassa ja käsi rinnalla kuningattaren sanoessa jonkun sanan hänelle; hänellä oli ruskea silkkipukunsa, sama, joka hänellä oli ollut talonpoikain juhlassa. Kristiina astui Andres-herran tyttärien selän taa.

Kun Angerd-rouva pitkän ajan kuluttua vei kolme tytärtänsä kuningattaren eteen, ei Kristiina nähnyt Erlendiä missään, mutta hän ei myöskään uskaltanut nostaa silmiänsä maasta. Kristiina mietti, mahtoiko Erlend seisoa jossakin lähistöllä, hän oli tuntevinaan tämän katseen -- mutta hänestä tuntui myöskin siltä kuin kaikki olisivat katsoneet häntä ja niinkuin näiden olisi pitänyt nähdä, että hän seisoi tässä valhettelijana, kultavanne otsalla ja hajalla hiuksin.

* * * * *

Erlendiä ei näkynyt siinä salissa, missä nuoria kestittiin ja missä sitten tanssittiin, kun pöydät oli viety pois. Kristiinan täytyi tanssia Simonin rinnalla sinä iltana.

Toisella pitkällä seinällä seisoi kiintonainen pöytä, jonne kuninkaan palvelijat kantoivat olutta ja simaa ynnä viiniä läpi yön. Kerran Simonin vetäessä hänet sinne ja juodessa hänen kanssaan näki Kristiina, että Erlend seisoi aivan hänen vieressään, toisella puolella. Tämä katsoi häntä, ja Kristiinan käsi vapisi hänen ottaessaan pikarin Simonin kädestä ja viedessään sen huulilleen. Erlend puhui kiivaasti kuiskuttaen herralle, joka oli hänen kanssaan -- tämä oli iso, muhkeahko, vanhanpuoleinen mies, joka pudisti vastahakoisesti päätään ja oli vihaisen näköinen. Heti tämän jälkeen vei Simon Kristiinan takaisin tanssiin.

Hän ei tiennyt miten kauan tätä tanssia kesti laulussa ei ollut toista päätä, ja jokainen hetki oli pitkä ja tuskallinen ikävästä ja odotuksesta. Viimeinkin se loppui ja Simon vei Kristiinan jälleen juomapöydän luo. Muuan Simonin ystävä tuli heidän luokseen, ryhtyi puheisiin Simonin kanssa ja vei hänet muassaan muutaman askeleen päähän eräiden nuorten miesten joukkoon. Silloin seisoi Erlend Kristiinan edessä.

"Minulla olisi niin paljon puhuttavaa sinulle", hän kuiskasi, "en tiedä mistä alottaisin -- Jeesus varjele, etkö voi hyvin, Kristiina?" kysyi hän nopeasti, kun huomasi Kristiinan käyvän liidunkarvaiseksi.