Part 13

"Jospa sitten täytynee."

Hän tarttui Kristiinaa jalkaan:

"Sinä kastut -- sinä saat ratsastaa, minä kävelen -- pois metsästä --" ja hän katsoi niin kummasti Kristiinaan.

Kristiina vapisi -- hän luuli sen johtuvan sydämensä rajusta sykinnästä -- hänen kätensä olivat kylmät ja hikiset. Kun Erled suuteli hänen paljasta ihoaan yläpuolelta polven, koki hän voimattomasti työntää tätä loitommalle. Erlend kohotti kasvonsa hetkiseksi -- Kristiina muisti erään miehen, joka oli ollut luostarissa pyytämässä ruokaa, miten tämä suuteli leipää, joka hänelle annettiin. Hän vaipui selälleen heiniin levällä käsivarsin ja antoi Erlendin tehdä niinkuin hän tahtoi.

Hän istui pystyssä Erlendin kohottaessa päänsä käsiensä välistä. Tämä kavahti paikalla käsivarsiensa varaan:

"Älä katso noin -- Kristiina!"

Hänen äänensä viilsi uuden polttavan haavan Kristiinan sydämeen -- eihän Erlend ollutkaan iloinen -- hänkin oli onneton --!

"Kristiina, Kristiina -- Luuletko minun viekoitelleen sinut luokseni metsään siksi, että toivoin sinulta tätä ja että tahdoin ottaa sinut väkisin --" kysyi hän kotvasen kuluttua.

Kristiina siveli hänen tukkaansa eikä katsonut häneen:

"Väkisinkö -- ei kai se sitä ollut -- kai sinä olisit päästänyt minut menemään, jos minä olisin pyytänyt --" sanoi hän hiljaa.

"En tiedä", vastasi toinen kätkien kasvonsa Kristiinan helmaan.

"Luuletko, että minä tahdon pettää sinut?" kysyi hän kiivaasti. "Kristiina -- vannon sen kristillisen uskoni kautta -- sieluni autuuden nimessä, että minä olen oleva uskollinen sinulle viimeiseen hengenvetooni asti --"

Kristiina ei voinut sanoa mitään, hän siveli vain tämän tukkaa yhä uudelleen ja uudelleen.

"Nyt kai minun on aika lähteä kotiin?" kysyi hän lopuksi ja tunsi odottavansa kuoleman ahdistuksella hänen vastaustaan.

"Niin kai lienee", vastasi toinen synkästi. Hän nousi nopeasti, meni hevosen luo ja ryhtyi irroittamaan ohjia.

Silloin Kristiinakin nousi. Hitaasti, raukeasti ja maahan muserrettuna hän tajusi -- hän ei tiennyt mitä hän oikeastaan oli odottanut toiselta -- miten Erlend nosti hänet hevosensa selkään ja vei hänet kerallaan, niin että Kristiina pääsi astumasta jalan ihmisten pariin. Oli kuin koko hänen ruumiinsa olisi ollut hellänä ihmetyksestä -- että tämänlaista se nyt oli, se, josta kaikissa lauluissa kerrottiin. Ja kun nyt Erlend oli tehnyt hänelle tämän, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi joutunut niin kokonaan tämän omaisuudeksi, ettei hän ymmärtänyt miten hän enää voisi elää poissa tämän käsien ulottuvilta. Hänen täytyi lähteä tämän luota, mutta hän ei jaksanut käsittää sitä mahdolliseksi --.

Heidän laskeutuessaan metsän rinnettä alas Erlend käveli taluttaen hevosta; hän piti Kristiinaa kädestä, mutta he eivät keksineet mitään sanomista toisilleen.

Kun he olivat tulleet niin pitkälle, että Skogin rakennukset näkyivät, heitti Erlend hyvästit Kristiinalle.

"Kristiina -- älä sure -- se päivä on tuleva ennenkuin arvaatkaan, jolloin sinusta tulee minun aviovaimoni --"

Mutta Kristiinan sydän kutistui kokoon:

"Sinä siis aiot lähteä luotani --?" hän kysäisi pelokkaasti.

"Heti kun sinä olet lähtenyt Skogista", Erlend vastasi ja hänen äänensä sai heti kirkkaamman kaiun. "Ellei tule sotaa, tahdon puhua Munanin kanssa, hän on jo kauan kehoitellut minua naimisiin -- hän on varmasti lähtevä kanssani isäsi luokse puhumaan puolestani."

Kristiina taivutti päätään -- jokaiselta toisen lausumalta sanalta tuntui Kristiinasta edessäoleva aika yhä pitemmältä ja mahdottomammalta -- luostari, Jørundgaard -- hän aivan kuin kellui virrassa, joka vei hänet pois kaikesta entisestä.

"Nukutko yksin parvella nyt kun omaisesi ovat poissa", kysyi Erlend. "Minä tulen puhumaan kanssasi illalla, päästätkö minut sisään?"

"Kyllä", sanoi Kristiina. Ja niin he erosivat.

* * * * *

Lopun päivää hän istui isoäidin luona, ja iltaruoan jälkeen saattoi hän vanhan rouvan vuoteeseen. Sitten hän lähti siihen parveen, jossa hänen nukkumasijansa oli. Huoneessa oli pikkuinen ikkuna; Kristiina istuutui arkulle, joka oli sen alla -- hänen ei tehnyt mieli vuoteeseen.

Hän sai odottaa kauan. Oli jo aivan pimeä ulkona, kun hän kuuli portaissa askeleita. Erlend koputti ovelle vaippa rystysien ympäri käärittynä ja Kristiina nousi, aukaisi salvan ja päästi Erlendin luokseen.

Kristiina huomasi Erlendin ilostuvan suuresti, kun hän kietoi käsivartensa tämän kaulaan ja painautui hänen rintaansa vasten.

"Olen pelännyt, että sinä olisit suuttunut minuun", hän virkkoi.

"Sinä et saa ajatella, että tämä on synti", hän sitten sanoi illan kuluessa. "Ei se ole suurikaan synti. Jumalan laki ei ole yhdellainen kuin maanlaki tässä asiassa --. Gunnulv, veljeni, on kerran selittänyt sen minulle -- jos mies ja nainen päättävät ottaa toisensa ja pysyä toisilleen uskollisina, ja sitten makaavat yhdessä, niin he ovat naimisissa Jumalan edessä ja tekevät suuren synnin, jos rikkovat yhteytensä. Voin sanoa sinulle sen latinalaisen sanan, joka tarkoittaa tätä, kun muistan -- olenhan tiennyt sen ennen --"

Kristiinaa ihmetytti vähän, mikä saattoi olla syynä siihen, että Erlendin veli oli sanonut noin -- mutta hän karkoitti luotaan ahdistavan pelon, että se olisi saattanut koskea Erlendiä ja jotakin toista -- ja koetti löytää lohtua tämän sanoista.

He istuivat yhdessä arkulla, Erlend piti kättään hänen uumillaan ja Kristiinalla oli hyvä ja turvallinen olla -- Erlendin luona oli ainoa paikka, missä hän nyt saattoi tuntea turvallisuutta ja suojaa.

Erlend puhui paljon ja kiihkeästi -- sitten hän oli taas hiljaa kauan, ainoastaan hyväillen Kristiinaa. Tietämättään Kristiina poimi hänen sanoistaan jokaisen pienenkin murenen, joka saattoi tehdä Erlendin hänen silmissään kauniimmaksi ja rakkaammaksi sekä vähentää hänen osuuttaan kaikkeen siihen, jonka hän tiesi olevan moitittavaa tämän elämässä.

Erlendin isä, Nikulaus-herra, oli ollut niin vanha saadessaan lapsensa, ettei hänellä ollut ollut kärsivällisyyttä tai kykyä kasvattaa itse heitä; molemmat pojat olivat kasvaneet herra Baard Petrinpojan kartanossa Hestnæsissa. Erlendillä ei ollut muita siskoksia kuin veljensä Gunnulv; tämä oli yhtä vuotta nuorempi ja oli Kristuksenkirkon pappina. "Häntä rakastan eniten maailmassa, paitsi sinua."

Kristiina kysyi, oliko Gunnulv Erlendin näköinen, mutta tämä nauroi ja sanoi heidän olevan hyvin erilaiset niin päältä kuin sisältä. Gunnulv oli nyt ulkomailla oppia hakemassa -- hän oli ollut poissa jo kolmatta vuotta, mutta oli kahdesti lähettänyt kotiinsa kirjeen, viimeksi keväällä, jossa selitti matkustavansa Sankta Genovevasta Pariisista ja aikovansa Roomaan. "Hän on tuleva iloiseksi palatessaan kotiin ja löytäessään minut naimisissa", sanoi Erlend.

Sitten hän puhui suuresta perinnöstä, jonka hän oli saanut vanhempiensa jälkeen -- Kristiina huomasi, ettei Erlend tiennyt oikein itsekään, miten asiat olivat. Itse hän tunsi jotakuinkin hyvin isänsä tilankaupat -- Erlend oli alkanut kauppansa toisesta päästä, myynyt ja hajoittanut ja tuhlannut ja pantannut, pahimmin viime vuosina, jolloin hän oli tahtonut erota jalkavaimostaan ja toivonut säädyttömän elämänsä ajan pitkään unhoittuvan ja sukulaistensa leppyvän; hän oli luullut lopuksi saavansa hoitoonsa puolet Orkdølan lääniä, kuten isänsä ennen häntä.

"Vaan nyt en kohta ymmärrä lainkaan, niitä tästä tulee", hän sanoi. "Ehkä joudun viimein tuntureille, kuten Bjørn Gunnarinpoika, ja saan kantaa selässäni lantasäkkiä, niinkuin orjat ennen, kun ei ollut hevosta talossa."

"Herra varjelkoon", sanoi Kristiina nauraen. "Kyllä minun silloin täytyy tulla sinun luoksesi -- enköhän minä ymmärrä paremmin talonpoikaiselämää kuin sinä."

"Et kai sinäkään sentään ole tottunut kantamaan lantasäkkejä", sanoo toinen yhteen nuottiin.

"En, mutta minä olen nähnyt miten sitä hajoitetaan -- ja kylvössä minä olen ollut mukana melkein joka ainoa vuosi. Isälläni on ollut tapana kyntää itse lähimmät pellot, ja hän antoi minun kylvää ensimmäisen saran, sen piti tuottaa onnea" -- tuo muisto teki kipeää ja Kristiina jatkoi nopeasti -- "nainen sinulla täytyy olla, joka leipoo ja panee oluen ja pesee ainoan paitasi ja lypsää maidon -- sinun täytyy vuokrata lehmä taikka pari lähimmältä rikkaalta talonpojalta --"

"Kiitos Jumalan, että kuulen sinun jälleen nauravan vähän", sanoi Erlend ja nosti hänet syliinsä, pidellen häntä käsivarsillaan kuin lasta.

Niinä kuutena yönä, jotka kuluivat ennen Aasmund Bjørgulfinpojan paluuta, oli Erlend Kristiinan luona joka yö.

Viimeisenä yönä hän näytti yhtä onnettomalta kuin Kristiina; hän sanoi moneen kertaan, etteivät he tulisi olemaan erossa ainoatakaan päivää kauemmin kuin oli välttämätöntä. Viimeksi hän sanoi matalalla äänellä:

"Jos sattuisi niin pahasti, etten pääsisi Osloon ennenkuin talvella -- ja sinä tulisit tarvitsemaan ystävän apua -- voit huoleti kääntyä Sira Jonin puoleen täällä Gerdarudissa, me olemme lapsuusaikaiset ystävät; ja Munan Baardinpoikaan voit myöskin luottaa arvelematta."

Kristiina ainoastaan nyökkäsi. Hän ymmärsi tämän puhuvan samasta asiasta, jota hän oli miettinyt joka ainoa päivä, mutta Erlend ei puhunut siitä enempää. Silloin Kristiinakin oli hiljaa eikä tahtonut näyttää, miten hänen sydäntään ahdisti.

Edellisinä kertoina Erlend oli lähtenyt hänen luotaan yön lähestyessä, mutta tänä viimeisenä iltana hän pyysi hartaasti, että Kristiina sallisi hänen nukkua vähän aikaa. Kristiinaa pelotti, mutta Erlend sanoi huolettomasti: "Ymmärräthän sinä, että jos minut löydettäisiin täältä sinun pesästäsi, niin kyllä teen selvän asiasta --." Kristiinan teki itsensä mieli pitää hänet luonaan vielä vähän aikaa, eikä hän hennonut kieltää.

Mutta hän pelkäsi heidän nukkuvan liian kauan. Siksi hän istui enimmän osan yöstä pielusta vasten, torkahti silloin tällöin eikä aina tiennyt, milloin Erlend oli hyväillyt häntä, tai milloin hän itse vain oli uneksinut siitä. Hänen toinen kätensä oli Erlendin rinnalla, siinä, missä hän tunsi tämän sydämen lyövän; kasvot hän oli kääntänyt ikkunaa kohti, pitääkseen silmällä aamun sarastamista.

Viimein hänen täytyi herättää tämä. Hän viskasi ylleen joitakin vaatekappaleita ja meni Erlendin mukana ulos käytävään -- Erlend kiipesi käsipuun yli sille puolen, joka oli toiseen rakennukseen päin. Sitten hän katosi nurkan taakse. Kristiina meni sisään ja pujahti takaisin vuoteeseensa; hän antautui nyt huoliensa valtaan ja itki ensi kertaa sen jälkeen kuin oli tullut Erlendin omaksi.

V.

Nunnaluostarissa kuluivat päivät entiseen tapaan. Kristiina kulki makuusalin ja kirkon, kutomatuvan, kirjahallin ja ruokasalin väliä. Nunnat ja palvelusväki korjasivat satoa vihannestarhasta ja hedelmäpuista, tuli syksy ja Ristinmessu kulkueineen ja sen jälkeen Miikalinmessu edeltävine paastoineen. Kristiina ihmetteli -- kukaan ei tuntunut huomaavan hänessä mitään. Mutta hän olikin aina ollut hyvin hiljainen vierasten parissa, ja Ingebjørg Filippuksentytär, joka oli hänen sivutoverinsa päivällä ja yöllä, puheli molempien puolesta.

Ja niin ei kukaan huomannut, että hän oli kaikkine ajatuksineen kaukana ympäristöstään. Erlendin jalkavaimo -- se hän nyt oli, hän sanoi itselleen. Hänestä tuntui kuin hän olisi uneksinut tuon kaiken -- Marketanmessu-illan, tuon tapauksen ladossa, yöt ylhäällä Skogin parvessa -- joko hän oli uneksinut sen, tai sitten hän uneksi nyt. Mutta kerran hän oli heräävä, kerran se oli selvenevä. Hän ei hetkeäkään ajatellut muuta kuin että hän nyt kantoi Erlendin lasta --.

Mutta mitä hänelle sitten tapahtuisi, kun tämä kerran tulisi ilmi, sitä hän ei osannut oikein kuvitella mielessään. Pantaisiinko hänet tyrmään vai lähetettäisiinkö hänet kotiin --. Hyvin etäällä häämöittivät isän ja äidin kasvot --. Sitten hän sulki silmänsä, häntä huimasi ja pani pahasti, hän piiloutui odotettua rajuilmaa ja koetti rohkaista luontonsa kestämään tuon vaikean ajan, jonka hän uskoi päättyvän siten, että hänet ikuisiksi ajoiksi sysättäisiin Erlendin syliin -- ainoaan paikkaan, minkä hän nyt tunsi kodikseen.

Ja tuossa jännityksessä oli yhtä paljon odotusta kuin pelkoa, suloutta kuin tuskaa. Hän oli onneton -- mutta tunsi rakkautensa Erlendiin olevan kuin kasvin, joka oli istutettu hänen sisälleen -- se työnsi alati uusia ja runsaampia kukkia, onnettomuudentunteesta huolimatta. Viimeisenä yönä, jolloin Erlend nukkui hänen luonaan, oli Kristiina tuntenut hivelevän aavistuksen siitä, että häntä odotti tämän sylissä sellainen riemu ja onni, jota hän ei vielä tuntenut -- ja hän vapisi muistaessaan sen; hän tunsi kuin kuumia, väkeviä tuoksuja päivänpaahtamista puutarhoista. Lehtolapsi -- Inga oli syytänyt hänen silmilleen tuon sanan -- hän otti sen nyt vastaan ja painoi sydämeensä. Lehtolapsi, se oli sellainen lapsi, joka oli siitetty salaa metsässä tai niityllä. Hän muisti auringonpaisteen ja kuusien tuoksun metsäisellä aholla. Jokainen uusi, pulpahtava levottomuuden tunne, jokainen nopea suonenlyönti ruumiissa ennusti hänen mielestään sikiötä, muistutti siitä, että hän nyt oli astunut uusille teille -- ja vaikka ne kävisivät kuinka raskaiksi kulkea ennen perille saapumista, niin oli hän varma siitä, että ne lopulta johtaisivat Erlendin luokse.

Hän istui Ingebjørgin ja sisar Astridin välissä ommellen suurta koruvaatetta, johon oli kirjailtu ritareita ja lintuja ja vehreitä lehviä. Ja hän ajatteli tätä tehdessään, että pakenisi, kun se aika oli edessä, ettei asiaa enää käynyt salaaminen. Hän kulkisi maantietä köyhäläisen puvussa; kultansa ja hopeansa hän kantaisi nyytissä. Hän ostaisi niillä katon päänsä päälle jostakin syrjäisestä kylästä -- hän rupeaisi palveluspiiaksi, kantaisi korennolla vettä, hoitaisi eläimiä läävässä, leipoisi ja pesisi ja saisi kestää toria siitä, ettei tahtoisi virkkaa kuka lapsen isä oli. Sitten tulisi Erlend ja löytäisi hänet.

Toisin ajoin hän kuvitteli, miten tämä tuli liian myöhään. Hän lepäisi lumivalkeana ja kauniina köyhässä talonpojanvuoteessa. Erlend ilmestyisi tuvan matalalle ovelle; hänellä olisi yllä avara, musta viittansa, joka hänellä oli ollut käydessään öillä Kristiinan luona Skogissa. Vaimo johdattaisi hänet esiin, siihen missä Kristiina lepäsi, hän vaipuisi polvilleen ja ottaisi Kristiinan kylmenneet kädet omiensa väliin, ja hänen silmänsä olisivat kuolemansurulliset -- oi siinäkö sinä lepäät, ainoa iloni --. Surusta kyyryssä hän menisi ulos, vähäinen lapsensa rintaansa vasten viitan poimujen alla. Kristiina ei tahtonut kuolla, ei tahtonut Erlendille noin kauheata surua --. Mutta Kristiina oli niin allapäin, ja silloin teki hyvää ajatella noin --.

Sitten hänelle äkkiä selvisi vihlaisevan kirkkaasti -- lapsi, se ei ollut mikään mielen kuvitelma, se oli pääsemätön totuus; hänen täytyi kerran vastata siitä, mitä oli tehnyt -- ja hänen sydämensä oli seisahtua kauhusta.

* * * * *

Mutta kun oli kulunut aikaa jonkun verran, ymmärsi hän, ettei sentään ollut niinkään varma, kantoiko hän lasta. Hän ei ymmärtänyt, miten hän ei iloinnut tästä -- oli kuin hän olisi maannut itkien peiton alla tähän asti; nyt tuli nousta ylös kylmään huoneeseen. Kului kuukausi lisää, kului toinen; Kristiina oli nyt selvä asiasta -- tuosta onnettomuudesta hän oli säästynyt, ja palellen ja sydän tyhjänä hän tunsi olevansa entistä onnettomampi; hänen mielessään oli pieni katkeruuden pisara Erlendiä kohtaan. Läheni adventti, eikä Kristiina ollut kuullut mitään tästä tai tältä; hän ei tiennyt, missä toinen oli.

Ja silloin hänestä tuntui, ettei hän voinut kauemmin kestää tätä tuskaa ja tietämättömyyttä -- oli kuin side heidän väliltään olisi katkennut; nyt häntä toden teossa peloitti -- tälle oli voinut tapahtua jotakin, niin ettei hän enää koskaan näkisi häntä. Kaikesta siitä, mihin hän oli ollut sidottu ennen, oli hän eroitettu -- ja side, joka heitä kahta nyt yhdisti, oli niin kovin hauras. Hän ei tahtonut uskoa, että Erlend jättäisi hänet -- mutta saattoi tapahtua niin paljon --. Hän ei ymmärtänyt, miten jaksaisi kestää tämän talvisen epävarmuuden ajan ja ahdistuksen, joka tuntui päivä päivältä pitemmältä.

Toisin ajoin hän ajatteli vanhempia ja sisaruksia -- ikävöi heitä, mutta kuin sellaista, jonka oli kadottanut ijäksi.

Väliin hän taas kirkossa, ja muutenkin, saattoi tuntea niin polttavaa kaipausta yhteyteen Jumalan kanssa. Se oli aina ollut osa hänen elämäänsä; nyt hän oli sen ulkopuolella tunnustamattomine synteineen.

Hän vakuutti itselleen, että tämä erossaolo kodista ja suvusta ja kristinuskosta kestäisi vain pienen ajan. Mutta Erlendin tuli taluttaa hänet takaisin siihen kädestä pitäen. Kun Kristiinan isä olisi suostunut hänen ja Erlendin rakkauteen, voisi hän mennä isän luokse kuin ennen; kun Erlend ja hän olisivat naimisissa, voisivat he ripittää itsensä ja maksaa sakkoja erhetyksestään.

Hän alkoi etsiä todisteita siitä, etteivät toisetkaan ihmiset olleet syntiä vailla. Hän alkoi kallistaa korvaansa juoruille ja huomasi kaikki pienet vähäpätöiset seikat, jotka todistivat, etteivät edes luostarin sisaret olleet täysin pyhiä ja epämaailmallisia. Nuo olivat vain joutavia huomioita -- Groa-rouvan johdon alla oli nunnaluostari maailman silmissä esikuva siitä, mitä hengellisen sisaruskunnan tuli olla.

Uutterat hartaudessa, ahkerat, köyhistä ja sairaista huoltapitäväiset olivat nunnat. Eristystä ei pidetty niin tarkasti, etteivät sisaret olisi saaneet ottaa vastaan vieraita ja omaisiaan puhetuvassa ja itsekin käydä kaupungilla näitä tervehtimässä, kun jotakin erityistä oli tekeillä; mutta yksikään nunna ei ollut tuottanut luostarille häpeää käytöksellään kaikkina niinä vuosina, jolloin Groa-rouva oli johtanut heitä.

Mutta nyt olivat Kristiinan korvat auenneet pienille epäsoinnuille luostarin muurien sisällä -- toralle ja kateudelle ja turhamaisuudelle. Paitsi sairashoitoa ei yksikään nunna ollut halukas puuttumaan karkeisiin askareisiin -- kaikki tahtoivat olla oppineita ja taidokkaita naisia; toinen pyrki toistaan korkeammalle, ja ne sisaret, joilla ei ollut mitään hienompia kykyjä, pidättyivät kilpailemasta, vetelehtivät tunnista toiseen kuin horteessa.

Groa-rouva itse oli oppinut ja viisas; hän valvoi hengellisten tytärtensä eloa ja ahkeruutta, mutta puuttui hyvin vähän näiden sielun asioihin. Hän oli ollut aina hyvä ja ystävällinen Kristiinaa kohtaan -- näkyi pitävän tästä enemmän kuin toisista luostarineidoista; mutta se johtui siitä, että Kristiina oli taitava opissa ja töissä, ahkera ja harvasanainen. Groa-rouva ei milloinkaan odottanut vastausta sisarilta. Sitävastoin hän mielellään puheli miesten kanssa. Näitä kulki edes ja takaisin hänen puhetuvassaan -- maalaistalonpoikia ja luostarin asiamiehiä, saarnaveljiä piispankartanosta, lähettejä Hovedøsta, jonka kanssa Groa-rouva oli riidassa. Hänellä oli ylenmäärin huolta luostarin laajoista tiluksista, laskuista, kirkkovaatteiden lähettelystä, kirjojen vastaanottamisesta jäljennettäviksi ja lähettämisestä edelleen. Pahansuovinkaan ihminen ei olisi keksinyt Groa-rouvan käytöksessä mitään sopimatonta. Mutta häntä huvitti puhua asioista, joista naiset harvoin ovat perillä.

Priori, joka asui omassa talossaan pohjoispuolella kirkkoa, ei näyttänyt olevan muuta kuin abbedissan kirjoituspuikko ja ruoska. Sisar Potentia hoiteli enimpiä sisäasioita; ja hän koetti pitää talossa samanlaista järjestystä kuin oli nähnyt hienossa saksalaisessa naisluostarissa, jossa hän oli asunut noviisioloaikansa. Hänen nimensä oli ennen ollut Sigrid Ragnvaldintytär, mutta hän oli muuttanut nimensä pukeutuessaan nunnapukuun, sillä sellainen oli yleinen tapa toisissa maissa; hänestä oli alkuisin sekin, että oppilasneidoilla, jotka olivat luostarissa vain lyhyemmän aikaa, tuli olla noviisin puku.

Sisar Cecilia Baardintytär ei ollut samanlainen kuin toiset nunnat. Hän liikkui hiljaa, alasluoduin silmin, vastasi aina lempeästi ja nöyrästi, oli kaikkien palvelija, teki mieluimmin karkeimmat työt, paastosi yli määrän -- niin paljon kuin Groa-rouva salli -- ja vietti tuntimääriä polvillaan kirkossa iltamessun jälkeen tai meni sinne ennen aamujumalanpalvelusta.

Mutta eräänä iltana, kun hän oli ollut koko päivän purolla vaatteiden pesussa parin sisaren kanssa, hän äkkiä rupesi rajusti itkemään illallispöydässä. Hän heittäytyi pitkäkseen kivilattialle, ryömi polvillaan sisarten edessä rintojaan lyöden ja pyysi polttavin poskin ja kyynelten vuotaessa näiden anteeksiantoa. Hän oli pahin syntinen kaikista -- ollut kivikova ylpeydestä ikänsä kaiken; ylpeys, eikä nöyryys tai kiitollisuus Jeesuksen sovituskuolemasta, oli pitänyt häntä pystyssä silloin kun maailma viekoitteli; hän ei ollut paennut tänne siksi, että oli rakastanut erään miehen sielua, vaan omaa ylpeyttänsä. Ylpeydestä hän oli palvellut sisariaan, turhamaisuudesta hän oli tyytynyt juomaan vettä ja itsekylläisyydestä purrut paljasta leipää, sisarten juodessa olutta ja levittäessä voita leipäviipaleilleen.

Kaikesta tästä Kristiina ymmärsi vain sen, ettei edes sisar Cecilia Baardintytär ollut sydämeltään tosihurskas. Sytyttämätön talikynttilä, joka on lojunut ylisillä ja mustunut noesta ja hämähäkin verkoista -- sellaiseen hän itseään vertasi rakkaudettomassa puhtaudessaan.

Groa-rouva meni itse nostamaan maasta tuon nuoren naisen. Hän sanoi ankarasti, että sisar Cecilia saisi tämän järjestyksenrikkomuksen tähden siirtyä nunnien yhteisestä makuusalista abbedissan omaan sänkyyn, sekä jäädä sinne siksi kuin hän paranisi kuumeestaan.

"Ja sitten sinun, sisar Cecilia, tulee istua kahdeksan päivää minun paikallani pöydän päässä ja me tulemme kysymään sinulta neuvoa hengellisissä asioissa ja osoittamaan sinulle sellaista kunniaa jumalallisen elämäsi tähden, että tulet kylläiseksi syntisten ihmisten kiitoksesta. Sitten voit tuomita, onko se noin suuren ahkeroimisen arvoinen ja valita, tahdotko elää sääntöjen jälkeen niinkuin me muut, vai noudattaa harjoituksia, joita kukaan ei sinulta vaadi. Silloin voit myös harkita, tahdotko tehdä rakkaudesta Jumalaan -- että tämä katsoisi armollisesti puoleesi -- kaikki ne teot, jotka sinä nyt sanot tehneesi siksi, että saisit kunniaa meiltä."

Siihen se jäi. Sisar Cecilia nukkui abbedissan huoneessa neljätoista päivää, hän oli kovassa kuumeessa ja Groa-rouva hoiti häntä itse. Kun hän pääsi taas jalkeille, täytyi hänen istua kahdeksan päivää abbedissan paikalla kunniasijalla, niin kirkossa kuin kotona, ja kaikki palvelivat häntä -- hän itki koko kurituksensa ajan. Jälkeenpäin hän oli paljon lempeämpi ja iloisempi. Hän eli edelleen melkein entiseen tapaan, mutta punastui kuin morsian kun joku katsoi häneen, joko hän oli lakaisemassa lattiaa tai menossa yksin kirkkoon.

* * * * *

Sisar Cecilian tapaus herätti kuitenkin Kristiinassa voimakkaan rauhan ja sovinnonkaipauksen siihen kaikkeen, josta hän oli tuntenut joutuneensa eroon. Hän ajatteli veli Edviniä, ja eräänä päivänä hän rohkaisi mielensä ja pyysi Groa-rouvalta lupaa lähteä paljasjalkaveljesten luostariin tervehtimään erästä tuttavaa siellä. Hän huomasi, ettei Groa-rouva pitänyt tästä -- minoriittiveljesten ja muiden hiippakunnan luostarien välit eivät olleet parhaimmat. Eikä abbedissa suinkaan käynyt leppeämmäksi kuullessaan, kuka Kristiinan ystävä oli. Hän sanoi, että tuo veli Edvin oli epäluotettava uskonveli -- kuljeksi aina ympäri maata ja tahtoi oleilla vieraissa hiippakunnissa. Kansa piti häntä monin paikoin pyhänä miehenä, mutta tämä ei näyttänyt ymmärtävän, että fransiskolaismunkin ensimmäinen velvollisuus oli kuuliaisuus ylempiä kohtaan. Hän oli jakanut synninpäästöjä henkipatoille kirkon- ja maankirouksessa oleville, kastanut heidän lapsiaan ja laulanut nämä hautaan lupaa kysymättä -- mutta hänen syntinsä saattoi johtua yhtä paljon ymmärtämättömyydestä kuin uhmasta ja hän oli kantanut kärsivällisyydellä rangaistukset, jotka hänelle oli pantu noiden rikkomusten tähden. Jo senkin tähden hänelle annettiin anteeksi enemmän, että hän oli niin taitava ammatissaan -- vaikka sitäkin harjoittaessaan hän oli riitaantunut ihmisten kanssa; piispan kuvamestari Bergenissä ei sietänyt häntä lähimailla.