Part 12

Kedolla paloi kolme punaista kokkoa; mustina liikkuivat piirit niiden ympärillä. Soittajat istuivat päällekkäin kasattujen arkkujen päällä vinguttaen viulujaan -- kullakin piirillä oli oma laulun- ja soitonsävelensä, oli liian paljon väkeä, jotta oltaisiin voitu tanssia yhdessä. Oli jo jokseenkin pimeä -- pohjoinen tunturin harja törötti pikimustana keltaisenvihreätä taivasta vasten.

Parven alla istui miehiä juomassa. Jotkut hyppäsivät paikalla istualtaan, kun nunnaluostarin kuusi neitoa astui portaita alas. Munan Baardsøn lensi Ingebjørgia vastaan ja juoksi pois hänen kanssaan, ja Kristiina tunsi jonkun tarttuvan ranteeseensa -- se oli Erlend, hän tunsi jo tämän käden. Tämä rutisti Kristiinan kättä niin että heidän sormuksensa kitisivät vastatusten ja painuivat lihaan.

Erlend veti Kristiinaan mukanaan ulommaisen valkean luokse. Siellä oli paljon lapsia tanssimassa; Kristiina sai toiselle puolelleen kaksitoistavuotisen pojan, ja Erlend talutti hentoa pikkuista puolikasvuista neitoa.

Kukaan ei laulanut juuri silloin -- piirit keinuivat hiljalleen suuntaan ja toiseen viulunsävelen mukana. Sitten huusi joku Tanskan-Sivordia laulamaan heille uuden laulun. Pitkä vaalea mies, jolla oli suunnattomat kourat, astui piirin keskeen ja alkoi laulaa:

Munkholman rannalla valkoisella hiekalla Ivar-herra tanssittaa kuningatarta. Tunnetteko Ivar-herran?

Soittajat eivät osanneet säveltä, he näppäilivät kieliä vähän sieltä täältä, sitten tanskalainen lauloi yksikseen -- hänellä oli kaunis, vahva ääni.

Muistatteko, kuningatar, sitä kesä-aikaa, kun teidät tuotiin Ruotsista Tanskan rantaan?

Kun teidät tuotiin Ruotsista valtaistuimelle päässä kruunu loistava ja kyynel silmän alla.

Kultakruunu kutreilla ja itkussa silmä. Tanskan rouva ihana, minun oletteko vielä?

Viulut soittivat taas mukana, tanssijat hyräilivät äsken opittua säveltä ja yhtyivät loppuun.

Jos ootte minun miehiäni, arvon Ivar-herra, niin totisesti hirsipuussa riiputte kerran!

Mutta Ivar-herra peloton rautapaidassansa nyt kultapurteen hypähti ja lähti matkahansa.

Oi kuningatar Tanskanmaan niin monta hyvää yötä kuin taivaalla on tähteä mä teille toivon myötä.

Ja teille, Tanskan kuningas, niin monta hapanmarjaa kuin lehmuksess' on lehtiä -- ja pirun päällä karvaa. Tunnetteko Ivar-herraa?

Yö oli pitkälle kulunut ja valkeat olivat enää hiilloskekoja, jotka tummuivat tummumistaan. Kristiina ja Erlend seisoivat käsitysten puiden alla aitauksen luona. Takana oli juominkien melu tauonnut -- jotkut pojan nulikat koikkelehtivat vielä rallattaen kekäleiden luona, mutta soittajat olivat lähteneet levolle ja enimmät juhlijoista hävinneet. Joku vaimo kulki vielä haeskellen miestään, jonka olut oli kuukistanut jonnekin.

"Minnehän minä olen pannut vaippani", kuiskasi Kristiina. Erlend laski kätensä hänen vyötäisilleen ja levitti viittansa molempien ympärille. Tiukasti toisiinsa painautuneina he lähtivät yrttitarhaan. Siellä tulvahtivat vastaan aamupäivän kuumat tuoksut, mutta heikompina ja kasteen viilentäminä. Yö oli erittäin pimeä, taivas harmaansakea ja pilvinen ja aivan puiden latvain tasalla. Mutta he kuulivat jo tarhassa liikkuvan toisia. Erlend puristi neidon itseään vasten ja kysyi kuiskaten:

"Eikö sinua peloita, Kristiina?"

Kristiina muisti kaiken entisen kuin sumussa -- tämä oli kuin houretta. Mutta häntä raukaisi niin suloisesti. Hän painautui vaan lujemmin toiseen ja kuiskasi jotain epämääräistä -- mitä, se oli yhdentekevää.

He tulivat polun päähän; siellä oli kiviaita metsän takana. Erlend auttoi hänet yli. Kristiinan aikoessa hypätä alas toiselle puolelle, otti Erlend hänet syliinsä ja piti häntä hetkisen ilmassa, ennenkuin laski maahan.

Kristiina seisoi kasvot koholla ja antoi Erlendin suudella itseään. Tämä pani kätensä Kristiinan ohimoille -- Kristiinasta tuntui niin hyvältä tuntea hänen sormiensa kaivautuvan tukkaansa -- hän halusi tehdä jotakin hyvää takaisin, otti Erlendin pään käsiensä väliin ja koetti suudella tätä, niinkuin toinenkin oli suudellut häntä.

Kun tämä siirsi kätensä hänen povelleen ja antoi niiden kulkea yli rintojen, tuntui Kristiinasta kuin Erlend olisi avannut hänen sydämensä ja ottanut sen itselleen; sitten tämä raotti pikkuruisen hänen silkkipaitansa poimuja ja painoi sinne suutelon -- se poltti sydänjuuriin asti.

"Sinua en saattaisi milloinkaan loukata", kuiskasi Erlend. "Sinä et itkisi yhtään kyyneltä tähteni. En olisi uskonut maailmassa olevan niin hyvää neitoa kuin sinä olet, Kristiina --"

Hän veti tämän ruohikkoon pensaiden alle; he istuivat kiviaitaa vasten. Kristiina ei sanonut mitään, mutta kun toinen lakkasi hyväilemästä häntä, ojensi hän kätensä ja kosketti Erlendin kasvoja.

Hetken kuluttua kysyi Erlend: "Eikö sinua väsytä, neitokulta?" Ja Kristiinan kumartuessa hänen rinnalleen, kietoi tämä käsivartensa hänen ympärilleen ja kuiskasi: "Nuku, nuku Kristiina, nuku rinnalleni --"

Kristiina painui yhä syvemmälle pimeyteen ja lämpimään ja onneen hänen rinnalleen.

* * * * *

Havahtuessaan hän huomasi olevansa pitkänään nurmella pää Erlendin sylissä ja poski tämän ruskeaa silkkihelmusta vasten. Erlend istui kuten ennenkin selkä kiviaitaa vasten, hänen kasvonsa olivat harmaat aamun kalpeassa valossa, mutta hänen silmänsä olivat niin ihmeellisen kirkkaat ja kauniit. Kristiina huomasi Erlendin kietoneen viittansa kokonaan hänen ympärilleen -- Kristiinan jalat olivat niin suloisen lämpimät sen nahkasisuksen alla.

"Sinä olet nukkunut minun sylissäni", hän sanoi hiljaa hymyillen. "Jumala palkitkoon sinua, Kristiina -- nukuit niin turvallisesti kuin lapsi äitinsä rinnalla --."

"Ettekö te ole nukkunut, Erlend-herra?" kysyi Kristiina, ja toinen katsoi hymyillen hänen valpastuneisiin silmiinsä.

"Ehkä tulee vielä sekin yö kerran, jolloin sinä ja minä saamme yhdessä vaipua uneen -- en tiedä, mitä olet ajatteleva mietittyäsi tätä. -- Olen valvonut tässä -- ja kuitenkin erottavat meitä suuremmat esteet kuin jos paljas miekka olisi ollut välillämme. -- Sano minulle, tahdotko rakastaa minua tämän yön jälkeen?"

"Tahdon rakastaa teitä, Erlend-herra, niin kauan kuin tahdotte -- ja sitten en tahdo rakastaa ketään --."

"Silloin", lausui Erlend verkalleen, "vannon sieluni autuuden nimessä, ettei mikään nainen tai neito ole oleva sylissäni, ennenkuin saan omistaa sinut lain ja kunnian mukaan. -- Sano se sinäkin", pyysi hän. Kristiina sanoi:

"Vannon sieluni autuuden nimessä, ettei kukaan toinen mies ole nukkuva vierelläni koko elämäni aikana."

"Meidän täytyy nyt mennä", sanoi Erlend hetkisen kuluttua, -- "ennenkuin ihmiset heräävät."

He kulkivat kiviaidan ulkopuolista laitaa vesakossa.

"Oletko ajatellut", tiedusti Erlend, "miten tämä on järjestyvä edelleen?"

"Neuvokaa minua te, Erlend", vastasi Kristiina. "Isäsi", kysyi tämä tuokion kuluttua, "taitaa olla lempeä ja oikeamielinen mies, kerrotaan Gerdarudissa. Luuletko hänen kovin vastenmielisesti purkavan Andres Darren kanssa tekemänsä sopimuksen?"

"Isä on useasti sanonut minulle, ettei hän milloinkaan tahtoisi pakoittaa meitä, tyttäriänsä", virkkoi Kristiina. "Meidän tiluksemme ovat vieretysten, siitä se sopimus johtuu. Mutta isä ei varmaankaan tahdo riistää minulta kaikkea iloa maailmassa tämän asian tähden." Kristiina aavisti hämärästi, ettei asia kenties ollut selviävä aivan näin helposti -- mutta hän karkoitti tuon tunteen.

"Ehkä se sitten on käyvä helpommin kuin mitä yöllä valvoessani luulin. Hyvä Jumala -- Kristiina -- minä en saata kadottaa sinua -- en voi milloinkaan olla iloinen, ellen saa sinua omakseni."

* * * * *

He erosivat puutarhassa ja Kristiina kulki aamun hämärässä vierasmajatietä, johon nunnaluostarin väki oli sijoitettu. Kaikki makuupaikat olivat täydet, mutta Kristiina heitti vaippansa lattialle olkikasan päälle, ja paneutui nukkumaan vaatteita riisumatta.

Kun hän heräsi, oli päivä jo pitkällä. Ingebjørg Filippuksentytär istui hänen lähellään penkillä ommellen vaippansa repeytynyttä turkisreunusta. Hänen kielensä oli täydessä käynnissä, kuten aina.

"Olitko Erlend Nikulauksenpojan kanssa koko yön?" hän kysyi. "Sinun pitäisi varoa hiukan sitä miestä, Kristiina -- luuletko, että Simon Andreksenpoika pitäisi siitä, että te rupeaisitte ystäviksi?"

Kristiina löysi pesuvadin ja alkoi peseksiä.

"Entä sinun sulhasesi -- luuletko, että hän pitäisi siitä, jos tietäisi sinun tanssineen Munan Pätkän kanssa yöllä? Kai sitä on tanssittava sen kanssa, joka tulee pyytämään tuollaisena yönä -- meillähän oli Groa-rouvan lupa --"

Ingebjørg alkoi puhua:

"Einar Einarinpoika ja Munan-herra ovat ystäviä keskenään -- hänhän on naimisissa ja vanha. Ruma hän on sitäpaitsi -- vaikka hauska ja sievätapainen -- katso mitä hän antoi minulle viime yön muistoksi", sanoi Ingebjørg näytellen kultaista soikea, jonka Kristiina oli nähnyt Munanin hatussa edellisenä päivänä. "Mutta tuo Erlend -- hänethän tosin vapautettiin kirouksesta pääsiäisen aikaan, mutta kerrotaan Eline Ormintyttären olleen hänen luonaan Husabyssä siitä saakka -- herra Munan sanoo hänen paenneen Sira Jonin luokse Gerdarudiin, sillä hän pelkää kai lankeavansa uudelleen syntiin, jos jälleen kohtaisi tämän --"

Kristiina astui häntä kohden -- kalpeana kasvoiltaan.

"Etkö tiennyt tätä?" virkkoi Ingebjørg. "Että hän houkutteli erään vaimon tämän mieheltä pohjoisessa, jossakin Haalogalandin puolella -- ja piti häntä kartanossaan vastoin kuninkaan kieltoa ja arkkipiispan kirousta -- heillä on kaksi lasta -- hänen täytyi paeta Ruotsiin ja hän on saanut panna sakkoihin niin suuren osan omaisuuttaan, että Munan-herra sanoo hänestä tulevan köyhän miehen, ellei hän pian paranna tapojaan --"

"Paljon sinä tiedätkin", sanoi Kristiina kankein kasvoin. "Mutta sehän on nyt lopussa --"

"Munan-herra kertoi vielä, että se jo monasti ennen on ollut lopetettu", sanoi Ingebjørg mietteissään. "Mutta samahan tämä lienee sinusta -- sinähän saat Simon Darren. Mutta kaunis mies hän on, tuo Erlend Nikulauksenpoika --"

Nunnaluostarin kulkueen piti palata takaisin jälkeen puolipäivän. Kristiina oli luvannut tulla tapaamaan Erlendiä kiviaidan laitaan, samaan paikkaan, missä he olivat istuneet yöllä, jos hän suinkin pääsisi.

Erlend makasi vatsallaan maassa, pää käsien varassa. Heti kun hän näki Kristiinan, hyppäsi hän pystyyn, ja ojensi Kristiinalle molemmat kätensä, kun tämä oli hyppäämässä maahan.

Kristiina tarttui niihin ja he seisoivat hetken käsitysten. Sitten sanoi Kristiina:

"Miksi sinä kerroit minulle Bjørnin ja Aashild-rouvan tarinan eilen?"

"Näen sinun tietävän kaiken", vastasi Erlend ja päästi äkkiä Kristiinan kädet. "Mitä nyt ajattelet minusta, Kristiina --."

"Olin kahdeksantoista vuoden vanha silloin", sanoi hän kiihkeästi, "siitä on kymmenen vuotta kun kuningas, sukulaiseni, lähetti minut matkalle Vargøyn kartanoon -- ja sitten viivyimme talven yli Steigenissä -- hän oli naimisissa laamannin, Sigurd Saksulvinpojan kanssa; minun kävi häntä sääliksi, sillä mies oli vanha ja uskomattoman ruma -- enkä kiellä pitäneenikin hänestä. Tarjosin Sigurdille korvausta, olisin mielelläni sopinut hänen kanssaan -- hän oli monella tapaa kunnon mies -- mutta hän tahtoi panna asian menemään laillista tietä -- minut piti merkitä huoruudesta vierasemäntäni kanssa, ymmärrätkö --."

Se tuli sitten isäni kuuluville ja Haakon-kuninkaan korviin -- hän -- hän ajoi minut luotaan. Ja jos tahdot tietää kaiken -- niin Elinen ja minun välillä ei ole muuta kuin lapset, eikä hän piittaa niistä paljoakaan. Ne ovat Østerdalenessa, eräässä kartanossa, jonka omistin siellä, olen antanut sen Ormille, pojalle -- mutta hän ei viihdy lasten luona --. Hän toivoo, ettei Sigurd voi elää kovin kauan -- en tiedä mitä hän tahtoo.

Sigurd otti hänet luokseen jälleen -- mutta Eline sanoo, että häntä kohdeltiin kodissaan kuin koiraa ja orjanaista -- ja käski minun tulla kohtaamaan itseään Nidarosiin. Minun oloni ei ollut paljoa parempi isäni luona Husabyssä --. Möin kaiken, mitä irti sain ja karkasin hänen kanssaan Hallandiin -- kreivi Jaakko kohteli minua suopeudella -- Saatoinko tehdä toisin, kun hän kantoi lastani. Ajattelin, että niin moni mies on selvinnyt helpolla yhteiselämästä toisen vaimon kanssa -- kun on rikas -- Mutta kuningas Haakon on sellainen, että hän on ankarin omaisiaan kohtaan. Olimme erossa vuoden, mutta silloin isä kuoli ja hän palasi luokseni. Talonpoikani kieltäytyivät maksamasta veroa tai ryhtymästä puheisiin asiamiesteni kanssa, koska minä olin kirouksen alainen -- olin kova takaisin ja sitten jouduin syytteeseen ryöstöstä, mutta minulla ei ollut rahaa maksaa palvelijoitani; katsohan, olin liian nuori osoittaakseni ymmärrystä noissa sotkuisissa asioissa, eivätkä omaiseni tahtoneet auttaa -- paitsi Munan, milloin vaimoltansa tohti --.

"Nyt tiedät, Kristiina, ettei omaisuuteni ja kunniani ole koskematon. Parempi sinun olisi pysyä kiinni Simon Andreksenpojassa."

Kristiina laski käsivarret hänen kaulalleen:

"Pysykäämme siinä, mitä eilen vannoimme toisillemme, Erlend -- jos olet yhtä mieltä kanssani."

Erlend sulki hänet syliinsä, suuteli häntä ja lausui: "Voit luottaa siihen, että minun asiani parantuvat -- kellään muulla kuin sinulla ei nyt ole valtaa ylitseni. Ajattelin yöllä niin monenlaista, kun nukuit sylissäni, kaunis neitoni. Niin suuri ei ole perkeleen valta miehen yli, että minä voisin tuottaa surua tai mielipahaa sinulle, kallehin kumppalini --."

IV.

Skogissa asuessaan oli Lauritsa Bjørgulfinpoika luovuttanut maata Gerdarudin kirkolle sielumessuiksi kuolleiden vanhempiensa puolesta näiden kuolinpäivänä. Bjørgulv Ketilinpojan syntymäpäivä oli kolmaskymmenes elokuuta ja Lauritsa oli sopinut veljensä kanssa siitä, että tämä tänä vuonna noutaisi Kristiinan luokseen maalle, jossa hän saisi olla messun yli.

Kristiina pelkäsi, ettei vain ilmestyisi estettä, ja ettei setä pitäisi lupaustaan -- hän oli ollut huomaavinaan, ettei Aasmund välittänyt hänestä erityisesti. Mutta päivää ennen messua tuli Aasmund Bjørgulfinpoika luostariin noutamaan veljensä tytärtä. Kristiina sai käskyn pukeutua maallisiin vaatteisiin, mutta hänen tuli tyytyä tummiin väreihin ja yksinkertaisuuteen. Ihmiset olivat alkaneet puhua siitä, että nunnaluostarin sisaret liikkuivat liian paljon ulkopuolella luostarin; siksi oli piispa käskenyt, etteivät ne neidot, jotka eivät aikoneet sisaruskuntaan, saaneet kantaa luostarinpukua muistuttavia vaatteita, käydessään sukulaistensa luona -- ettei kansa erehtyisi luulemaan heitä nunnakokelaiksi tai vihityiksi nunniksi.

Kristiina iloitsi sydämestään ratsastaessaan maantietä setänsä kera, ja Aasmund kävi ystävällisemmäksi ja hupaisammaksi huomatessaan, että neito osasi toki puhella ihmisten kanssa. Muuten Aasmund oli hyvin masentuneella mielellä; hän sanoi näyttävän siltä, kuin syksyllä uhkaisi tulla sotaan käsky, ja kuninkaan aikovan hyökätä Ruotsiin kostamaan tihutyötä, joka oli tehty hänen langolleen ja veljentyttärensä miehelle siellä. Kristiina oli kuullut ruotsalaisten herttuoiden murhasta, ja se oli ollut hänestä kauhea konnanteko -- vaan kaikki valtakunnan asiat tuntuivat hänestä kuitenkin niin kaukaisilta. Kotilaaksossa ei kukaan puhunut niistä; hän muisti myöskin isänsä olleen sotaretkellä Eirik-herttuan väessä Ragnhildarholmissa ja Konungahellassa. Aasmund selitti nyt hänelle koko kuninkaan ja herttuoiden välisen asian. Kristiina ei ymmärtänyt siitä kovin paljoa, mutta kuunteli tarkasti kaikkea, mitä setänsä tiesi kuninkaantytärten kanssa solmituista ja puretuista kihlauksista. Ja häntä lohdutti se seikka, ettei joka paikassa ollut sellainen tapa kuin hänen kotiseudullaan, että sovittu kihlaus oli melkein yhtä luja kuin avioliitto. Hän rohkaisi nyt mielensä ja kertoi seikkailustaan iltaa ennen Halvardin valvontaa sekä kysyi, tunsiko hänen setänsä Erlendiä, Husabyn herraa. Aasmund antoi Erlendistä hyvän todistuksen -- sanoi tämän menetelleen järjettömästi, mutta syyn olleen pääasiassa hänen isänsä ja kuninkaan; nämä olivat käyttäytyneet kuin olisi poika ollut itse pirun sikiö, siksi että tälle oli sattunut noin onnettomasti. Kuningas oli liian hurskas ymmärtääkseen sellaista ja herra Nikulaus oli vihoissaan siitä, että Erlend oli menettänyt niin paljon tiluksia; nämä olivat sitten pauhanneet haureudesta ja helvetintulesta -- "ja pitäähän sitä olla vähän sisuakin kunnon miehessä", sanoi Aasmund Bjørgulfinpoika. "Ja tuo nainen oli ylen kaunis. Mutta sinulla ei ole tekemistä hänen asioissaan, paras kun et katselekaan sille suunnalle."

* * * * *

Erlend ei tullut messuun, niinkuin oli luvannut Kristiinalle, ja tämä ajatteli enemmän sitä kuin jumalansanaa. Hän ei voinut tuntea katumusta -- häntä kannatti vain uusi ihmeellinen tunne, että hän oli vieraantunut kaikesta, mihin hän ennen oli tuntenut olleensa sidottu.

Hän koetti lohduttautua -- Erlendin mielestä oli kai viisaampaa, ettei kukaan niistä, joiden vallan alainen Kristiina tällä erää oli, saisi tietää heidän ystävyydestään vielä. Sen hän ymmärsi itsekin. Mutta hän oli ikävöinyt niin hartaasti Erlendiä ja itki paneutuessaan illalla levolle ylisillä, jossa hänen oli määrä nukkua Aasmundin pikku tyttärien kanssa.

* * * * *

Seuraavana päivänä hän lähti metsään sedän nuorimman lapsen kanssa; se oli pikkuinen kuusivuotias tyttö. Heidän päästyään jonkun matkaa rinnettä ylös tuli Erlend juosten heidän perästään. Kristiina tiesi, että se oli hän, ennenkuin näkikään tulijaa.

"Olen istunut kukkulalla katsellen pihalle koko päivän", hän sanoi, "ajattelin, että kai sinä löydät jonkun hetken, jolloin pääset puikahtamaan ulos --"

"Luuletko minun sitten tulleen sinua tapaamaan", sanoi Kristiina ja nauroi. "Eikö sinua peloita kulkea koirien kanssa ja jousipyssy olalla minun setäni metsissä?"

"Sinun setäsi on antanut minulle metsästysluvan joksikin aikaa", sanoi Erlend. "Ja koirat liittyivät minuun aamulla." Hän taputteli niitä ja otti pikku piikasen syliinsä. "Tunnethan sinä minut, Ragndid? Mutta äläpäs nyt kerro kotona teidän puhelleen minun kanssani, niin saat tämän" -- hän kaivoi taskustaan rusinakäärön ja antoi sen lapselle. "Olin aikonut sen sinulle", hän sanoi Kristiinalle. "Luuletko tämän lapsukaisen osaavan vaieta?"

He puhuivat nopeasti ja nauraen. Erlendillä oli yllään lyhyt, ruumiinmukainen, ruskea ihonuttu ja päässä pieni punainen silkkilakki -- hän näytti niin nuorelta, nauroi ja telmi lapsen kanssa, mutta puristi sillä välin Kristiinan kättä, niin että teki kipeää.

Hän puheli sotatuumista ja iloitsi niistä: "Minun käy silloin helpommaksi voittaa takaisin kuninkaan ystävyys", sanoi hän, "ja sitten kaikki on helpompaa", hän lisäsi kiihkeästi.

Lopulta he asettuivat istumaan niityn laitaan vähän ylempänä metsässä. Erlend piti lasta sylissään; Kristiina istui hänen vieressään; tämä leikki hänen sormillaan ruohikossa. Hän työnsi Kristiinan kouraan kolme kultasormusta, jotka oli sidottu yhteen langalla:

"Sitten", hän kuiskasi, "sinä saat näitä niin monta kuin sormesi kantavat --"

"Minä olen odottava sinua tässä niityllä joka päivä tähän samaan aikaan niin kauan kuin viivyt Skogissa", sanoi Erlend heidän erotessaan. "Tulet milloin pääset."

Toisena päivänä lähti Aasmund Bjørgulfinpoika vaimoineen ja lapsineen Gyridin kotitaloon Hadelandiin. He olivat pelästyneet sotahuhuja. Oslon lähikansan mielessä eli vereksenä muisto Eirik-herttua hävitysretken aikuisista kauhun päivistä joitakin vuosia takaperin. Aasmundin vanha äiti pelkäsi niin kovin, että päätti hakea suojaa nunnaluostarista -- hän oli liian heikkokin toisten mukaan. Kristiinan piti jäädä Skogiin vanhuksen luokse -- hän kutsui tätä isoäidiksi -- siihen asti kuin Aasmund palaisi takaisin Hadelandista.

Päivällisen jälkeen kun väki oli lepäämässä, meni Kristiina aitan parveen, jossa hänen makuusijansa oli. Hän oli tuonut mukanaan vähän vaatteita nahkapussissa, ja nyt hän muutti ne päälleen, hyräillen hiljaa.

Isä oli antanut hänelle paksusta, itämaisesta pumpulikankaasta neulotun puvun; siinä oli taivaansininen pohja, joka oli kudottu täyteen punaisia kukkakuvioita; sen hän heitti ylleen. Hän harjasi ja suki hiuksiaan ja sitoi ne punaisilla silkkinauhoilla, kääri punaisen silkkivyön tiukasti vyötäistensä ympäri ja pani Erlendin sormukset sormiinsa; tätä tehdessään hän koko ajan mietti, mahtaisiko hän olla kaunis tämän mielestä.

Molemmat koirat, jotka olivat olleet Erlendin kanssa metsässä, hän oli pitänyt luonaan parvella -- nyt hän kutsui ne mukaansa. Hän hiipi talojen taitse ja lähti kulkemaan samaa takamaille vievää polkua kuin eilenkin.

Metsäniitty lepäsi hiljaa ja yksinäisenä hehkuvassa puolipäivän paahteessa; kuusimetsä, joka rajoitti sitä joka suunnalla, levitti voimakasta, kuumaa tuoksua. Aurinko poltti ja sininen taivaanlaki näytti oudon kovalta kuusien latvoissa.

Kristiina istahti siimekseen metsänlaitaan. Hän ei ollut vihainen, vaikkei Erlend ollutkaan siellä; hän tiesi tämän varmasti tulevan, ja hänelle tuotti kummallista iloa istua yksin kotvasen aikaa ja olla ensimmäisenä kohtauspaikalla.

Hän kuunteli pikkupörriäisten surinaa keltaisessa, palaneessa ruohossa, taittoi muutamia kuivia, yrtiltä tuoksuvia kukkia, joihin hän ylettyi liikuttamatta muuta kuin kättään; hieroi niitä sormissaan ja haisteli niitä ja vaipui avoimin silmin eräänlaiseen horrokseen.

Hän ei liikahtanut paikaltaan kuullessaan metsästä hevosen astuntaa. Koirat murisivat ja nostivat niskakarvat pystyyn -- ja painalsivat sitten niittyä ylös haukkuen ja häntää heiluttaen. Erlend hyppäsi metsän reunassa hevosen selästä, päästi sen menemään läimäyttäen sitä kerran lautasille ja juoksi Kristiinaa vastaan koirien hypellessä häntä vastaan. Hän tarttui niitä kuonoon ja tuli alas Kristiinaa kohden pidellen molempia hirvenharmaita, sutta muistuttavia koiria käsissään. Kristiina hymyili ja ojensi kätensä nousematta maasta.

* * * * *

Katsellessaan tuota mustanruskeaa päätä, joka lepäsi hänen helmassaan hänen käsiensä välissä, nousi hänen mieleensä äkkiä muuan muisto. Hän näki sen niin selvästi edessään kuin saattaa nähdä kaukaisen vuorenrinteessä sijaitsevan tuvan, johon auringonsäde sattuu pilvisenä päivänä. Ja hänen sydämeensä tulvahti kaikki se hellyys, jota Arne Gyrdinpoika oli pyytänyt kerran, kun hän ei vielä ollut ymmärtänyt tämän sanoja. Hätäisen kiivaasti veti hän puoleensa miehen ja laski tämän kasvot rintaansa vasten sekä suuteli tätä, ikäänkuin peläten hänet otettavan itseltään pois. Ja nähdessään Erlendin pään siinä käsivarttansa vasten, hänestä tuntui kuin hän olisi pidellyt lasta -- hän peitti tämän silmät toisella kädellään ja antoi sataa pieniä suukkosia suulle ja poskille.

Aurinko oli väistynyt niityltä -- raskas väri puiden latvoissa oli tihennyt tummansiniseksi ja peittänyt koko taivaan; välissä kumotti vain muutamia vaskenkarvaisia läikkiä, jotka hohtivat pilven läpi kuin kaskisavu. Bajard tuli heitä kohden, hirnahti kerran ja jäi levottomana seisomaan ja tuijottamaan. Heti sen jälkeen välähti ensimmäinen ukonnuoli, jota seurasi pikainen, ankara jyrähdys.

Erlend nousi ja meni hevosen luo. Niityn alalaidassa oli vanha lato; he menivät sinne ja Erlend sitoi Bajardin oven suussa olevaan lautaan. Ladon perällä oli jonkun verran heinää, Erlend levitti viittansa siihen ja he kävivät istumaan maahan koirat jalkojensa juuressa.

Pian seisoi sade kuin seinä ladon oviaukon edessä. Metsä kohisi ja maa jymisi sen alla -- hetken kuluttua heidän täytyi siirtyä sisemmälle pisaroiden tähden, joita tippui katosta. Joka kerran kun salama iski ja jyrähti, kuiskasi Erlend:

"Eikö sinua peloita, Kristiina --?"

"Hiukan --" kuiskasi tämä vastaukseksi painautuen häntä vasten.

* * * * *

He eivät arvanneet ajan menoa -- rajuilma oli kulkenut nopeasti ohi -- jyry kuului jo kaukaa, mutta auringonpaiste läikkyi ulkopuolella oven märässä ruohikossa ja välkkyviä pisaroita putoili yhä harvemmin katosta. Makea heinäntuoksu kävi voimakkaammaksi ladossa.

"Nyt minun täytyy mennä", sanoi Kristiina, ja Erlend vastasi: