Part 11

Ja hänestä tuntui kuin onni olisi lakannut sisar Cecilian tullessa hiljaa hänen luokseen ja koskettaessa hänen olkapäätään. Niiattuaan alttarien edessä nuo kolme naista menivät ulos pienestä etelänpuolisesta portista luostaripihalle.

Ingebjørg oli niin uninen, että hän laittautui levolle puhelematta. Kristiina oli iloinen siitä -- hän ei olisi mitenkään tahtonut tulla häirityksi nyt kun hän ajatteli näin hyvää. Ja hän oli iloinen siitäkin, että heidän täytyi nukkua paita päällä -- Ingebjørg oli niin paksu ja hikoili niin kovin.

Hän makasi kauan valveilla, mutta tuo syvä sulouden tunne, jonka hän oli tuntenut itsessään polvistuessaan kirkossa, ei tahtonut enää palata. Kuitenkin hän tunsi vielä sen jälkeenjättämän lämmön, kiitti hartaasti Jumalaa ja tunsi itsessään mielen voimaa rukoillessaan vanhempiensa ja sisariensa ja Arne Gyrdinpojan puolesta.

Isä, hän ajatteli -- isä! Hän ikävöi tätä niin suuresti, ikävöi kaikkea, mitä heillä oli ollut yhteistä ennen kuin Simon Darre oli ilmestynyt heidän elämäänsä. Hänessä heräsi uusi voimakas hellyys isää kohtaan -- hän tunsi kuin äidinrakkauden ja äidinsurun esimakua rakkaudessaan tänä iltana; hän aavisti hämärästi, että elämässä oli paljon sellaista, jota isä ei ollut saanut. Hän muisti Gerdarudin vanhan mustan puukirkon -- siellä hän oli pääsiäisenä nähnyt kolmen pikkuveljensä ja isoäidin haudan, isän oman äidin, Kristiina Sigurdintyttären, joka oli kuollut synnyttäessään isän --.

Mitähän asiaa Erlend Nikulauksenpojalla saattoi olla Gerdarudiin -- sitä Kristiina ei voinut ymmärtää. Kristiina ei tiennyt ajatelleensa häntä illan kuluessa, mutta koko ajan oli muisto tämän kapeista, tummista kasvoista ja hiljaisesta äänestä väikkynyt jossain hänen mielensä sädeloiston rajamailla.

Kristiinan herätessä seuraavana aamuna paistoi aurinko makuusaliin, ja Ingebjørg kertoi Groa-rouvan antaneen määräyksen, ettei heitä saanut herättää aamusaarnaan. Ja nyt hän tahtoi mennä keittokotaan pyytämään syötävää --. Abbedissan ystävällisyys lämmitti Kristiinan mieltä -- oli kuin koko maailma olisi ollut hyvä hänelle.

III.

Akersin talonpoikaispäivät olivat omistetut Pyhän Marketan muistolle ja alkoivat joka vuosi kahdentenakymmenentenä päivänä heinäkuuta, joka on Marketanmessun päivä. Silloin kerääntyivät seuran veljet ja sisaret lapsineen, vieraineen ja palvelijoineen Akersin kirkolle, jossa kuuntelivat Marketan alttarilla pidetyn messun; sitten he siirtyivät kokouspaikkaan, joka sijaitsi Hofvinin sairaalan luona; siellä oli tapana juoda viisi päivää perätysten.

Mutta koska Akersin kirkko ja Hofvinin sairaala molemmat kuuluivat nunnaluostarin piiriin, ja kun lisäksi monet Akersin talonpojat olivat luostarin vuokralaisia, oli syntynyt sellainen tapa, että abbedissan ja muutaman vanhemman sisaren tuli kunnioittaa juhlaa saapumalla ensimmäisen päivän yhteisjuontiin. Ja ne luostarin neidoista, jotka olivat siellä vain oppilaina, mutta eivät aikoneet liittyä sisaruskuntaan, pääsivät mukaan ja saivat tanssia illalla; sentähden täytyi näiden tulla tuohon juhlaan omissa vaatteissaan eikä luostarinpuvussa.

Siksi olikin neitojen makuusalissa kiire iltaa ennen Marketanmessua; ne neidot, joiden piti lähteä mukaan, penkoivat arkkujaan ja laittoivat vaatteitaan kuntoon, ja toiset raukat kulkivat allapäin katsellen toisten toimia. Jotkut olivat panneet liedelle pieniä kuppeja, joissa lämmittivät itselleen vettä, että iho tulisi valkoiseksi ja pehmeäksi; toiset keittivät jotakin sotkosta, jonka aikoivat hieroa tukkaansa kun he sitten jakoivat, hiukset osiin ja käärivät ne tiukasti nahkahihnojen ympäri, saivat he ne taipumaan laineille ja kiharoille.

Ingebjørg veti esiin kaikki komeutensa, mutta ei tiennyt mitä pukisi ylleen -- ei ainakaan parasta ruohonvihreää samettipukuaan, se oli liian kallisarvoinen tämmöiseen talonpoikaisjuhlaan. Mutta eräs pieni laiha sisar, jonka ei pitänyt tulla mukaan hän oli nimeltään Helga ja hänet oli annettu luostariin jo lapsena -- vei Kristiinan syrjään ja kuiskasi, että Ingebjørg varmasti panisi vihreän pukunsa, jopa vaaleanpunaisen silkkipaitanakin.

"Sinä olet aina ollut hyvä minulle, Kristiina", sanoi Helga. "Minun ei sopisi sekaantua tämänkaltaisiin asioihin -- mutta sanon sinulle sittenkin mitä tiedän. Se ritari, joka saattoi teidät keväällä kotiin, on puhellut Ingebjørgin kanssa myöhemminkin -- olen itse nähnyt ja kuullut -- he ovat puhelleet kirkossa ja hän on odotellut Ingebjørgia tämän käydessä Ingunnin luona palvelusväen puolella. Mutta sinua hän kysyy, ja Ingebjørg on luvannut tuoda sinut mukaansa sinne. Mutta lyönpä vaikka vetoa, ettet sinä ole kuullut tästä ennen!"

"Totta se on, ettei Ingebjørg ole maininnut minulle siitä", sanoi Kristiina. Hän nirpisti suutaan, ettei toinen huomaisi häntä naurattavan. Vai sellainen se oli Ingebjørg --. "Kaiketipa hän ymmärtää, etten minä ole sellainen, joka lentelisin kohtaamaan vieraita miehiä nurkkien ja aitojen taakse", sanoi hän ylpeästi.

"Olisin siis voinut olla ilmaisematta sinulle tietojani, joista minun olisi ollut säädyllisempi vaieta", lausui Helga loukkaantuneena, ja he lähtivät kukin taholleen.

Mutta koko illan Kristiina taisteli hymyä vastaan, kun toisia oli läsnä.

* * * * *

Seuraavana aamuna Ingebjørg vetelehti paljaassa paidassa, kunnes Kristiina viimein älysi, ettei tämä tahtonut pukeutua, ennenkuin hän oli valmis.

Kristiina ei sanonut mitään, mutta hän nauroi mennessään arkkunsa luokse ja pukiessaan ylleen kullankeltaisen silkkipaitansa. Se ei ollut vielä milloinkaan ollut käytännössä, ja se tuntui niin pehmeältä ja vilpoiselta solahtaessaan hänen pintaansa pitkin. Se oli kauniisti kirjailtu hopeaisilla, sinisillä ja ruskeilla silkkilangoilla kaulan ympäryksestä alas rintaan, niin pitkältä kuin näkyi puvun leikkauksen alta. Siihen kuului samallaiset hihat. Hän veti jalkaansa liinaiset sukat ja pauloitti pienet purppuraiset kengät, jotka Haakonin oli onnistunut pelastaa kotiin tuona onnettomuuspäivänä. Ingebjørg katsoi häntä, ja silloin Kristiina sanoi nauraen:

"Isäni on opettanut minulle, ettei meidän tule osoittaa halveksuntaa alempiamme kohtaan -- mutta sinä taidat olla niin mahtava, ettet viitsi koristautua talonpoikain ja vuokralaisten edessä --"

Punaisena kuin marja päästi Ingebjørg villapaitansa alas valkoisia lanteitaan pitkin ja sujahutti päälleen vaaleanpunaisen silkkinsä. Kristiina pujotti päänsä yli parhaan samettipukunsa -- se oli orvokinsininen, syvälle uurrettu rinnasta, ja varustettu halkohihoilla, joiden lieve melkein hipoi maata. Hän heilautti kullatun vyönsä uumilleen ja ripusti oravannahkavaippansa hartioilleen. Sitten hän levitti pitkän keltaisen tukkansa ja kiinnitti päähänsä kultaisen, pienillä valinruusuilla koristetun otsavanteen.

Hän näki Helgan tarkastavan heitä. Silloin hän kaivoi arkustaan ison hopeaisen hakasoljen. Se oli sama, joka hänellä oli ollut vaipassaan sinä iltana, jolloin Bentein oli tullut häntä vastaan tiellä, ja jota hän ei ollut halunnut kantaa sen jälkeen. Nyt hän meni Helgan luokse ja sanoi hiljaa:

"Tiedän kyllä, että tahdoit osoittaa minulle hyvyyttä eilen, älä luule minun halveksivan sitä --" ja hän ojensi Helgalle soljen.

Ingebjørgkin oli hyvin kaunis seisoessaan valmiiksi pukeutuneena vihreässä sametissaan, punainen silkkivaippa hartioilla ja upea kiharainen tukka levällään. He olivat kilpailleet komeudesta, ajatteli Kristiina ja häntä nauratti.

* * * * *

Aamu oli vilpoinen ja raikas kulkueen lähtiessä nunnaluostarista ja kääntyessä länteen Frysjaa kohden. Heinänteko oli loppumaisillaan, mutta aitojen varsilla kasvoi sinikelloja ja kullahtavia tuoksuheinätupsuja; ohrapellot olivat tähkällä ja aaltoilivat hopeanharmaina, aamun ruskotuksessa. Monin paikoin, missä polku oli kapea ja kulki viljapellon välissä, taipuivat tähkät melkein vastatusten tien yli heidän polviensa edestä. Haakon kulki etumaisena saatossa kantaen luostarin merkkiä, siniselle silkkivaatteelle maalattua Neitsyt Maarian kuvaa. Hänen jälestään tulivat palvelijat ja vuokralaiset, sitten Groa-rouva ynnä neljä vanhaa nunnaa ratsain, sen jälkeen neidot Jalkasin; heidän maailmalliset, kirjavat juhlatamineensa kiilsivät ja välkkyivät auringonpaisteessa. Joukon loppuna kulki muutamia vaimoja ja pari asestettua miestä.

He lauloivat kulkiessaan valoisien peltojen poikki, ja missä he kohtasivat kansaa, astuivat nämä tiepuoleen, kunnioittavasti kumartaen. Kaikkialla näkyi käveleviä ja ratsastavia ryhmiä, sillä kirkkoon vaelsi kansaa kaikista taloista ja kartanoista. Hetken kuluttua he kuulivat takaansa syvien miesäänten veisua ja näkivät Hovedøenin Iuostarimerkin ilmestyvän mäennyppylän takaa -- näiden punainen silkkivaate läikkyi, hulmusi ja keikkui kantajansa askelten mukaan.

Kellojen mahtava vaskinen ääni kajahteli yli hevosten korskun ja kiljunnan, heidän noustessaan viimeistä mäkistä taivalta kirkkoa kohden. Kristiina ei ollut milloinkaan nähnyt noin paljon hevosia yhdellä kertaa -- kiiltävät hevosenselät liikkuivat kuin levoton meri kirkonportin alaisella ruohopenkereellä. Rinteellä seisoskeli ja istui ja lojui juhlapukuista kansaa -- mutta kaikki nousivat tervehtimään, nunnaluostarin Maarian lippua ohi kannettaessa, ja kaikki kumarsivat syvään Groa-rouvalle.

Näytti saapuneen enemmän väkeä kuin mitä kirkkoon mahtui, mutta luostariväelle oli varattu tyhjä paikka ylinnä alttarin luona. Kohta heidän jälkeensä tulivat Hovedøenin cistersienssimunkit, asettuen kuoriin -- ja sitten kajahti miesten ja poikien laulu yli kirkon.

Messun aikana, kaikkien noustessa seisomaan, huomasi Kristiina Erlend Nikulauksenpojan. Tämä oli pitkä, hänen päänsä ylettyi korkeammalle muita -- Kristiina näki hänen kasvonsa sivusta. Hänellä oli korkea, jyrkkä ja kapea otsa, iso, suora nenä -- se ulkoni kasvoista kuin kolmio ja oli ihmeellisen ohut hienojen, värähtelevien sieranten kohdalta -- hänessä oli jotakin, joka Kristiinan mielestä muistutti levotonta, säikkyvää oritta. Hän ei ollut niin kaunis kuin miksi Kristiina hänet muisti -- kasvojen jänteet kulkivat niin pitkinä ja nuivina pientä, herkkää ja kaunista suuta kohden -- kaunis hän oli sittenkin.

Toinen käänsi päätään ja näki hänet. Kristiina ei tiennyt, miten kauan he nyt katsoivat toisiaan. Sitten hän vain odotti messun loppumista, odotti jännityksellä, mitä silloin oli tapahtuva.

Kansan pyrkiessä ulos täpötäydestä kirkosta syntyi vähäinen tungos. Ingebjørg veti Kristiinaa muassaan, jättäytyen jälkeen; näin pääsivät he onnellisesti eroon nunnista, jotka poistuivat ensimmäisinä, ja he joutuivat viimeisten uhrinkantajien ja kirkostapoistujien joukkoon. Erlend seisoi ulkona aivan kirkonoven vieressä Gerdarudin papin ja erään lihavahkon, punaverisen, upeaan siniseen samettipuukun puetun miehen seurassa. Itse hän oli tummassa silkissä, -- vaate oli jotakin ruskean- ja mustankirjavaa kangasta ja hyvin avaraliepeinen; hänen musta viittansa oli ommeltu täyteen pieniä keltaisia haukkoja.

He tervehtivät toisiaan ja alkoivat laskeutua ruohopengertä alas sitä paikkaa kohti, missä hevoset seisoivat. Vaihtaessaan huomautuksia kirkkaasta ilmasta, kauniista messusta ja runsaasta osanotosta juhlaan, sai tuo paksu, punaverinen herra -- hänellä oli kultaiset kannukset ja hän oli nimeltään ritari Munan Baardinpoika -- tartutuksi Ingebjørgia käteen; tämä näytti miellyttävän häntä suuresti. Erlend ja Kristiina jättäytyivät jälkeen -- he kulkivat ääneti rinnakkain.

Kirkonmäellä vallitsi kova hälinä kansan kiivetessä ratsujensa selkään ja alkaessa ratsastaa pois -- hevoset tungeksivat toistensa ohi, ihmiset huusivat, joku oli vihainen ja muutamat nauroivat. Monet istuivat kaksittain hevosen selässä, miehillä oli vaimonsa takanaan satulassa tai lapsia edessään, ja nuoret miehet heilauttivat itsensä ylös ystävän viereen. Liput, nunnat ja papit olivat jo kaukana mäen alla.

Ritari Munan ratsasti heidän ohitseen; Ingebjørg istui hänen edessään. He huusivat ja huiskuttivat molemmat. Silloin sanoi Erlend:

"Molemmat mieheni ovat täällä -- he voisivat ratsastaa samalla hevosella ja te saisitte Haftorsin -- jos tahdotte?"

Kristiina lensi punaiseksi vastatessaan: "Olemme jo joutuneet niin paljon jälkeen toisista -- eikä täällä näy miehiännekään, ehkä --" ja häntä alkoi naurattaa ja Erlend hymyili.

Hän hyppäsi satulaan ja auttoi Kristiinan taakseen. Kotona Kristiina usein oli istunut tällä lailla isän selän takana, tultuaan liian isoksi ratsastaakseen hajasäärin hevosen lautasilla. Kuitenkin hän oli hiukan hämillään ja levoton laskiessaan toisen kätensä Erlendin olkapäälle; toisella hän tuki itseään hevosen selkään. He ratsastivat hitaasti siltaa kohden.

Hetken kuluttua Kristiina tunsi, että hänen oli sanottava jotakin, koska toinen ei alkanut puhetta, ja sanoi:

"En osannut odottaa tapaavani teitä täällä tänään, herra."

"Ettekö?" kysyi Erlend ja käänsi päätään. "Eikö Ingebjørg Filippuksentytär sitten ole tuonut terveisiäni?"

"Ei", sanoi Kristiina. "En ole saanut mitään terveisiä -- hän ei ole maininnut nimeänne tuon kerran jälkeen, jolloin tulitte avuksemme viime toukokuussa" -- sanoi Kristiina ovelasti -- hän soi ingebjørgin viekkauden tulevan ilmi.

Erlend ei katsonut taakseen, mutta Kristiina kuuli hänen äänestään, että tämä hymyili kysyessään jälleen:

"Entä tuo pieni musta -- nunnanalku -- en muista hänen nimeään -- annoin hänelle sanantuojapalkankin siitä, että hän veisi teille terveiseni."

Kristiina punastui, mutta purskahti sitten nauruun: "Minun täytyy kai sitten tehdä Helgalle oikeutta ja tunnustaa hänen ansainneen palkkionsa", hän sanoi.

Erlend liikautti hiukkasen päätään -- hän toi kaulansa lähemmäksi Kristiinan kättä. Kristiina muutti samassa kätensä kauemmaksi olkapäälle. Hän arveli hiukan rauhattomana osoittaneensa mahdollisesti suurempaa uskaliaisuutta kuin säädyllistä oli tullessaan tähän juhlaan tavallaan kuin vieraan kutsumana.

Vähän ajan kuluttua Erlend kysyi:

"Tahdotteko olla tanssitoverini illalla, Kristiina?"

"En oikein tiedä, herra", vastasi neito.

"Ajattelette kaiketi, lieneekö se soveliasta?" kysyi mies, ja kun Kristiina ei vastannut mitään, sanoi hän jälleen: "kukaties se ei olekaan sitä. Mutta minä rohkenin toivoa teidän ajattelevan, ettette ehkä pahenisi, vaikka kulkisitte minun rinnallani tämän illan. -- Siitä on muuten kahdeksan vuotta kun viimeksi olen tanssinut."

"Minkätähden, hyvä herra?" kysyi Kristiina. "Oletteko ehkä naimisissa?" Mutta sitten hänen mieleensä juolahti, että jos tämä olisi ollut nainut mies, olisi kohtauksen määrääminen varmaankin ollut väärin. Hän tahtoi nyt korjata asian ja sanoi: "Tai ehkä olette kadottanut morsiamenne tai vaimonne?"

Erlend kääntyi rajusti ympäri ja katsoi häneen kummasti.

"Minäkö? Eikö Aashild-rouva... Miksi punastuitte niin kovin tuona iltana keväällä, kuullessanne kuka minä olin?" hän kysyi kotvasen kuluttua.

Kristiina punastui uudelleen eikä vastannut; silloin Erlend taas kysyi:

"Kuulisin mielelläni, mitä tätini on kertonut minusta teille."

"Ei muuta," sanoi Kristiina nopeasti, "kuin kiitosta. Hän sanoi, että te olitte niin kaunis ja korkeasukuinen, että -- hän sanoi, että teidän ja hänen sukunsa rinnalla me emme olleet juuri minkään arvoisia -- minun sukuni ja minä --"

"Yhäkö hän puhuu tuolla lailla, vaikka asuu niin kaukana", sanoi Erlend nauraen happamasti: "No niin, jos se voi lohduttaa häntä-. Eikö hän ole kertonut minusta muuta?"

"Mitäpä muuta hän olisi kertonut", sanoi Kristiina, -- hän ei ymmärtänyt, miksi hänestä äkkiä tuntui niin vaikealta.

"Hän olisi voinut kertoa --" vastasi Erlend matalalla äänellä katsoen eteensä maahan, "hän olisi voinut kertoa minun olleen kirouksessa, ja saaneen maksaa kalliit sakot sovinnosta --"

Kristiina oli kauan hiljaa. Sitten lausui hän hiljaa:

"On monta miestä, jotka eivät taida onnelleen mitään -- olen kuullut sellaista puhuttavan. Itse olen nähnyt vielä niin vähän -- mutta en saata uskoa, Erlend, että teidän asianne olisi ollut -- kunniaton."

"Jumala palkitkoon sinua sanoistasi, Kristiina", sanoi Erlend, taivutti päänsä ja suuteli hänen rannettaan niin kiihkeästi, että hevonen hypähti. Kun se jälleen kulki rauhallisesti, sanoi hän pyytävästi: "Tulkaa sitten toverikseni tänään, Kristiina? Toiste kerron teille kaikki asiani -- mutta tänä iltana tahdomme iloita, niinhän?"

Kristiina vastasi "kyllä" ja he ratsastivat, kappaleen matkaa puhumatta mitään.

Mutta jonkun ajan kuluttua Erlend alkoi kysyä Aashild-rouvasta ja Kristiina kertoi hänelle kaiken, mitä tästä tiesi; hän kiitteli kovin Aashild-rouvaa.

"Kaikki ovet eivät siis ole suljetut Bjørnilta ja Aashildilta?" kysyi Erlend.

Kristiina vastasi, että nämä olivat arvossapidettyä väkeä ja että Lauritsa ja moni muu arveli enimpiä juorupuheita valheeksi.

"Mitä piditte sukulaisestani, Munan Baardinpojasta?" kysyi Erlend hymyillen.

"En katsellut häntä paljon", sanoi Kristiina, "eikä hänessä minun mielestäni paljon katsomista ollutkaan."

"Ettekö tiennyt", kysyi Erlend, "että hän on Aashild-rouvan poika?"

"Aashild-rouvan poika!" sanoi Kristiina aivan ymmällä.

"Niin, mutta äitinsä kauneutta hänen lapsensa eivät saaneet, kun he ottivat kaiken muun", virkkoi Erlend.

"Minä en tiedä edes hänen ensimmäisen miehensä nimeä", lausui Kristiina.

"Heitä oli kaksi veljestä, jotka naivat kaksi sisarusta" sanoi Erlend. "Baard ja Nikulaus Munanin pojat. Minun isäni oli vanhempi heistä, äitini oli hänen toinen vaimonsa, mutta hänellä ei ollut lapsia ensimmäisestä aviostaan. Baard, jonka Aashild sai, ei hänkään ollut enää nuori, eivätkä he tainneet milloinkaan oikein sopia keskenään -- minä olin pieni, kun tämä tapahtui, he salasivat asiaa minulta niin paljon kuin suinkin --. Mutta tätini lähti maasta Bjørn-herran kera ja meni naimisiin hänen kanssaan sukunsa neuvoa kysymättä -- kun Baard oli kuollut Nyt tahdottiin tuo naiminen tehdä mitättömäksi -- heitä syytettiin siitä, että Bjørn oli maannut hänen vuoteessaan ensimmäisen miehen vielä eläessä, ja heidän sanottiin päättäneen keskenään raivata setäni tieltään. Heitä ei kuitenkaan saatu tuomituksi, koskapa nämä saivat pysyä yhdessä --. Mutta heiltä meni sakkoihin koko omaisuutensa -- Bjørn oli tappanut heidän serkkunsa pojan -- äitini ja Aashildin, tarkoitan --"

Kristiinan sydän oli alkanut takoa. Kotona olivat vanhemmat tarkasti varoneet, etteivät lapset ja nuoret saaneet kuulla epäpuhdasta puhetta -- mutta oli heidänkin laaksossaan tapahtunut rumia asioita, joista Kristiina oli kuullut -- siellä oli ollut muuan mies, joka oli pitänyt yhteyttä naidun naisen kanssa. Se oli haureutta sellainen, yksi pahimpia syntejä; nämä olivat päättäneet tappaa vaimon oikean miehen, ja siitä oli syntynyt lainsuojattomuus ja kirkonkirousjuttu. Lauritsa oli sanonut, ettei kenenkään vaimon tarvinnut jäädä miehensä luokse, jos tämä oli ollut tekemisissä toisen miehen vaimon kanssa; äpärille ei voinut ostaa oikeutta sakoilla, vaikka vanhemmat myöhemmin olisivat olleet vapaat menemään naimisiin. Mies saattoi luovuttaa omaisuutensa ja nimensä omalle lapselleen, vaikka tämä olisi nainut porttolatytön tai kuljeksivan kerjäläisnaisen, mutta äpärälle ei -- ei vaikka tämän äiti olisi ollut ritarin rouva. Kristiina muisti vastenmielisyyden, jota hän aina oli tuntenut herra Bjørnia ja hänen kelmeitä kasvojaan ja lihavaa, velttoa ruumistaan kohtaan. Hän ei voinut ymmärtää, miten Aashild-rouva saattoi olla aina niin hellä ja alamainen miehelle, joka oli viekoitellut hänet sellaiseen häpeään, ja että niin viehkeä nainen oli voinut antaa kiehtoa itsensä siten. Bjørn ei edes ollut hänelle hyvä; hän antoi hänen ahertaa yksin talon töissä; itse hän ainoastaan joi. Ja kuitenkin puhutteli Aashild aina lempeästi ja sävyisästi miestään. Kristiina ajatteli, mahtoiko isä tietää tästä, kun hän oli voinut kutsua Bjørn-herran taloonsa käymään. Kun hän nyt johtui miettimään asiaa, oli hänestä ihmeellistä sekin, että Erlend viitsi kertoa hänelle sellaista likeisistä omaisistaan. Mutta hän kai uskoi Kristiinan tietävän kaiken entuudesta --.

"Mieleni tekisi", sanoi Erlend tuokion kuluttua, "käydä tervehtimässä tätiäni joskus -- kun matkani käy pohjoiseen. Onko sukulaiseni Bjørn yhä vielä kaunis?"

"Ei", sanoi Kristiina. "Hän on kuin lumen alle jäänyt heinä."

"Niinpä niin, sellainen jättää kai merkkinsä", virkkoi Erlend äskeiseen tapaan kirpeästi hymyillen. "En eläessäni ole nähnyt toista niin muhkeaa miestä -- siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, en ollut suuren suuri silloin -- mutta hänen vertaistaan en ole milloinkaan nähnyt --."

Vähän ajan kuluttua he saapuivat sairaalan kohdalle. Se oli hyvin iso ja komea laitos, johon kuului paljon kivisiä ja puisia rakennuksia -- sairaala, vaivaistalo, vierasmaja matkustaville, kappeli ja papintalo. Pihamaalla vallitsi kauhea hälinä, sillä sairaalan kodassa laitettiin ruokaa juhlaväelle, ja köyhät ja vaivaiset asukitkin oli ruokittava parhaimman mukaan tällaisena päivänä.

Juhlatupa oli sairaalan puutarhojen perällä ja ihmiset menivät sinne yrttitarhan läpi, sillä se oli suuressa maineessa. Groa-rouva oli hankkinut sinne eräitä lajeja, joita ei kukaan sitä ennen ollut tuntenut Norjassa, ja sitä paitsi viihtyivät kaikki tavalliset kasvit, joita tarhoissa viljeltiin, paremmin hänen vihannestarhoissaan kuin muualla -- kukkaset ja ruoka-kasvit sekä kipuyrtit. Hän oli oppinein nainen koko maassa tuommoisissa asioissa ja oli itse kirjoittanut norjan kielellä salernilaisia yrttikirjoja. -- Groa-rouva oli ollut erityisen ystävällinen Kristiinalle huomattuaan tämän tuntevan jonkun verran kasvitaitoa ja haluavan oppia lisää.

Kristiina nimitti nyt Erlendille erilaisia kasveja, joita kasvoi tien viereisissä saroissa. Puolipäiväaurinko paahtoi kuumasti ja maasta nousi tillin ja sellerin ja sipulin ja ruusujen ja ambran lemu. Siimeksettömän paahteisen yrttitarhan perällä näyttivät hedelmäpuuistutukset vilpoisen kutsuvilta -- siellä heloitti kypsiä kirsimarjoja tummien lehtien välissä, ja omenapuiden oksat painuivat vihreistä hedelmistä.

Tarhan laidassa oli ruusuaita. Siellä näkyi vielä muutamia ruusuja -- ne eivät olleet sen ihmeellisemmän näköiset kuin muutkaan villiruusut, mutta niiden lehdet tuoksuivat viinille ja omenoille lämpimässä. Ihmiset taittoivat oksia rintaansa ohikulkiessaan. Kristiinakin otti muutamia ruusuja ja pisti ne ohimoilleen otsavanteensa alle. Yhden hän jätti käteensä -- tuokion kuluttua otti Erlend sen itselleen, mutta ei sanonut mitään. Hän kantoi sitä vähän aikaa ja kiinnitti sen sitten rintahelyynsä -- hän oli sitä tehdessään niin hämmentynyt ja neuvottoman näköinen ja käyttäytyi niin kömpelösti että repi sormensa verille.

Juhlatuvassa parvella oli monta pitkää katettua pöytää; yksi miehille ja yksi naisille pitkälläseinällä. Keskilattialla oli kaksi pöytää, jossa lapset ja nuoriso istuivat.

Naisten pöydän päässä istui Groa-rouva kunniasijalla, nunnat ja arvokkaammat emännät seinänvieruspenkillä ja naimattomat naiset pöydän toisella puolen, ylimpinä nunnaluostarin neidot. Kristiina tiesi Erlendin katsovan häntä, mutta ei uskaltanut kääntää päätänsä kertaakaan, noustessa enempää kuin istuessakaan. Vasta sitten, kun he kokonaan nousivat pöydästä ja pappi alkoi luetella kuolleiden veljien ja sisarien nimiä -- näki hän vilauksen tästä, tämän seisoessa seinää vasten palavien vahakynttilöiden takana. Erlend katseli häntä.

Ateriaa kesti kauan monia maljoja juotaessa: Jumalalle, Neitsyt Maarialle, Pyhälle Marketalle, Pyhälle Olaville ja Pyhälle Halvardille; tämän välillä oli rukouksia ja laulua.

Kristiina näki avonaisesta ovesta, että aurinko oli laskenut; ulkoa kuului viulunsoittoa ja laulua, ja nuori väki oli lähtenyt pöydästä, kun Groa-rouva sanoi neitokaisille, että nämä saivat lähteä leikkimään vähäksi aikaa, jos heidän teki mieli.

* * * * *