Part 10

Heidän päästessään piispankartanon ohi, kihisi Olavinluostarin ja Halvardinkirkon alaisella aukealla tungoksenaan väkeä -- ruohorinteelle oli pystytetty kojuja, ja tempunnäyttäjät komensivat opetettuja koiria hyppäämään tynnyrivanteen läpi. Mutta Haakon ei sallinut neitojen jäädä katselemaan sitä, eikä hän laskenut Kristiinaa kirkkoakaan katsomaan -- vaan sanoi, että Kristiinasta tulisi olemaan hauskempi nähdä se vasta suurena juhlana. Heidän laskeutuessaan Klemensin kirkon rinnettä tarttui Haakon heitä käteen, sillä siinä oli taajin liike, toisten tullessa laitureilta ja toisten pyrkiessä ulos kauppakojujen solista. Neidot koettivat pujotella Miklegaardia kohti, missä kengäntekijät asuivat. Sillä Ingebjørg oli pitänyt Kristiinan kotoa tuomia vaatteita arvokkaina ja kauniina, mutta sanoi, etteivät tämän tunturilta tuomat kengät kelvanneet juhlatiloissa.

Ja kun Kristiina oli nähnyt ne ulkomaalaiset kengät, joita toverilla oli useampia pareja, ei hän mitenkään katsonut voivansa selvitä sellaisia paitsi.

Miklegaard oli Oslon laajimpia kartanoita; se ulottui rannasta laitureiden luota ylös mestareiden solaan asti ja siihen kuului enemmän kuin neljäkymmentä taloa, jotka ympäröivät kahta isoa pihaa. Nyt sinne oli vielä pystytetty sarkakatoksella varustettuja kojuja, joiden keskeltä kohosi korkealle Pyhän Krispinuksen patsas. Pihoilla oli käymässä kova kauppa, naiset juoksivat keittokodasta toiseen patoja ja vesisankoja kantaen, lapset pyörivät aikuisten jaloissa, hevosia talutettiin talleihin ja toisia ulos, ja miehet kantoivat kuormia tavarakojuista ja uusia niiden sijaan. Ylhäältä parvista, joissa myytiin hienoimpia tavaroita, huusivat mestarit ja näiden apulaiset tavaraansa neidoille, riiputtaen pieniä kirjavia, kultakuteisia kenkiä kädessään nähtäväksi.

Mutta Ingebjørg ohjasi heidät sitä parvea kohti, missä Didrek-mestari isännöi; hän oli saksalainen, mutta hänellä oli norjalainen vaimo, ja hän omisti yhden Miklegaardin taloista.

Ukko seisoi hieromassa kauppaa erään herran kanssa, jolla oli matkavaippa hartioilla ja miekka vyöllä, mutta Ingebjørg astui rohkeasti esiin ja lausui:

"Hyvä herra, ettekö antaisi meidän puhua ensin Didrekin kanssa; meidän täytyy ehtiä takaisin luostariin iltasaarnaan; kenties teillä on viljemmälti aikaa?"

Herra kumarsi ja astui syrjään. Didrek sysäsi Ingebjørgia kylkeen ja kysyi nauraen, tanssittiinko luostarissa niin kovasti, että tämä jo oli kuluttanut rikki kaikki viimevuotiset kenkänsä. Ingebjørg sysäsi häntä takaisin ja sanoi, että kyllä ne vielä olivat ehjät, mutta tässä on toinen neito -- hän veti esiin Kristiinan. Didrek ja tämän palvelija kantoivat silloin esille arkun. Sitten hän otti sieltä parin toisensa jälkeen, yhden toistaan soreamman. Kristiinan täytyi istua erään laatikon päälle, kun tämä koetteli kenkiä -- hänellä oli valkoisia ja ruskeita ja punaisia ja vihreitä ja sinisiä, toisia, joissa oli maalatut puiset kannat, toisia, joissa ei ollut korkoja ollenkaan, sitten taas solkikenkiä, silkkinauhoilla kurottavia ja kahden-, kolmenvärisiä kenkiä. Kristiinasta tuntui kuin hänen mielensä olisi tehnyt jokaista. Mutta kyllä ne maksoivat, hän aivan kauhistui niiden hintaa -- siinä ei ollut yhtäkään paria, joka olisi maksanut vähemmän kuin kokonainen lehmä kotona. Isä oli antanut hänelle lähtiessä kukkaron, jossa oli naula hopeaa lasketuissa rahoissa -- se oli aiottu käsirahaksi ja se oli tuntunut Kristiinasta suunnattomalta rikkaudelta. Mutta hän huomasi Ingebjørgin kasvoista, ettei tämä arvellut sillä saavan kovinkaan paljoa.

Ingebjørg koetteli myös kenkiä huvikseen, se ei maksanut mitään, sanoi Didrek nauraen. Hän ostikin yhden lehdenvihreän parin, jossa oli punaiset kannat -- otti ne velaksi, sillä tunsihan Didrek hänet ja hänen sukunsa.

Kristiina huomasi kuitenkin, ettei se ollut oikein Didrekin mieleen, ja myös, että tämä oli harmissaan siitä, että tuo korkea matkavaippainen herra oli lähtenyt pois -- neidot olivat koetelleet kenkiään niin kauan. Kristiina valitsi silloin itselleen parin korottomia, ohuesta purppuraisesta nahasta valmistettuja kenkiä; ne olivat kirjaillut hopealangalla ja vaaleanpunaisilla kivillä. Mutta hän ei pitänyt siitä, että niissä oli vihreät silkkihihnat. Silloin sanoi Didrek voivansa vaihtaa ne toisiin ja hän vei ne mukanaan erääseen komeroon parven perälle. Hänellä oli siellä laatikollinen silkkinauhoja ja hopeasolkia -- näitä ei mestareilla oikeastaan ollut lupa pitää kaupan -- nauhat olivatkin liian leveitä ja soljet liian isoja käytettäviksi kenkiin, monet niistä.

Heidän täytyi ostaa yhtä ja toista muutakin pikkutavaraa, ja heidän juotuaan vähän makeaa viiniä Didrekin kanssa ja tämän käärittyä heidän ostoksensa sarkavaatteeseen oli joutunut jokseenkin myöhä, ja Kristiinan kukkaro oli käynyt tuntuvasti keveämmäksi.

Heidän saapuessaan uudelleen Itäiselle Kujalle paistoi aurinko jo kullanvärisenä taivaalla ja kaupunki oli vaalean pölypilven peitossa. Oli lämmin ja kaunis ilta ja Eikabergiltä tuli kansaa tuoreita lehviä kantaen, joilla he aikoivat koristaa huoneensa pyhiksi. Silloin Ingebjørg keksi, että he menisivät Gjeitabrulle -- joen toisella rannalla oli aina markkina-aikaan niin paljon kaikenlaista hauskaa, temppuilijoita ja soittoniekkoja -- Ingebjørg oli kuullut, että sinne oli tuotu kokonainen laivanlasti ulkomaan eläimiä, joita näyteltiin alhaalla rantapengermällä.

Haakonille oli tarjottu saksalaista olutta Miklegaardissa ja hän oli tullut lempeäksi ja ilotuuliseksi, niin että kun neidot kävivät häntä käsipuoleen ja rukoilivat oikein kauniisti, antoi hän perään, ja he lähtivät kolmisin Eikabergiä kohti.

Joen toisella puolen oli ainoastaan muutamia pieniä taloja rannan ja jyrkän tunturisyrjän välissä. He kulkivat minoriittiluostarin ohi, ja Kristiinan sydän pusertui kokoon hänen muistaessaan aikoneensa antaa enimmän osan hopeastaan Arnen sielun hyväksi. Mutta hän ei ollut tahtonut puhua siitä nunnaluostarin papille; hän pelkäsi, että tämä rupeaisi kyselemään kaikkea -- hän oli ajatellut koettaa pujahtaa joskus paljasjalkaveljesten luostariin, jos veli Edvin sattuisi olemaan siellä tähän aikaan. Hän olisi niin mielellään tavannut tämän -- hän ei tiennyt oikein miten hänen olisi tullut toimia, päästäkseen jonkun luostariveljen puheille ja suorittaakseen asiansa. Ja nyt ei hänellä ollutkaan enää niin paljon rahaa, että olisi varmasti tiennyt, riittäisikö se sielumessun hinnaksi -- ehkä hänen täytyi tyytyä uhraamaan paksu vahakynttilä.

Äkkiä he kuulevat hirveätä melua rantapenkereeltä -- sakea ihmisparvi näyttää myllertävän kuin myrskyssä -- sitten hyökkää koko lauma ylös rinnettä heitä kohti huutaen ja kirkuen. Kaikki ovat hurjan kauhun vallassa ja joku huutaa heille ohijuostessaan, että pantterit ovat irti --.

He lähtivät juoksuun takaisin siltaa kohti ja kuulivat ihmisten huutelevan toisilleen, että joku koju olisi luhistunut kokoon ja kaksi pantteria päässyt irti joku mainitsee jotakin villistä käärmeestäkin --. Aivan heidän edessään pudottaa eräs nainen pienen lapsensa käsistään. -- Haakon asettuu jalat hajallaan lapsen yli, suojellakseen sitä ja heti tämän jälkeen he näkevät hänen jääneen lapsi käsivarrella kauas sivuun, ja sen jälkeen hänestä ei näy merkkiäkään enää.

Kapean sillan luona syntyi kansanjoukossa niin voimakas puserrus, että neidot tulivat tungetuiksi kauas pellolle. He näkivät ihmisten juoksevan joenrinnettä alas; nuoret miehet viskautuivat uimaan, mutta vanhemmat juoksivat rannassa oleviin veneisiin, jotka täyttyivät samassa laitaa myöten.

Kristiina koetti saada Ingebjørgin kuulemaan hän huusi, että he juoksisivat minoriittiluostariin, josta harmaaveljet tulivat juosten alas, koettaen kerätä pelästyneitä ihmisiä turviinsa. Kristiina ei ollut yhtä hätääntynyt kuin hänen toverinsa -- eihän petoja näkynyt missään -- mutta Ingebjørg oli aivan hölmistynyt pelosta. Ja kun nyt joukko joutui uudelleen liikkeeseen ja tuli työnnetyksi takaisin sillalta, siksi että jotkut miehet, jotka olivat olleet hakemassa aseita lähimmistä taloista, palasivat takaisin siltaa kohti, jotkut ratsastaen, toiset juosten, Ingebjørgin ollessa ihan vähällä joutua hevosen alle -- päästi tämä huudon ja ja alkoi juosta rinnettä ylös metsää kohti. Kristiina ei olisi ikinä uskonut toisen pääsevän noin nopeasti eteenpäin -- hänen täytyi ajatella takaa-ajettua sikaa -- ja hän lähti juoksemaan perästä, etteivät he kaksikin vielä sekaantuisi toisistaan.

He olivat syvällä metsässä, kun Kristiina viimein saavutti Ingebjørgin -- pienellä polulla, joka näytti laskeutuvan alas Trelaborgin tielle. He seisahtuivat hetkiseksi henkeä vetämään; Ingebjørg nyyhkytti ja itki ja sanoi, ettei hän uskaltanut mennä yksin kaupungin läpi luostarille asti.

Ei se ollut hauskaa Kristiinankaan mielestä, teillä kun oli niin rauhatonta; ja hän arveli, että heidän täytyi etsiä joku talo, josta ehkä saisivat palkatuksi pojan itseään saattamaan. Ingebjørg sanoi muistavansa, että alempana joen rannalla kulki ratsastustie, jonka varrella oli taloja. Sitten he kulkivat edelleen polkua alaspäin.

Levottomia kun olivat, olivat he mielestään kulkeneet jo kauan, kun vihdoin näkivät talon eräällä aukealla. Kartanolla oli miehiä juomapöydän ympärillä haapojen alla, ja sisältä tuli eräs vaimo haarikoita kantaen. Hän katsoi nyrpeästi ja ihmeissään luostaripukuisia neitoja, eikä kukaan miehistä tuntunut olevan halukas saattamaan heitä, Kristiinan esittäessä asiansa. Mutta lopuksi nousi joukosta kaksi nuorta miestä, luvaten viedä tytöt nunnaluostariin, jos Kristiina maksaisi heille aurtuan.

Kristiina kuuli heidän puheestaan, etteivät he olleet norjalaisia, mutta miehet näyttivät hänestä jokseenkin siivoilta. Heidän vaatimansa maksu tuntui hänestä häpeämättömän suurelta, mutta Ingebjørg oli suunniltaan pelosta eikä mitenkään tahtonut lähteä yksin kotiin näin myöhään illalla, ja silloin Kristiina lupasi maksaa. He olivat tuskin ehtineet metsäpolulle, kun miehet tunkeutuivat lähelle heitä ja ryhtyivät puheisiin. Kristiina ei pitänyt siitä, mutta ei tahtonut osoittaa pelkoa ja vastasi sentähden tyynellä äänellä, kertoi panttereista ja kysyi, mistä miehet olivat tulleet; hän katsoi myös tavantakaa taakseen ikäänkuin odotellen joka hetki omien saattomiestensä ilmestymistä -- hän antoi näiden ymmärtää niitä olleen useamman. Miehet puhuivat tämän jälkeen yhä vähemmän ja vähemmän -- eikä Kristiina ymmärtänytkään paljoa heidän puheestaan.

Hetken kuluttua hän huomasi, etteivät he kulkeneetkaan sitä tietä, jota he olivat tulleet Ingebjørgin kanssa, polku johti toiseen suuntaan, enemmän pohjoiseen, ja hän luuli heidän jo joutuneen liian kauas. Syvimpänä hänen mielessään kyti hämärä pelko, jota hän ei tohtinut päästää ajatuksiinsa -- hän sai outoa rohkeutta siitä, että hänen kerallaan oli Ingebjørg, joka oli sellainen höpäkkö, että Kristiinasta tuntui kuin hänen olisi tullut selvittää tämä asia molempien puolesta. Hän kaivoi kaapunsa alta ristin, jonka oli isältään saanut, rutisti sitä kädessään, rukoili hartaasti, että he pian kohtaisivat jonkun, ja koetti kerätä kaiken rohkeutensa sekä näyttää rauhalliselta.

Kohta hän näkikin polun yhtyvän tiehen, jossa oli valoisampaa. Kaupunki ja lahti olivat syvällä laaksossa. Miehet olivat kuljettaneet heidät harhaan joko ehdoin tahdoin tai tietämättömyydestä -- he seisoivat korkealla harjulla, kaukana Gjeitabrusta, joka näkyi alhaalla; tie, jolle he olivat saapuneet, näytti johtavan sinne.

Kristiina pysähtyi siis, otti esille kukkaronsa ja alkoi laskea käteensä kymmentä rahaa:

"Nyt, hyvät miehet", hän sanoi, "emme tarvitse seuraanne pitemmälle, tästä löydämme kotiin. Kiitoksia vain vaivastanne, tässä on palkka, josta sovimme. Jumalan haltuun, hyvät ystävät."

Miehet katsoivat toisiinsa hölmön näköisinä, ja Kristiinaa melkein rupesi naurattamaan. Mutta silloin virkkaa heistä toinen, ilkeästi nauraen, että tie alas sillalle on hyvin synkkä; heidän saattaisi olla paha lähteä yksin.

"Ei kai siellä kulje ketään niin suuria roistoja tai typeryksiä, että yrittäisivät pysähdyttää kahta neitoa, jotka ovat luostarin puvussa", vastaa Kristiina. "Me haluamme mieluummin kulkea yksin --" ja hän ojentaa rahoja.

Mies tarttuu häntä ranteeseen, painaa kasvonsa aivan Kristiinan kasvojen eteen ja virkkaa jotakin, joka kuuluu kuin "kuss" ja "beutel" -- Kristiina ymmärtää hänen tarkoittavan, että he pääsisivät menemään rauhassa, jos hän antaisi tälle suudelman ja rahakukkaronsa.

Hän muisti Benteinin kasvot samalla lailla lähellä omiaan ja pelko valtasi hänet hetkeksi niin, että hänen mieltään käänsi ja kuvotti. Mutta hän puristi yhteen huulensa, huusi sydämessään Jumalaa ja Neitsyt Maariaa -- ja oli samassa kuulevinaan kavioiden kopsetta pohjoiselta suunnalta.

Silloin hän löi miestä vasten kasvoja kukkarollaan, niin että tämä horjahti -- sitten työkkäsi hän tätä rintaan, jolloin tämä tuupertui polulta ja vieri kappaleen matkaa rinnettä alas metsään. Toinen saksalainen kävi häneen takaapäin, riuhtaisi hänen kädestään kukkaron ja tavoitti kaulaketjua, jolloin se katkesi -- Kristiina oli kaatua, mutta tarttui viime hetkessä lujasti mieheen, koettaen riistää tältä takaisin ketjuansa. Toinen koetti reutoa itsensä vapaaksi -- nyt olivat tihutyöntekijätkin kuulleet, että tiellä liikkui väkeä -- Ingebjørg päästi kaikuvan hätähuudon, ja ratsastajat laskettivat luokse täyttä laukkaa. Hämärästä ilmestyi kolme miestä, Ingebjørg juoksi huutaen heitä vastaan ja nämä hyppäsivät maahan. Kristiina tunsi saman herran, joka oli ollut Didrekin parvella, tämä veti esiin miekkansa, tarttui niskaan saksalaista, jonka kanssa Kristiina oli painiskellut, ja antoi tälle selkään miekan lappeella. Hänen miehensä lähtivät ajamaan takaa toista, ottivat hänet kiinni ja pieksivät häntä sydämen halusta.

Kristiina nojautui kallioon; nyt jälkeenpäin hän vapisi, mutta eniten häntä kuitenkin ihmetytti se, että hänen rukouksensa oli auttanut niin pian. Silloin hän huomasi Ingebjørgin; tämä oli työntänyt hupun päästään, heittänyt kaapunsa rennosti hartioilleen ja järjesteli komeita vaaleita palmikoitaan rinnallaan. Tuo näky sai Kristiinan purskahtamaan nauruun -- hän painui kaksinkerroin ja piteli kiinni puusta, sillä hän ei voinut lakata nauramasta; mutta hänestä tuntui kuin hänellä olisi ollut vettä jaloissa ytimen sijasta, niin voimattomilta ne tuntuivat; hän vapisi, nauroi ja itki.

Herra tuli hänen luokseen ja laski hiljaa kätensä Kristiinan olkapäälle.

"Te olette pelännyt enemmän kuin tahdotte uskotella", hän sanoi ja hänen äänessään oli hyvä ja kaunis sointu. "Mutta koettakaa nyt asettua -- jaksoittehan pysyä rohkeana silloinkin, kun vaara oli läsnä --"

Kristiina saattoi vain nyökätä. Toisella oli kauniit, vaaleat silmät, kapeat, kalpeanruskeat kasvot ja sysimusta tukka, joka oli leikattu jokseenkin lyhyeksi otsalta ja korvallisilta.

Ingebjørg oli nyt suorinut tukkansa, hän tuli esiin, kiitellen vierasta monin kaunein sanoin. Tämä seisoi yhä paikallaan toinen käsi Kristiinan olalla, vastatessaan Ingebjørgille.

"Nuo linnut", sanoo hän sitten miehilleen, jotka pitelivät saksalaisia -- nämä sanoivat olevansa erään Rostockin laivan väkeä -- "meidän on vietävä kerallamme kaupunkiin, että heidät saadaan sulkea tyrmään. Ja nyt saatamme nämä neidot takaisin luostariin. Kai teillä on joitakin hihnoja, joilla voitte sitoa heidät --"

"Tarkoitatteko neitoja, Erlend", kysyi toinen palvelijoista. He olivat nuoria, väkeviä ja hyvissä pukimissa olevia miehiä, ja vallattomalla tuulella ottelun jälkeen.

Heidän herransa rypisti kulmiaan ja aikoi vastata terävästi. Mutta Kristiina laski kätensä hänen hihalleen: "Antakaa heidän mennä, hyvä herra!" Häntä puistatti hiukan. "En minä enempää kuin sisarenikaan haluaisi, että tästä alettaisiin puhua."

Vieras katsoi häneen, puri alahuultaan ja nyökkäsi ikäänkuin olisi ymmärtänyt. Sitten hän löi kumpaakin vangittua miekanlappeella niskaan, niin että nämä kaatuivat maahan. "Menkää sitten", hän sanoi, potkaisten heitä selkään, ja toiset lähtivät käpälämäkeen minkä ikinä pääsivät. Herra kääntyi uudelleen neitojen puoleen sekä kysyi, tahtoivatko nämä ratsastaa.

Ingebjørg antoi nostaa itsensä Erlendin satulaan, mutta hän ei pysynyt siinä, vaan liukui heti alas. Herra katsoi kysyvästi Kristiinaan, joka sanoi olevansa tottunut ratsastamaan miesten satulassa.

Herra tarttui häneen polvien alta ja nosti hänet ylös. Kristiinasta tuntui hyvältä, että herra piti häntä niin varoen ja etäällä itsestään, kuin olisi hän pelännyt tulla liian lähelle häntä -- kotona ei kukaan ollut välittänyt olla likistämättä häntä vaikka kuinka lähelle, auttaessaan häntä hevosen selkään. Hän tunsi arvonsa niin oudosti kohoavan --.

Ritari -- joksi Ingebjørg häntä kutsui, vaikka toisella oli hopeakannukset, -- tarjosi nyt kätensä toiselle neidolle ja miehet hyppäsivät ratsujensa selkään. Ingebjørg tahtoi välttämättä, että heidän tuli ratsastaa kaupungin pohjoispuolitse, Ryenbergien ja Martestokkien juuritse, eikä kaupungin läpi. Kaipa Erlend ja hänen palvelijansa olivat täysin asestetut, kysyi hän ensin. Ritari vastasi vakavasti, että eihän aseenkantokielto ollut niin perin ankara -- näin matkalla -- kun nyt kaikki kaupungin väki oli petoeläinten ajossa --. Silloin hän sanoi pelkäävänsä panttereita --. Kristiina ymmärsi, että Ingebjørg tahtoi lähteä pisintä ja yksinäisintä tietä siksi, että hän saisi puhella kauemmin Erlendin kanssa.

"Tämä on toinen kerta tänä iltana, jolloin me pidätämme teitä, herra", hän sanoi, ja Erlend vastasi vakavasti:

"Se ei tee mitään, en aio pitemmälle kuin Gerdarudiin tänä iltana -- ja yö on läpeensä valoisa."

Kristiina piti siitä, ettei tämä naljaillut ja veikistellyt, vaan puhui hänelle kuin vertaiselleen tai melkein kuin paremmalleen. Hän muisti Simonia; muita hoviherroja hän ei ollut tavannut. Tämä oli varmaan vanhempikin Simonia --.

He ratsastivat laaksoon Ryenbergien alitse ja sitten pitkin joen vartta. Polku oli kapea ja nuoret pensaat ripsuivat Kristiinan kasvoja märillä, tuoksuvilla oksillaan -- laaksossa oli pimeämpää ja ilma koleampi ja lehdet kasteesta kosteat.

He ajoivat verkalleen ja hevosten kaviot puksahtelivat pehmeästi märällä, ruohoisella polulla. Kristiina keinui satulassa ja kuuli takaansa Ingebjørgin rupattelun ja vieraan matalan, rauhallisen äänen. Tämä ei puhunut paljoa ja vastaili hajamielisesti -- Kristiinasta tuntui kuin tämä olisi ollut samanlaisella mielellä kuin hänkin -- hän tunsi itsensä niin kumman uneliaaksi, vaikka hänen mielensä oli levollinen ja tyytyväinen kaikkien päivän tapausten siirryttyä ohi. Hän aivan kuin havahtui heidän ajaessaan ulos metsästä Martestokkien edessä olevalle aukealle. Aurinko oli laskenut ja kaupunki ja lahti lepäsivät heidän edessään kirkkaassa, kalpeassa valossa -- Akersaasin puolella näkyi vaaleankeltainen päärme haalean taivaan laidassa. Illan hiljaisuudessa kantautui heidän luokseen kaukaisia ääniä, tullen aivan kuin jostakin vilpoisista syvyyksistä -- tieltä kuului vaununpyörien vinkunaa, ja koirat nalkuttivat toisilleen vastarinteen taloista. Mutta heidän takanaan metsässä visersivät ja sirkuttivat linnut täyttä kurkkua auringon laskettua.

Ilmassa tuntui kaskenhajua ja eräällä pellolla paloi punertava rovio; sen kirkas hehku osoitti, että öinen valo sittenkin oli jonkunlaista pimeyttä.

He ratsastivat luostarialueen aitojen välissä, kun Kristiina jälleen kuuli vieraan ritarin äänen. Tämä kysyi, mikä Ingebjørgin mielestä oli parempi, sekö, että hän saattaisi hänet portille ja pyytäisi päästä Groa-rouvan puheille, voidakseen ilmoittaa, miten asia oli kääntynyt tällaiselle tolalle. Mutta Ingebjørg tahtoi, että he koettaisivat hiipiä sisään kirkon kautta; silloin he ehkä voisivat päästä pujahtamaan luostariin kenenkään huomaamatta; he olivat viipyneet liian myöhään -- sisar Potentia oli ehkä unohtanut heidät vieraiden humussa.

Kristiinan mieleen ei juolahtanut ihmetellä, että kirkon läntisen portin edustalla oli niin hiljaista. Siellä liikkui tavallisesti hyvinkin paljon väkeä illalla, kun naapuriston kansa tuli nunnien kirkkoon; luostarin lähistöllä olikin monta rakennusta, joissa palvelijat ja työmiehet asuivat. Siinä he heittivät hyvästit Erlendille. Kristiina seisoi hyväillen tämän hevosta; se oli musta, sillä oli kaunis pää ja lempeät silmät -- se muistutti hänen mielestään Morvinia, jolla hän oli ratsastanut kotona lapsena.

"Mikä teidän hevosenne nimi on, herra?" kysyi Kristiina kun se käänsi päänsä pois ja haisteli herransa rintaa. "Bajard", tämä vastaa katsoen Kristiinaan sen niskan yli. "Kysytte hevoseni nimeä, vaan ette minun?"

"Tahtoisin mielelläni tietää teidänkin nimenne", vastaa Kristiina kumartuen alemma.

"Minun nimeni on Erlend Nikulauksenpoika," vastaa ritari.

"Kiitoksia siis teille, Erlend Nikulauksenpoika, palveluksestanne tänä iltana", lausuu Kristiina ojentaen hänelle kätensä.

Yhtäkkiä leimahtaa hän tulipunaiseksi; hän tahtoo vetää kätensä pois.

"Onko rouva Aashild Gautentytär Dovresta sukulaisenne?" hän kysyy.

"Hän on tätini. Asia on siten, että minä olen Erlend Nikulauksenpoika, Husabyn herra." Ritari katsoo niin kummasti häneen, että hän yhä enemmän hämmentyy, mutta sitten hän tointuu ja sanoo:

"Tahtoisin kiittää teitä kauniimmin, Erlend Nikulauksenpoika, mutta en tiedä, miten sanoisin --."

Toinen kumarsi hänelle ja Kristiinasta tuntui, että hänen oli aika heittää hyvästit, vaikka hän olisi mielellään puhunut enemmän tämän kanssa. Kirkon ovella hän kääntyi ja nähdessään Erlendin vielä seisovan hevosensa luona, vilkutti hän tälle kättään.

Luostarissa vallitsi suuri kauhistus ja hälinä. Haakon oli lähettänyt sinne ratsastavan sananviejän; hän oli itse lähtenyt kaupunkiin neitoja etsimään ja hänelle oli lähetetty apumiehiä luostarista. Nunnat olivat kuulleet, että pedot olisivat tappaneet ja syöneet kaksi lasta alhaalla kaupungissa. Se nyt oli valhetta; pantteri -- oli vain yksi sellainen -- oli otettu kiinni jo iltamessun aikaan, jotkut kuninkaan kartanon miehet olivat saaneet sen käsiinsä.

* * * * *

Kristiina seisoi pää painuksissa mitään virkkamatta abbedissan ja sisar Potentian nuhdellessa heitä. Oli kuin hän olisi nukkunut sisällisesti. Ingebjørg itki ja koetti vastailla -- hehän olivat lähteneet ulos sisar Potentian luvalla, luotettavan saattajan seuraamana, eivätkä mahtaneet mitään sille, mitä sen jälkeen oli tapahtunut --.

Mutta Groa-rouva sanoi, että heidän tuli jäädä kirkkoon keskiyön lyöntiin asti, koettaa kääntää ajatuksensa hengellisiin asioihin ja kiittää Jumalaa, joka oli pelastanut heidän henkensä ja kunniansa. "Siinä nyt olette saaneet selvän todistuksen maailman turmeluksesta", hän sanoi, "pedot ja perkeleen palvelijat väijyvät Jumalan lapsia joka askeleella, eikä näillä ole muuta pelastusta kuin rukous ja avuksihuutaminen."

* * * * *

Hän antoi heille kummallekin palavan kynttilän ja käski heidän jäädä sisar Cecilia Baardintyttären seuraan, joka usein oli yksin kirkossa rukoilemassa aamupuoleen yötä.

Kristiina asetti kynttilänsä Pyhän Laurentiuksen alttarille ja polvistui rukousjakkaralle. Hän tuijotti liikkumattomin silmin liekkiin, hymistessään hiljaa Pater Nosteria ja Avea. Vähitellen kynttilän loimu ikäänkuin nieli hänet, hävitti kaiken, mikä oli hänen ja kynttilän ulkopuolella. Kristiina tunsi sydämensä avautuvan, täyttyvän kiitoksella ja ylistyksellä ja rakkaudella Jumalaa ja hänen lempeää äitiään kohtaan -- hän tunsi heidät niin lähellään. Hän oli aina tiennyt, että he näkivät hänet, mutta tänä yönä hän tunsi, että se oli totta. Hän näki maailman näyssä: se oli pimeä kolo, johon lankesi auringonsäde, tomuhiukkaset lentelivät ylös ja alas, vuoroon valossa ja pimeydessä, ja Kristiina tunsi, että hän vihdoin oli lentänyt valoon.

Hänestä tuntui, että hän olisi voinut jäädä vaikka kuinka kauaksi aikaa tähän hiljaiseen, hämärään, yölliseen kirkkoon -- näiden pienten valotuikkujen keskeen, jotka loistivat kuin kultatähdet yössä, tähän umpeaan pyhänsavun ja palavan vahan tuoksuun. Hän itse omaan tähteensä uponneena --.