Part 1

KRISTIINA LAURITSANTYTÄR I: SEPPELE

Kirj.

SIGRID UNDSET

Tekijättären luvalla suomentanut

Siiri Siegberg

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

I.

JØRUNDGAARDIN KARTANO

I.

Ivar Gjeslingin, Sundbyn herran kuoleman jälkeisessä perinnönjaossa armon vuonna 1306 joutuivat hänen tiluksensa Silissä tyttärelle, Ragnfridille, sekä tämän puolisolle Lauritsa Bjørgulfinpojalle. Nämä olivat asuneet aikaisemmin Lauritsa Bjørgulfinpojan kartanossa Skogissa, Folion pitäjässä lähellä Osloa, mutta muuttivat nyt Jørundgaardiin, joka sijaitsi ylinnä Silsvoldissa.

Lauritsa kuului sukuun, jota tässä maassa nimitettiin Laamanninpojiksi. Se oli tullut Ruotsista silloin kun Laurentius Itägööttiläinen, joka oli ryöstänyt Bjelbojaarlin sisaren, neito Bengtan Vretan luostarista, tämän kera pakeni Norjan puolelle. Laurentius-herra eli kuningas Haakon Vanhan turvissa ja joutui suureen suosioon; sai kuninkaalta Skogin tilan. Mutta asuttuaan maassa kahdeksan ajastaikaa hän kuoli tautiin, ja leski, Folkungien tytär, jota Norjassa nimitettiin kuninkaantyttäreksi, lähti takaisin kotimaahan, jossa teki sovinnon heimolaistensa kanssa. Hänet naitettiin sitten rikkaaseen sukuun toiseen maahan. Häntä ja Laurentiusherraa ei oltu siunattu lapsilla, ja niin peri Laurentiuksen veli Ketil Skogin. Tämä oli Lauritsa Bjørgulfinpojan isoisä.

Lauritsa oli joutunut naimisiin nuorella iällä; hän oli ainoastaan kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha tullessaan Siliin, sekä kolme vuotta nuorempi vaimoansa. Kasvavana hän oli ollut henkivartiossa ja saanut hyvän kasvatuksen; mutta naituansa jäi hän asumaan rauhassa tilallensa, sillä Ragnfrid oli jonkun verran omituinen ja raskasmielisyyteen taipuvainen luonteeltansa eikä viihtynyt etelänpuoleisten parissa. Kadotettuaan kolme poikaa kapalolapsina hän tuli kerrassaan ihmisaraksi. Jotta vaimo silloin joutuisi lähemmäksi sukuaan ja muita tuttaviaan, muutti Lauritsa Gudbranninlaaksoon. Heillä oli sinne saapuessaan yksi lapsi elossa, pieni tytär, jonka nimi oli Kristiina.

Mutta juurruttuaan paikalle he elivät enimmäkseen entistä hiljaista elämäänsä, pysyttäytyen omissa oloissaan; Ragnfrid ei näyttänyt välittävän suuria omaisistaan, sillä hän ei käynyt näissä useammin kuin mitä sopu vaati. Osaksi tämä johtui siitä, että Lauritsa ja Ragnfrid olivat hyvin hurskasta ja jumalaapelkääväistä väkeä, jotka kävivät ahkerasti kirkossa, kestitsivät luonaan Herran palvelijoita ja kirkon asiamiehiä tai pyhiinvaeltajia, näiden matkatessa laakson pohjaa pohjoiseen, Nidarosiin. Myös kirkkoherralleen -- joka oli heidän lähin naapurinsa ja asui Romundgaardissa -- he osoittivat alamaista kunnioitusta. Mutta muu laakson kansa piti kirkkolaitosta kymmenyksineen, maaveroineen ja rahankantoineen muutenkin liian rasittavana, eikä siis viitsinyt enää huolehtia tarkasti paastoista ja rukouksista ja kuljettaa luokseen pappeja ja munkkeja muulloin kuin tarpeen vaatiessa.

Muuten nautti Jørundgaardin väki suurta kunnioitusta ja suosiota, varsinkin Lauritsa, joka oli tunnettu voimakkaaksi ja rohkeaksi, vaikka rauhaarakastavaksi mieheksi, tavoiltaan siivoksi ja oikeuttarakastavaksi, käytökseltään säädylliseksi, mainioksi maanviljelijäksi sekä taitavaksi metsästäjäksi; varsinkin oli tämä innokas suden ja karhun sekä muiden petoeläinten pyytäjä. Muutamassa vuodessa hän kokosi hallintansa alle suuret alat maata, mutta oli silti hyvä ja auttavainen isäntä alaisiaan kohtaan.

Ragnfridia nähtiin niin harvoin, että hänestä pian lakattiin puhumasta melkein tyystin. Ensi aikoina hänen muuttonsa jälkeen kotilaaksoon moni oli ihmetellyt hänen muuttumistaan, sillä hänet muistettiin entisiltä Sundbyn ajoilta. Kaunis hän ei ollut ollut koskaan, mutta silloin hän oli sentään näyttänyt raikkaalta ja iloiselta; nyt hän oli niin surkastuneen näköinen, että häntä huoleti olisi voinut luulla kymmentä eikä kolmea vuotta vanhemmaksi miestään. Ihmisten mielestä hän suri liiaksi lapsiansa, sillä muissa suhteissahan hänen osansa oli parempi kuin useimpien muiden vaimojen -- hän eli hyvissä varoissa ja oli arvossapidetty, eikä tiedetty olevan mitään moitteen sijaa hänen suhteessaan mieheensäkään: Lauritsa ei etsinyt toisten naisten seuraa, neuvotteli hänen kanssaan perinpohjin kaikista asioista, eikä päästänyt suustaan yhtään tylyä sanaa, olipa juovuspäissään taikka selvä. Ja eihän tämä ollut edes niin ikäloppu vielä, ettei olisi voinut saada ajanpitkään useampiakin lapsia, jos Luoja salli.

Jørundgaardiin ei ollut aivan helppo saada nuorta palveluskuntaa, mihin oli syynä emännän raskas mielen laatu sekä se, että siellä pidettiin niin ankarasti kaikki paastot. Muuten ei kartanosta puuttunut mitään ja hyvin harvoin tarvitsi siellä turvautua nuhteisiin tai ojennukseen; Lauritsa ja Ragnfrid olivatkin itse esikuvana työssä. Mies oli tavallaan iloinenkin, otti väliin osaa tanssiin ja lauluun nuorison leikkiessä kirkkomäellä valvonta-öinä. Mutta sittenkin kävi Jørundgaardissa etupäässä vanhempaa väkeä; nämä viihtyivät hyvin ja istuivat siellä kauan.

* * * * *

Kun heidän lapsensa Kristiina oli seitsemän vuoden iässä, lupasi isä kerran ottaa hänet mukaansa karjalaitumelle.

Oli kaunis aamu keskikesän aikaan. Kristiina seisoi parvella, jossa he kesäaikaan makasivat; hän näki auringon paistavan ja kuuli isänsä puhelevan miesten kanssa ulkona pihamaalla -- ja iloitsi niin, ettei malttanut pysyä yhdessä kohden äidin pukiessa häntä, vaan tanssi ja keikkui aina kun jokin vaatekappale oli saatu ylle. Hän ei ollut milloinkaan ennen käynyt tunturilla, ainoastaan Vaagen harjun takana äidin omaisissa Sundbyssä, ja sitten lähimetsissä äidin ja talonväen kanssa, näiden poimiessa marjoja, joista Ragnfrid laittoi juomaa.

Hänkin survoi puolukoita ja karpaloita happamaksi hilloksi, jota levitti leivälle voin asemesta pitkänpaaston aikana.

Äiti hajoitti Kristiinan pitkän vaalean tukan ja solmi sen hänen vanhan sinisen hilkkansa sisään, sitten suuteli hän tytärtään poskelle, minkä jälkeen Kristiina juoksi alas isänsä luokse. Lauritsa istui jo satulassa, hän nosti lapsen taakseen hevosen selkään, jonne oli pistänyt vaippansa alustaksi. Siellä istui Kristiina hajasäärin, pitäen kiinni isän vyöstä. Sitten huusivat he jäähyväiset äidille, mutta tämä tuli juosten alas parvelta kantaen Kristiinan huippuvaippaa, jonka antoi Lauritsalle, pyytäen tätä huolehtimaan hyvin lapsesta.

Päivä paistoi, mutta yöllä oli ollut rankkasade, ja purot vilistivät pärskyen ja loiskahdellen alas mäen rinteitä, usvatukkojen purjehtiessa pitkin tunturinsivuja. Mutta tunturin harjan takaa lipui valkoisia suvihattaroita siniselle taivaalle, ja Lauritsa puheli miesten kanssa, että oli tulossa kuuma päivä, kunhan kerkeää. Lauritsan myötä oli neljä miestä, kaikki hyvin asestetut -- tuntureilla piili siihen aikaan monenlaista outoa väkeä -- vaikkakin heitä oli näin monta ja mentiin ainoastaan lyhyen matkan päähän, joten ei tarvinnut pelätä mitään. Kristiina piti kaikista mukanaolevista miehistä; kolme heistä oli ikämiehiä, mutta neljäs, Arne Gyrdinpoika Finsbrekkenistä, oli puolikasvuinen poika ja Kristiinan paras ystävä; hän ratsasti lähinnä Lauritsan ja Kristiinan perässä, sillä hänen tuli puhella Kristiinalle kaikesta, mitä he matkan varrella näkivät.

Miehet ratsastivat Romundgaardin rakennusten välitse ja vaihtoivat jonkun sanan Eirik-papin kanssa. Tämä seisoi tanhualla toruen tytärtään, joka hoiti isän taloutta, siitä, että tämä oli unohtanut vastavärjätyn langan yöksi sateeseen; nyt se oli pilaantunut.

Ylempänä pappilan takana oli kirkko; se ei ollut suuren suuri, mutta hyvää tekoa, kaunis, hyvin säilynyt ja uudelleen tervattu. Ristin kohdalla kirkonportin luona pyyhkäisi Lauritsa miehineen hatun päästään ja taivutti päänsä alas; sitten hän kääntyi satulassa ja vilkutti Kristiinan kanssa äidille, jonka he näkivät alempana kotikartanon edessä; tämä vilkutti heille huntunsa liepeellä.

Kirkkomäellä ja tarhassa oli Kristiina ollut leikkimässä melkein joka päivä; mutta tänään, kun hän oli matkalla niin kauas, tuntui hänestä tuttu kotilaakso jollain lailla uudelta ja ihmeelliseltä. Jørundgaardin rakennusryhmät olivat kummasti kutistuneet ja käyneet harmaammiksi tuolla alanteessa, pihaton piirissä ja syrjemmällä. Joki kaartui kiiltävänä vyönä kauemmaksi ja laakso levitti vihreitä ruohomaitaan ja soitaan peripohjassa, talojen ja peltosarkojen kiipeillessä rinteillä harmaita, äkkijyrkkiä tunturiseinämiä kohden.

Hyvin kaukana laakson toisessa päässä, missä tunturit sulkivat näköpiirin, tiesi Kristiina Loptsgaardin sijaitsevan. Siellä asuivat Sigurd ja Jon, kaksi vanhaa miestä, joilla oli valkea parta; nämä tahtoivat aina leikkiä ja pilailla hänen kanssaan, tullessaan Jørundsgaardiin. Jonista hän piti, sillä tämä veisti hänelle niitä kauneimpia eläimiä puusta, ja Kristiina oli kerran saanut tältä kultaisen sormirenkaan. Mutta viimeksi heillä käydessään pääsiäisen jälkeen tämä oli tuonut Kristiinalle tuliaisiksi ritarin, joka oli niin kauniisti veistetty ja koreaksi maalattu, että Kristiinasta tuntui, ettei hän milloinkaan ollut saanut mieluisampaa lahjaa. Hänen piti saada ritari viereensä vuoteeseen joka yöksi, mutta aamulla hänen herätessään se seisoi aina porrasastuimella sängyn luona, jossa hän nukkui vanhempiensa kanssa. Isä sanoi, että se hyppäsi vuoteesta kukon ensi kertaa kiekaistessa, mutta Kristiina kyllä ymmärsi äidin ottaneen sen pois, kun hän oli nukkunut, sillä hän oli kuullut äidin sanovan, että se oli niin kova ja terävä, jos se joutui kyljen alle yöllä. -- Loptsgaardin Sigurdia Kristiina pelkäsi, sillä tämä jutteli aina, että kun Kristiina varttui ja tuli neito-ikään, nukkuisi hän tämän kainalossa. Häneltä oli kuollut kaksi vaimoa ja hän arveli kolmannenkin ehtivän kuolla, sitten Kristiina saattoi tulla neljänneksi. Mutta Kristiinan pillahtaessa itkuun nauroi isä ja sanoi, ettei hän luullut Margitin heittävän henkeään niin helposti; mutta jos nyt niinkin hullusti kävisi ja jos Sigurd sitten pyrkisi sulhaseksi, niin rukkaset saisi, siitä Kristiina saattoi olla varma.

Nuolenlentämän päässä kirkon pohjoispuolella oli tien syrjässä iso kalliopaasi, jonka ympärillä kasvoi taajasti koivua ja haapaa. Siellä oli lasten tapana leikkiä jumalanpalvelusta, ja Tomas, Eirik-papin nuorin tyttärenpoika, nousi kivelle ja messusi kuin isoisänsä, pirskoitti vihkivettä ja kastoi, milloin kallionkoloissa oli sadevettä. Mutta menneenä syksynä kävi heille kerran huonosti. Tomas oli ensin vihkinyt Kristiinan Arnen kanssa -- Arne oli vielä niin lapsekas, että hän joskus pujahti toisten joukkoon kun pääsi töiltään. Sitten otti Arne kiinni porsaan, joka juoksenteli tiellä, ja se kannettiin kastettavaksi. Tomas voiteli sen mudalla, pisti sen vesilätäkköön matkien isoisänsä eleitä, messusi latinaksi ja torui sanankuulijoita siitä, etteivät he uhranneet tarpeeksi kirkolle -- jolloin lapset nauroivat, sillä he olivat kuulleet isojen puhuvan Eirikin pohjattomasta ahneudesta. Ja mitä enemmän he nauroivat, sitä hassummaksi Tomas yltyi, kunnes hän viimein sanoi, että tämä lapsi oli siitetty pitkänpaaston aikana ja että heidän tuli maksaa sakkoa papille ja kirkolle syntinsä tähden. Silloin nauroivat isommat pojat aivan ulvomalla, mutta Kristiinaa rupesi niin kauheasti hävettämään, että hänelle nousi itku kurkkuun, kun hän seisoi siinä porsasta pidellen. Ja heidän leikkiessään sattui nyt niin hullusti, että Eirik itse ratsasti siitä ohi palatessaan matkoiltaan. Kun hän näki, mitä lapset touhusivat, hyppäsi hän alas hevosen selästä, työnsi pyhät kalut Benteinille, vanhimmalle tyttärensä pojalle, joka oli ollut hänen mukanaan, niin rajusti, että Bentein oli pudottaa maahan hopeakyyhkysen, missä pyhä leipä, Vapahtajan ruumis, oli; pappi ryntäsi lasten joukkoon ja pieksi heistä niin monta kuin käsiinsä tavoitti. Kristiina pudotti porsaan, joka lähti vinkuen lipittämään tietä pitkin, kasteliinan laahatessa maata, ja papin hevoset nousivat takajaloilleen pelästyksestä; pappi pieksi Kristiinaakin niin että tämä kaatui, ja potkaisi vielä jalallaan lonkkaan niin pahasti, että se oli kipeä monta päivää. Silloin Lauritsa tuumi, että Eirik-pappi oli ollut liian ankara Kristiinaa kohtaan, tämä kun oli niin pieni. Hän sanoi tahtovansa puhua papille asiasta; mutta Ragnfrid pyysi, ettei hän tekisi sitä, sillä eihän lapselle ollut tapahtunut muuta kuin oikeus ja kohtuus, koska tämä kerran oli ollut pilkanteossa mukana. Silloin ei Lauritsa enää puhunut enempää asiasta, mutta hän antoi Arnelle sellaisen selkäsaunan, ettei tämä vielä eläessään ollut mokomaa maistanut.

Heidän ratsastaessaan saman kiven ohi nykäisi nyt Arne Kristiinaa hihasta. Puhua hän ei tohtinut Lauritsan tähden, hän vain irvisti, hymyili ja läimäytti takapuoltaan. Mutta Kristiina painoi häpeissään alas päänsä.

Tie puikahti tiheään metsään. He ratsastivat Hammeraasin alalaitaa; laakso kävi ahtaaksi ja pimeäksi ja joen jymy kuului selkeämmin ja vihaisempana; kun he ohimennen näkivät vilahduksen Laagenista, pauhasi se jäänvihreänä ja vaahtoa puskuttaen kallioseinien välissä. Molemmin puolin kasvoi sakeanaan havumetsää, rotko oli pimeä ja ahdas ja peloittava, ja siellä kävi kylmä viima. He ratsastivat toiselle puolen vievää porrasta kohti, ja näkivät kohta joen yli vievän sillan alhaalla laaksossa; onkalossa sillan alla asui Ahti; Arne alkoi kertoa Kristiinalle siitä, mutta Lauritsa kielsi ankarasti poikaa puhumasta sellaisia metsässä. Heidän jouduttuaan sillalle hyppäsi isä alas hevosen selästä ja kävi taluttamaan sitä kuolaimista, tukien toisella kädellään lasta vyötäisiltä.

Tuolla puolen joen alkoi äkkijyrkkä ratsastuspolku, ja miesten täytyi laskeutua kävelemään; mutta isä nosti Kristiinan eteenpäin satulassa, niin että tämä saattoi pitää kiinni satulansangasta ja ratsastaa yksin Guldsveinenillä.

Yhä uusia vuorenjullia ja sinertäviä kyöpeleitä valkoisine lumiläikkineen ilmestyi tunturiseinien takaa sitä mukaa kuin he etenivät, ja äkkiä näki Kristiina puiden välitse vilahduksen rotkon pohjoispuolisesta seudusta, ja Arne osoitti sormellaan taloja, jotka ilmestyivät esiin, mainiten kunkin nimen.

Viimein he tulivat ylänteellä olevalle pienelle tuvalle.

He pysähtyivät aidan luokse. Lauritsa huikautti tulohuudon, joka kimmahteli kaikuna vuoren seinästä toiseen. Kaksi miestä saapui juosten alas peltotilkkujen keskitse. Ne olivat mökin molemmat pojat. Nämä olivat taitavia tervanpolttajia, ja Lauritsa oli tullut pestaamaan heitä itsellensä miilumiehiksi. Poikien äiti tuli perästä, kantaen suurta maitokulhollista kellarista, sillä oli tullut kuuma päivä, kuten miehet olivat ennustelleet.

"Näin, että sinulla oli matkassa tyttäresi", sanoi vaimo tervehdittyään vieraita, "ja tahdoin tulla katsomaan. Otapa pois tuo hilkka, hänellä kuuluu olevan niin kaunis tukka."

Lauritsa teki kuten vaimo pyysi ja Kristiinan tukka valui hänen ylitsensä satulaan asti. Se oli paksu ja keltainen kuin kypsä vehnä. Isrid, vaimo, koetteli sitä ja sanoi:

"No kyllä näen, ettei huhu ole puhunut päättömiä tästä pikku tytöstäsi -- niin on kuin liljankukka ja ritarin lapsia. Lempeät silmätkin on tällä -- hän on sinun näköäsi eikä Gjeslingien. Suokoon Luoja sinulle iloa lapsestasi, Lauritsa Bjørgulfinpoika. Ja Guldsveinenin selässä sitä istutaan niin suorana kuin hoviherra", pisti hän leikiksi Kristiinan juodessa maitoa.

Lapsi punastui ilosta, sillä hän tiesi, että isää pidettiin komeimpana miehenä laajalla alueella, ja tämä olikin näöltään kuin ritari seisoessaan miestensä keskessä, vaikka oli puettu kuin talonpoika, kuten hänen tapansa oli arkioloissa. Hänellä oli joltisenkin leveä ja lyhyt vihreäksivärjätystä sarasta valmistettu mekko, joka oli avoin kaulasta, josta näkyi paita; kengät olivat värjäämättömästä nahasta, ja päässä hänellä oli vanhanaikainen, leveäreunainen villahattu. Koristeita hänellä ei ollut muita kuin sileä hopeasolki vyössä ja pieni hely paidankauluksessa; kaulassa näkyi sitäpaitsi kultaketju. Lauritsa kantoi sitä aina, siinä riippui kultaristi, johon oli juotettu suuria vuorikristalleja; ristiä kävi avaaminen ja siinä oli kappale pyhän rouva Elin Skøvden kääriliinaa ynnä joku hiuskarva, sillä Laamanninpojat laskivat sukunsa polveutuvan eräästä tuon autuaasti edesmenneen rouvan tyttäristä. Mutta metsällä tai peltotyössä ollessa oli Lauritsan tapana pistää risti paljaalle rinnalleen, jottei kadottaisi sitä.

Mutta karkeissa arkivaatteissaankin hän oli jalosukuisemman näköinen kuin moni kuninkaan ritari ja henkivartiomies juhlatamineissaan. Hän oli hyvin komea ryhdiltä, pitkä, leveä lavoista, kapea lantioilta; pää oli pieni ja uljas-asenteinen, ja hänellä oli kauniit, pitkänsoikeat kasvot -- paraiksi täyteläiset posket, sirosti pyöristyvä leuka ja hyvin muodostunut suu. Ihon väri oli vaalea, punakka poskipäiltä, silmät olivat harmaat ja tukka paksu, sileä ja silkinhieno.

Hän jäi juttelemaan Isridin kanssa tämän asioista ja kysyi muun ohessa myös Tordista, Isridin sukulaisvaimosta, joka hoiti Jørundgaardin karjalaidunta tänä kesänä. Tämä oli vasta saanut lapsen; Isrid odotti vain tilaisuutta päästäkseen taatussa seurassa metsän läpi tämän luokse, hakeakseen pojan alas laaksoon kastettavaksi. Lauritsa sanoi silloin, että hänen sopi lähteä heidän kanssaan tunturille: hän aikoi palata seuraavana iltana, ja saattoi olla hyväkin Isridille ja tuolle kastamattomalle lapselle, että heillä oli näin monta vankkaa miestä turvanansa.

Isrid kiitti: "Totta puhuen minä olen juuri odottanutkin teitä. Me kyllä tiedämme, me ylämaan köyhät, että sinä teet ystävän palveluksen milloin voit, kun tulet tänne." Hän juoksi tuvalle noutamaan eväsmyttyä ja vaippaa.

Asianlaita oli sellainen, että Lauritsa viihtyi hyvin tämän pikkuväen parissa, joka raivasi ja hoiteli uutismaita takalistolla; heidän seurassaan hän oli aina iloinen ja leikkisä. Hän keskusteli heidän kanssaan metsäneläimien tavoista ja retkistä ja monenmoisesta taikuudesta, jota oli havaittu niillä mailla. Ja hän auttoi heitä auliisti neuvoilla ja töillä, tarkasti kipeän karjan, seurasi miehiä pajaan ja hakkuutöihin eikä säästänyt suunnattomia ruumiinvoimiansa, kun joku kivi tai juurikko istui liian tiukassa. Siksi nämä ihmiset aina ilolla ottivat vastaan Lauritsa Bjørgulfinpojan ynnä tämän ison, punertavan oriin Guldsveinenin, joka oli hänen ratsuhevosensa. Se oli komea eläin, karva kiiltävä kuin peili, harja ja häntäjouhet valkoiset ja silmät vaaleahkot -- se oli voimakas ja rohkea, kuulu kautta laakson, mutta Lauritsalle lempeä kuin lammas; tämä sanoikin rakastavansa sitä niinkuin nuorempaa veljeä.

Ensimmäinen tehtävä oli lähteä katsomaan Heimhaagenin vartioroviota. Sillä kovina sota-aikoina, satakunta vuotta sitten ja enemmänkin, olivat talonpojat joissakin paikoin laaksojen varsilla alkaneet rakentaa tuntureille rovioita, jotka muistuttivat rannikkoseudun merkkitulia; nämä laaksojen vartiotulet eivät vain kuuluneet vakituiseen maanpuolustukseen. Niitä hoiteli talonpoikaisjärjestö, ja näiden kahden veljeksen oli määrä pitää sitä vuoronperään kunnossa.

Heidän saapuessaan ensimmäiselle laitumelle päästi Lauritsa irti kaikki hevoset, kuormajuhtaa lukuunottamatta, ja nyt alkoi jyrkkä kiipeäminen jalkapolkua ylös. Ei kestänyt kauan, ennenkuin metsä muuttui raivaamattomaksi. Suuret hongat seisoivat paljaina kuin luiset rangat veteliköissä -- ja Kristiina näki kaikkialla alastomia kalliohuippuja taivaankantta vasten. Pitkät matkat kävi kulku vieremien välitse ja väliin juoksi vuoripuro polun uomassa, joten isän täytyi kantaa häntä. Tuuli puhalsi raittiisti ja esteettömästi täällä ylhäällä, ja maa oli sinisenään mustikoita. Mutta Lauritsa sanoi, etteivät he nyt voineet jäädä niitä poimimaan. Arne juoksenteli milloin ensimmäisenä, milloin viimeisenä, taittoi marjanvarsia Kristiinalle ja kertoi kenen mikin laidun oli, jonka he metsässä sivuuttivat -- sillä koko Høvringsvangen kasvoi metsää siihen aikaan.

Nyt he seisoivat viimeisen pyöreän ja paljaan tunturikupuran alla ja näkivät ilmaa vasten suuren hirsirovion ja alempana kalliokielekkeen alla vartiokojun.

Kiivettyä tunturin laelle tarttui tuuli heihin ja heidän vaatteisiinsa -- Kristiinasta tuntui ihan siltä, kuin jokin täällä ylhäällä asuva elävä olento olisi ottanut heidät vastaan ja tervehtinyt heitä. Tuuli vinkui ja tohahteli heidän kulkiessaan Arnen kanssa sammallaattoja pitkin. Lapset kävivät istumaan erään kielekkeen nokkaan ja Kristiina tuijotti ympärilleen silmät ihmetyksestä pyöreinä -- hän ei ollut ikinä kuvitellut maailmaa niin suureksi ja laveaksi.

Kaikkialla oli metsänpeittämiä pörhöisiä tunturikönkäitä; laakso oli vain kuin rako mahtavien tunturien lomassa ja sivulaaksot olivat vielä ahtaampia rakoja; niitä oli monta, mutta sittenkin jäi niiden luku vähäiseksi vuorimaailman rinnalla. Joka puolelta työntyi metsän peitosta harmaita kallioita, jotka kasvoivat kirjavanaan keltaista jäkälää, ja kaukana taivaan reunassa päilyi sinitunturi valkoisine lumijuovineen, sekaantuen harmaansinisiin ja valkoisiin kesähattaroihin. Mutta luoteessa, lähellä heitä -- ihan tuossa laidunmetsän takana -- oli kummallinen röykkiö mahtavia kallioita, joiden syrjiin oli kasaantunut uutta lunta. Kristiina ymmärsi niiden tarkoittavan Raanekampeneita, joista hän oli kuullut kerrottavan, sillä ne muistuttivat selvästi suurta sikalaumaa, joka oli menossa sisämaahan, takapuoli kirkonkylää kohti. Ja kuitenkin sanoi Arne sinne olevan puolen päivän ratsastusmatkan.

Kristiina oli luullut, että kunhan hän vain pääsisi yli kotitunturin laidan, ilmestyisi sieltä heti toinen kylä, samanlainen kuin heidän oma kylänsä, jossa oli taloja ja kartanoita; ja häntä kouraisi niin kummasti sydänalasta kun hän huomasi, kuinka pitkät matkat oli ihmisasuntojen välillä. Hän näki laakson pohjalla pilkoittavat pienet vihreät ja keltaiset täplät ja pikkuruiset aukeat tunturimetsässä harmaine talopilkkuinensa; hän alkoi laskea niitä, mutta päästyään kolme kertaa kahteentoista ei hän enää jaksanut pitää mielessään niiden lukua. Ja kuitenkin olivat ihmisasumukset kuin tyhjä nolla tuntureiden keskellä.

Kristiina tiesi, että isoissa metsissä oli susia ja karhuja ja että tunturien sisällä oli peikkojen ja maahisten ja keijukaisten asunto, ja häntä alkoi peloittaa, sillä kukaan ei tiennyt paljonko niitä saattoi olla, mutta varmaan niitä oli paljon enemmän kuin ihmisiä. Silloin hän huusi isää, mutta tämä ei tuulessa kuullut hänen ääntään -- hän oli vierittämässä miesten kanssa isoja kiviä ylös harjanteelle hirsirovion tueksi.

Mutta Isrid tuli lasten luokse ja näytti Kristiinalle, missä Vaagen länsitunturi oli. Ja Arne osoitti sormellaan Harmaatunturia, missä peuranajajat houkuttelivat pyydystettävän saaliinsa syviin hautoihin, ja missä kuninkaan haukanpyytäjät asuivat rauniomajoissa. Siihen toimeen halusi Arnekin antautua -- mutta silloin hänen oli myöskin opittava harjoittamaan linnut metsästykseen -- ja hän levitti kätensä kuin lähettäen haukan lentoon.

Isrid pudisti päätään.

"Se on rumaa elämää, Arne Gyrdinpoika -- äidillesi olisi suuri suru jos rupeaisit haukanpyytäjäksi. Sinne ei pääse yksikään mies kohtaamatta pahimpia ihmisiä ja mellastelijoita, jotka ovat ihmistäkin pahemmat."

Lauritsa oli tullut heidän luokseen; hän oli kuullut viimeisen:

"Niin", sanoo hän, "siellä on useampia kuin yksi huonekunta, joka ei maksa veroa ja kymmenystä --"

"Niin, sinähän se olet nähnyt yhtä ja toista, Lauritsa", mairitteli Isrid. "Sinä, joka olet ollut niin kaukana tuntureilla."

"Olehan -- olehan", sanoi Lauritsa venytellen. "Ehkäpä tiedän jotain -- mutta ei minun mielestäni pidä puhua sellaisista. On suotava niille, jotka ovat kadottaneet rauhan ihmisten ilmoilla, se rauha, minkä nämä voivat löytää tunturien koloissa, se on minun ajatukseni. Ja minä olen kuitenkin nähnyt keltaisia peltoja ja kauniita heinäniittyjä siellä, missä ei kukaan tiedä laaksoa olevan -- ja karjaa ja katraita, joista en tiedä, ihmistenkö ne olivat vai minkä --"

"Niin aivan", sanoo Isrid. "Karhu ja hukka saavat syyn sen karjan katoamisesta, joka ei tule takaisin karjatuvalle, mutta pahempia ryöväreitä tiedetään tunturilla piilevän kuin eläimet."