Part 3
— Kaikkivaltiaan Mitrasjärjestön rakkaat veljet! Illuminaatit! Niin oppipojat, kisällit kuin mestaritkin!
Maailmoiden rakennusmestari, joka lähetti valon sieluihimme ja antoi meille vapaan tahdon, olkoon kanssanne!
Veljet, olemme kokoontuneet tänne tuomitsemaan vihollisiamme!
Kaikkivoipa Mitrasjärjestömme, jota myöskin nimitetään illuminaattijärjestöksi, pitää ylhäisimpänä tehtävänään maailman puhdistamisen kaikesta siitä pimeydestä ja tietämättömyydestä, jota valtaistuimet ja kirkot aiheuttavat! Mutta jos haluamme edelleen jatkaa tätä tietä, on meidän poistettava esteet, joita tiellemme tulee.
Sen, joka on meitä vastaan, on kaaduttava! —
Näinmuodoin kutsun veli syyttäjää lausumaan ilmoituksensa.
Jos hän voi nimittää jonkun henkilön, olkoonpa tämä mies tai nainen, vanhus tai lapsi, joka työskentelee meitä vastaan, astukoon hän esiin!
Istuvain joukosta nousi muuan tuntematon sekä astui pöydän ääreen.
— Syytän Kristiina Vaasaa, Ruotsin valtakunnan entistä kuningatarta!
Kuulkaa sanojani:
Kieltäytyessään avioliitosta Zweibrückenin Kaarle Kustaan kanssa Kristiina Vaasa on tehnyt asiallemme suurta vahinkoa, sillä zweibrückeniläinen ylimys, kunnianarvoisa veljemme, on jäänyt naimattomaksi, koska hän yhä vielä kantaa Kristiina Vaasan kuvaa sydämessään.
Jos hän kuitenkin kuolee lapsettomana, joutuu kruunu suvun eräälle sivuhaaralle ja näinollen raukeavat tyhjiin kaikki hänen ponnistuksensa Euroopan valtaistuinten kaatamiseksi ja yhtenäisen Euroopan luomiseksi, Euroopan, jossa me olemme herroja, aivan niinkuin ijäiseen valoon menneen veljemme Henrik IV:n bourbonilaisen suunnitelmat olivat tuomitut raukeamaan tyhjiin.
Sitäpaitsi syytän Kristiina Vaasaa eräästä toisestakin rikoksesta:
Hän on ottanut uskotuikseen jesuiittoja, jotka taistelevat mitä ankarimmin niin hyvin meitä kuin kaikkia muitakin salaisia järjestöjä vastaan! Hän, joka ei aikaisemmin tuntenut muuta raamattua kuin filosofinsa, on muuttunut jumaliseksi ja on siten huonona esimerkkinä kaikille niille, jotka näkivät ja näkevät hänessä esikuvansa. Hän lujittaa, kirkon valtaa!
Siksi hän on ansainnut kuoleman! — Pyyhittäköön hänen nimensä elävien riveistä niinkuin minä hajoitan tuuliin hänen kuvansa tuhan!
Puhuja vaikeni tuokioksi ottaakseen kaapunsa taskusta kokoonkäärityn pergamenttirullan, joka osoittautui karkeatekoiseksi hiilipiirrokseksi ja jonka hän vei seitsenhaaraisen kynttiläjalan liekkeihin.
Punaiset liekkikielekkeet nuolivat tuossa tuokiossa kuvaa, iskeytyen tulisina kynsinä sen silmiin, otsaan ja suuhun. Hiiltyneet hiukkaset lennähtivät hopealautaselle, jota ensimmäinen puhuja piteli varovaisena kynttilän alla.
Hänen käsistään otti syyttäjä maljakon ja puhalsi hiiltyneeseen pergamenttiin, niin että tuhka lensi joka puolelle. Sitten hän jatkoi:
— Niinmuodoin vaadin minä kunnianarvoisaa veli suurmestaria sanomaan sanansa, jotta kokous sen kuulisi!
Suurmestari — sama henkilö, joka oli avannut looshikokouksen — nousi vaivalloisesti seisaalleen ja tuki itseään molemmin käsin pöydän levyyn.
— Rakkaat veljet! Illuminaatit, niin oppipojat, kisällit kuin mestaritkin!
Kaikki olette kuulleet veli syyttäjän sanat! Tuntemattoman veljen pääkallon edessä hän on lausunut syytöksensä ja polttanut syytetyn kuvan siroittaen sen tuhan tuuliin, niin ettei ainoakaan tuhkahiukkanen enää toista tapaisi!
Kristiina Vaasa, jota jo kauan olemme katselleet epäilyksellä — senvuoksi annoimme jo Brysselissä hänen seuralaiseksensa erään veljen — _on_ vikapää kuolemanrangaistukseen, johon kaikkivaltiaan veljeskuntamme kokous hänet täten tuomitsee!
Tämän kirjan kautta — hän löi oikealla kädellään pergamenttikantista kirjaa, — joka on sinetöity Salomonin sinetillä ja joka sisältää kaikkivoivan veljeskuntamme lait, olkoon se vannottu!
Älköön veljeskuntamme käsi kirvotko hänen yltänsä, ennenkuin hänet on kaadettu! Jos kaikkeinrakkaimmat veljet, niin hyvin oppipojat, kisällit kuin mestaritkin, ovat samaa mieltä, niin odotan heiltä merkkiä!
Mykkinä kaikki kolmekymmentä nousivat ja veivät kätensä kaulalleen ikäänkuin olisivat leikanneet sen näkymättömällä veitsellä.
Taaskin puhuja soitti hopeakelloa.
— Kiitän veljiä! Kokous on päättynyt! — Pyydän kuitenkin veljiä tuomion täytäntöönpanijaa sekä tuomaria luokseni neuvotellakseni heidän kanssansa tähdellisistä asioista.
4.
Siellä, missä Hohensattelin ryhmyiset kalkkikiviharjanteet kallistuvat mahtavina Innsbruckin kaupunkia kohden Tiroolissa, seisoi eräänä heleänä kesäpäivänä vuonna 1655 eräs hintelä mieshenkilö, jonka olemusta olisi miltei voitu sanoa kääpiömäiseksi.
Hän oli talonpoikaispuvussa, päässä hänellä oli leveälierinen tirolilaishattu komeine teerensulkineen, ja ankarasta helteestä huolimatta hänellä oli vaippa toisella hartiallansa.
Miehen kasvot olivat kellahtavat ja hiutuneet. Matalan otsan varjosta nousi terävä nenä valtavana, miltei hipoen luisevia, ulkonevia poskipäitä. Tuuheiden, ylöspäin kaartuvain kulmakarvain alla liekehti pikimusta, luihu silmäpari tähyillen pahanilkisenä ja hiuduttavana kesäpäivän ihanuutta.
Tämä eriskummallinen miekkonen odotti kaikesta päättäen jotakuta, sillä tuontuostakin hän kaivoi lyhyen, vihreän nuttunsa taskusta kallisarvoisen kellon, "Nyrnbergin munan", jolla nimellä hovikelloseppä Vitzalter oli tuonut kellot käytäntöön Praagista.
Pikkumies astuskeli uupumattomana edestakaisin. Hänen leveästä, pöhöttyneestä suustansa kuului käsittämätöntä muminaa, joka ei varmastikaan ollut mitään siunausta, ja kiihtyneenä hän huitoi lyhytsormisia käsiään. Vihdoin hän totesi, että Brandjochilta päin lähestyi tomupilvi, ja ennen pitkää hän jo erotti miehenkin, joka ratsasti mustalla hevosella Hohensattelin solaan. Vain jokunen minuutti, ja ratsastaja oli ennättänyt hänen luoksensa.
Tulijan asu oli upea ja ylhäinen, mutta niin hyvin nuttu kuin saappaatkin olivat valkean pölykerroksen peittämät — merkkinä siitä, että hänellä oli ankara ratsastusmatka takanansa.
— Oletteko veli Jakobus Eisenlohr, keisarillisen Innsbruckin kaupungin kaupunginkirjuri?
Kitukasvuinen otti vaieten hatun päästänsä ja yritti kumarruksentapaista.
— Antakaa minulle siinä tapauksessa merkki ja tunnussana.
Taas kohotti kitukasvuinen oikeata kättään, painoi sen ensin matalaa rintaansa vasten ja asetti sitten sormensa haralleen.
— Tunnussanan on kaikkien maailmoiden rakennusmestari kirjoittanut näkeväin sydämiin, kähisi hän hiljakseen.
— Hyvä! Kuulkaa siis kunnianarvoisan mestarin käsky: Ruotsin kuningatar Kristiina lähestyy seurueineen ja hovilaisineen keisarin kaupunkia lausuakseen uskontunnustuksensa hampurilaiselle Luukas Holsteinille. Tehän tiedätte, minkä vuoksi salainen veljeskuntamme on ryhtynyt taistelemaan tuota kuninkaallista houkkaa vastaan! Vapaan ihmisyyden hän tahtoo pusertaa pakkopaitaan, niin ettei kehitykselle jää tilaa lainkaan. Korkea mestari on sitäpaitsi päättänyt, että hänet on raivattava tieltä! Kuitenkin niin, ettei veljeskunnan ylle lankea epäilyksen varjoakaan. Tuomio on pantava täytäntöön jo Innsbruckissa, mikäli tilaisuus sallii! Oletteko ymmärtänyt?
Taas kähisi kitukasvuinen hiljaisen myöntymyksensä.
— Kuningattaren hovikuntaan on lähetetty muuan veli, jonka mielipiteet teidän on tarkoin otettava huomioon! Hänen kanssansa voitte keskustella kaikista tähdellisistä seikoista. Onko asia selvä!
— Olen kuullut käskynne!
— Sitten on kaikki hyvin! Matkustan nyt kuningattaren luokse, niin ettei poissaoloni vaikuta silmiinpistävältä. Kaikkien maailmoiden rakennusmestari suojelkoon teitä!
— Olkoon hän niin teidän kuin kaikkien muidenkin veljien kanssa!
Vieras oli jo heilauttanut itsensä ratsunsa selkään.
Kannusten painallus vain — ja hän kiiti jo sinne, mistä oli tullutkin. Mutta kitukasvuinen kietoutui entistä paremmin vaippaansa.
— Katsotaanpa, eikö tämä kuninkaallinen vieraskäynti vihdoinkin tuota niitä kiliseviä guldeneita, joita kirjuri Jakobus Eisenlohr niin kipeästi tarvitsee? mumisi hän itsekseen.
* * * * *
Innsbruckilaiset olivat kovapäistä väkeä, eikä heidän kalloihinsa juuri tahtonut mahtua sellaista, mitä he eivät voineet käsittää. Suhtautuen juhlimiseen vastahakoisesti he seisoskelivat nyreinä kaupungin kaidoilla kaduilla katsellen muurareita, jotka laittoivat riemuportteja kaikille toreille ja kadunristeyksiin ruotsalaisen majesteetin varalta.
— Maksaa taas kauniit rahat — — — ja me, kuiviin imetyt porvarit, joudumme suorittamaan laskut, mellasti punakkana muuan kunniallinen käsityöläismestari, joka tuli parhaillaan "Mustasta Karhusta".
— Ja mitä varten — mitä varten tämä kaikki? puuttui puheeseen muuan rento räätäli. — Koska joku luterilainen on palannut ainoaan oikeaan uskoon. Sehän on vain oikein ja kohtuullista eikä kaipaa minkäänlaista palkitsemista!
— Aivan oikein, herrat! — — Mutta uskaltakaapa vain esittää valituksianne keisarillisen hovikanslian herroille. — Kylläpä saisitte korvillenne! Sanon sen teille — ja kaupunginkirjurina olen asioista perillä!
— Ah — tehän siinä olettekin, herra sihteeri Eisenlohr? — Aivan oikein — tehän sen tosiaan tiedätte! Mutta mitä tässä mahtaisi, mihinkä voisimme ryhtyä?
— Mihinkäkö voisitte ryhtyä, kysytte!
Kaupunginkirjuri oli hypännyt ketteränä istumaan kaivon kividelfiinin selkään ja heilutteli hämähäkkimäisen laihoja jalkojaan ilmassa.
— Kuulkaahan! Te tiedätte, että arkkiherttua toimeenpanee ylihuomenna ruotsalaiselle kuningattarelle linnassa naamiojuhlan, josta pitäisi tulla suurenmoinen. Kuudelle päättäväiselle miehelle kykenen hankkimaan pääsyn juhlaan. — Kokoontukoot innsbruckilaiset sitäpaitsi juhlapaikan porttien ääreen. Sillä aikaa kuin nuo kuusi — minä huolehdin kyllä hyvistä naamioista — esittävät juhlasalissa vastalauseensa kuningattaren käynnin pitkittymisen johdosta, huutavat porvarit torilla yhteen ääneen: "Alas ruotsalainen kuningatar, hyvinvointimme hävittäjän Kustaa Adolfin tytär!" Saatte nähdä, hyvät ihmiset, miten nopeasti hän on matkustava matkoihinsa, tuo jäämaan neitsyt! — Ja te — te voitte sitten tyytyväisinä hieroskella kämmeniänne, sillä eihän teidän enää tarvitse maksella hopeaguldeneita, jotta ruotsalainen majesteetti saisi pitää iloa kustannuksellanne!
Myöntymyksen kohinasta, näkyi, että kaupunginkirjurin tuumaan suhtauduttiin myötämielisesti. Kuulijain ryhmä oli sillä välin niin kasvanut, että katu oli miltei sulkeuksissa. Uteliaita työntyi lähemmäksi yhä enemmän ja enemmän, lihamarkkinoilta tulevat tyytymättömän näköiset vaimot jäivät seisomaan ja nyökkäilivät myöntymystään.
— Oikeassa olette, miehet! Älkää unohtako, että ruotsalainen on huseerannut Itävallan maassa pirun lailla. Jos kerran mieheni täytyi antaa henkensä taistellessaan Tillyn joukoissa Kustaa Aadolfia vastaan, ei tyttären pidä täällä juhliman. Lähteköön hän kaupungista, jolle hänen isänsä on tuottanut niin suurta kurjuutta!
— Lähteköön hän kaupungista! innostui väkijoukko huutamaan.
— Aivan niin, ihmiskullat! — Muistakaa aina sitä, kuinka vilja on kallistunut suuren sodan jälkeen, kuinka lihanhinnat ovat kavunneet niin korkealle, että sunnuntainakin voitte keittää vain kuivia maaomenoita, joita meille on tuotu Amerikan maasta. — Mutta enpä halua kiihoittaa teitä tekoihin, joista ette itse vastaisi. Toimikaa niinkuin hyväksi näette! Jos kuitenkin punnitsette sanojani ja miellytte niihin, on teidän tarkoin niistä vaiettava! Mutta kaupunginkirjuri Jakobus Eisenlohria voitte puhutella joka päivä auringonlaskun jälkeen Puukupin kapakassa!
* * * * *
Innsbruckin linnassa työhuoneessaan, jonne hän lyhyen käyntinsäkin ajaksi oli koonnut latinalaisia ja kreikkalaisia klassikoita, oppineita kirkkoisiä ja muita kirjailijoita käsittävän huomattavan kirjaston, istui Kristiina iltapuhteella silmäillen miettiväisenä polvillansa olevaa pergamenttia. Upsalasta lähetetty hovikuriiri oli tuonut sen samana aamuna, ja sen sisällys oli kuningattaresta kaikesta päättäen tärkeä, sillä hän luki sitä yhä uudelleen ja uudelleen.
— Rakas kuningatar Kristiina, oli siihen kirjoitettu vapisevalla vanhuksen käsialalla, — vai saako vanha opettajasi entisten aikain tapaan sinutella sinua, hyvä, uljas lapseni? — Siitä pitäen kuin lähdit luotamme ja luovuit isäisi uskosta on kovakouraisesti käyty käsiksi iäkkääseen opettajaasi Johannes Matthieehen. — Älä kuitenkaan uskokaan vanhan opettajasi sentähden olevan sinuun vihastunut! Olenhan kaiken aikaa tuossa kauheassa sodassa, jonka sain elää miltei kauttaaltaan, alituiseen rukoillut Jumalaa yhdistämään kristikunnan! Ja koska raihnainen ruumiini ei enää tunnu vainoojaini mielestä heidän kostosuunnitelmiinsa soveliaalta, olen viime viikkoina saanut olla rauhassa! Mutta, sinulle he ovat aivan erikoisesti vihoissaan, hyvä, uljas lapseni! Ja hanhensulkani miltei kieltäytyy kirjoittamasta sanojani: he suunnittelevat sinulle turmiota!
Meibom, jonka: kyllä hyvästi muistat, kertoi salaa minulle asiasta, hiljattain. Hän on kummallinen eläjä, mutta vilppiä hänessä ei ole. Kaiketi tiedät, että hän kuuluu Mitras-järjestön mahtavaan, salaiseen veljeskuntaan, jonka päämiehenä on Schering Rosenhane, mies, joka on peräti arvoton Ruotsinmaan kansleriksi! Tämä järjestö, joka on levinnyt kautta maailman, on nyt päättänyt perikatosi! Kaiken takana on Rosenhane, siitä panen harmaan pääni pantiksi!
Meibom tuli asian johdosta pidetyn kokouksen jälkeen perin kiihtyneenä vaatimattomaan majaani ja ilmaisi minulle asian. Miesparan oli vannottava kymmenin kaamein valoin, ettei hän ilmaisisi mitään kokouksessa näkemästään tai kuulemastaan. Ja sinun tähtesi hän rikkoi valansa, Kristiina! Mietihän toki!
Ah, ihanaa on saada lähimmäisiltään osakseen sellaista rakkautta, kuin sinä saat!
Mutta, kuule minua nyt tarkoin:
Meibom on ilmaissut minulle tämänkin. Hovikuntaasi on varmastikin pujahtanut vihamiehiä, jotka etsivät turmiotasi. Ole senvuoksi varuillasii, Kristiina, ja muista aina varoitustani! Onhan sinulla kylläkin Magnus luonasi, ja se rauhoittaa minua! Lausu hänelle sydämelliset terveiset, valvokoon hän sinua valppaasti!
Monet hartaat terveiset sinulle itsellesi vilpittömältä ja uskolliselta opettajaltasi.
Johannes Matthielta.
Raskaasti huoahtaen Kristiina laski pergamenttilehden kädestänsä. Mikäli hänen, vanhan opettajansa sanat olivat tosia — eikä hän sitä epäillytkään — oli hän vihollisten ympäröimä!
Mutta kuka mahtoi tahtoa hänelle pahaa? Kuka oli mies, jonka salainen veljeskunta oli valinnut aseeksensa?
Hän muisti äkkiä varoituksen sanat, jotka kreivi Magnus oli kuukausia sitten hänelle lausunut. Siitä pitäen hän, Kristiina, oli yhä enemmän laiminlyönyt entistä ystäväänsä, oli kaikkina näinä pitkinä kuukausina, tuskin suonut hänelle katsettakaan.
Italialaisen katseet paloivat paljon kuumemmin kuin hänen ruotsalaisen ystävänsä uskolliset silmät, ja kreivi Magnuksen kyetessä sopertamaan vain raskasmielisiä sanoja sai conte Erminion siro, tulinen puhetaito hänen sielunsa kuumenemaan.
Conte Erminio!
Olisiko tämä lopultakin vihamies, joka vainosi hänen henkeänsä? Kristiina tunsi sydämensä hetkeksi taukoavan lyömästä. Mutta oitis senjälkeen hän moitiskeli itseänsä houkaksi! Olisiko hänen pyhyytensä paavi suositellut conte Erminiota, ellei hän olisi tiennyt, että kreivi oli vilpittömästi kiintynyt heihin molempiin? Ja eikö tuomioherra Luukas Holstein, jolle hän oli tehnyt uuden uskontunnustuksensa, ollutkin suuresti ylistänyt italialaista?
Ja sitten: conte Erminio _rakasti_ häntä. Rakasti häntä etelämaisen sydämensä koko hehkulla ja intohimolla. Italialaisen rakkaus tosin oli rohkeata, tunkeilevaa; hän, Kristiina, tunsi olevansa kuin palvelustyttö toisin hetkin, kun hänen oli pakostakin painettava katseensa maahan noiden hehkuvain katseiden tieltä. Ja sittenkin, huomispäivän suurissa tanssiaisissa oli kreivi luvannut valmistaa hänelle aivan erikoisen yllätyksen! Mikä tämä yllätys sitten mahtoi olla?
Miettiväisenä hän nojasi päätään kättään vasten. Samassa kajahti käytävästä miesmäisten askelten ääntä, ovet temmattiin auki, ja kynnyksellä seisoi italialainen kreivi.
— Niin ajatuksiinsa vaipuneenako, kuningattarista kaunein?
Hieman keimailevasti Kristiina katsahti tulijaan. Tämän äänessä oli lumoava soinnahdus, jonka tenhoa Kristiina ei milloinkaan täysin kyennyt vastustamaan.
— Mietin yllätystä, jonka kavaljeerini on huomenna minulle luvannut!
— Ja minä olen saapunut kysymään naisista viehkeimmältä, millaisessa naamiopuvussa hän ihanuudessa vie huomenna voiton kaikista muista naisista?
— Se on vastoin sopimusta, conte Erminio! Tiedättehän sangen hyvin, että se on salaisuus, jota ainoakaan nainen ei ilmaise kavaljeerillensa ja suosikillensa. Teidän on etsittävä minut, kreivi, ja jos niin on kuten minulle liiankin usein vakuuttelette, että askeleistani, vartalostani, tukkani väristä voisitte tuntea minut tuhannen joukosta, voitte huomenna todistaa sananne tosiksi!
Sentinellin tummien kulmain väliin uurtui silmänräpäyksen ajaksi poikittainen, ärtymystä todistava ryppy. Oitis karehti hänen suupielissään kuitenkin taas hurmaava hymy.
— Huomenna toivon voivani antaa teille todisteen siitä, että tuntisin teidät tuhansien joukosta; sen vuoksi en ole kysynyt! Ellette kuitenkaan etukäteen ilmaise minulle naamiopukuanne, on yllätyksen suhteen antamani lupauksen täyttäminen käyvä minulle vaikeaksi! Sepä vahinko, sillä olin jo iloinnut siitä niin kovin! Se olisi koroittanut teidät tuona iltana kaikkia muita naisia korkeammalle.
Hän oli astunut niin lähelle kuningatarta, että hänen kuuma hengityksensä hipoi tämän poskea.
— Ja siitä olisitte nähnyt, kuinka teitä rakastan, kuinka nääntyen sydämeni teitä kaipaa!
Hämmentyneenä oli Kristiina astunut hieman tuonnemmaksi. Hän alistui siihen, että toinen tarttui hänen käteensä vieden sen huulilleen ja tempasi hänet sitten rajusti syleilyynsä.
— Milloinka on rakkauteni saava palkintonsa? kuiskasi hän kuumasti.
Kuningatar tahtoi vastata, mutta kykeni vain sopertamaan.
— Teidän on annettava minulle vielä aikaa! Ensin on teidän näytettävä toteen rakkautenne!
— Näytettävä toteen!
Toisen suupieliin tuli uhmaisa ilme.
— Kuningattarellani on oikeus vaatia todisteita!
Selveten huumauksestaan hän siveli sankkaa, silkinmustaa tukkaansa.
— Unohdimme, mistä oli puhe! Tarkoituksenanne oli selittää minulle naamiopukunne, kuningatar!
— Aivan oikein!
Kristiinan katse liukui arvioiden kreivin kvitteninkeltaisten kasvojen yli nauliutuen tämän hehkuviin silmiin. Hänessä heräsi selittämätöntä epäluuloa.
Minkä vuoksi toinen niin välttämättä halusi saada selville hänen naamiopukunsa? Miksikä hänen oli saatava siitä selko näin aivan ennen aikojaan?
Taas muistui hänen mieleensä vanhan opettajan lähettämä varoitus.
— Koska olette noin myrskyisä, herra kavaljeerini, on minun naispoloisen kai alistuttava. Kuunnelkaa siis tarkoin;
Tulen juhlaan suursulttaanittareksi pukeutuneena. Ylläni on raskas, kukikas viitta kiinalaisesta silkistä, ja päässäni minulla on kahdellatoista rubiinilla kirjottu kultainen otsakoriste, johon on kiinnitetty kasvot verhoava brabanttilainen pitsihuntu. Oletteko käsittänyt sanani, conte Erminio?
— Täydelleen! — Ja pukunne jokaisen yksityiskohdan olen tarkoin painava mieleeni, naisista ihanaisin!
— Entä te, herra kreivi? — — Kun nyt olen ilmaissut tämän, niin eikö ole oikeus ja kohtuus, että kerrotte, saavutteko te sattumalta Suurturkin puvussa?
Sentinelli hymyili jäisesti.
— Juuri se, kuningatar, kuuluu yllätykseen, jota olen huomiseksi valmistellut. Ettekä te suinkaan olisi minulle kiitollinen, jos ilmaisisin sen teille jo tänään.
5.
Innsbruckin linnan espanjalaisessa salissa oli huimat naamiohuvit.
Espanjalaiset hovisoittajat, joita johti maestro Juan des Ximenes, panivat parastaan. Heidän puhaltamisesta pulleat poskensa hehkuivat ja punottivat sulasta kiihtymyksestä ja ammatti-innosta; ja elleivät sinipukuiset maurilaiset olisi alituiseen kantaneet heille jäähdytettyä Falernon ja Brixenin viiniä, olisivat he — Luoja, tiesi — ennen pitkää antaneet musiikille palttua.
Yhdeksänsataaneljäkymmentä naamioitua tungeskeli tiroolilaisen linnan suojissa.
Ovenvartijain lukuisa joukko oli heidät laskenut, ja kolmekymmentä keisarillista hovivirkailijaa oli heidät rekisteröinyt, niinkuin kelpo virkamiesten tuli.
Satakahdeksankymmentä ompelijatarta, räätäliä, parturia, kähertäjää, komedianttia ja parfymoijaa näki vaivaa vieraiden asun viimeistelemisestä. Täällä poimuteltiin tuolla siirrettiin nappia, toisaalla käherrettiin itsepintaisia suortuvia siroille kiharoille, italialaiset näyttelijät hankasivat kulmakarvoja poltetuilla mantelinsydämillä niin että silmät saivat tulisen ilmeen, parfymoijat vihmoivat somista rubiininpunaisista lasipulloista Arabian hyviä tuoksuja siroille naishartioille, voitelivat tuoksuvin öljyin, salvoin ja unkarilaisin mehustein miesten partoja sekä tukkia, puhdistivat ja leikkasivat kynsiä, kiinnittelivät avaria pitsihihoja, laittoivat kaiken niin somaksi kuin mahdollista.
Vieraiden lomassa kuljettivat sinipukuiset maurilaispojat virvokkeita pyörivillä pöydillä kautta salin, somiin vanhanaikaisiin tiroolilaispukuihin puetut hovipojat kuuluttivat tarjolla olevia juomia: makealta tuoksuvia Tiroolin ja Dalmatian viinejä, ryydinmakuista muskatelliviiniä viheriäisestä Steiermarkista, suonissa tulena polttavaa tokaieria kesyttömästä Unkarinmaasta, punaista melnikeriä Böömin viljavilta viinimailta, nenässä kirpelöivää kuohuviiniä, jota Ranskan dauphin oli lahjoittanut arkkiherttualle, ryydein maustettua hunajaviiniä Persiasta ja Kaukaasiasta sekä polttavankirpelää alicantea helteisestä Espanjasta.
Naamioiduilla, jotka karkeloivat linnassa huimana pyörteenä, oli puvut, joiden hinnalla olisi voitu ravita suuren kaupungin nälkäiset enemmän kuin vuoden päivät. Kooltaan kyyhkysenmunan suuruisina kimmelsivät hohtokivet ja himmeästi loistelevat helmet niin hyvin miesten kuin naistenkin pää-, rinta- ja kaulakoruissa. Upeita pitsejä, joita oli säästelemättä käytetty kauluksiin, kaularöyhelöihin ja hihasomisteihin, olivat sadat nyplääjättäret valmistaneet silmäinsä uhalla. Varsinkin kolme naamioitua herätti erikoista huomiota.
Näistä ensimmäinen oli suursulttaanitar, jonka satumaisen kaunis puku viehätti niin hyvin naisia kuin miehiä, sitten tulenpunaiseen atlaspukuun puettu kavaljeeri, joka aivan silmiinpistävästi koetti palvella ihanaa sulttaanitarta, ja kolmantena musta ritari suljetuin silmikoin ja hopeakilvin, joka oli hienointa toledolaista työtä.
Parhaillaan soivat viulut erään italialaisen tanssin hivuttavaa loppusoittoa, ja naamioidut parit käyskentelivät hengästyneinä siroin, verkkaisin askelin pitkin peilikirkasta parkettilattiaa. Taaskin oli tulipunainen kavaljeeri lähestynyt sulttaanitarta, vähää ennen puoliääneen vaihdettuaan vaiteliaan mustan ritarin kanssa pari sanaa.
— Minun on puhuteltava teitä, kaunis naamio, kuiskasi hän kuumasti sulttaanittarelle. — Kunpa saisin pyytää teitä tulemaan puutarhapengermän takaiselle parvekkeelle! — Onhan minun toki lunastettava sanani, jonka eilen teille annoin!
— Jonka eilen minulle annoitte? Puhutte arvoituksellisesti, outo naamio, mutta, siitä huolimatta uskallan seurata teitä ja olen innokas kuulemaan, mitä salaista teillä on ilmaistavananne!
Sulttaanitar laski kätensä atlaspukuisen ritarin käsivarrelle ja lähti tämän keralla puutarhan hämäriin lehtokäytäviin.
Muiden huomaamatta musta ritari seurasi heitä. — — —
Juhlasaliin oli samaan aikaan kerääntynyt noin kuusi naamioitua käsittävä ryhmä, joka näkyi kuiskuttelevan keskenään sitä salamyhkäisemmin, mitä lähemmäksi kellonviisari siirtyi keskiyönhetkeä.
Parhaillaan veivät soittajat viinistä kosteille huulilleen huilujaan, torviaan ja fagottejaan, notkeat tanssinopettajat juoksentelivat tanssijain rivien lomassa järjestääkseen nämä suurta paimenkarkeloa varten. Silloin syöksähti muuan hovivirkailija kauhusta kalpeana, harpaten neljä porrasta kerrallaan, arkkiherttuan korokkeelle vieville portaille.
Vastahakoisesti rypistellen matalaa otsaansa tuli ylin hovilakeija don Miguel Caraffa häntä vastaan.