Part 2
Päihtyneiden vieraiden pitäessä menoaan linnassa seisoi erään kallioluolan varjossa kaksi lujasti toisiinsa pusertunutta ihmistä.
— Kristiina, kuumasti kiitän sinua siitä, että heitit kuninkuutesi ollaksesi vain nainen, vain rakastava nainen! Kuuletko laulua ja soittoa? Noin juhlitaan uutta kuningasta, uskovat ihmishoukat! Meitä näin juhlitaan, Kristiina! Vapauttamme!
— Magnus, ei noin mielettömästi! Sinä aivan rusennat minät. Muista aina, että meillä on vielä edessämme suuri päämäärä ja että rakkaudellemme aukeaa avara maailma, torjui Kristiina. Muista, että vielä on voitettavanamme paljon vaikeuksia! Sinun ei kuitenkaan pidä olla huolissasi, jöröjukka! Enhän enää ole kuningatar, jonka oikkuja sinun on pelättävä, vaan heikko nainen, joka on liiankin suuresti tuen tarpeessa.
Tähtien karkelosta putosi äänettömänä tähti piirtäen tulisen juovan öisen taivaan lakeen.
— Olkoon tuo meille hyvän alun merkkinä, puhui Kristiina hiljaa.
— Sitä se on, armahin!
Silloin Kristiina painoi päänsä toisen olkapäätä vasten, ja hänen kuuma suudelmansa oli tämän vihkimyksenhetken pyhänä sinettinä.
3.
Brysselin muurit kumahtelivat kanuunanlaukauksista.
Nukkujat heräsivät niiden kuminaan hetkeksi säikähtyen, sillä heistä jo tuntui, että Alban herttuan verenjanoiset sotajoukot pommittivat taas kaupunkia.
Mutta sitten he hieraisivat unet silmistään, kiskaisivat yömyssyt päästänsä ja muistivat, että tämä aamutervehdys oli tarkoitettu Ruotsin entiselle kuningattarelle Kristiinalle, jonka dominikaanimunkki isä Guemes oli tänään Pyhän Mikaelin tuomiokirkossa ottava katolisen kirkon helmaan.
Kiireesti he pukivat nutun ja housut yllensä, piittaamatta työstä, työpajoista ja virkahuoneista tämän taivaallista! Olihan toki riennettävä hyvissä ajoin, jos mieli nähdä suurta juhlakulkuetta, joka oli juhlamenojen jälkeen vaeltava läpi kaupungin. Brysselin ahtailla kaduilla tunkeili jo näin varhain suunnaton väenpaljous. Vain vanhukset ja synnyttäjät olivat nurkuen jääneet kotiin. Kuka suinkin kynnelle kykeni oli rientänyt kadulle juhlapukuisena tervehtimään ruotsalaista kuningatarta.
Kaupungin toreille nelistivät ratsumiehet Utrechtista ja Nymwegestä raskaissa panssaripaidoissansa. He olivat kyrassiereja, jotka olivat tällä erää kuningattaren henkivartiostona.
Leveähousuiset jalkasoturit marssivat raskain askelin pitkin brysseliläistä mukulakivitystä, kolautellen tahdikkaasti pyssyjensä periä kumajaviin katukiviin ja laulaen flaamilaista sotalaulua. Loisteliaat vaunut toinen toisensa jälkeen — kahdeksan ja kymmenenkin hevosen vetäminä — ajoivat tuomiokirkon sisäänkäytävän äärelle, espanjalaiset palvelijat levittivät kalleita mattoja kirkon portaille, jotta ylimysten ei tarvinnut astua kivipaasille, kerjäläiset, rujot, sokeat vanhukset, joita lapsenlapset taluttivat, tunkeutuivat lähemmäksi, ojensivat kerjäten päähineitään ja häipyivät laskemaan aarteitansa holvikaaren varjoon saatuaan ne täyteen kuparikolikoita.
Tuomiokirkon mahtavat kellot alkoivat kumahdella, ja toisten kirkkojen kellot yhtyivät kuoroon. Pyhän Jaakopin kirkosta kuului valtaisa pauhina, ja Sablonin kirkon heleät kellot kilahtelivat vanhasta Katariinankirkosta kajahtavan malmisen kuminan lomasta. Parvittain astelivat nunnat nopein askelin tuomiokirkkoa kohden. Toisilla oli yllään avarat, mustat puvut, jotka pullistuivat katuja pitkin humahtelevassa tuulessa mustina purjeina, toisilla ruskeat kaavut, joiden valkoiset siivekkäät hilkat muistuttivat aallokon yllä liiteleviä lokkeja.
Litteähattuisia jesuiittoja, jotka kumartelivat tervehdyksiään joka taholle, hiiviskeli kiireisinä talojen seinämillä, paljasjalkaisia kerjäläismunkkeja kulki ruskeissa, karvaisissa kaavuissansa, keltaiset, palavat vahakynttilät käsissä vakavin, arvokkain askelin ja nöyrästi painunein päin uteliaitten, riemuitsevien katsojain lomassa.
* * * * *
Saman vanhan talon seinämällä, missä kreivi Egmont tuskin vuosisataa aikaisemmin oli joutunut elämästä kuolemaan, nojasi seinäsyvennystä vasten muista katsojista erillään seurue, joka jo ulkonäkönsäkin puolesta erosi muusta rahvaasta.
Nämä viisi henkilöä, jotka seisoivat syvennyksen suojassa innokkaasti keskustellen, saattoivat olla joko aatelisia tai sitten hovimiehiä. Heistä kookkain, jota toiset puhuttelivat nimellä "conte", oli noin kolmikymmenvuotias mies. Kvitteninkeltainen iho, sysimustat säihkyvät silmät ja mustansininen tasattu parta, joka valui leveänä espanjalaiselle kaulukselle, leimasivat hänet heti italialaiseksi.
Roomasta kotoisin oleva kreivi Sentinelli oli itse asiassa rientänyt Brysseliin kuultuaan ruotsalaisen majesteetin tulosta ja toivoi nyt saavansa kuningattaren hovissa joko kavaljeerina tai hovimiehenä aseman, johon arvonsa hänet oikeutti. Taskussaan hänellä oli sinetöity pergamenttirulla, jonka hän toivoi saavansa ojentaa Kristiinalle tullessaan julkisesti hänelle esitellyksi. Pergamentti sisälsi hänen pyhyytensä paavi Aleksanteri VII:n suosituskirjelmän.
— Conte Erminio, olette siis kirkon uskollinen poika, kun kuljetatte mukananne hänen paavillisen pyhyytensä omakätistä kirjettä! puhui tanakka, pienikasvuinen mieshenkilö kuiskaten kreiville.
Sentinellin ohuilla huulilla karehti arvoituksellinen hymy.
— Ainakin hänen pyhyytensä paavi pitää minua sellaisena! Onhan salaisen seuramme kunnioitettava mestari opettanut meitä olemaan viekkaita tullessamme tekemisiin vihollisten kanssa. Mutta sanonpa teille vakavasti, ystäväni, että tästä näytelmästä on ehdottomasti tehtävä loppu mahdollisimman pian! Katsokaahan vain, kuinka rahvas töllistelee suljettuja kirkonovia, joista Kristiina, ruotsalainen majesteetti, ilmestyy näkyville luultavastikin tuossa tuokiossa. Kuningattaren nujertaminen tuntuu minusta houkuttelevalta tehtävältä, ja Schering Rosenhane, tuon pohjoisen maan kansleri, on palkitseva vaivani kilisevin dubloonein! Kunhan vain pääsen hänen palvelukseensa, ystäväiseni, niin saatte nähdä, kuinka pian pohjolan jäinen neitsyt on sulava syleilyssäni. Mutta kuulkaa — juhlamessu on lopussa, kuningatar on tulossa!
Mikaelinkirkon molemmista torneista puhalsivat tulipunaisiin pukuihin pukeutuneet torvensoittajat kolme mahtavaa fanfaaria.
Tuomiokirkon ovi aukeni.
Ensimmäisenä hengellinen herra loisteliaassa messukaavussansa, jonka hohtokivin kirjottu kudos kimmelsi ja säihkyi aamuauringossa, niin että katsojat luulivat aivan heittävänsä henkensä ihmetyksestä, sitten kardinaali piispansauvoineen ja -päähineineen, ja vihdoin kultakankaaseen puettujen nuorten hovipoikain kantaman katoksen alla kuningatar Kristiina.
Hänen jalot kasvonsa, joita vaaleat, runsaat kiharat reunustivat, olivat tänään hänen juhlapukunsa silkkiäkin valkoisemmat. Hänen päänsä oli kumarassa, ja hän tuskin huomasikaan tervehdyksiä ja riemuhuutoja, joita kohisi häntä vastaan joka puolelta. Kreivi Sentinelli tunkeutui häikäilemättömänä esiin hälisevän joukon lomitse. Hänen kaidoilla huulillaan karehti voitollinen hymy, kun hän viskasi Kristiinan jalkain juureen heleän kukkavihon. Veripunaisia olivat ruusut, joiden terälehdet lennähtivät kuningattaren jalkain juureen.
Tahtomattaankin tämä hetkeksi pysähtyi. Hänen katseensa liukui yli kukkain, nauliutui pelottomasti lähemmäksi tunkeutuneen kreivin kasvoihin. Kaksi tulista hiiltä, jotka paloivat kvitteninkeltaisissa kasvoissa, upposi tuokioiden ajaksi Kristiinan sinisiin silmäteriin.
Sitten riisti aallehtiva kansanjoukko kreivin mukaansa. Muuan oli kyllä huomannut italialaisen. Kreivi Magnus, kuningattaren seuralainen, hänen henkivartiostonsa entinen eversti, tunsi kuuman punan valahtavan poskipäillensä. Mielihalusta hän olisi syössyt iskemään maahan tuon julkean roiston, joka oli rohkeine katseineen suorastaan ahminut kuningatarta. Se ei kuitenkaan käynyt päinsä. Eihän hän ollut Ruotsissa, missä noudatettiin ankaria tapoja ja ankaraa kuria, vaan Espanjan Alankomaiden pääkaupungissa.
Ilma täällä oli niin kosteata ja painostavaa, että sitä tuskin saattoi hengittää. Ja yhtä painostavia olivat ihmisetkin. Entä kuningatar? Hänkin oli muuttunut Brysseliin tultuaan, habsburgilaisen arkkiherttuan kuihtuneen, sinisuonisen käden johdatettua hänet kaupungintaloon, jonka upeat suojat oli luovutettu hänen asunnoksensa.
Saihan hän, Magnus, kyllä vielä silloin tällöin katseen noista sinisistä silmistä, jotka toivat mieleen kotimaan keväisen taivaan, mutta viime päivinä kuningatar oli muuttunut. Melkeinpä kreivi rehellisyydessänsä häpesi sanoa asiaa suoraan: kuningatar oli muukalaistunut!
* * * * *
Laveassa kaupungintalon puistossa, joka ulottui tuntimäärien matkan aina Senneen asti, vietti Brysselin kaupunki illalla juhlaa. Puista riippui italialaisia paperilyhtyjä, joita peloton maailmanmatkaaja Marco Polo oli tuonut kaukaa murjaanien maasta, piiloisista puistikoista kaikuili huilun tai tirolilaisviulun valittavia säveleitä kohden öistä taivasta.
Hiljakseen hiipiväin parien varjokuvat piirtyivät valaistuja puutarhamuureja vasten silloin tällöin, kadotakseen sitten ikäänkuin maan nieleminä.
Brabanttilaisiksi talonpoikaistytöiksi puetut hovipojat tarjoilivat makeata, ryyditettyä muskatelliviiniä, Antwerpenin herkullisia hunajasämpylöitä ja virvoittavaa sorbettia, juomaa, jonka Suurturkin lähettiläs oli tuonut Brysseliin.
Tunnelma kävi vähitellen yhä huimemmaksi ja hillittömämmäksi. Ranskalainen juovuttava viini, joka kihahteli kielellä niin miellyttävästi, alkoi vaikuttaa. Miesten katseet kävivät rohkeammiksi ja naisten raukeammiksi, alistuvammiksi. Eräässä kohden puistoa seisoi kuningatar, jonka hahmo kuvastui selvästi öistä taivasta vasten. Hänen poskipäillensä oli kohonnut vieno puna, ja hänen katseensa oli riemullisempi kuin koko päivänä.
Kreivi Sentinelli oli polvistunut hänen eteensä painaen oikeata kättänsä sydäntään vasten.
— Minun on tunnustettava teille, että rohkeutenne on saanut minut hämilleni! Kristiinan ääni kaikui epävarmana sekä hiljaisena, kun hän kääntyi polvistuneen puoleen — Pohjoisessa maassamme emme ole tottuneet sellaiseen! Puhukaa, mikä on saanut teidät lähestymään minua?
— Mikäkö minut on siihen saanut? Ah, teidän majesteettinne kysymys käy minuun kipeästi, sillä siitähän huokuu peittelemätöntä ivaa! Vai eikö kuningattarista kaunein tietäisi tänään viehkeydellään ja sulollaan vieneensä voiton kaikista Brysselin naisista?
Kun uskalsin heittäytyä teidän kuninkaallisen majesteettinne jalkain juureen, tapahtui se vain siksi, että olin suunniltani, siksi, että unohdin järjen äänen, jonka olisi tullut sanoa minulle: On mielettömyyttä, että lähestyt sitä ainoata, jonka katse sivuuttaa sinut ilman muuta! Tiedän kyllä, että mielettömyyttä se on, ja sittenkään — en voinut muuta!
Ajatuksiinsa vaipuneena Kristiina leikitteli helmillä, jotka valuivat kolminkertaisena ketjuna hänen valkoiselta joutsenkaulaltaan.
— Sananne ovat minulle outoja, kreivi! Kotimaassani miehet sovittavat sanansa painavammin kuin te! Puheenne kiihkeys yllättää minut, saa minut hämmennyksiin! En ole tottunut moisiin sanoihin. Ja sitäpaitsi saattaa olla niin, että ryytiviini on saanut teidät kuumenemaan, ja kun huume huomenna on haihduksissa, ette enää muistakaan maanneenne polvillanne ruotsalaisen kuningattaren jalkain juuressa!
Kreivi Sentinelli nousi verkalleen seisomaan. Suoristautuen hän sanoi hiljaa:
— Viidennestätoista ikävuodestani lähtien olen ollut sotilas. Olen otellut Suurturkkia vastaan ja ollut mukana suuressa sodassa taistelemassa unohtumatonta isäänne vastaan, jota silti pidän mitä suurimpana sotasankarina, vaikka taistelinkin Tillyn riveissä! Viisitoista kertaa olen haavoittunut, usean kerran miltei kuolettavastikin. Ainoakaan haava ei kuitenkaan ole vihlaissut minua niin kipeästi kuin teidän sananne, kuningatar! Sittenkin kykenen puolustautumaan. Kuunnelkaa minua!
Kuukausia sitten kuulin Roomassa nimenne ensi kerran. Kuulin kerrottavan, että Kustaa Aadolfin tytär, joka sulonsa ja kauneutensa puolesta muistuttaa enemmän enkeliä kuin maallista olentoa, aikoisi palata ainoaan oikeaan uskoon! Erään uutislehden puupiirroksesta näin kuvanne, kuningatar! Kömpelön ja karkeatekoisen vain, ja kauneutenne nyt virratessa olemukseeni tiedän, ettei se ollut näköisenne. Mutta sittenkin — kun kuvan näin, valtasi minut tunne, jonka kaltaista en ole kokenut milloinkaan! Sinun on nähtävä kuningatar, kajahti sielussani! Myin tilukseni Campaninassa, pyrin hänen pyhyytensä paavin puheille ja pyysin häneltä suosituskirjettä.
Hänen pyhyytensä on minulle sangen suosiollinen, sillä jo vuosisatain ajan on Sentinellin suku taistellut hänen viirinsä johtamana sotajoukkojen etummaisissa riveissä. Hän antoi minulle haluamani kirjeen, joka minun piti henkilökohtaisesti ojentaa teille, kuningatar. Tässä se on!
Kristiina tarttui sievästi rullalle käärittyyn pergamenttiin. Hartaana hän kohotti paavin sinetin huulilleen ja mursi sen sitten.
Tumma puna hulmahti hänen kasvoillensa.
Kirjeessä paavi kutsui häntä luoksensa Roomaan. Hän vakuutti "sangen rakkaalle tyttärellensä" erikoista suosiotansa ja suositteli hänelle kreivi Sentinelliä kunniallisena kavaljeerina ja hyvänä kristittynä. Lopuksi lähetti hän kuningattarelle kirjeellisen siunauksensa.
Sen jälkeen vaiettiin pitkään.
Yhä vain Kristiina tuijotti mietteissänsä avoimeen pergamenttirullaan, kreivin seistessä ristityin käsivarsin hänen edessänsä, enemmän muistuttaen kuvapatsasta kuin elävää ihmistä.
Kuningatar käänsi päänsä verkalleen häntä kohden.
— Teillä on hyvä suositus, conte Erminio, sanoi hän hiljaa. — Henkilö, jolla on suojelijana hänen pyhyytensä, on ehdottomasti hyvä kristitty. Ja kunniallista kavaljeeria saattaisin hyvin tarvita hovikunnassani! Sitä tosin johtelee minulle kreivi Magnus Gabriel de la Gardie, ruotsalaisen henkivartiostoni eversti. Hän on kuitenkin pohjoismaalainen jöröjukka ja vielä varsin tottumaton vieraiden hovien hovielämään.
Taas liukui hänen katseensa italialaisen norjaan olemukseen, ja hänen puolittain ummistuneisiin silmiinsä tuli ihmeellinen hohde.
— Kuitenkin — jos hän asettuisi poikkiteloin tiellenne — on teidän annettava hänen rauhassa murista, ettekä saa piitata asiasta sen enempää.
Onhan hänellä hyvä sydän, mutta hän ei pysty kuosikkaaseen keskusteluun. Hän astelee kuin sotilas eikä niinkuin hovimies, ja katujemme mukulakivet Tukholmassa ovat hänelle rakkaammat kuin jonkun juhlasalin parkettilattia. Olen teille suosiollinen, kreivi! Vastaanottakaa tämä kuningattaren vakuutus, mutta kaikki on tullut ylleni niin äärettömän valtavana — hänen rinnastansa kohosi kevyt huokaus — että minun on ensin perehdyttävä asiaan, mietittävä tätä kaikkea uutta. Varmaankin olisi mieluisaa lähteä teidän rinnallanne taivaltamaan kohti Roomaa, seitsemän kukkulan kaupunkia, mutta suokaa minulle aikaa huomiseen saakka! Silloin olen antava teille tarkan tiedon!
— Huomiseen siis!
Intohimoisesti vei kreivi hänelle ojennetun käden huulilleen.
Kevyt väristys kävi kautta Kristiinan olemuksen, kun hän tunsi italialaisen polttavan suudelman kädellänsä.
— Huomiseen siis, kuningattarista kaunein!
Vielä kerran hänen tulinen katseensa sivusi Kristiinaa; seuraavassa silmänräpäyksessä pimeys nielaisi hänet helmaansa.
Kristiina siveli kädellään korkeata, marmorinvalkeata otsaansa.
— Mitä tästä kaikesta on tuleva? valitti hän hiljaa.
Puistosta kajahti pikarien kilinää ja kaukaista soittoa. Jossakin nyyhkytti viulu hiljakseen, puun oksalla lauloi satakieli hopeanheleätä unelmaa. Sen viserrys oli kuin hyvästijättöä.
Puistotien valkoiseen hiekkaan lankesi leveä varjo. Hänen edessään seisoi kreivi Magnus, hänen ruotsalaisen henkivartiostonsa eversti.
Toisen silmät olivat murheelliset ja moittivat, kun hän katsoi kuningattareen.
— Sinua jo kaivataan, Kristiina! sanoi hän hiljaa.
— Niinkö todellakin?
Hänen äänensä tuntui Magnuksesta vieraalta ja ärtyneeltä.
— Brysselin säädyt ovat toimeenpanneet tämän juhlan minun vuokseni; olen kuningatar, johon tämä ilonpito sekä nämä kunnianosoitukset kohdistuvat!
— Kunnianosoitukset!
Katkerana Magnus toisti tuon sanan.
— Kristiina — siitä pitäen kuin lähdimme isänmaastamme, en enää tunne sinua entiseksi. Upsalassa sain viimeistä kertaa hyväillä sinua, siellä siveli kätesi viimeistä kertaa hyväillen poskeani. Sanoit silloin, että minusta tulisi matkamarsalkkasi, joka saisi jakaa suuret ja pienet murheesi — — mutta kuinka on asianlaita tänään?
— Toistaiseksi — Luojan kiitos — ei ole esiintynyt huolia, joiden tähden olisin tarvinnut osanottoasi. Olet muuten niin omituinen, niin raskasmielinen, ystävä! Neuvoisinpa melkein, että etsisit mielen lämmikettä ranskalaisesta kuohuviinistä; ehkäpä se auttaa sinua saamaan kepeyttä, jota vailla Euroopan hoveissa kerta kaikkiaan ei tulla toimeen.
— Eikö siis Upsalan hovi ole sinusta eurooppalainen, Kristiina? Oletko yhden ainoan vuoden kuluessa kokonaan unohtanut isänmaasi, oletko jo luopunut ruotsalaisuudestasikin niinkuin olet luopunut isäisi uskosta?
Kuningattaren kasvoille tuli torjuva ilme.
— Tänä iltana en mielelläni puhuisi, sinun kanssasi niistä asioista, Magnus! Sinä et kenties kykene käsittämään, että ihmiset ovat täällä aivan toisenlaisia kuin meidän pohjoisen maamme jäätiköillä. Oletko Upsalassa tai Tukholmassa konsanaan nähnyt sellaista riemua vaeltaessani kaduilla kuin Brysselin asukkaiden tervehtiessä minua tänään?
— Onko Ruotsissa ainoakaan kulkuri tai seikkailija konsanaan uskaltanut mitellä kuningatarta julkein katsein niinkuin tänään italialainen, joka heitti kukkia jalkaisi juureen? Kristiina, niin tervehditään maassamme porttoja, jotka asuvat kaupunginmuurin liepeillä!
— Magnus! Pidän kiihtymyksesi hyvänäni! Mutta kavaljeeri, joka oli siksi kohtelias, että lähetti minulle suureksi ilokseni ruusutervehdyksen — kuuletko, Magnus, suureksi ilokseni — on niin korkeasäätyinen ja polveutuu siksi vanhasta aatelissuvusta, ettei herjauksesi ylety häneen.
Tiedän, että mustasukkaisuutesi saa sinut parjaamaan häntä! Siitä huolimatta on minun pyydettävä sinua tästä puoliin jonkun verran varomaan sanojasi. Hänen pyhyytensä paavi on suositellut kreivi Sentinelliä minulle mitä parhaiten. Olen päättänyt koettaa saada hänet hovikuntaani kavaljeerikseni ja seuralaisekseni!
— Entä minä, Kristiina?
— Kreivi Magnus Gabriel muistakoon aikoinaan tekemäämme sopimusta, jonka mukaan pidätin itselleni täyden toimintavapauden! Vaikka conte Erminio ratsastaakin oikealla puolellani, on kaartineversti Magnuksella silti oikeus ratsastaa vasemmalla puolellani!
— Minun on mukauduttava! Kreivin ääni soinnahti katkeralta ja masentuneelta. — Mutta vielä on koittava päivä, Kristiina, jolloin muistat tämän hetken ja sydäntäni viiltäneen katkeran loukkauksesi!
Raskaat kyynelhelmet valuivat hänen poskipäitään pitkin vierien hänen kiharaiseen partaansa.
— Olen ollut mukana taisteluissa ja saanut haavoja, jotka ehkä olisivat pusertaneet tuskanhuudon jonkun toisen huulilta; minä en ole milloinkaan itkenyt! Tänään itken, sillä tänään minulla on haava sydämessä, joka on kaikkina aikoina sykkinyt vain sinulle ja tulee edelleenkin sykkimään!
Hänen sanoistaan huokui katkeruutta, kun hän jatkoi:
— Tiedän, että juuri nyt tarvitset tukeani paremmin kuin ennen konsanaan! Ja minä tulen olemaan paikallani, voit luottaa siihen. Antakoon Jumala sinulle sitten voimaa, jotta voittaisit pettymyksen, jota kohden niin sokeana juokset!
Tänään sinulla ei enää liene mitään sanottavaa minulle, ja minä en halua ratsastaa, vasemmalla puolellasi, sillä synkkä muotonihan voisi temmata sinut taivaastasi. Hyvästi!
Lehvikössä nyyhkytti satakieli yhä. Se lauloi katkeransuloista lauluaan lemmenhurmasta ja lemmentuskasta.
* * * * *
Erään kaidan syrjäkadun varrella Upsalassa, siellä, missä kuninkaallisen yliopiston kirjastot lavenevat Ylätorille päin, oli vanha, miltei tyyten rappioitunut talorähjä, jonka omisti kaupunginkirjuri Jens Tödering.
Kirjuria, sangen oppinutta herraa, joka piittäsi enemmän kaikenkaltaisesta tieteestä kuin kotitalonsa huonosta kunnosta, pitivät naapurit varsin omituisena eläjänä.
Hänen pukunsa oli enemmänkin kuin yksinkertainen, ja mitättömiä olivat hänen ruokavelkansa kauppasaksa Uve Tensdalelle, jonka saatavat hän kuun ensimmäisenä päivänä aina tunnollisesti suoritti, — eipä olisi ollut syytä piitata herrasta suuriakaan, ellei olisi ollut muuatta seikkaa, jota naapurit kelpo lailla kummastelivat.
Jens Töderingin luokse saapui — etupäässä iltaisin ja tavallisesti joka kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina — kaulaa myöten verhoutuneita henkilöitä, kannettiinpa kantotuoleja toisinaan aina hänen matalan ovensa äärelle saakka.
Keitä olivat oudot vieraat, jotka niin kiirettä pitäen pujahtivat rappeutuneeseen taloon, ja mitä varten he sinne kokoontuivat?
Eräällä naapurilla — hänen kannattajansa nimittivät häntä kaikkitietäväksi — oli tapana tärkeän näköisenä painaa etusormensa viinasta punottavaa nenäänsä vasten ja selittää:
— He kai manaavat siellä henkiä.
Talo oli nimittäin hautausmaan aidan vierellä, minne haudattiin niiden ihmispoloisten ruumiit, jotka kuoltuaan joutuivat tiedonlähteiksi tohtorinaluille ja anatomian ylioppilaille, näiden leikellessä heitä terävine veitsineen.
Toiset taas uskoivat, että kysymyksessä oli salaista aarteiden kaivamista, toiset epäilivät peräti alkemiaa ja kullantekoa, kolmannet taas hillittömiä juominkeja.
Mutta oikeudenpalvelija, jota huoveilleen asian olisi pitänyt ennen kaikkea askarruttaa, kävi vain hämilleen, jos siitä sattui tulemaan puhetta, ja näin ollen oli kai salaperäisten vieraiden jokakuukautinen käynti viranomaisten tiedossa, ja sellainen seikka taas on kaikkina aikoina saanut uteliaat porvarismielet rauhoittumaan.
Yksisilmäinen yövartija lauloi taas kerran yhdeksättä tiimaa, taas vetivät perheenemännän huolekkaat kädet turkkilaisesta verasta tehdyt poimureunaiset uutimet talon rikkilyötyjen akkunain paikkailtujen ruutujen eteen, kun Jens Töderingin talon vinolle ovelle kiiruhti joukko mieshenkilöitä, joista toisilla näytti olevan kiire puikahtaa sisälle.
He eivät vilkaisseet oikealle eivätkä liioin vasemmalle, vaan yrittivät parhaansa mukaan kätkeytyä kohotettujen kauluksiensa ja viittojensa huppukaulusten suojaan.
Pitkässä etehisessä seisoi jo palvelija, joka auttoi, tulokkaiden ylle pitkät, mustat viitat, joihin kuului samanlainen huppukaulus, missä oli vain aukot silmiä, nenää ja suuta varten.
Toisissa näistä viitoista oli mustalla pohjalla omituisia kirjokuvioitakin, kaikenlaisia puuta myöten matavia kiemuraisia käärmeitä sekä omituisenmuotoisia kolmioita.
Pitkä torvenpuhallus — synkeä sekä aavemainen kuten valmistelut etehisessäkin olivat olleet — kutsui läsnäolijat leveään, matalaan kokoussuojaan, joka laveni kellariksi hautausmaan alle.
Suojassa oli goottilainen holvikatto, ja se oli katettu kiviliuskoilla sekä kalkittu kauttaaltaan harmaaksi.
Sen leveällä sivustalla oli pitkä, musta pöytä, jonka yli riippuvaan pöytäliinaan oli maalattu omituisia kabbalistisia merkkejä kuten pääkalloja, ristissä olevia luita ja Merkuriuksen käärmeitä.
Pöydällä oli kaksi seitsenhaaraista kynttilää, joissa paloi savuavia keltaisia vahakynttilöitä; samaten mustiin verhotulla pulpetilla oli avoin kirja, ja sen edessä vaalennut ihmisen pääkallo.
Pöydän takana istui viisi salaperäistä olentoa, joiden huppukaulukset olivat punaista verkaa eikä mustaa, niinkuin muiden vieraiden.
Puoliympyrässä tämän pöydän äärellä — täyttäen koko suojan — oli kolme riviä istuimia.
Ensimmäinen rivi oli matalia jakkaroita, sellaisia, joita tavallisesti vain lapset käyttävät, toinen rivi oli nojattomia, kömpelötekoisia lavitsoita, kolmas taas koristeellisesti veistettyjä tuoleja, joissa oli sekä käsi- että selkänojat.
Nyt kuului tukahtuneena — paksut kiviseinät estivät äänen kuulumasta — kaupungintornin kellon kymmenen kumeata lyöntiä, samassa silmänräpäyksessä nousi hintelä, punaiseen huppukaulukseen verhoutunut henkilö seisaalleen. Hän oli istunut keskimmäisenä ja soitti nyt omituista, kiemurakoristeista hopeakelloa ryhtyen sitten puhumaan.