Part 4

Riiko oli jäänyt jo kauas jälkeen, mutta yhä Hilippa parantaa vauhtiaan. Hän oli tunnettu ikätoveriensa kesken mainioksi hiihtäjäksi ja nyt olikin hänellä edessään otus, jota kannatti tavoittaa. Parastaan pani kyllä pakenijakin, mutta välimatka lyheni nopeasti ja pelastavaan rantaan oli vielä taivalta.

Pakenija katsoi yhtenään taakseen ja tämä hidasti hänen kulkuaan. Hilippa läheni kuin vihuri, kuin myrskyn ajama pilvenlonka. Hän otti pitkiä potkuja ja käsi puristi lujasti sompasauvan vartta. Nyt hän viskasi pois rukkasensa ja piteli sauvaa paljain kourin, keihään putkirauta tuntui kylmänä hänen kädessään ja sen terä välähteli pimeässä uhkaavasti. Mikäli hän saattoi huomata, oli se hyväksi hiottu ja tekisi kyllä tehtävänsä tarpeen tullen!

Mitä nyt? Pakenija pysähtyi ja jäi odottamaan perässä tulijaa. Huomasi kai, ettei ennättäisi rantaan ja valmistautui avoimella jäällä vastaanottoon.

Nyt syöksähti Hilppa hänen luokseen, mutta silloin välähti miehen kourissa kirves ja synkeästi kiroten hän sinkosi tämän aseensa tulijaa kohden. Vähältä piti, ettei maltiton hyökkääjä saanut sitä suoraan otsaansa. Vain äkisti sivulle paiskautuen notkea Hilippa vältti kohtalonsa, ja ennen kuin ruotsi ehti turvautua keihässauvaansa, sattui jo Hilipan ase hänen rintaansa.

Ruotsi kellistyi maahan. Vielä kirskahtivat hänen hampaansa, mutta valitushuutoa ei kuulunut huuliltaan.

Hengästyneenä silmäsi Hilippa rannalta häämöttävään taloon. Sieltä ei silmä erottanut pimeässä mitään liikettä, koko talo näytti autiolta ja kuolleelta. Kai siellä sentään valvottiin pirtissä ja tarkattiin pienistä akkunaluukuista palon kajastusta, mutta tokkopa lienevät huomanneet tätä melkein kotirannassaan tapahtunutta yhteenottoa.

Samantekevä, tottapa huomasivat, kun mies ei palaisikaan pirttiinsä. Tottapa tulivat etsimään ja löysivät täältä löytösensä!

Hilippa kumartui uhrinsa puoleen ja kiskaisi keihäänsä pois haavasta, Hän pyyhki siitä enintä hurmetta uhrinsa vaatteisiin ja niin lähti hän hiihtämään takaisin Riiko serkkuaan vastaan.

Lumessa makaava mies näytti oikovan jalkojaan ja kuulosti hiukan ökisevänkin, mutta Hilippa ei enää katsahtanut taakseen. Hän arveli maksaneensa tihutyön riittävällä mitalla.

Käräjät oli käyty nopeasti, ilman todistajia... takamaan ylhät käräjät!

Hilipan ja Riikon palatessa takaisin palopaikalle oltiin siellä jo täydessä lähtötouhussa. Turkiskuormia oli hiukan pengottu ja näin syntyneihin koloihin olivat saaneet paikkansa Simanan emäntä Mateli ja molemmat tyttäret. Ei ollut onnettomuuden uhreilla muuta neuvoa kuin lähteä keskellä yösydäntä Kauro vanhuksen vierasvaraiseen pirttiin..

Kun rekensä luona askaroiva Kauro huomasi Hilipan ilmestyvän pihamaalle, tiedusti hän ohimennen:

— Ka missäpä kävitte hiihtelemässä?

— Tuolla kävimme rannassa... vanhoja suksenlatuja tarkastelimme! vastaa Hilippa vältellen.

Hurmeinen keihäs oli yhä hänen kädessään, mutta lähtötouhussa ei kukaan kiinnittänyt siihen huomiota. Hilippa ja Riiko menivät oman rekensä luo, Hilippa mieli jo tarttua ohjaksiin ja nakata keihään pois kädestään, mutta silloin alkoi kuulua rannasta Pankakosken puolelta reen ratinaa ja pimeän läpi nähtiin sieltä uuden tulijan nousevan pihaan. Palon kajastus valaisi vielä siksi hyvin, että tulija tunnettiin oitis Simanan ruotsinuskoiseksi naapuriksi, Markus Lehikoiseksi. Toinen hänen reessään istuva mies oli hänen renkinsä, sama miehen vekara, jonka Hilippa oli tavannut markkinoilla naapurin isännän seurassa.

Tulijat näyttivät ensin aika lailla hämmästyvän odottamatonta tapaamista, mutta pian kielevä ruotsi tointui hämmästyksestään ja alkoi osanottoa teeskennellen päivitellä tapahtunutta onnettomuutta.

— Kun pitikin näet sattua mokoman tapaturman juuri markkinoiden aikaan! vaikeroi hän. — Näkyvät sentään ihmiset pelastuneen, liekö joku hyvä naapuri joutunut hätään... nukkuvia herättelemään?

— Oli hyvä naapuri käynyt! virkahtaa Hilippa kolkosti ja astahtaa askeleen kielevää ruotsia kohden. — Oli naapuri käynyt, vaan oli mokoma unohtanut nukkuvat herättämättä... salvan oli vääntänyt sintsin ovelle ulkoa päin. Sen hyvän työn oli naapuri tehnyt!

Lipevän ruotsin kieli kangistui, hän alkoi peräytyä rekensä luo. Mutta Hilippa astahti nyt aivan hänen eteensä ja pakisi yhä kolkommin:

— Minä tavoitin sen hyvän naapurin miehen... yritti pakoon, ka huono oli hiihtämään. Palon kykeni sytyttämään, ihmiset... turvattomat naiset kykeni sisään telkeämään, ka hiihtämään oli ylen huono... tavoitin hänet tuolla lahden jäällä!

Markus Lehikoinen ei kysynyt, kuka oli tuo naapurin mies. Hän näki vastauksen Hilipan jylhästä muodosta, hän kiepsahti nopeasti rekensä seville ja alkoi nykiä hevostaan lähtöön, mutta Hilippa tarttui lujalla kädellä ohjaksiin ja sanoi jyrkästi:

— Ka mihinpä tuli moinen kiire ja hoppu! Vai eikö kielevä ruotsi haluakaan tietää, kuka oli se naapurin mies? Ka sama, vaikka jätämmekin nimen sanomatta. Sen kuitenkin sanon... mies ei kyenne omin voimin hiihtämään kotiinsa... jäi tuonne jäälle vuottelemaan veljeään ja muuta ylen rakasta sukuaan!

Hilipan jylhä äänenpito oli jo saanut lähtöä tekevät Pankajärven miehetkin hämmästymään. Jehki vanhus oli huomannut verisen keihään Hilipan kädessä ja nyt näki sen jo Kaurokin. Mutta Hilippa ei välittänyt kenenkään läsnäolosta, hän piteli yhä pelosta kelmenneen ruotsin ohjaksia kädessään, tunki hurmeisen keihäänsä miehen nenän eteen ja jylisi:

— Tuntenetko, kielevä ruotsi, kenen on verta tässä keihäässä? Läheistä lie sinulle, ylen läheistä, vaan siitä emme nyt enää pakise. Nyt pakisemme siitä, kenen on muutettava näiltä mailta, tehtävä naapurilleen tilaa. Te mielitte panna meikäläiset muuttamaan, vaan siitä ei tule mitään! Simanan taloa ei muuteta, uusi pirtti rakennetaan tähän palaneen paikalle ja sinun on muutettava Pankajärveltä muuanne... paras lähteäksesi ruotsien yleisemmille elinmaille! Keväthankien joutuessa rupeamme tähän rakentamaan uutta pirttiä ja silloin on sinun ja sinun sukusi oltava täältä tiessään! Ja paras jos veisit talosi mukanasi tai polttaisit lähtiessäsi! Ja nyt, ovela ruotsi, herra Henrikin lähettämä salasyökäri, mene etsimään veljeäsi!

Hän heitti ohjakset käsistään ja viskasi verisen keihään pihamaalle. Sen jälkeen hän käveli oman rekensä luo virkahtaen ohimennen isälleen:

— Taatto, mene rekeesi, jo on aika lähteä lämpimiin suojiin!

Kauro vanhus mieli jotakin sanoa, mutta Hilippa lisäsi vielä:

— Toisen kerran pakisemme tästä asiasta, rakas taatto! Nyt on jouduttava matkaan!

Kauro painoi päänsä alas. Hän huomasi tulleensa vanhaksi ja tarpeettomaksi. Hän oli mietiskellyt tätä naapurinsa asiaa puoleen ja toiseen, mutta nyt olikin Hilippa selvittänyt koko pulman yhdellä sivalluksella ja hänen oli mukauduttava tähän ratkaisuun. Nöyrästi hän meni rekeensä.

Enempää ei puhuttu. Reet narisivat lumessa ja läksivät perätysten liukumaan myötärinnettä alas jäälle.

Hetkisen kuluttua oli pihamaa autiona. Sammuva palo loi siihen vielä heikkenevää kajastustaan. Kieppuvia lumihiutaleita tuli maahan, niitä tuli yhä sakeammin ja joutuisammin. Näytti kuin olisivat ne alas tullessaan kiirehtineet ja hoputtaneet toisiaan saadakseen ennen aamun valkenemista peitetyksi tuon kytevän palopaikan, tuon pihamaalle viskatun verisen keihään... kaikki yön aikana tehtyjen tihutöiden jäljet.

Lumi on niin kärkäs jälkiä peittelemään. Kunpa eivät ne peitetyt jäljet milloinkaan paljastuisi näkyviin.

V.

Hilippa, Riiko, vanha Jehki ja joukko muita Pankajärven miehiä ovat lähteneet pitkälle taipaleelle. Heillä on kuormissaan markkinoilta kertyneet metsänviljat ja vahvasti eväitä sekä miesten että hevosten varalle. Tarvittiinkin näitä eväitä, sillä he ovat matkalla Vienaan, Suman suurille talvimarkkinoille.

Varhain aamupimeällä he lähtivät Pankajärven Vannilasta, ajelevat koko päivän suoraan rajalle päin vetävää talvitietä ja ennättävät illan pimetessä Ohtavaaran salopirttiin, joka oli jo melkein valtakuntien rajalla.

Ohtavaaran salolla kävivät Pankajärven miehet joskus kaatamassa kaskia ja talvisinkin elosti siellä yksinäisessä salopirtissä säännöllisesti joku Pankajärven mies. Siellä säilytettiin näet varastossa Vienan suolaa, välistä muitakin rajantakaisia tavaroita, kun ei niitä nykyisen ahdingon aikana uskallettu tuoda suurempaa määrää kerrallaan omaan kotikylään.

Tällä kertaa oli salopirtin asukkaana Jehki Maurosen veli, yksinäinen Miitrei ukko, jo kahdeksiinkymmeniin ennättänyt tietäjä ja virsiniekka. Yön aikana soitteli Miitrei kanneltaan ja teki ahkerasti taikojaan, jotta Vienan kävijäin markkinamatka hyvin luonnistaisi, jotta kaikki katehien panemat poikenluomat menisivät mitättömiksi.

Saatuaan kuulla matkamiehiltä Simanan pirtin palosta ja Hilipan kostosta tihutyön tekijälle, kysyi ukko Miitrei terhakasti:

— Liekö sinne jäälle kylmennyt se musta ruotsi, vai jäiköhän elämään?

Miehet eivät varmaan tienneet, elikö ruotsi vielä. Hengissä oli hänet kyllä löydetty jäältä, mutta kovin heikkona, jo melkein kangistuneena. Epätietoista oli miehen virkoaminen mokoman suoneniskun jälkeen.

Ukko Miitrei pudistelee päätään ja pakisee huolestuneena:

— Jo teit, Hilippa poikaseni, keskentekoista työtä, kun jätit henkiherjan mustan ruotsin ruumiiseen. Olisi pitänyt katsoa hänen silmiään ja jos ei näkynyt niissä kuolinkelmua, niin toistamiseen olisi pitänyt iskeä!

— Emäkehno hänen silmiään rupesi katsomaan! nauraa Hilippa. — Arvelin maksaneeni tihutyön riittävällä mitalla ja sinne jätin taakseni vilkaisematta!

— Paha seikka, ylen paha seikka! mutisee vanha tietoniekka. Siitä jos vielä virkoaa musta ruotsi, niin varo itseäsi, Hilippa poikaseni!

— Ka en pahoin pelkää kostoaan! nauraa Hilippa ylimielisesti.

Rajantakaisesta Repolan pokostakylästä karttui matkuetta lisää. Pitkä jono hevosia seisoi pokostan napaeläjän Ontrei Sernin tilavalla pihamaalla, kun kokoonnuttiin pitkämatkaisia hyvästelemään. Tilaisuuteen oli vartavasten hankittu pokostan pappikin matkalle lähteviä siunaamaan. Hän kulki reeltä reelle kantaen pyhäistä Miikkulaa, markkinamiesten suojelijaa, ja pirskoitti pyhällä vihkivedellä lähtijöitä. Muustakin lähtöä katsomaan kokoontuneesta rahvasjoukosta kuului toivotteluja:

— Spoassu jumalainen ja pyhä Miikkula kerallanne! Tervehinä takaisin tulgoa!

Repolasta lähdettyä olikin talvisen Vienan matkan vaikein taivallus edessä: kymmenpeninkulmainen erämaamatka Rukajärven pokostalle. Koko tällä välillä ei ollut ainoatakaan asuttua kylää, vain päivänmatkojen päähän rakennettuja metsäsaunoja, joihin matkalaiset saattoivat yöpyä.

Talvitien pohja oli kyllä käyty merkitsemässä syksyllä, mutta siihenpä olikin sitten jäänyt tiestä huolehtiminen. Matkalaiset saivat tehdä tiensä mennessään ja siinä kysyttiin sekä miesten että hevosten voimia. Etunenässä kulki suksimiehiä, »tien hiihtäjiä» ja näiden kantapäillä seurasivat ne hevosmiehet, joilla oli vähimmän kuormaa tai paraimmat hevoset. Kun tuli eteen vaikeampi kinospaikka, täytyi tien hiihtäjien, välistä muidenkin, tarttua lapioihin ja raataa hikipäissä, kunnes päästiin jälleen jatkamaan taivalta.

Taivalta tehtiin laulaen ja hoilaten, jotta susilaumat, erämaan pitkähäntäiset valtiaat kaikkoaisivat pois matkueen lähettyviltä. Yöpymispaikoissa saattoi niistä nakata koko rienan, varsinkin jos pahansuopa oli nostattanut pitkähäntiä markkinamiesten kimppuun. Silloin ei auttanut muu kuin matkueessa olevien tietoniekkojen täytyi väkevillä loitsuilla tehostaa lähtiessä saatuja papin siunauksia.

Rukajärvelle päästyä jo hiukan helpotti ja vielä tuntuvammin helpotti, kun päästiin seuraavaan suurempaan pysähdyspaikkaan, Tunkuen pokostakylään. Siinä yhtyi Repolan ja Pielisen miehiin pohjoisesta päin tulevia Jyskyjärven, Uhtuen ja Vuokkiniemen kauppaveikkoja. Kesäisin nämä, samoin kuin Repolan ja Pankajärven miehetkin, tekivät suolamatkansa Kemiin, jonne päästiin melkein yhtenäisiä vesiteitä, suuren Kemijoen ja sen latvajokien väyliä pitkin. Mutta talvisin ei Kemi ollut muodissa; joka suunnalta pyrkivät Vienan veikot ja Aunuksen miehetkin Suman suurille riistamarkkinoille. Nämä markkinat olivat meidän kertomuksemme aikoihin yhtä suuressa maineessa kuin myöhemmin Sungun kuuluisat markkinat Keski-Aunuksessa.

Lähempänä Sumaa olivat talvitiet jo hyvin ajettuja ja yhtenään niillä liukui pitkiä hevosjonoja. Joka ilmansuunnalta näitä hevosjonoja suoltui ja kaikki ne painuivat ja pakkautuivat Suman kauppakylää kohden. Tämä Karjalan rannan kaakkoiskolkassa oleva paikka näytti yhtäkkiä tulleen koko pohjolan keskipisteeksi.

Hilipan Riiko serkku, joka oli ensimmäistä kertaa Suman markkinoilla, joutui tässä hevosten ja outojen ihmisten vilinässä kokonaan päästään pyörälle. Hän pakisi hengästyneenä Hilipalle:

— Enpä osannut poika poloinen aavistaa, että näkisin elämässäni näin paljon väkeä koolla! Mistä kaikki lienevätkään?

— Mistäkö kaikki lienevät? naurahtaa Hilippa huolettomasti. — Näethän, että paljon on täällä Karjalan kauppaveikkojakin. Vielä enemmän lie Aunuksen miehiä ja niitäkin enemmän Venään maasta tulleita!

Hän ei valehdellut vakuuttaessaan, että kolmen laajan maan kauppaveikot olivat kokoontuneet Sumaan tapaamaan toisiaan. Vienan rannikon kauppamaine oli näihin aikoihin korkeammalla kuin konsanaan sitten muinaisen Perman päivien. Stolbovan rauhanteossa oli mahtava Ruotsi sulkenut kaikki Venäjän länteen vievät kauppatiet ja niin oli siirtynyt Vienan rannikolle koko laajan Moskovan valtakunnan kaupallinen keskus. Vienan satamiin tuli kesäisin suuria hollantilaisia ja englantilaisia kauppalaivoja Venäjän tuotteita noutamaan ja omia tavaroitaan myymään. Ja talvisin virtasi Vienan markkinapaikkoihin hevosmiehiä Venäjän kaikilta ääriltä; toiset tulivat noutamaan Vienan keittämöjen suolaa, mutta enimmät pyrkivät Vienan kaupungin ja Suman suurille riistamarkkinoille.

Metsänvilja oli halutuinta tavaraa, niin kuin se oli ollut ikimuistoisista ajoista karjalaisheimon eläntämailla. Vienan kaupungissa oli hollantilaisilla kauppiailla oikein oma kauppahovi ja tämän kauppahovin asiamiehet tulivat Suman markkinoillekin riistanahkoja ostelemaan.

Tästä yhtäkkiä suureen kukoistukseen kohonneesta Vienan kaupasta virtasi pieniä haarautumia meidänkin rajoillemme. Pohjoisempana Kemin puolen karjalaiset kuljettivat Vienan suolaa ja muita rajantakaisia tavaroita Kainuun rajan yli hamaan Oulun tienoille saakka vieden samalla näiden seutujen riistasaaliin Oulun porvarien käsistä. Samanlaista harmia tuottivat etelämpänä Repolan ja Pielisen miehet Kajaanin ja Brahean kaupungin porvareille sekä Ruotsin Karjalan hallitusherroille.

Vienan kaupallinen kukoistus ei kyllä kestänyt kauan. Ruotsin mahtavuuden mentyä Venäjän kauppa siirtyi jälleen toisille markkinoille, mutta jätteenä Vienan kaupan kukoistusajasta, aivan kuin tuon loistokauden sammuvana kajastuksena on Vienan veikkojen laukkukauppa jatkunut meidän maassa nykypäiviin asti. Unohdukseen jääneen karjalaisheimon laiha perintöosuus!

Kauro Vanninen oli tavallisesti esiintynyt Suman markkinoilla kotipuolensa miesten edustajana. Nyt sai nuori Hilippa periä tämän vastuullisen tehtävän ja hän hoitikin tehtävänsä hyvin. Vanha Jehki oli kyllä hänen apunaan, yhtenä he menivät hollantilaisen kauppahovin asiamiehen luo, ja nopeasti siellä saatiin metsänvilja myydyksi.

Kauppahovin asiamies muisti hyvin Kauro Vannisen, ja kun hän nyt näki Kauron pojan edessään, tarkasteli hän tätä paljon maailmaa kokeneen miehen silmällä. Tarkastelun tulos oli odottamaton, hän löi Hilippaa olalle ja virkahti:

— On vahinko, että sinä elät siellä kaukana Pielisen pokostalla! Sinun pitäisi jäädä tänne Sumaan, tai vielä parempi, jos tulisit Vienan kaupunkiin ja rupeaisit meidän mieheksi, kauppahovin mieheksi. Me kasvattaisimme sinusta suuren kauppamiehen!

Hilippa nauroi huoletonta nauruaan.

— Pielisen pokostalla tarvitaan myös miehiä!

Ei, hän ei aikonut jäädä kauppahovin palkkalaiseksi. Hän aikoi pysyä omana herranaan ja käskijänään!

Repolan ja Pielisen miehet majailivat vanhan kotipuolen miehen talossa, Mikiforo Sernin talossa. Ukko Mikiforo oli Repolan Ontrei Sernin veli ja hän oli aikanaan tullut kotivävyksi Suman kauppakylään.

Kun vanha Jehki kertoi hänelle kauppahovin asiamiehen ja Hilipan keskustelusta, nauroi ukko Mikiforo makeata naurua. Mutta seuraavassa tuokiossa hänen ovelat tihrusilmänsä jo kiintyivät tarkastelemaan Hilippaa ja hän nyökytteli päätään hyväksyvästi: Mitäpä kauppahovi teki Hilipalla, Hilippa oli uljas briha ja kelpaisi muuhunkin!

Sattui näet ukko Mikiforolla olemaan sorea tytär, ainokainen Okahvi lapsensa. Ja niin se kävi, että vanhan Mikiforon talossa ruvettiin osoittamaan Hilipalle erikoista huomaavaisuutta. Mikiforo vihjasi Hilipasta hyvinvointia hyllyvälle Doarie emännälleen ja Doarie puolestaan vihjasi Okahvi tyttärelleen. Ja oikeastaan oli Okahvi huomannut Hilipan jo ennen maammonsa vihjausta, oli kuin olikin huomannut!

Näin syntyi oikealla ja vasemmalla ansoja Hilipan tielle. Mutta Hilippa aikoi kuin aikoikin pysyä vielä vapaana, kaikin puolin vapaana. Hän huomasi kyllä sorean Okahvin lempeät silmäykset ja huomasi myös Doarie emännän kehoittelevat maammon katseet, mutta vapautensa hän aikoi vielä säilyttää.

Pielisen pokostalla tarvittiin myös miehiä!

Paluumatkalle eivät Repolan ja Pankajärven miehet ottaneet varsin paljon kuormaa. Suolat haettiin kesällä venepelissä Kemin kaupungista, nyt ostettiin Suman markkinoilta vain hyvää ryssän juhtinahkaa ja Hollannin palttinaa. Ostettiin myös muita kankaita ja kaikenlaista rihkamaa kotipuolella kaupattavaksi.

Lähtiessään pistäytyivät miehet Sumassa olevaan Solokoin monasterin luostarikartanoon. Kuka osti sieltä itselleen kotijumalan, kuka tuohuslampun tai pari vahakynttilää kotipokostan kirkkoon vietäväksi.

Vanha luostariveli oli aulis näyttelemään tavaroitaan, ja siinäpä Hilippa, näitä pyhiä esineitä tarkastellessaan, sai yhtäkkiä loistavan ajatuksen. Hän kysäisi Jehki vanhukselta:

— Liekö näiden kotijumalaisten kauppa luvallinen Ruotsin Karjalassa?

— Tottapa lie luvallinen joka paikassa Karjalan ristirahvaan eläntämailla! arveli Jehki vanhus.

Samaa arvelivat toisetkin miehet. Tosin ei kukaan ollut kulkenut kotijumalaisia kauppaamassa, vähän niiden kauppa olisi tainnut kannattaa. Korkeintaan vietiin pyhä Miikkula tai Jumalan Äiti hyvälle naapurille tervetulleeksi markkinaviemiseksi, mutta kukapa nyt olisi lähtenyt vartavasiten näitä kauppaamaan!

— Ka minäpä mielin lähteä! julisti Hilippa hämmästyneille kauppaveikoille.

Ja hän antoi tavaroiden näyttäjälle lyhyen määräyksen, että hänen varalleen oli pantava kokonainen suuri arkullinen kotijumalaisia ja toinen samanlainen arkullinen tuohuslamppuja ja suitsutusaineita.

Kauppaveikot naureskelivat, että taisipa siinä olla hänelle kaupattavaa eliniäkseen. Mutta Hilippa antoi heidän naureskella, runsaalla kädellä hän maksoi luostariveljelle tavaroiden hinnan. Taisi mennä muutamia hopeakolikoita liikaakin ja ylen suuresti ihastui vanha luostariveli tähän avokätiseen kauppaveikkoon. Ei hän herennyt Hilippaa kiittelemästä ja hänelle hyvää matkaonnea toivottelemasta. Vielä lupasi lukea messujakin turvatakseen Hilipan menestyksen!

Paluumatkalla saatiin kokea ankaria sydäntalven pyryilmoja ja purevia pakkasia. Suuret susilaumat saattelivat erämaataipalilla markkinamiehiä ja yöpymispaikoissa jouduttiin monasti melkein käsikähmään näiden nälkiintyneiden rosvojen kanssa. Eivät enää auttaneet tietomiesten manauksetkaan, pelosta vauhkoille hevosille täytyi kyhätä yön ajaksi havusuojus ja siihen äärelle viritettiin suuri nuotio, jonka lämmössä miehet vuoron perään pitivät vartiota.

Hilippa oli muita ahkerampi istumaan öitään nuotion ääressä. Joskus oli Riiko serkkunsa hänen pakinatoverinaan, mutta usein hän lähetti Riikonkin nukkumaan metsäsaunan hiottavaan lämpimään ja valvoi yksinään. Öinen erämaa kiehtoi ja lumosi kummasti Hilipan mieltä, hän tarkasteli kiiluvia taivaan tähtiä, kuunteli pakkasen paukahtelua ja kaukaista susien ulvontaa. Tämä oli Karjalan sydänsalojen villiä elämää ja Hilippa tunsi mainiosti sopeutuvansa tähän elämään. Sydän tuntui laajentuvan, veret kiertävän nopeammin ja välistä sai Hilippa polttavan mielihalun käydä painiskelemaan kaikkia öisen erämaan kesyttömiä mahteja vastaan.

Välistä muisteli Hilippa oman kotiseutunsa olojakin. Susien ulvonnasta hän muisti herra Henrikin ja syökärin ja Brahean kaupungin porvarit ja Kajaanin kamasaksat. Ulvovia susia nekin olivat, herra Henrikki oli oikein vanha, paatunut uroshukka ja toiset olivat pienempiä, vähäisempiä, mutta yhtä nälkiintyneitä ja kiukkuisia. Heidän poloisen karjalaisheimonsa pään menoksi ne hioivat hampaitaan, ja usein ne saivat yllytetyksi kaikki Pielisen pokostan ruotsit ulvomaan samassa kuorossa. Ja jopa olikin tuo ulvonta ottanut luonnon raukalta karjalaisrahvaalta, niin vapisivat poloiset kuin nuo heidän heponsa vapisivat täällä erämaassa. Harva heidän joukostaan uskalsi enää nousta puoltamaan omia oikeuksiaan.

Mutta hänpä aikoi uskaltaa! Sai ulvoa herra Henrikki miten hyvänsä, ei hän aikonut väistyä eikä ruveta vauhkona vapisemaan!

Hilippa naurahtaa omalle kiihtymykselleen ja nyt sukeltaakin jo mieluisampi kuva hänen muistoonsa, kuva viimeisiltä Lieksan markkinoilta. Hän muistelee herra Henrikin tytärtä, ylpeätä Brita neitoa, jota hän oli puristanut syliinsä ja jonka kauniit silmät olivat säikkyneet hänelle niin palavaa kiukkua. Mikäpä lie ollutkin, kaikki muut soreat neidot unohtuivat hänen mielestään käden käänteessä. Niin oli unohtunut Suman majapaikan kaunis Okahvikin, vanhan Mikiforon sorea tytär, ei Hilippa uhrannut hänelle enää ainoata ajatusta. Toista oli tuo ylpeä ruotsi, hentonen ja solakka Brita neito. Britan kuva tuntui syöpyvän yhä syvemmälle ja syvemmälle hänen mielikuvitukseensa.

Britan isän nimeen liittyi kaikki se vääryys ja sorto, jota Karjalan ristirahvas sai kärsiä Pielisen pokostalla. Ja samalla, kun Hilippa ajattelee tuota sortoa, samalla hän muistelee myöskin Britaa. Ja tuntui kuin Britan kuva olisi yllyttänyt ja rohkaissut häntä ryhtymään taisteluun tuota sortoa vastaan, kuin Brita olisi luvannut tulla hänen puolelleen taistelussa!

Kaukana laulaa susien kuoro, pakkanen paukahtelee, nuotio lämmittää. Ja Hilippa hymyilee rohkeata hymyään, ylimielistä hymyään.

Hän tunsi olevansa väkevä taistelussa, jos Brita tulisi hänen puolelleen!

VI.

Kevät on joutunut kreivilliselle Pielisen pokostallekin, suurten takamaiden myöhäinen kevät. Humisten sulavat hanget toukokuun auringon hautomina, ilmasta kuuluu jo etelän mailta saapuvien muuttolintujen äännähtelyä ja eräänä tavallista lämpöisempänä päivänä alkavat Pielinen ja suuri Lieksanjoki luoda jääpeitettään.

Herra Henrikin virkatalo on kaupunkisaaren kohdalla aivan rantaäyräällä ja siitä on hyvä seurata jäiden lähtöä. Monena päivänä ja monena lauhkeana kevätiltana istuu Brita neito saunan vieressä rantapengermällä ja tarkastelee uteliaana joella tapahtuvaa talven mahdin murtumista, ohitseen soluvien jäiden taivallusta.

Ensi päivänä tuli aivan hienoa jääsohjoa, läheisen Pankakosken särkemää ja rouhentamaa, mutta toisena päivänä alkaa jo tulla särkymättömiä jäälauttojakin, leveitä ja paksuja jullikoita, joille vihainen Pankakoski ei ole tuottanut suuriakaan vaurioita. Ne kulkevat Britan ohi jykevinä ja arvokkaina ja monen mukana on kaikenlaista tavaraa, jota virran tyrskyt eivät ole saaneet matkan varrella pois huuhdelluksi.

Tuossa menee lautta, jonka reunoissa on rämerantojen turvetta ja suuria sammalmättäitä karpalorönsyineen ja puolanvarsineen; tuossa toinen, jonka päällä kellottaa suuri lenkokuusi. Se on nähtävästi kasvanut jollakin rämeisellä rantaniemekkeellä ja siitä nykäisi matkalle lähtevä lautta sen juurineen päivineen mukaansa. Juurista on matkan varrella karissut ja huuhtoutunut kaikki tarpeeton roska tiehensä ja ne sojottavat nyt korkealla avuttoman paljaina ja runneltuina.

Ja mitäs tuolta oli tulossa? Brita tarkkaa uteliaana lähenevää jäälauttaa. Eikös olekin sen mukana vanha venelaho, puoliksi lautalla, puoliksi vesivarassa! Brita kokee arvailla, että olisikohan tuo lautta lähtenyt Pankajärvestä ja olisikohan tuo vanha vene Pankajärven karjalaiskylän miesten omaisuutta.