Part 3

Siellä yritettiin Hilippa houkutella ansaan. Kun hän istuu rennosti pienen pöytäpahaisen ääressä olutta maistelemassa, nykäistään häntä kyynäspäästä ja joku ruotsi kumartuu supattelemaan hänen korvaansa. Miehen käytös oli perin liehittelevää, makeilevaa, ja pian tunsi Hilippa hänet kotikylänsä ensimmäiseksi uudiseläjäksi, Simanan ruotsinuskoiseksi naapuriksi.

Mies sopottaa Hilipalle kuni vanha, luotettu ystävä konsanaan:

— Kuulehan, veli hopea, hyvä naapuri, olisi tässä vähän niin kuin kysyttävä neuvoa! Kun ollaan näet lähdetty markkinoille ja tällä minun rengilläni olisi vähän mukanaan... mitä lienee metsänviljaa. Mutta hölmöläisiä olemme, ei tunneta näet niitä oikeita ostajia, niin jospa sinä naapurin mies hiukan vihjaisit... jotta mitenkä tässä oikein tehtäisiin?

Sopottaja kiskoo lähemmä toveriaan, pientä, vääräsääristä miehen vekaraa, joka pälyilee ympärilleen yhtä luihuna kuin isäntänsäkin. Siinä he nyt molemmat söpöttelevät asiaansa Hilipalle ylen salaperäisinä ja liukkaina, jotta pitäisi saada opastusta ja apua. Ja kun oltiin olevinaan hyviä naapureja, niin jos Hilippa lyöttäytyisi yhteen juoneen?

Hilippa kuuntelee heidän sopotustaan ja katselee miesjoukon raosta ovelle päin. Aivan oikein, nyt sieltä kurkisti viskaali Pentin sapekas naama krouviin. Hilippa virnistää ylimielisesti syökärille, virnistää sopottajillekin ja viittaa oveen päin.

— Kun menette tuon miehen pakinoille, niin hänpä teille neuvonee oikeat ostajat! Minä en välitä metsänviljastanne!

Miehet hölmistyivät sanattomiksi, Hilippa nauroi heille ilkkuvasti ja pakisi vielä pois lähtiessään:

— Vai salakaupoilla kuljette ja kähmitte! Herra Henrikki vielä teidät tavoittaa, niin siinä oli laulun loppu!

Nähtiin vanhan Kauronkin liikkuvan markkinapaikalla. Hän ei ole niin pitkäkasvuinen kuin Hilippa poikansa, mutta näkyivätpä tullimies ja herra Henrikki huomaavan hänet hyvin. Kauro paljastaa alentuvasti päänsä kiukusta sähisevälle syökärille ja yhtä alentuvasti hän tervehtii myös herra Henrikkiä. Hänen jälkeensä singotaan sadatuksia, mutta Kauro vanhus ei ole niitä kuulevinaan. Hän liikkuu päämäärästään tietoisena, vai hän rupeaisi sopottelemaan markkinamiesten kera; hän on virittänyt apajansa ja tietää toisten kauppaveikkojen huolehtivan saaliin korjaamisesta. Hän tallusti melkein suoraan erään kajaanilaisen porvarin luo, jolla oli kaupan hyviä, kainuulaisia matkarekiä.

Kauro tarvitsi tällaista matkarekeä. Kainuun maassa tehtiin niitä parempia kuin Karjalassa; hän ryhtyy hieromaan kauppaa, tinkii ja tarkastelee. Ympärille keräytyy uteliasta väkeä, mutta Kauro ei ole niitä näkevinään. Pitkällisen tinkimisen ja natisemisen jälkeen hän sopi kaupasta, kaivoi syvältä povestaan rahamassinsa. Siinä oli aika puuha ennen kuin hän sai massinsa avatuksi, ja vähänpä siellä olikin hopeakolikoita. Kajaanin porvari jo luuli rahojen kesken loppuvan, mutta riittivät sentään. Tyytyväisenä lähtee Kauro vetämään ostamaansa rekeä, hän pitää sen aisoja korkealla ja pyytelee nöyrästi markkinaväkeä antamaan hänelle tietä.

Saivat nähdä herra Henrikki ja viskaali Pentti ja kaikki, että hän liikuskeli rehellisillä asioilla. Osti viimeisillä kolikoillaan hyvän matkareen, jos sattuisi sitä jolloinkin tarvitsemaan!

* * * * *

Kun Hilippa palasi majapaikkaansa, oli pihamaalla sorea Tatjana odottamassa hänen tuloaan. Ylen salaperäisenä kuiskasi Tatjana hänelle, että vieraspirtissä oli eräs ruotsi, joka halusi pakista hänen kanssansa.

— Ka kukapa ruotsi siellä minua vuottelee? virkkoi Hilippa huolettomasti. Ja odottamatta Tatjanalta sen parempaa selvitystä hän lähti vuottelijaa tapaamaan.

Tatjana katseli ihaillen hänen menoaan. Oli tuo Hilippa todella uljas ja peloton miekkonen, mutta eiköpä hän sittenkin tällä kertaa vähän ällistyisi nähdessään, kuka siellä vieraspirtissä oli.

Ja ällistyikin Hilippa hiukan oven avatessaan: Pirtissä odotteli häntä herra Henrikin tytär, Brita neito.

Brita näytti jo hyvän aikaa vuottaneen Hilipan tuloa. Kun pirtissä oli kovin lämmin, oli hän avannut turkismekkonsa ja riisunut kaulahuivinsa. Hilipan astuessa sisään hän tarkasteli hajamielisenä somin leikkauksin koristeltua pyhäinkuvahyllykköä.

Molemmat he joutuivat hämilleen seisoessaan silmätysten, kenties Brita vielä enemmän kuin Hilippa. Vaikka Hilippa olikin vielä nuori, oli hän jo liikkunut paljon maailmalla ja naisväestä hän oli huomannut aina hyvin selviävänsä. Tässä oli tosin edessä herrasneito, kokonaan vieras ja outo ruotsi, mutta ehkäpä hän jotenkin selviäisi ruotsin tyttärestäkin.

Kotoa lähtiessään oli Brita ajatellut, että hän lähtisi varoittamaan Hilippaa isänsä kostolta. Hän oli hyvän aikaa mietiskellyt, mitenkä sanoisi sanottavansa Hilipalle, mutta nyt seisoikin nuori karjalainen hänen edessään niin syntisen rohkeana ja huolettomana, aivan kuin olisi jo etukäteen tahtonut sanoa: »Hui hai, mitä minä piittaan sinun isästäsi, mokomasta ruoskan heiluttajasta!»

Brita neitoa melkein harmitti tuo Hilipan huolettomuus. Ja hiukan jäykistyen, hiukan sanojaan tapaillen, melkeinpä virallisesti, hän alkaakin puhua vallan toisesta asiasta, sanoo tulleensa kyselemään, millaisissa oloissa eli tuo hänen isänsä pahoinpitelemä karjalainen. Oliko hän todella niin köyhä kuin itse vakuutti olevansa?

— Ka köyhä lie Timo poloinen, ylen köyhä! pakisee Hilippa arvelematta. — Elelee siellä meidän kylästä Vie'in salolle päin, pienenä populina elelee ja kokee viljellä hallanarkoja kaskimaitaan.

Ja samaan hengenvetoon hän alkaa kehoitella vierastaan istumaan, sieppaa takan edestä rahin ja tuo sen pöydän ääreen.

— Kas tässä on hyvä istua, mitäpä suotta seisoskelemaan! sanoo hän reippaasti ja istahtaa itse arvelematta penkille pöydän viereen.

Tämä auttoi vähän Britaa, jäykkyys hävisi hänen äänestään ja hän alkoi selvittää mitä oli ajatellut: Ei varmaan olisi liikaa, jos hän kokisi hiukan hyvittää isänsä tylyyttä ja rupeaisi antamaan avustusta tuon köyhän karjalaismiehen perheelle.

— Ka hyvä jos annat apua köyhille ihmisille! naurahtaa Hilippa suorasukaisesti ja tarkastaa vierastaan uteliaalla ihailulla.

Mutta kun Brita kysyi, haluaisiko hän ruveta tuota avustusta välittämään, selitti Hilippa arvelematta:

— Anna apusi Vie'in lautamiehelle, siinä mies teikäläinen, ylen suora ja rehellinen! Ei meistä apusi välittäjäksi ja niinpä lie parempi sinulle itsellesikin, Brita neito!

Tämä suorasukaisuus sai Britan hämmästymään. Olipa tuo nuori karjalainen todella avomielinen, sanoi suoraan, että hänen oli vaarallista ruveta hakemaan heikäläisten tuttavuutta. Näkyi tietävän varoittamatta, mitä hänen isänsä ajatteli heistä.

Brita katselee hämillään ympärilleen. Hän näkee naulakoilla ja penkeillä karjalaisten matkavarusteita, turkkeja ja eväsvakkoja. Nämä varusteet osoittivat tässä pirtissä majailevien markkinamiesten olevan varakasta väkeä. Taisipa siis olla silkkaa totuutta, kun hänen isänsä haukkui näitä miehiä salasaksoiksi ja »ryssän kaupan» kävijöiksi. Brita ei tosin oikein ymmärtänyt näitä asioita, mutta sen verran hän tiesi isänsä ja voudin ja käräjäherrojen puheista, että nämä karjalaiset salakauppiaat olivat suurena kiusana uuden Brahean kaupungin kehittymiselle. Ja kun hänen isästään piti tulla pormestari tähän uuteen kreivilliseen kaupunkiin, ymmärsi hän vallan hyvin isänsä ärtymyksen salakauppiaille. Ja näkyipä tämä nuori karjalainenkin sen ymmärtävän.

Sen enempää harkitsematta hän rupesi saarnaamaan parannusta Hilipalle. Hän kysyi, minkä vuoksi he eivät voineet lopettaa salakauppaansa, kun tiesivät sen itselleen niin kovin vaaralliseksi ja tälle uudella kaupungille niin vahingolliseksi. Pitihän heidän käsittää, että lopuksi heille kuitenkin kävisi huonosti, he joutuisivat kärsimään varmaan paljon ja uusi Pielis-Brahean kaupunki nousisi kuin nousisikin kukoistukseen heidän vehkeistään huolimatta.

Brita oikein innostui asiaansa. Hänen hienoille kalpeille kasvoilleen kohosi väriä ja hänen tarmokas leukansa melkein vavahteli taistohalua, mutta Hilippa nauroi hänelle huoletonta nauruaan.

— Brita neito, et ymmärtäne paljon kaupankäyntiä. Taattoni sanoo minunkin sitä vielä huonosti ymmärtävän, ka sinä et ymmärtäne senkään vertaa. Mitäpä siis rupesit siitä pakisemaan!

Brita huomasi todella lähteneensä aloille, jotka olivat hänelle vieraita. Mutta ei hän niin vähällä tunnustanut itseään voitetuksi, häntä ärsytti Hilipan kevyt huolettomuus ja niinpä hän tuiskahti kiivaasti, että näytti todella siltä kuin karjalaiset ansaitsisivat sen tylyn kohtelun, jonka alaisiksi he välistä joutuivat tällä pokostalla. Heidän pitäisi olla hiukan nöyrempiä, niin, heidän pitäisi kuin pitäisikin olla kiitollisia luterinuskoisille uutiseläjille ja Ruotsin hallitukselle kaikesta siitä hyvästä, minkä nämä olivat tuoneet tähän kaukaiseen rajamaakuntaan!

Brita ei ehkä ajatellut mennä niin pitkälle, mutta kerran kiivastuttuaan hän puhui suunsa puhtaaksi. Vaan nyt hävisi huoleton nauru Hilipankin huulilta, hänen silmänsä leimahtivat, hän hyppäsi penkiltä ja sanoja alkoi ryöppynään tulla hänen huuliltaan, säkenöiviä ja iskeviä sanoja, jotka saivat herra Henrikin tyttären melkein pelästymään.

— Vai ovat ruotsit ja heidän valtansa tuoneet tälle pokostalle paljon hyvää, ka ylen paljon hyvää lienevät tuoneetkin. Sinun taattosi ruoskan ja voudin ruoskan he ovat tuoneet! Ennen oli täällä pajarien ruoska heilumassa, nyt on sinun taattosi ruoska ja lieneekö tuo paljon lempeämpi. Itsepä näit eilen, mihin se pystyi, mitäpä tuosta enemmän pakisemaan!

Viiltävä iva pippuroi hänen sanojaan, hän pysähtyi aivan Britan eteen ja antoi tulla lisää, laski uuden sanaryöpyn, entistä säkenöivämmän.

— Ja mitä muuta hyvää ovat ruotsit tuoneet tänne? Ylen paljon ovat muutakin tuoneet. Ennen oli tämä pokosta kokonaan karjalaisten oma, mitä nyt on karjalaisraukoille jätetty? Nurmeksen perukalta on jo viimeinenkin karjalainen ajettu käpälämäkeen tai nitistetty, et niistä kylistä löydä muita kuin teikäläisiä. Ja entä Pielisen takana, Juuan puolella? Joka päivä siellä ryöstetään ja anastetaan karjalaisten elinmaita, ja jos menevät valittamaan voudille tai sinun taatollesi, niin saavat ruoskaa! Ja karjalaisten tsasounaakin ovat häväisseet siellä ruotsinuskoiset yltiöpäät ja pyhästä kalmistosta aarteita kaivelleet. Ja sama leikki on nyt edessä täällä Lieksan karjalaiskylässä ja Vie'in kylässä ja meidän perukalla, Pankajärven salolla. Kohta ei ole meillä mitään sanomista tällä pokostalla, kodittomiksi meidät häädetään tai jalkoihin tallataan. Sitä hyvää te olette tuoneet tälle pokostalle! Ja siitäkö kiitollisina meidän pitäisi nyt antaa viimeinen leipäpalamme Brahean laiskoille porvareille, Kajaanin kamasaksoille ja muille syökärin ja sinun taattosi suojateille?

Brita oli huumaantunut tuon räiskyvän sanatulvan edessä, ja kun Hilippa vihdoin vaikeni, painoi herra Henrikin tytär häveten päänsä alas. Hänen silmiinsä kihosi kyyneleitä. Eikä hän kuitenkaan voinut olla ihailematta Hilippaa, nuoren karjalaisen silmien leiskahtelu, joka oli yhtä raju kuin hänen sanatulvansakin, oli kokonaan lumonnut Britan ja hetkisen kuluttua hän kohotti katseensa arasti Hilippaan, aivan kuin olisi odottanut vielä jatkoa.

Mutta jatkoa ei tullut, Hilippa itsekin hämmästyi omaa sanavuolauttaan. Hän oli kyllä monasti kuullut vanhempien karjalaismiesten vaikeroivan näitä asioita, mutta ei hän voinut käsittää, miten kaikki nuo vaikerrukset nyt olivat niin itsestään kirvonneet hänen kieleltään. Hän tiesi pakisseensa kovia sanoja, ylen kovia sanoja ja pelästyi nyt aika lailla, kun luuli säikyttäneensä Britan puolikuoliaaksi.

Vähän aikaa kesti puolin ja toisin neuvotonta vaitioloa. Vihdoin Brita nousi ja virkahti hiljaa, melkein nöyrästi:

— Anna anteeksi, Hilippa, en aikonut sinua loukata! Teille lie tehty paljon vääryyttä ja mikäpäs... mikäpäs minä olisin teitä syyttämään ja tuomitsemaan mistään asiasta!

Hämillään hän ojensi kätensä Hilipalle hyvästiksi. Hän oli jo ovessa menemässä, kun Hilippa huomasi hänen unohtaneen kaulahuivinsa rahille.

Hilippa kiiruhti antamaan huivia ja auttoi Britaa sen käärimisessä. Liekö hän sitä tehdessään tuntenut Britan hartioiden vavahtavan vai mistä hän lie saanut odottamattoman päähänpiston. Äkkiä hän puristi Britan rajuun syleilyyn ja painoi hänen huulilleen tulisen suudelman.

Britan kalvakat posket karahtivat hehkuvan punaisiksi, Hän riuhtasi itsensä irralleen ja katsoen Hilippaa silmät säkenöiden sanoi kiivaasti:

Minun pitäisi lyödä sinua poskelle, mutta isä on jo lyönyt minun puolestani!

Hilippa nauroi hänelle nuoren yltiöpään naurua. Seuraavansa tuokiossa livahti Brita äänettömästi ulos, mutta ovi ei räiskähtänyt vihaisesti kiinni hänen perässään.

Jälleen nauroi Hilippa nuoren huimapään naurua.

IV.

Pankajärven miehet lähtivät Lieksasta iltapimeällä. Yksitellen, jokainen omia aikojaan, soluvat korkeat riistakuormat karjalaiskylän talojen pihoista Lieksanjoen jäälle ja alkavat hiljakseen painua jokea ylöspäin.

Vasta Pankakoskella yhdyttiin yhdeksi joukoksi. Siinä oli ärjyvän kosken partaalla Pervusa Vaakanaisen koti, sinne jäi rokonarpinen ja rämisevä Pervusa, mutta hänenkin kuormastaan siirrettiin metsänviljat toisiin rekiin.

Ja nyt ajelevat miehet repaleisen, moniniemisen ja monilahtisen Pankajärven jäätä. Tämän järven pohjoispäässä, monen sokkelon takana oli Pankajärven karjalaiskylän keskus. Lieksasta tuli sinne matkaa runsaasti puolitoista peninkulmaa ja niinpä siellä oltiinkin jo verraten hyvässä turvassa rätisevän tulliviskaalin ja herra Henrikin nuuskimisilta.

Kipakka markkinapakkanen on lauhtunut, taivas on vetäytynyt pilveen ja sieltä alkaa hiljakseen sataa suuria lumihiutaleita. Unettavaa oli matkanteko tällaisella ilmalla, monta yötä valvoneet markkinamiehet torkkuvat riistakuormiensa koloissa ja hevoset saavat kulkea omin valtoineen.

Tyytyväisenä myhäilee Kauro Vanninen uuden, markkinoilta ostamansa matkareen sevillä. Hyvin olivat markkinat vielä tällä kertaa luonnistaneet, riistasaalis oli kohtalaisen runsas eikä ollut muutakaan valittamista. Ei sekään Hilipan ajattelematon tekonen tuntunut, enää näin matkan päästä katsoen niin lopen vaaralliselta, ja entäs se Simanan ruotsinuskoisen naapurin kantelu käräjillä. Siitä oli tullut nahkapäätös, mikäli Vie'in lautamies, rehellinen ruotsi, oli ennättänyt hänelle kertoa siinä lähtökiireessä.

Ei ollut napisemisen syytä. Kauro vanhus on pitänyt ajatuksissaan neuvoa Isä Jumalan kanssa ja tullut siihen päätökseen, että hyvin kannatti viedä kotikylän tsasounaan nippu oravia mielihyviksi Metsä-Miikkulalle, salon riista-aittojen pyhäiselle paimenelle. Pyhä mies oli rehellisesti ansainnut tuon lahjan eikä Kauro tahtonut olla mikään saituri velkaansa maksaessaan.

Hilipan riistakuorman päälle oli kavunnut hänen pakinatoverikseen nuori serkkumiehensä Riiko Vanninen, Simanan poika. Riiko oli ollut pitkillä kauppamatkoilla Ilomantsin pokostalla ja palannut sieltä vasta markkinoiden aikana aimo riistasaalis mukanaan.

Riiko serkulla oli paljon pakisemista matkoistaan, mutta Hilippa kuuntelee hänen pakinoitaan vain toisella korvallaan. Hilipalla oli omia ajatuksiaan, hän muistelee omituista kohtaustaan herra Henrikin tyttären kanssa. Itsensä herra Henrikin oli Hilippa jo melkein kokonaan unohtanut, mutta herra Henrikin tytär ei niin vähällä unohtunut.

Ei Hilippa erikoisesti muistellut Brita neidon kauneutta. Kenties hän oli tavannut yhtä somia tyttölapsia Karjalan maillakin, mutta Brita neidossa, töykeän ruotsin tyttäressä oli kuin olikin harvinaista erikoisuutta. Hilippa muistelee Britan tarmokasta ilmettä ja hänen poskiensa hehkua ja suurten silmien säihkyvää leimahdusta silloin eron hetkellä. Siinä tytössä oli kuin olikin tulta ja voimaa, vaikka Britan vartalo oli näyttänyt niin hentoselta, melkein lapsekkaan hentoselta.

Mieluisaa on Hilipan muistella tuota töykeän ruotsin tytärtä, joka oli koettanut käännyttää häntä pois salasaksojen ammatista. Hän hymyilee itsekseen omalle huimapäisyydelleen ja hymyilee Britan kiivastumiselle. Vieläköhän Brita neito toisen kerran sattuisi hänen tielleen? Kukapa tiesi, vaikka vielä sattuisi, kukapa tiesi!

Riiko alkaa tähyillä öiseen pimeyteen, eikö sieltä jo rupeaisi erottamaan hänen kotiniemensä ääriviivoja. Se oli ensimmäisenä Pankajärven karjalaiskylään tultaessa. Hilipan kotiniemi, Vannilan niemi, oli hiukan taampana järven toisella rannalla.

Vielä kuitenkin pimeys kätki Riikon kotiniemen ja kätki senkin, mitä siellä juuri tällä hetkellä oli tapahtumassa.

Siellä nukuttiin jo pirtissä, mutta ulkona liikuskeli outo vieras. Se oli tullut pimeän peitossa hiihtäen niemen tyveltä päin, jossa oli Simana Vannisen ruotsinuskoisten naapurien uudistalo.

Pitkäkasvuinen ja synkeän näköinen mies oli tämä hiihtäjä, mikäli yön pimeydessä olisi saattanut havitella hänen piirteitään. Ja nokinaamakin hän näytti olevan, aivan kuin seppä ammatiltaan, juuri ahjonsa äärestä suksilleen noussut rautio.

Hiihtäjällä oli selässään takkavitsassa suuri kimppu kuivia tervaspilkkeitä ja hän pysähtyi kuulostelemaan Simanan kotitalon rantaan. Siinä oli vanha nuottakota ja sen nurkkajuurella hän seisoskelee suksillaan. Hän oli käynyt siinä jo kerran aiemminkin samana iltana. Silloin oli talon vihainen vahtikoira törmännyt häntä haukkumaan ja hän oli houkutellut koiran luokseen, sillä olipa hänellä sen verran taikoja tiedossaan. Tuli vihainenkin koira nuolemaan hänen kättänsä.

Nyt ei koira enää haukkunut, se makasi tuossa kodan seinävierellä hankeen haudattuna. Hänen terävä karhukeihäänsä oli lopettanut äkisti koiran metelöimisen ja niin sievästi oli kaikki tapahtunut, että talossa ei ensinkään huomattu hänen käyntiään.

Nyt on hän tullut toistamiseen ja nyt on hänen tehtävä tärkeämpi toimitus. Sitä varten oli hänellä kimppu kuivia tervaspilkkeitä selässään..

Hän on toinen Simanan ruotsinuskoisista naapureista ja todellakin hän on seppä ammatiltaan, nokinaama rautio ja hiukan tietoniekkakin. »Mustaksi ruotsiksi» ovat nämä karjalaiskoirat ruvenneet häntä haukkumaan ja se nimi ärsytti häntä. Hän mieli näyttää, ettei häntä sopinut aivan ilmaiseksi haukkua ja solvata.

Hän se juuri oli aikonutkin kaataa viime kesänä kaskensa tähän niemelle, mutta tämän talon poika lurjus oli tullut häätämään häntä pois. Jo silloin oli hän sanonut sille karjalaisnulikalle, että hän oli nimeltään seppä Jyrki Lehikoinen, mainehikas rautio, ja että häntä pelättiin omiensakin keskuudessa. Sitä enemmän oli syytä karjalaiskoirien katsoa, etteivät ärsyttäisi häntä liikoja.

Silloin oli hän sentään vielä väistynyt, mutta nyt aikoi hän kostaa. Se nuori nulikka oli missä lie ollut salakaupoilla kulkemassa ja talon isäntäkin oli markkinoilla. Kotona oli vain nainen ja kaksi keskenkasvuista tytärtä ja nekin näyttivät jo nukkuvan hyvässä rauhassa.

Ja hänen Markus veljensäkin ja heidän renkimiehensä olivat markkinoilla. Velimies ei tiennyt tästä hänen aikeestaan... jos lie vähän aavistanut, mutta ei tiennyt varmasti. Se velimies oli toisen luontoinen kuin hän, sellainen liukastelija, herrojen hyvä ystävä. Oli luvannut valittaa käräjillä näiden karjalaiskoirien rehentelystä ja se sopi kyllä hyvin hänen suunnitelmiinsa.

Ja vielä paremmin sopi tuo lumisade, joka oli äsken alkanut aivan kuin hänen käskystään. Hyvin näytti kaikki tänä yönä luontuvan, hänen tekonsa jäljet peittyisivät huomisaamuun mennessä kokonaan.

Korkeintaan karjalaiskoirat hiukan aavistelisivat ja sen he saisivat kyllä tehdäkin. Saisivat huomata lurjukset, että seppä Jyrki Lehikoinen oli heidän naapurinaan ja aikoi kuin aikoikin pesiytyä juuri tähän kauniille niemelle. Karjalaiskoirien oli väistyminen hänen tieltään, ja kun eivät hyvällä väistyneet, pantiin pahalla väistymään!

Hän kuulosteli vielä viimeisen kerran ja sitten hän lähti päättävästi hiihtämään kartanolle. Siellä hän liikkui nopeasti, etukäteen harkitun suunnitelman mukaan. Ensin hän meni rappusille ja salpasi sintsin oven ulkoapäin. Hän salpasi sen lujasti, pitävästi. Olisi tarvittu väkevä mies sisältäpäin ovea auki rynkyttämään ja tuskinpa sittenkään olisi auennut.

Vielä hän kiertää varmuuden vuoksi koko rakennuksen nähdäkseen, olisiko seinissä muita aukkoja kuin pikkuiset akkunaluukut. Hän pääsi varmuuteen, ettei ollut muita reikiä ja nuo akkunaluukut olivat niin turhan pikkuiset, ettei niiden kautta tultaisi ulos. Karjalaiskoirat tekivät aina akkunaluukut niin mitättömän pieniksi ja sepä sattui nyt mainiosti hänen suunnitelmiinsa. Hän aikoi hieman lämmittää naapurinsa emäntää ja tyttäriä!

Nyt noutaa hän suksiensa luota tervaspilkkeet ja kiertää takanurkan puolelle. Siltä puolen ei näkynyt tuli tuonne toisessa niemessä olevaan karjalaistaloon, ei näkynyt ainakaan alussa. Ja myöhemmin jos näkyikin, niin ei ollut enää väliä näkymisestä!

Hetkistä myöhemmin hän seisoskelee jälleen suksillaan nuottakodan nurkkavierellä. Siinä hän katselee sytyttämänsä lekon suurenemista, leviämistä. Samalla hän kuulostelee, heräisivätkö pirtissä nukkujat liian aikaisin apua huhuilemaan. Vaikka oikeastaan heidän huhuilunsa oli hyödytöntä, oli tästä sen verran matkaa tuonne lähimpään naapuriin. Ei kuuluisi huhuilu, saivat lämmitellä tarpeekseen!

Oikeastaan hän seisoskeli liiankin kauan siinä nuottakodan nurkkavierellä, mutta hänen katseensa ei voinut irtautua laajenevasta palosta. Se lumosi ja kiehtoi häntä hänen piti vielä hiihtämään lähdettyäänkin kääntyä tämän tästä katselemaan taakseen...

* * * * *

Viimeisellä hetkellä joutuivat markkinamiehet apuun. Hädin tuskin saatiin Simanan nainen ja keskenkasvuiset tyttäret poistetuiksi palavasta rakennuksesta.

Hilippa ja Riiko ne ensimmäisinä joutuivat palopaikalle. Hilipan nuori papurikkotamma oli mainio juoksija ja hepo oli nyt saanut panna parastaan. Ajoissa ennättivät serkukset. Riikon äiti oli kyllä jo tajuttomana ja kantamalla piti Riikon sisaretkin tuoda ulos kitkerän savun täyttämästä pirtistä.

Vielä ehti Riiko pelastaa kotijumalatkin. Hän toi nuorimman sisarensa ja pyhäinkuvahyllykön samalla kertaa ulos. Hilippa oli tuonut hänen äitinsä ja toisen sisarensa, oli tuonut molemmat yhdellä kantamuksella. Ja kun he pääsivät ulos, romahti pirtin katto sisään, he eivät ennättäneet hetkistäkään liian aikaisin.

Kun muu matkue vihdoin joutui palopaikalle, oli Hilippa jo löytänyt sukset palavan rakennuksen seinustalta ja oli paloroihun valossa vainukoiran tavoin tarkastelemassa palavan rakennuksen ympäristöä. Hän kutsui serkkumiestänsäkin mukaan ja pian nähtiin heidän painuvan rantaan vanhan nuottakodan luo.

Sieltä löysivät he mustan ruotsin tannerruksen ja löysivät hankeen haudatun vahtikoirankin. He löysivät tarpeeksi todistuksia päästäkseen varmuuteen, kuka oli tihutyön tekijä. Riikon typerrytti tämä kaamea varmuus niin täydellisesti, ettei hänellä ollut paljonkaan toimintakykyä jälellä.

Mutta Hilipalla oli toimintakykyä, hän oli jo lähtenyt hiihtämään niemen kuvetta vetävää suksenlatua myöten, ja kun Riiko kysyi äimistyneenä, mitä hän aikoi, ilmoitti Hilippa taakseen katsahtamatta:

— Hiihdämme vähän tuonnemmaksi, niin näemme viepikö tämä jälki suoraan ruotsien uutistalolle!

Hän hiihti jo kovaa vauhtia sysien voimakkaasti sompasauvalla, jonka yläpäässä oli terävä karhukeihäs. Vasta nyt huomasi Hilippa tämän keihään ja hänen aivoissaan vilahti ajatus, että olipa hyvä, kun sattui käteen tällainen sauva. Aivan kuin Isä Jumala olisi siinä kiireessä satuttanut juuri tämän sauvan hänen kouriinsa!

Hilipan vauhti yhä paranee, hädin tuskin kykeni serkkumies häntä seuraamaan. Nyt lähestyttiin niemen sivussa olevaa mutkausta, jossa sakea metsätylväs työntyi kauemmas järvelle päin. Ja mitäpä näkyikään tuolta pimeän metsän rannaksesta, sieltä näytti irtautuvan hiihtäjä ja lähtevän kovalla vauhdilla kiitämään lahden perukkaa kohden!

Riilokin jo epäselvästi erotti tuon hiihtäjän ja nähtävästi oli Hilippa jo aiemmin sen äkännyt, sillä Hilipan vauhti oli kiihtynyt vallan hurjaksi. Ei Hilippa enää katsonut taakseen, ei hän välittänyt, kykenikö hitaampi serkkumiehensä häntä seuraamaan. Hän mieli tavoittaa pakenijan, ennen kuin tämä ennättäisi rantaan ja siitä omalle kartanolleen.