Part 2

Kipu on taas hetkeksi kokonaan kaikonnut, ja Kreeta nousee seisomaan. Saa tästä mennä ihmisten ilmoille tekemään tehtävänsä, ei siitä sen pahempaa kuitenkaan tule kuin tulee. Sitten hän aikoo mennä tikapuita alas navettaan.

Mutta silloin kuuluu ulkoa tassutusta.

"Eivätkö ne antaisi penikoidakaan rauhassa!"

Hän tuntee huimaavaa suuttumusta: kulkevat vielä yökaudet väijymässä, niinkuin ei päivien haukkuminen riittäisi.

"Menkäähän vain, kyllä minä täältä tulen", tiuskaisee hän.

Tassutus ei kuitenkaan lakkaa. Nyt tuntuu siltä, kuin raapittaisiin navetanovea, niinkuin hypähdettäisiin ometan ikkunaa vastaan.

"Hula, rakki", ajattelee Kreeta ja asettaa silmänsä seinänraon kohdalle.

Samassa hän tuntee vihlaisun sydänalassaan ja koko hänen olentonsa jähmettyy, mutta vain hetkeksi. Se ei ollut Hula, vaan susi, kenties sama susi, joka kolme päivää sitten ahdisti Örvelön renkiä.

"Susipa se on", toteaa hän koneellisesti ja muistaa, että navetan oven suussa on kirves, jolla hän päivällä on kalkutellut jäätyneitä astioita.

Mutta poltteet yltyvät, eikä Kreeta enää huoli ajatella ja aprikoida: selvä on asia muutenkin. Hän astuu varovaisesti tikapuita alas, ottaa kirveen ja raoittaa varovaisesti navetan ovea. Silloin, lämmön ja hajun uhotessa pihamaalle, peto tekee hyökkäyksensä. Mutta kuuluu vain särähtävä lyönti, ulvahdus, ulina ja sitten se kaatuu, tehtyään syrjähyppäyksen vasempaan.

Ja siihen kaatuu myöskin Kreeta ja siihen hän synnytti.

* * * * *

Seuraavalla viikolla alkavat Konelovaarassa kinkerit, — saavat kinkerikuntalaiset kerran vaivautua Konelovaarallekin. Saapas nähdä, mitä pappi sanoo, kun Kreeta muksunsa kanssa pannaan talon ainoaan kamariin, ettei ihmisillä sitten ole mitään jälkipuheita. Ja mitä muuten sanoo Kreetan asiasta.

"Minne me papin oikein panemme nukkumaan?" tuskittelee emäntä.

"Pitänee nostaa Kreeta pirttiin, jos pappi käskee", vastaa isäntä. "Ja sinne tuo joutaa jäädäkin."

Mutta pappi keskustelee Kreetan kanssa pitkään, lempeästi ja laatutuumaisesti.

"Eikö Kreeta tiennyt, että se on suuri synti?" kysyy hän.

Kreeta ei vastaa mitään, ja pappi käsittää sen myöntymiseksi.

"Ja syntiä seuraa katkera katumus ja tunnonvaiva", jatkaa pappi. "Katuuko Kreeta?"

Silloin Kreeta puhuu.

"En", vastaa hän hampaittensa raosta.

Pappi ei vielä suutu. Hän kohottaa vain kulmakarvojaan ja katsoo pitkään ja säälivästi Kreetaa.

"Kyllä sinun pitäisi katua", sanoo hän vihdoin, "eikä paaduttaa sydäntäsi. Miks'et sinä voi katua?"

Kreeta vaikenee, ja pappi uudistaa kysymyksensä hiljaa ja lempeästi.

"Ajattele, Kreeta hyvä, iankaikkisuutta ja tunnusta syntisi ajallisuudessa."

Kreetan suupielet vavahtavat, ja hän kääntää päänsä poispäin salatakseen kyyneleensä.

"En minä voi, pastori", vastaa hän katkonaisesti. "Ei se ollut sellaista..."

Nyt pastorin kulmat rypistyvät. Kyllä hän tietää, millaista haureus on, mutta tietää myöskin, ettei synnintuntoa voida paatuneeseen sydämeen ajamalla ajaa. Ja hän hillitsee itsensä. Pitkän aikaa on huoneessa hiljaista, lapsi vain äännähtelee naisen vieressä, ja kinkeriväen puheensorina kuuluu tuvasta.

"Onko Kreeta kuullut hänestä sen jälkeen kuin... kuin teitte syntiä?" kysyy pappi vihdoin.

"On se kaksi kertaa kirjoittanut."

"Voiko Kreeta sanoa, mitä hän kirjoitti?"

"Kun en minä osaa kirjoitusta lukea."

"Eikö Kreeta ole muilla luetuttanut?"

"En. Mitäpä siinä syrjäisillä."

Pappi miettii hetken, sillä asia tuntuu kovin kummalliselta.

"No mistä Kreeta ensinnäkään tietää, että kirjeet ovatkaan häneltä?"

"Kyllä minä sen tunnen. Eikä minulle kukaan muu kirjoittaisikaan."

"Eikö Kreeta voisi antaa minun lukea niitä?" kysyy pappi taas kotvan mietittyään.

Kreeta näyttää vaipuvan ajatuksiinsa. Viimein hän osoittaa seinällä riippuvaa hamettaan.

"Kirstun avain on tuolla taskussa ja kirstu on pirtissä", sanoo hän. "Ne kirjeet ovat siellä pohjimmaisina, paperin alla."

Pappi poistuu, mutta tulee pian takaisin.

"Pitkiähän se osaakin", mutisee hän, otettuaan kirjeet esille. "Luenko minä nämä Kreetalle?"

"Mitäpä minulle... Pastori lukee vain itsekseen ja sanoo minulle, jos niissä on jotakin asiallista..."

Ja pappi alkaa itsekseen lukea. Kuta pitemmälle hän pääsee, sitä enemmän hänen kasvojensa muoto muuttuu, ja kun hän aloittaa toista kirjettä, niin hän huokaisee.

Viimein hän kääntyy Kreetaan päin.

"Hän vannottaa sinua ilmoittamaan, jos jotakin tulee", puhuu hän, "hän sanoo rakastavansa sinua ja tahtoo naida sinut. Mutta sinä et ole vastannut mitään."

Kreetan ääni värähtää.

"Enhän minä ole osannut", vastaa hän.

"Mutta nyt me vastaamme", sanoo pappi reippaasti.

Kreeta kääntää päänsä taas poispäin, mutta pappi huomaa, kuinka hänen hartiansa alkavat nytkähdellä. Ja viimein hän purskahtaa suureen, voittavaan itkuun.

Papinkin silmät kostuvat, ja hän koettaa tyynnyttää Kreetaa.

"Äläpäs nyt, lapsi hyvä, itke, vaan miettikäämme mitä vastaamme. Hyvä mies hän näkyy kaikesta päättäen olevan."

Mutta Kreeta jatkaa nyyhkimistään ja puuskuttamistaan.

"Ei siitä mitään tule, pastori hyvä", sanoo hän itkunsa lomassa. "Eihän se mitenkään käy, että minä hänen taakakseen..."

"Mutta lapsi, Kreeta, lapsi..."

"Kyllä me toimeen tulemme, kun alkuun päästään... Parempi, että hän on siellä ja minä täällä. Kylläpä sitten ehtii omansa nähdä, jos joskus kohdalle sattuu..."

CARL ENEAS BROVALLIN NAIMINEN

Muutamana yönä metsänhoitaja, filosofianmaisteri Carl Eneas Brovall heräsi hiukan epämieluisaan tunnelmaan. Hän oli nähnyt unta, että hän oli kuollut ja joutunut tietysti helvetin vaivaan ja kuumuuteen. Karaistakseen luontoaan pyysi metsänhoitaja Brovall, että herra piru olisi hyvä ja toisi hänelle lasillisen kylmää vettä, mutta piru toi hänelle, ystävällisesti hymyillen, lasillisen puhdasta spriitä ja käski nauttimaan terveydekseen.

Ja siihen metsäherra Brovall heräsi.

Hänen päänsä oli raskas ja hänen ruumiinsa hiukan turtunut, mutta pian hän sai kiinni selvistä ajatuksista. Jaha, vai tässä sitä taas oltiin. Hän oli herännyt helvetti-tunteeseen ja siihen tunteeseen, että nyt on talvi ja pimeys, että ulkohuoneiden ovet repsottavat tuulessa ja että puustellinpihan lumeenluodut käytävät ovat yöllä hangettuneet, että autius lepää yli valkoisten aapain ja että ikkunasta erottautuvat epäselvästi aamunkoittoa vastaan tunturin ääriviivat. Mutta nyt ei ollutkaan talvi. Auringon heijastus tunkeutui vaaleanpunaisena läpi alaslasketun rullauutimen ja muodosteli kuvioita vastapäiselle seinälle, ilmassa oli lämpöä, ja lommollaan olevat seinäpaperit näyttivät entistä savuttuneemmilta ja tummemmilta kirkkaassa valaistuksessa.

Eikö hän ollut joskus pannut merkille, että kun on heräävinään talveen, autiuteen ja helvettiin ja herääkin kesään, niin, eikö hän vuosien kuluessa ollutkin pannut merkille, että se tietää jotakin erinomaista onnea. Niin, onnea juuri, sillä miksipä ei uskoisi onneen ja sen enteisiin ja tunnustähtiin, vallankin kun on itse, vuosien kuluessa, pannut merkille, kokenut ja tehnyt havaintoja. Onhan selvää, että vaistot käyvät yksinäisyydessä herkemmiksi ja näkemiskyky suuremmaksi, lähenee jollakin tavalla luonnonihmistä. Ei silti tarvitse olla millään tavalla taikauskoinen.

Kello osoitti kuutta, joten ei enää mikään yö ollutkaan. Metsänhoitaja Brovall pisti jalkansa tohveleihin, nosti rullauutimet ja kallisti itselleen asiaankuuluvan aamuryypyn. Ohoh sentään, nyt on kesä ja auringonpaistetta, ei mitään pimeyttä, kulkustenkilinää ja helvetillisyyttä, nyt on kesä ja ensi viikolla mennään Arajärven vartiopiiriin leimaamaan.

"Amanda!" huusi hän sitten kajahtavalla äänellä.

Minuutin kuluttua lensi ovi selälleen, ja emännöitsijän pyylevä olemus täytti oviaukon.

"Mitä te nyt taas keskellä yötä kiljutte", sanoi emännöitsijä, "herätätte suotta herra ylihosmestarin".

Metsänhoitaja Brovall havahtui; ylimetsänhoitaja Gyllenmarck oli eilen saapunut tarkastukselle ja nukkui viereisessä huoneessa.

"Kuulepas, Amanda!" kuiskasi hän terävästi. "Paroni Gyllenmarck saattaa yhtä hyvin kuulla, millaista puhetapaa sinä käytät herraasi ja isäntääsi kohtaan. Mene nyt ja hae kahvia."

Manta — virallisessa puhuttelussa ja vieraiden kuullessa: Amanda — nytkäytti niskojaan ja meni. Tiedä häntä, kuusitoista vuotta jo herraa passannut eikä sen oikkuihin sittenkään osannut tottua.

Mutta metsänhoitaja Brovall alkoi vähitellen pukeutua ja kallisti itselleen toisen, entistä tukevamman aamunaukun. Vai niin, vai Gyllenmarck, tarkastusmatka, sen hän oli kokonaan yön kuluessa unohtanut. Mutta olkoon: taidettiinhan sitä eilisillan kuluessa parlamentteerata toista jos toistakin; hän, Brovall, oli tullut ottaneeksi aiheettoman paljon, kun paroni Gyllenmarck sen sijaan ei nauttinut juuri lainkaan. Sitä unohtaa niin pian isännän velvollisuudet, kun saa jonkun ihmisen luoksensa. Eikähän sitä metsittyneeltä saa kovin paljon vaatiakaan. Sen veli Gyllenmarck ymmärtää paremmin kuin kukaan muu.

Kaikesta huolimatta tunsi Brovall kuitenkin epämääräistä levottomuutta ja otti kolmannen, molempia edellisiä muhkeamman naukun. Se yöllinen unikin: hän pyytää kauniisti ja kohteliaasti lasin vettä ja hänelle tuodaan lasillinen spriitä. "Olkaa hyvä!" Mutta uni voi hipoa totuuden ja todellisuuden rajoja, jonakin päivänä hän kupsahtaa puustellissa sängyn loukkoon tai kerta kaikkiaan metsään, petäjän juurelle, ilman omaisia, ilman ystäviä. Terve silloin kanssasi, Carl Eneas Brovall, terve nyt vain, — ja sielu mereen.

Metsänhoitaja Brovall tunsi itsensä totiseksi ja häntä melkein värisytti. Viime vuosina hän oli tarpeettoman usein ajatellut näitä asioita: eihän hän sentään ollut kuin neljänkymmenenkahdeksan. Ennättipä niiden kanssa vielä, ennätti tulla vaikka uskovaiseksi. Ajatuksissaan hän otti neljännen ryypyn.

Samassa Manta toi kahvia.

"Älkää nyt itseänne liian täyteen tintatko", sanoi hän, "ennenkuin herra ylihosmestari herää".

"Älä sekaannu minun asioihini!" tokaisi metsänhoitaja Brovall äreästi.

"En kai minä muuten... Varjelkoon! Itsenne takia minä vain."

"Tiehesi!" tiuskaisi metsänhoitaja Brovall.

Manta meni, mutisten mennessään jotakin siihen tapaan, että "pääsee kai tästä", ja metsänhoitaja Brovall kaatoi itselleen viidennen naukun. Ruokasalissa, jossa ylimetsänhoitaja Gyllenmarck nukkui, kuului kello lyövän seitsemää.

Vähitellen saavat metsänhoitaja Brovallin ajatukset siivet. Se on tunnettu ja koettu asia. Aamuryypyt: maailma näyttää valoisalta ja sovinnolliselta, ajatuskoneisto toimii, ja joskus tuntee tulevansa melkein toimintatarmoiseksi. Eikä mitään kohmeloa ja ikävää jälkitunnelmaa, vain yksinkertainen, melkein huomaamaton siirtyminen "tavalliseen päiväjärjestykseen", selvään olotilaan. Iltaryypyt sitävastoin: filosofeeraamista, muistelemista, tilaisuuden tullen riidanhalua. Ja murheelliset aamuyöt.

Silloin paroni Gyllenmarck raoittaa ovea.

"Hyvää huomenta", sanoo hän. "Sinä olet aamunvirkku, sinä."

"Tule sisään vain!" vastaa metsänhoitaja Brovall iloisesti.

"Ja aamunaukkusi sinä myöskin näyt jo ehtineen ottaa", jatkoi paroni Gyllenmarck. "No niin, voithan kaataa minullekin lasin, ei enempää. Hyvää huomenta!"

"Huomenta!"

Metsänhoitaja Brovall joi melkein kunnioituksella lasinsa pohjaan.

"Se on käynyt minulle melkein tavaksi, tuo aamutuikku", sanoi hän sitten. "Se antaa vähän niinkuin schwungia koko päiväksi."

"Sen tavan minä, veli hyvä, kyllä tunnen, paremmin kuin luuletkaan. Siinä on vain se pieni vika, että sillä pettää itseään ja että siitä on vaikea luopua. Minulla se kyllä kävi melkein itsestään."

"Niin, sinulla kai olivat omat, erikoiset olosuhteesi", myönsi metsänhoitaja Brovall hiljaisesti.

"Mutta", jatkoi hän hetken kuluttua ikäänkuin reipastuneena, "on se parempi kuin selvänä ja kylmänä katsella koko tätä viheliäisyyttä".

"Niinhän sinä illalla vakuutit", naurahti paroni Gyllenmarck, "ja minä puolestani olen esteellinen sanomaan sinne taikka tänne. Ei, nyt minä menen lopullisesti pukeutumaan..."

Metsänhoitaja Brovall jäi yksin. Gyllenmarckin lyhyt pistäytyminen oli hiukan häirinnyt hänen ajatuksiaan ja hänen mielikuviaan, mutta hän saavutti ne jälleen. Ja mikäpä ne oli saavuttaissa: ne tulivat kutsuttuina tai kutsumattomina joka ainoa päivä, ne olivat kasvaneet kiinni hänen olemukseensa ja seurasivat häntä kuin osa hänestä itsestään.

Herra Jumala, oliko järkeä siinä, että hän, maisteri Carl Eneas Brovall, tuli hyljätyksi jonkun luutnantin, biljaardisankarin, takia. Mutta maailman kylmyys on sellainen, sälli voi jollakin näkyväisellä ja näkymättömällä ominaisuudellaan viedä aarteen, joka on tarkoitettu prinssille. Ja, lopuksi, eiköhän ole mahtanut Sigrid katua, hänkin.

Tähän metsänhoitaja Brovall päätti järjelliset mietteensä ja antoi vallan mielikuvilleen. Sitten hän kallisti itselleen lasin, joi ja ähkäisi kuin vastapainoksi kaikille hempeyksille:

"Saakeli!"

"Mitä sinä sanot?" kuului viereisestä huoneesta.

Metsänhoitaja Brovall säpsähti.

"Itsekseni minä vain..."

Nyt paroni Gyllenmarck tuli huoneeseen täysin puettuna.

"Ja sinä et pääse niistä ajatuksistasi minnekään?" kysyi hän, mutta vastasi itse omaan kysymykseensä: "Oikeastaan et voikaan päästä minnekään ajatuksista ja mielikuvista, joita kolmatta vuosikymmentä olet viljellyt."

"Viime yönä näin unta, että olin kuollut ja olin helvetissä, luonnollisesti", virkkoi metsänhoitaja Brovall. "Mutta kun heräsin, oli vihreyttä, kesää ja auringonpaistetta: Uskotko sinä enteisiin, Constantin? Helvetti-unet kesällä merkitsevät minulle hyvää."

Paroni Gyllenmarck kohautti olkapäitänsä eikä vastannut mitään.

"Luuletko", kysyi metsäherra Brovall epäluuloisesti, "luuletko, että olen humalassa?"

"En", vastasi paroni Gyllenmarck kylmästi. "Voit täyttää minunkin lasini."

"Ei sinun tarvitse minulle seuraa pitää, jos se on vastoin periaatteitasi", sanoi Brovall uhkamielisesti. "Ei, veljeni, minä tulen helkkarin hyvin yksinkin toimeen lasini kanssa."

"Terveydeksesi!"

Paroni Gyllenmarckin totinen, selittämätön katse harhailee pitkin huoneen seiniä; metsäherra Brovall huojuskelee hiljaa ja tuskin huomattavasti tuolissaan. Paroni Gyllenmarck tietää, ettei toisen, tuon vastapäätä istuvan toverin, ajatus- ja mielikuvamaailmaa mikään tule muuttamaan ja että hän tulee pitämään sen hautaan asti. Ja hän tuntee tarvetta sanoa sen hänelle, osoittaa sen käsin tunnettavan ja silminnähtävän erotuksen, minkä aika on tuonut nuoruuden, runon, ja nykyisyyden, toden, välille, mutta nyt, niinkuin niin monasti ennenkin, häneltä puuttuu sanoja. Ja mitäpä hänellä oikeastaan on Brovallin asioiden, jotka mielikuvitus on koristanut ja aika vain vahvistanut, — mitäpä hänellä on Brovallin asioiden kanssa tekemistä.

Aika kuluu vaiti ollessa; kello lyö kahdeksaa. Kun Manta tuo postin, tuntuu se kevennykseltä.

"Kas vain, sanomalehtiä!" sanoo paroni Gyllenmarck.

"Kun posti tulee vain kerran viikossa, tulee niitä kerrallaan niin hiivatinmoinen pakka", selittää metsänhoitaja Brovall.

"Aivan niin!"

"Saahan noita katsella aamiaista odotellessa."

Ja taas tulee huoneeseen hiljaisuus, nyt kuitenkin erivivahduksinen kuin äskeinen. Vain lehdet kahisevat lukijainsa käsissä.

Äkkiä metsänhoitaja Brovall hypähtää pystyyn, ja värit hänen kasvoillaan ovat vaihtuneet. Hän kaataa itselleen lasillisen, tyhjentää sen yhdessä hengenvedossa ja istuutuu uudelleen.

"No?" kysyy paroni Gyllenmarck.

Mutta Brovall ei vastaa. Lehti vapisee hänen kädessään, ja katse viipyy yhdessä ainoassa kohdassa.

"Mitä nyt?" toistaa paroni Gyllenmarck hämmästyneenä.

Silloin metsänhoitaja Brovall työntää hänelle lehden ja osoittaa muuatta kuolinilmoitusta.

"Siinä se on", sanoo hän ääni vavisten. "Se on hän."

"Kuule, mitä sinä oikein tarkoitat?"

"Mutta, Herran nimessä, etkö osaa lukea?"

"Niin, niin, katsotaanpas nyt: Täten ilmoitetaan, että ylimääräinen kielenkääntäjä, luutnantti Gustaf Friberg kuoli... Tätäkö sinä tarkoitat?"

"Sitä juuri. Se on hänen miehensä."

Paroni Gyllenmarck luki ilmoituksen tarkkaavaisesti loppuun. "Minulle ja kolmelle lapselle."

"Niin, siinä se oli", lopetti Brovall.

"Niin, hm..."

Metsänhoitaja Brovall ei voinut enää istua. Hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin, otsa rypyssä ja kädet selän takana.

"Nyt menen minä!" sanoi hän pitkän ajan kuluttua painavasti.

Paroni Gyllenmarck ei vastannut, hän ymmärsi toisen ajatukset, mutta ymmärsi myöskin, että tämä nyt oli vuosikymmenien ajatusten purkaus.

"Älä rakenna hiedalle", lausui hän vihdoin. "Muista, ettei hän enää ole sama kuin ennen."

"Minä kyllä muistan sen."

"Että manalle mennyt kieltämättä on häneen jotakin jättänyt. Ajattele, kahdenkymmenen vuoden yhteiselämä, kolme lasta, — kuinka monta lienee kuollut. Raa'asti sanoen tapahtuu, että menet hakemaan jotakin, jota kerran nuoruudessasi rakastit, ja löydät raunion, jonka toinen on jättänyt jälkeensä..."

Metsänhoitaja Brovall löi nyrkkinsä pöytään.

"Perkele sentään!" tuli hänen huuliltaan.

Mutta hetken kuluttua olivat hänen kasvonsa rauhalliset ja hänen äänenpainonsa lempeä ja surunvoittoinen.

"Ajattelepas sentään, Constantin Gyllenmarck", sanoi hän, "ajattelepas sentään, että minä kolmattakymmentä vuotta uskollisesti olen häntä ajatellut."

"Mutta hän ei näy ajatelleen sinua yhtä uskollisesti. Voitko sanoa, muistaako hän enää vaatimatonta olemassaoloasikaan?"

"Muistaa kyllä, Gyllenmarck, ole varma siitä."

"Ja jos hän sinut ottaa vastaan, niinkuin oletat, voi se tapahtua siksi, että hän ja hänen perheensä tarvitsevat huoltajan. Kielenkääntäjillä ja lakkautuspalkalla olevilla luutnanteilla ei ole niinkään loistavat mahdollisuudet."

"Ooh, Gyllenmarck, sekin osa, sekin osa riittää minulle kirkkaan hyvästi."

Paroni Gyllenmarck puraisi huultaan: kaikki yritykset vaikuttaa tuon miehen ajatusmaailmaan ja mielikuviin olivat tuloksettomat. Niin, todellakin, eihän hän ollut suotta niitä vuosikymmeniä kasvattanut ja viljellyt.

"Amanda!" huusi metsänhoitaja Brovall, ja emännöitsijä tuli ovelle.

"Amanda menee kievariin sanomaan, että laittavat minulle hevosen kahdeksitoista. Ja sitten Amanda säälii hiukan kokoon tavaroitani."

"Mutta..." aloitti Manta hämmästyneenä.

"Ei viisastella nyt, vaan mennään", keskeytti Brovall jyrkästi.

Metsänhoitaja Brovallin äkilliset käytännölliset toimenpiteet hämmästyttävät paroni Gyllenmarckia, mutta eivät saa häntä suunniltaan.

"Et suinkaan sinä voi hoitoaluettasi noin jättää, ilman muuta", sanoo hän.

"Minä uskon, että asia on sinun veljellisellä avullasi järjestettävissä", vastaa Brovall kerkeästi ja toimellisesti.

Gyllenmarck katseli häntä pitkään ja tutkivasti: mieheen oli äkkiä tullut jotakin nuorekasta ja joustavaa, joka ei johtunut pienestä humalasta.

"Mutta pitäähän lesken saada pitää lainmukainen surukautensa", väitti hän kuitenkin kuivasti. "Ymmärrät itsekin, ettei sinun äkillinen ilmestymisesi vaikuta erikoisen tahdikkaalta. — Minä en väitä", jatkoi hän hiukan vaivautuneesti, "että se hänessä herättäisi turhia luuloja, ei tietystikään, mutta..."

"Kuule, veli Gyllenmarck", keskeytti Brovall hänet, "tällä kaikella sinä et horjuta minua vähääkään. Minä olen yli kahdenkymmenen vuoden joka päivä ajatellut häntä, ja sen pitäisi riittää..."

Eikä paroni Gyllenmarck enää vastustellut. Hän ymmärsi tai koetti ymmärtää. Kentiespä Brovall matkan varrella huomaa, ettei ole mikään nuorukainen, ja palaa takaisin. Mutta ellei huomaa, niin minkäpä ihminen oikeastaan voi patoutuneille ajatuksilleen, joita ympäristö ei ole kyennyt kuluttamaan pois; voihan olla, että hän oppii ajattelemaan ja toimimaan yksipuolisesti. Ja lopuksi: menköön vain, kenties hän oli nähnyt unta niin kauan aikaa, että oli hyvä aika herätä.

"Herran nimessä", sanoi paroni Gyllenmarck, "jos sillä tavalla ajattelet, niin minunkaan mielestäni ei ole muuta kuin kohtuullista, että suoriudut matkaan".

Ja niin lähti metsänhoitaja, maisteri Brovall, huonokulkuisilla kyytihevosilla koluamaan etelää kohti. Ei hän huomannut sitä, että hän oli vanha ja juoppo, ei hän huomannut sitä, että hänen vaatteensa olivat vanhanaikaiset ja hänen juhlapukunsa kiiltävä ja kulunut, — eihän hän ollut sitä vuosikausiin nähnytkään, — eikä hän osannut muistella vanhanpojanpuustellinsa puutteellisuuksia. Ei hän nyt riidellyt ylikyytimaksuista eikä haukkunut kievarinemännille huoneitten siivottomuudesta, vaan hän ajeli yöt päivät eteenpäin kuin unissaan ja makseli kyytipojille runsaat juomarahat, jotta nämä ajaisivat nopeammin.

"Mikähän meidän hosmestariin on mennyt", sanoivat ihmiset toisilleen, "ei ollut mies entisellään".

"Arvaa sen, vähemmästäkin juomisesta", arvelivat toiset.

Vasta rautatieasemalle tultua hän säpsähti. Omien laskujensa mukaan hänen olisi vielä ollut ajettava kolmetoista peninkulmaa eteläänpäin, mutta nyt tulikin rautatie vastaan. Kas, kuinka ennättävätkin niiden kulkuneuvojensa kanssa, ja kas, kun ei tullut tuota tarkemmin ajatelleeksi. Vaikka muistelihan hän selostukset niistä suurista vihkiäisistä ja tiesihän hän sitäpaitsi, mikä on lähin asema. "Mutta sitä käy vähän hajamieliseksi."

Ja kyytipoika nauraa tirskutti.

* * * * *

Niin Carl Eneas Brovall meni, ja syystalvesta hän palasi. Se uusi forstmestarinna oli kuluneen näköinen, hermostunut ja laiha eikä lainkaan salannut kärsimättömyyttään. Mutta maisteri Brovall ei nähnyt eikä huomannut. Häneltä meni koreat rahat puustellin uudelleensisustamiseen, mutta mitä siitä: olihan hänellä rahaa, perittyä ja säästettyä. Häneltä meni yhtä kauniit rahat toisen miehen lasten kouluttamiseen, mutta sehän kuului asiaan. Hän tuli hyvänsävyiseksi, ukkomaiseksi ja kiltiksi, ja ihmiset sanoivat, että hän tylsistyi. Mutta hän ei ollut tylsistynyt, hän oli onnellinen omalla vaatimattomalla tavallaan, olihan hänellä nyt omansa, — "Fenix-lintu", niinkuin paroni Gyllenmarck, ylimetsänhoitaja, sanoi.

SARA-NIILAN LAPSEN KUOLEMA

Ulkona on helteinen heinäkuun päivä, mutta pirtissä on varjoisaa, joskin tukahduttavan kuumaa. Ovenvieruspöydällä venyy vielä ruoanjätteitä: kalvettu poronluu ja lihamurenoita, leivänkappaleita, puoleksi tyhjennetty viilipunkka. Tyhjä, rievuilla täytetty komssio riippuu kattohirressä, ilmassa on oksennuksen, kosteiden vaatteiden ja ruoan lemua, kärpäset pörräävät ikkunaruuduilla, silloin tällöin katkaisee hiljaisuuden sairaan lapsen valitus tai sääsken ohut surina.

— On se ikävää, kun lapsi on sairas.

— On, — vastaa Kulkuri hetken kuluttua yksikantaan. Mitäpä hän muuta osaisi sanoa.

Hiljaisuus, entistä pitempi. Jos kuolema on helteisenä heinäkuun päivänä tullakseen keskelle paahtavaa, auringonpaisteista erämaata, niin se tulee. Sille ei voi mitään.

Kaijalla, lapsen äidillä, on syvät, ruskeat silmät ja säännölliset piirteet. Kulkuri tulee itsestään ajatelleeksi, että jos hän joskus hoitelisi itseään eivätkä jalkaterät olisi sisäänpäin kääntyneet, voisi häntä pitää oikein kauniina.

— Onko se jo kauan ollut sairaana?

— On se... viikon toista...

— Hm. Missä miehet ovat?

— Tunturilla.

— Jaa, tunturilla.

Kulkuri toistaa tietoisesti sanan, aivan kuin hän sanomatta käsittäisi, mitä tekemistä miehillä on tunturilla keskellä heinäkuuta. Hän on vielä nuori ja turmeltumaton, mutta hänellä on kulkijan vaistot: kaikki miehet ovat tunturilla, ja ellei lapsi olisi sairas, niin... Hetkisen hänen mielikuvituksensa luo ja askartelee, mutta äkkiä hän pysähtyy järkkymättömän, edessä olevan tosiseikan eteen, ja hän tuntee, että hänessä jokin aivan kuin sammuu.

Kaijalla on kirjava puku ja punavalkoinen hartiahuivi, jota rinnan kohdalta pitää kiinni kullanvärinen solki. Mies, Sara-Niila, on joskus hakenut uutistaloa, nyt hän elää Eerik Eiran, pororuhtinaan, huonemiehenä ja pororenkinä. Sara-Niila on tunturilla, lapsi kotona kuolemaisillaan. Ja minkäpä hän sille voisi, jos kotona olisikin. Tapahtukoon Ibmelin tahto.

Sairas lapsi vingahtaa ja antaa äsken juotetun maidon juustona ylen. Kulkurilla itsellään on sisar ja nuorempia veljiä, hän muistaa heidät, hätkähtää ja koettaa olla asiassa mukana.

— Annatteko te sille keittämätöntä maitoa? — kysyy hän.

— Annamme.

Äiti luo pitkän, kysyvän katseen Kulkuriin.

— Eiköhän olisi paras keittää ja sitten jäähdyttää. Voisi pysyä paremmin sisällä.