Part 1

KREETAN HARHA-ASKEL Y.M. KERTOMUKSIA

Kirj.

Juho Koskimaa

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.

SISÄLLYS:

Järki ja periaate Kreetan harha-askel Carl Eneas Brovallin naiminen Sara-Niilan lapsen kuolema Pororuhtinas kuolee Anselmi Kaarretahon vaivojen loppu Liian myöhään Suurten jokien varsilta Jokihulluutta Kohtaus joella Mikko Puuperä Tiltu Erämaan henkeä Kunnia

JÄRKI JA PERIAATE

Ulkona on kuuma kesäinen päivä, mutta sisällä, konttorihuoneistossa, on viileää. Kirjoituskoneet naksuttelevat, isojen konttorikirjojen lehdet kahisevat, kun niitä käännellään, kuljetaan varovasti ja melkein varpaillaan, puhelu on asiallista, virallisensekaista ja puoleksi kuiskaavaa. Konttoriaika ei ole leikintekoa varten, täällä pitää tehdä työtä, täältä hallitaan kahtakymmentäkolmea sahanraamia, kymmeniätuhansia vähäpätöisiä ihmiskohtaloita, satoja taloja ja kymmeniätuhansia hehtaareja. Tämä on pääkonttori, täällä istuu pitkä rivi sileäksi kammattuja herroja, joilla on siisti kesäpuku ja sileäksi prässätyt housunlahkeet; jos heillä sattuu olemaan joitakin persoonallisia mielitekoja ja inhimillisiä pyyteitä, niin olla hyvä ja jättää ne kello viideksi, jolloin konttori suljetaan. Äsken kulki herra konttoripäällikkö ja antoi kalankatseensa liidellä yli salin, sitten kulki herra osastopäällikkö kotkankatseineen läpi huonerivin, ja nyt viimeksi meni herra alijohtaja ystävällisille hymyilleen ja nauravine silmineen, jotka eivät olleet näkevinään mitään, mutta näkivät kaikki. Täällä on kumarruksia ja täällä on kohteliaisuutta, sillä täältä ohjataan kohtaloita. Ja kesäinen aurinko paistaa, mutta paahde kykenee vain viileänä ja kaukaisena tunkeutumaan sisään läpi alaslaskettujen uudinten.

Mutta mikä siellä nyt romisee sisään. Kolinaa ja meteliä, aivan kuin tulossa olisi joku lakkolaisten lähetystö. Lähinnä istuva konttoristi nostaa hermostuneen kysyvänä päätään, ja yksi juoksupojista rientää opetuksen mukaisesti avaamaan ovea.

Tulijat eivät kuitenkaan kuulu mihinkään lakkolaisten lähetystöön, mutta muutenkin se on varsin murheellinen kulkue. Vastaanottajana ja ilmoittajana toimiva konttoristi ei tiedä suhtautuako vai ollako suhtautumatta: mies ja poika saattavat hyvinkin olla kerjäläisiä, mutta eikö miehellä, peijakkaalla, ole pyhäpuvuntapainen yllään.

Se on hyvin omituisen ja säälittävän näköinen mies, toisen jalan sijalla on puujalka, itsetehty, valkea, aivan uusi puujalka, ja toisen jalan sijalla on vain tynkä, joka päättyy jonnekin entisen polvensijan yläpuolelle. Hän liikkuu kainalosauvojen varassa, harvennut tukka on liimautunut hikiselle otsalle, kasvot ovat kalpeat ja hermoherkät, ja silmissä on omituinen kiiluva, kyyneleinen katse. Ja poika on niinkuin isänsä ilmeinen säestys, pelokkaan näköinen, laiha, silakalla ja perunoilla ruokittu ilmestys. Hänellä ei ole mitään pyhäpuvuntapaista, ja on kuin hänen vaatteistaan erittyisi se ruoan ja lian sekainen haju, joka vallitsee hänen kodissaan.

"Istukaa!" sanoo asiapoika, ja mies istuutuu, mutta poika jää seisomaan, älyttömästi tuijotellen suurilla vaaleanharmailla silmillään ympäri huoneen.

Se on merkki siitä, että miehellä on jotakin muuta asiaa kuin pelkkä kerjääminen, ja nyt näkee vastaanottajakonttoristi velvollisuudekseen keskeyttää osoitteidenkirjoittamisensa ja mennä puhuttelemaan.

"Onko teillä asiaa?" kysyy hän.

"Olisi minulla päätirehtöörille... vähän... tuota", vastaa mies omituisen inisevällä, surkealla äänellä.

"Päätirehtöörille... Mistä te sitten olette?"

"Tuolta minä olen Kiviluoman sahalta... teidän puulaakin sahoja... Minun nimeni on Jeremias Kähkönen..."

"Jaha. Onko teillä suosituskirjettä?"

"Ei... Käski se meidän sahan tisputentti vain tulla tänne... Lupasi soittaa edeltäkäsin herra päätirehtöörille... Liekö sitten soittanut..."

"Otetaan selvä. Minkälaatuista asiaa teillä on herra päätirehtöörille?"

Hikikarpalot miehen otsalla näkyvät entistä selvemmin, ja hänen olemuksensa näyttää vavahtavan.

"Minä puhuisin sen kernaammin herra päätirehtöörille itselleen... Sanoi se tisputentti, että vain itselleen päätirehtöörille..."

Vastaanottajakonttoristi rypistää otsaansa, kohauttaa olkapäitään ja menee. Sehän on selvää, joku kerjäysjuttu taas: Kiviluoman sahalta, koivet poikki.

Muutaman minuutin kuluttua hän tulee takaisin, ja mies, tämä Jeremias Kähkönen, vääntäytyy seisomaan.

"Istukaa. Saatte pian puheillepääsyn."

Jeremias Kähkönen istuutuu taas ja kokoaa ajatuksiaan. Pitää asettaa sanansa koreasti, sanoa, että on ollut yhdeksäntoista vuotta puulaakin töissä, että näin se nyt on käynyt, ikävä kyllä, molemmat kintut yhdellä kertaa... Ei koskaan ottanut osaa lakkoihin, ja seitsemän lasta...

"Herra Kähkönen!" kuuluu ovelta.

Kähkös-Jeremias kavahtaisi seisoalleen, jos voisi. Vai herraksi ne oikein, häntä sanotaan ensimmäisen kerran eläessään herraksi. Mutta samalla kutsujakin huomaa erehdyksensä ja käy lähemmäksi.

"Kähkönen tekee hyvin ja käy sisälle", sanoo hän ystävällisesti, "herra vuorineuvos odottaa".

Se on kaikin puolin ystävällinen ja höyli herra ja saattaa Kähkös-Jeremiaksen ja hänen poikansa korkean, ruskean oven taakse. Vieläpä naputtaakin oveen valmiiksi ja avaa oven.

"Menkää sisään nyt", kehoittaa hän, "ja puhukaa lyhyesti ja selvästi".

Sitten ovi painuu kiinni hänen takanaan ja hän huomaa kompuroineensa sisään.

Kähkös-Jeremias menee hetkeksi sekaisin. Huone on laaja, ja lattiata peittää kesälläkin paksu, pehmeä matto. Uutimet ovat täälläkin alaslasketut, mutta aurinko paistaa veripunaisena niiden lävitse ja ikkunoiden poikkipuiden varjot muodostavat tummia ristejä tummanpunaiselle lattialle. Kookas, harmaja mies istuu pöydän ääressä, ja hänen kynänsä rapisee paperia vasten, hän ei huomaakaan Jeremias Kähkösen tuloa, vaan jatkaa kirjoittamistaan, aivan kuin ei huoneessa olisi ketään muuta.

"Istukaa!" kuuluu viimein, mutta kirjoittamista jatkuu.

Jeremias Kähkönen ajattelee, että on vähän rohkeata noin ensi käskyllä istuutuakin, mutta seistakaan ei tällä kertaa tahdo jaksaa. On saanut kävellä niin kovin paljon.

"Tehkää hyvin ja istuutukaa!" kuuluu toinen kerta, ja nyt Jeremias Kähkönen tunsi kuin hyvän tunnetta ja lämpöä ja istuutui.

"Te olette Jeremias Kähkönen", kuului taas.

"Joo, Jeremias Kähkönen..."

"Kiviluoman sahalta?"

"Niin, Kiviluoman sahalta..."

Nyt vanha, kookas herra laski pois kynänsä ja kääntyi päin Jeremias Kähköstä. Hänen suuret, lempeät silmänsä tarkastelivat häntä tutkivasti välkkyvien silmälasien takaa, ja kasvoilla kuvastui vilpitön, sydämellinen osanotto.

"Ai-ai", sanoi hän pehmeästi ja lämpimästi. "Huonosti, kovin huonostipa teidän on käynyt."

Jeremias Kähkönen liikahti tuolillaan: kentiespä asia luonnistuu. Mitä se nyt oli, kuusisataa markkaa.

"Raameissa pitää olla varovainen, ehdottomasti varovainen sekä raameissa että sirkkeleissä", jatkoi herra päätirehtööri kipakammin, "ettei satuta itseään tuolla tavoin... No mikäs tämän pikku miehen nimi on?"

Poika vie sormen suuhun, mutta isä vastaa hänen puolestaan.

"Mattihan se on."

"Vai Matti. Ja kuinka vanha hän on?"

"Kahdentoista."

"Vai kahdentoista. No, pianhan hän kykenee auttamaan isää. Onko Kähkösellä muita lapsia?"

"Onhan niitä kuusi muuta, yksi on vanhempi, nelitoistavuotias, se on merkkaajana sahalla... Markka seitsemänkymmentäviisi päivältä..."

"Sehän on sentään hauskaa. Vaikka kyllä tämäkin — Mattihan se hänen nimensä oli — kyllä rullapojaksi kelpaisi."

"Kyllä minä koetin, mutt’ei se työnjohtaja luvannut huolia."

"Miks'ei sitten?"

"Liian nuoreksi katsoi."

Herra päätirehtööri, vuorineuvos, teki torjuvan liikkeen kädellään:

"Ä-äsh, maailman kevein työ..."

Sitähän se Kähkös-Jeremiaskin, että maailman kevein työ. Ei sitä kukaan tähänkään mennessä ollut rullilla jäseniään katkonut ja tuskinpa kunnollisesti väsynytkään. Ja herra vuorineuvos on pelkkää alamielisyyttä ja höyliyttä. Vähitellen alkaa Jeremias Kähkösen vallata kodikas, toivorikas mieliala. Sitä olikin saanut koko alkukesän, melkein siitä asti kuin lasareetista pääsi, juosta kaikenlaisten herrojen puheilla, isojen ja pienten, köyhyytensä ja vaivojensa kanssa. Eiköpä tehnyt lopultakin oikein, kun tuli tänne, itse pääherran puheille, eivätköhän mahtane nyt asiat selvetä? Ja eivätköhän mahtane nyt kumijalat, joista tohtori oli puhunut, hellitä, että tästä jollakin tavalla pääsee elämisen alkuun. Ei sitä suotta ole yhdeksäätoista vuotta ollut yhtiön palveluksessa.

Huoneessa on nyt vähän aikaa leppeä, sovinnollinen hiljaisuus. Herra vuorineuvos ottaa isosta laatikosta itselleen savukkeen ja tarjoaa Kähkös-Jeremiaksellekin, mutta Kähkös-Jeremias ei ole oppinut tupakoimaan. Asiat näkyvät suoltuvan kuin itsestään.

"No", kysyy herra vuorineuvos, vedettyään muutamia savuja, "olisiko Kähkösellä joitakin toivomuksia ja pyyntöjä?"

Kähkös-Jeremiaksen täytyy koota ajatuksensa, ennenkuin osaa aloittaa selvityksensä. Tuntuu hiukan ikävältäkin noin höylille miehelle esittää mitään vaatimuksia, mutta toiselta puolen sen tekee vähän niinkuin vapaammin. Ei tarvitse peljätä eikä vavista niinkuin oli luullut.

"Kai Kähkönen tietää, että Kähkönen on tapaturmavakuutettu ja saa apurahan joka vuosi?" kysyy herra vuorineuvos vielä.

"Joo, kyllähän minä olen jo vähän saanutkin", vastaa Kähkös-Jeremias. "Ja lasareetissa oli kaikki vapaata."

"Niinhän se täytyy ollakin, tietysti", hymyilee herra vuorineuvos, kelloaan vilkaisten. "Mitä toivomuksia Kähkösellä sitten olisi?"

Asian täytyy lopultakin esille, ja Kähkös-Jeremias alkaa selvittää kurkkuaan. Sisimmässään hän on toivonut, että herra vuorineuvos itse ottaisi asian puheeksi, sillä kai tisputentti on siitä soittanut. On vaikeata istua tässä ja kerjätä, ei ole tarvinnut ennen sitä tehdä, vaikka on puutettakin ollut, mutta kun nyt sattui tämmöinen onnettomuus, että molemmat koivet yhdellä kertaa... Eikä hän nytkään, mutta kun on perhe, muija ja seitsemän lasta...

Kähkös-Jeremias tapailee sanoja, ja viimein hän löytää itsensä puhumasta. On ollut puhetta sairaalan lääkärin kanssa, että jos saisi sellaiset kumijalat, jollaisia tohtori kertoi olevan... Se vähän helpottaisi toimeentuloa... Hän osaa nikkarintyötä, sellaista keveämpää, eihän hänestä sahallekaan enää... Ja se kun on se perhekin sellainen kuin on, eikä muita työmiehiä kuin hän... Niin hän ajatteli pyytää, että jos puulaaki tai herra päätirehtööri... tuota, vuorineuvos... että jos herra vuorineuvos hyvinkin armeliaisuudessaan avustaisi... Herra tohtori siellä lasareetissa sanoi, että kuusisataa markkaa, korkeintaan seitsemänsataa...

Nyt se on sanottu ja Kähkös-Jeremias tuntee kylmän hien otsallaan ja selässään. Herra vuorineuvos on häntä kuunnellut mitä suurimmalla mielenkiinnolla, korjannut silmälasejaan, sytyttänyt uuden savukkeen ja kuunnellut taas. Eikä hän pitkään aikaan vastaa mitään.

"Katsokaa nyt, Kähkönen", sanoo hän sitten lempeästi, "tapahtuman johdosta pidetyssä kuulustelussa ei millään tavalla ilmennyt, että yhtiö tai sen laitteet olisivat olleet Kähkösen onnettomuuteen syynä. Kuulustelupöytäkirjassa sanotaan selvästi, että tapaturman syynä on ilmeinen varomattomuus."

Aurinkoinen huone tummeni Kähkös-Jeremiaksen silmissä, mutta hän kokosi malttinsa. Eihän häneltä vielä oltu mitään kielletty.

"Saattaa olla varomattomuus", myöntää hän nöyrästi. "En minä sitä itse osaa sanoa. Mutta en minä sen varomattomampi ollut kuin muulloinkaan omasta mielestäni. Sitä kun on työssä, niin sitä hosuu silmät ummessa..."

"Jaa-jaa. Mutta varovainen täytyy myöskin olla."

Kähkös-Jeremias ei vastaa mitään, mutta mielessään hän myöntää herra vuorineuvoksen huomautuksen oikeaksi: varovainen täytyy olla. Mutta mistä sen arvaa, kun on toista vuosikymmentä seisonut samalla paikalla, millä hetkellä onnettomuus tulee.

"Ja toiseksi", jatkaa herra vuorineuvos, "olemme me vakuuttaneet työväkemme tapaturman varalta. Kähkönen tietää, että meillä on tuhansia työmiehiä ja että se siis maksaa paljon rahaa. Vastuu on siis siinä suhteessa siirtynyt tapaturmavakuutusyhtiölle."

"Niin, niinhän se voi olla", myöntää Kähkös-Jeremias hiljaisesti. "Mutta kun sitä on yhdeksäntoista vuotta ollut yhtiössä ja siitä toistakymmentä vuotta samalla paikalla... Eikä koskaan lakkoillut eikä rekkuloinut... Niin minä ajattelin, että jos yhtiö armeliaisuudessaan..."

"Minä olen kyllä kuullut", keskeytti herra vuorineuvos, "että Kähkönen on ollut hyvä työmies. Mutta Kähkösellä on ollut koko ajan palkka... Niin, paljonko se nyt viimeksi oli?"

"Kolme ja seitsemänkymmentäviisi."

"Siis kolme ja seitsemänkymmentäviisi...! niin Kähkösen olisi pitänyt muistaa, että paha päivä voi joskus tulla ja säästää..."

"Voi hyvä herra inspehtuuri", pääsee Kähkös-Jeremiakselta hätääntyneesti, "ei siitä ole paljon liiennyt säästöön. Perhe on ollut suuri ja hätäpäiviä on tahtonut tuon tuostakin tulla..."

"Pitäähän Kähkösen tietää, että perheen laittaminen on itsekunkin oma asia", sanoo herra vuorineuvos totisesti. "Kuinka on, asuuko Kähkönen yhtiön huoneissa?"

"En. Kyllä mull' on oma mökki. Se on siellä Sotisaaren maalla."

"Onko se ollut Kähkösellä jo kauan aikaa?"

"On se ollut velattomana viitisen vuotta."

"No niin. Ajatelkaapa, kuinka monta työmiestä on, joilla ei ole omaa mökkiä. Ja kuitenkin Kähkönen väittää, ettei palkka ole ollut riittävä."

Kähkös-Jeremias joutui ymmälle, hänen omat sanansa olivat ajaneet hänet umpikujaan. Eikä hän tullut siinä muistaneeksi, kuinka monta ylityötuntia ja unetonta yötä tuo mökki oli tullut maksamaan ja että lapsia oli silloin vähän ja akkakin kulki päivisin työssä. Kai sitä aikaa myöten olisi päässyt paremmille päiville, kun kakaroista olisi tullut työhön pystyviä, vaan kun nyt tuli tämä onnettomuus, tapaturma, mikähän lienee. Mutta vieläkään hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että yhtiö lähettäisi hänet kunnan vaivaishoidonesimiehen luo.

"Kähkösen täytyy ajatella", puhui herra vuorineuvos, "että yhtiö on tehnyt velvollisuutensa ja että suuren yhtiön, jolla on tuhansia palkkalaisia huollettavanaan, ei sovi eikä se saa poiketa periaatteistaan. Antaa yhdelle etuoikeus olisi suuri vääryys toisia kohtaan. Ymmärtäähän Kähkönen sen?"

Kähkös-Jeremias ei myöntänyt eikä kieltänyt. Kainalosauvat kalahtivat, ja hän lysähti kokoon istuimellaan. Pikku poika vetäysi vaistomaisesti lähemmäksi isäänsä, ja hänen suuret silmänsä saivat entistä pelokkaamman ilmeen.

Mutta vieläkään hän ei älynnyt, että oli tullut jyrkkä, auttamaton kielto. Kuinka se olisi voinutkaan tulla? Yhdeksäntoista vuotta puulaakissa, ei kertaakaan lakkoillut, perhe odotti siellä kotona, ja matkakin maksoi niin paljon. Vain kuusisataa markkaa, enintään seitsemänsataa... Ja hän oli kotona selittänyt, että kun hän oikein toimittaa sille päätirehtöörille...

Vuorineuvos oli ottanut viivottimen ja naputti sillä ajatuksissaan polveansa.

"Vaikka minä kuinka ajattelisin", sanoi hän vihdoin melkein kuin itselleen suuttuneena, "niin minä en katso voivani suostua Kähkösen pyyntöön..."

Nyt se lopullisesti jymähti niin, että Jeremias Kähkönenkin sen älysi. Hän tunsi huimausta ja häntä vilutti. Tässä se nyt oli ja matkaankin oli mennyt niin ja niin paljon. Eikä hän ajatellut sen enempää, hän katsoi poikaansa, ja poika rupesi auttamaan häntä seisoalleen.

"Ei, Kähkönen istuu vielä", ehätti herra vuorineuvos, "eikä Kähkönen saa pahastua siitä, että asiat ovat sellaiset kuin ne ovat. Me emme voi niille mitään, ja elettävähän tässä maailmassa kuitenkin on."

Kähkös-Jeremiaksessa syttyi taas pieni toivon kipinä. Herra vuorineuvos rypisti kulmiaan ja mietti.

"Kähkösellä on poika Kiviluoman sahalla, — eikö se niin ollut?" kysyi hän muistellen.

"Joo", vastasi Kähkös-Jeremias.

"Jonka palkka oli markka seitsemänkymmentäviisi?"

"Niin."

"No", sanoi herra vuorineuvos rohkaisten, "minä pidän huolen siitä, että tämä pikku mies pääsee rullapojaksi ja saa toisen markka seitsemänkymmentäviisi. — Ei se kyllä ole oikein lainmukaista", jatkoi hän vetäen harmajat kulmakarvansa kokoon, "mutta minä teen sen Kähkösen takia".

Sitten hän nousi ja taputteli ystävällisesti pikku Matin päätä ja koetteli hänen käsivarsiaan.

"Mitä!" nauroi hän, kun Matti ujona koetti piiloutua isänsä taakse. "Vahva mieshän sinä olet, kyllä sinä sen viran kestät. Eikö totta?"

"Kyllä kai", vastasi poika ujosti hymyillen.

"Niin, ja ansaitset veljesi kanssa yhtä paljon kuin isä terveytensä päivinä. Se on kaunistakin."

"Niin, valitettavasti en voi muuta tehdä", jatkoi hän taas Kähkös-Jeremiakseen kääntyen, "Kähkönen saa sen kyllä yksinkertaisen laskennon avulla selville. Yksi edellyttää tuhansia. Mutta ettei Kähkönen tästä matkasta mitään kärsisi, niin annan seitsemänkymmentäviisi markkaa. No niin, Jumalan haltuun nyt, Kähkönen, eikä saa menettää uskoansa elämään..."

* * * * *

Ja niin Jeremias Kähkönen kompuroi kainalosauvojensa varassa pois. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, niinkuin se paistaa hyvien ja pahojen ylitse, ja kylmänhikisessä kädessään puristi hän seitsemääkymmentäviittä markkaa. Mitään kumijalkoja hän ei kylläkään ollut saanut, mutta olihan hän saanut täysin luotettavan lupauksen siitä, että hänen poikansa pääsee yhtiön rullapojaksi, ja — mikä on vielä enemmän — uskoa elämään ja järkkymättömään oikeuteen.

KREETAN HARHA-ASKEL

"Tiedätkö sinä, Kreeta, oikein, mitä rakkaus on?" oli se muun muassa kysynyt.

Se oli ollut korea poika, puulaakin metsänleimaajia, eikä Kreeta oikein muistanut sen liikanimeäkään. Mutta ristimänimi oli Wilhelmi. Ja kotoisin se oli, mistä lienee, Tornion puolesta.

"Niin että tiedätkö sinä, Kreeta, mikä on rakkauden syvin olemus?"

Kyllä se poika osasi puhua, ja silmänluonti sillä oli lempeä ja vilkas. Miten lieneekin sellainen näin kauas selkosiin osunut. Mutta rakkauden syvin olemus oli jäänyt Kreetalle ja Kreetalta selvittelemättä. Miksikä suotta kuluttaa lyhyttä aikaa turhuuksiin. Rakkaus, mitä se on? Kaksi ihmistä pitää toisistaan, nukkuvat vierekkäin, halailevat käsin ja jaloin. Siinä se on. Ja menevät naimisiin, jos passaa.

Niin se oli ollut Kreetan kohdalla ja niin se on monen muunkin kohdalla: kun pisara elämää sattuu eteen, niin se pisara on juotava. Ei siinä ole aikaa niitä syvimpiä olemuksia mietiskellä. Ja poika oli nätti, ja Kreeta oli turmeltumaton ja terveverinen, ja päivät ja yöt kuluivat kuin lennossa, kunnes poika, Wilhelmi, eräänä päivänä lähti. Reilu poika se oli ollut, ja Kreetalle oli noussut kyynel silmänurkkaan, sillä hän aavisti, ettei se enää hänen tielleen sattuisi. Oli se nimensä ja osoitteensa antanut ja oli se kirjoittanutkin, mutta hän, Kreeta, ei ollut tullut sanoneeksi, ettei hänestä ole kirjoitusta lukemaan eikä viitsi muillakaan luetuttaa. Mihinkäpä hänestä, piiasta.

* * * * *

"Lupasiko se sinut ottaa?" oli emäntä kysynyt, kun asia oli alkanut hänelle selvitä.

Pitkään aikaan ei Kreeta ollut vastannut mitään, vaan kuorinut perunoita ja katsellut ynseästi eteensä.

"Ei siinä mistään ottamisista ollut kysymys", oli hän viimein tokaissut.

Ja vähän ajan kuluttua:

"Eikä se syrjäisille kuulukaan."

Silloin emäntä oli kimpautunut.

"Joo, mutta meidän pirttiin ei vaan huorilapsia laiteta", oli hän ärjäissyt.

"On sitten parasta ottaa toinen piika, kyllä minusta pääsee", oli Kreeta vastannut.

"Lutka!" oli emäntä kiljaissut ja rientänyt ulos.

Mutta Kreeta oli suhtautunut asiaan tylysti. Kovalle taitaisi Konelovaaralaisille ottaa piian saanti kauas selkosiin, peninkulman päähän muista ihmisistä. Suurilla rahoilla otit, jos sait, mutta mistäpä ensinnäkin otit ne rahat. Kyllä hän kelpaa Konelovaaraan, kun tekee työnsä. Ja mikäpä siinä on, kunhan tästä nyt ensinnäkin päästään sen yli ja sitten kevääseen.

* * * * *

Näin silloin, vajaat kolme kuukautta sitten, näin silloin vielä. Mutta nyt oli tylyys ja ajallinen korskeus poissa.

"Herra Jumala, eikö se ollut niin, että synnin palkka on kuolema!"

Kreeta kieriskeli heinikossa Konelovaaran navetanvinnillä, ja taivaan tähdet vilkuttivat hirsien raosta. Talvi alkaa jo painua kevääksi, mutta äärettömät metsät huokailevat, ja Konelovaaran tummat ääriviivat erottautuvat hämärästi taivasta vasten. Navetasta kantautuu ylisille eläinten ja lannan lämmintä hajua sekoittuen heinien lemuun, pihamaa on autio ja pimeä, pirtissä nukutaan, ja vain kytkyitten kolina alhaalta navetasta, eläinten äännähdykset ja heinien kahina kuuluvat Kreetan korviin.

Mutta Kreeta ei niitä kuuntele. Päätä pakottaa ja sydänalaa riipaisee ja vihloo kuin tulessa.

"Tämä siitä nyt tuli, siitä pitkästä ilosta..."

Kreeta puree hampaansa yhteen ja tarrautuu molemmin käsin heiniin. Nuoranpätkä on eksynyt hänen käsistään ja kadonnut jonnekin heinien sekaan.

"Huorilapsia! Ei, jumaliste sentään..."

Kun poltteet alkoivat, oli hän hiipinyt tänne vakaassa aikomuksessa ottaa itsensä hengiltä. Mitäs yksi tämmöinen Kreeta, huora, maailmassa. Eikähän se tapahdu ensimmäistä eikä viimeistä kertaa: Lompolon Sylvi hyppäsi viimeisillään ollessa järveen, ja hymyssä oli suu ollut, kun pois vedettiin. Ja koskeen meni Hietojan Lissu. Eikö tuo liene piian kunnia saman arvoinen kuin talollisten tytärtenkin. Mitäs siinä: helvetti se on huorintekijällä edessä kuitenkin, sama tuo, tulipa se ennemmin tai myöhemmin.

Mutta käsi ei ollut saanut silmukkaa kaulan ympärille. Ensin huoruuden synti, sitten itsemurha: kaksinkertainen kuolemansynti.

Ja Kreeta puree entistä tiukemmin isot, terveet hampaansa yhteen, pyyhkii hikeä otsaltaan ja koettaa vaistomaisesti tarttua kiinni ensiksi tulevaan, selvään ajatukseen.

"Kuinka tämä nyt tällaiseksi meni... Eri tavalla minä ajattelin sitä vielä kuukausi sitten, viikko sitten, vielä toissa päivänä. Tekee sikiönsä ja on sitten ihminen niinkuin ennenkin..."

Mutta Kreetalle on puhuttu Jumalan sanaa, hänelle on puhuttu ajallisesta häpeästä ja helvetin piinasta, ja nyt, tuskan hetkellä, hän näkee ne kaikki edessään.

"Portto sinusta tulee kuitenkin, etkä enää kulje ihmisten kirjoissa."

"Se on sitten vale, että portto."

"Olethan jo kerran langennut."

"Sekin on vale, että langennut. Itse annoin, itse tahdoin."

"Sinua paatunutta. Ei sinua edes Jumalan sana kirkasta..."

Kreeta tuntee nyt todellakin itsensä syntiseksi ja paatuneeksi. Kun se nyt tapahtuisi pian... tappaisi... istuisi sitten linnassa ja jäisi loppuiäkseen etelään, jossa ei tiedettäisi.

Ajatus tuntuu helpottavan, ja Kreeta istuu pitkän kotvan paikallaan, odottaen, että pian se nyt tulee. Ja alhaalla kalisevat kytkimet.

Mutta mitään ei tule, ja poltteet yltyvät entisestään. Häneen menee vimmattu halu juosta talon taakse metsään ja nääntyä sinne, mutta ei saa vartaloaan oikaistuksi eikä siirretyksi jäseniään. Se olisi kaiken loppu, pääsisihän näkemästä ihmisiä, ja ihmiset hänen häpeäänsä. Siihen loppuisivat sanomiset Kreetasta.

Tuskiensa aikana ei Kreeta ole muistanut niiden alkuperäistä aiheuttajaa, mutta nyt hän äkkiä kuin salaman välähdys tulee mieleen. Mutta sekuntiakaan ei hän tunne vihaavansa häntä, Wilhelmiä. Hän näkee hänet edessään lempeänä ja haastelevana, ei houkuttelijana ja viettelijänä. Wilhelmi.

"Kahdesti kirjoittanutkin, mutta kun ei tullut sanotuksi, ettei minusta lukijaksi ja vielä vähemmän vastaajaksi..."

Korean pojan muistuminen mieleen tyynnyttää taas hetkiseksi sekaantuneet ajatukset.

"Wilhelmi... Ei kai se näin olisi tahtonut, vaan näin sen nyt piti käydä. Ja käy aina sellaisten hommien jälkeen."

Ja päästyään kunnollisen ajattelemisen alkuun tuntee Kreeta yht’äkkiä mielenvireensä muuttuvan. Entinen kovuus ja tylyys astuu hetkellisen heikkouden sijaan, ja hampaat kirskahtavat yhteen.

"Ei kai se ensimmäinen äpärä ole eikä ole viimeinenkään. On ollut hauska, jos on nyt ikävääkin, mutta itsepähän kärsin..."

Hampaat puristautuvat vieläkin kiinteämmin yhteen, kasvojen juonteet pingoittuvat, ja kädet vetäytyvät nyrkkiin.

"Ei minun luitani sen asian takia kyllä enää poltata. Vaan tekemällä se on tehty, eikä vahingossa... Ehdoin tahdoin... Ja se on herran poika eikä minkään kulkujätkän..."