Part 5

Kaikki meni hyvässä ja laillisessa järjestyksessä. Kuntakokous, jossa panimon rakentamisesta päätettäisiin, kuulutettiin kirkossa kolmena pyhänä. Talonpoikia meni tusinan verran kokoukseen kuulemaan, mitä isällistä hyvää herrat taas puuhaavat. Asia ei jäänyt kovapäisimmillekään hämäräksi, sillä polttimon omistajan käly -- hänkin oli rikas ja suurta sukua -- valaisi sen päivän selväksi. Pullo-olut olisi terveellistä ravintoaineena ja helppohintaista juomana; sitä Saksanmaalla juovat vaimot ja pienet lapsetkin kaljan verosta. Oluen juonnin terveelliset vaikutukset näkyvät juojain kasvoissakin; iho on tervettä ja kaunista, kun sitä vastoin suomalaiset näyttävät kituvilta, taudin kalvamilta. Syy on yksinomaan juomassa, eli kaljassa ja piimässä. Paitsi että panimossa työmiehet saisivat työtä ja jokapäiväistä leipää, leviäisi siitä muutakin siunausta pitäjään. Ohran hinta nimittäin saattaisi nousta arvaamattomiin!

-- Se oli viisaasti puhuttu, sanoivat talonpojat ja kumartivat syvään.

Paroni innostui puhumaan hyvän asian puolesta yhä kaunopuheliaammin. Mairittelematta tunnusti hän, että isäntäraukkain niskaan nojaa kaksikolmannesta koko yhteiskunnasta. Talonpoika tekee uudet maantiet ja ruokkii vanhat vaivaiset; talonpojan kukkarosta kouraa jokainen virkamies itselleen osan, niin unilukkari kuin maaherrakin. Mutta olutpanimo vaikuttaisi tuntuvan huojennuksen kunnallisissa verokuormissakin, ja sen se tekisi suorastaan rahassa. Seurakunnassa löytyi parikymmentä kylää, joka kylässä avattaisiin olutkauppa, ja jokainen olutkauppa verotettaisiin vähintäin sata markkaa. Siten vuodessa keräytyisi pariin tuhanteen markkaan rahaa kunnankirstuun.

Älykkäämmätkään isännät eivät osanneet odottaa niin loistavaa loppua.

-- Se oli vielä viisaammin puhuttu, sanoivat he ja kumartivat syvempään kuin ensi kerralla.

Sitte piirtivät he puumerkkinsä kuntakokouksen pöytäkirjaan ja lähtivät pois, varmoina että ohran hinta kohdakkoin nousee arvaamattomiin, ja rahaa keräytyy tuhansin markoin kunnankirstuun.

Mutta suurisukuinen herra rupesi rakentamaan olutpanimoa kirkonkylään, ihan kansakoulun viereen. Raha teki ihmeitä tässäkin työssä. Ennenkuin kuntakokouksen päivästä ehti vuosi kulua umpeen, oli upea panimo valmis koneineen, jääkellarineen. Sitä päivää, jolloin ensimmäinen olutkuorma lähti pitäjälle, pidettiin panimossa suurena juhlana; miehiä kestailtiin runsaasti oluella. Hyvää se ei ollut, mutta hutikkaan siitä tuli.

-- Se kai lienee tarkoituskin, sanoi muuan työmies, joka selväpäisenä ei puhunut kymmentä sanaa päivässä, mutta joka humalaisena oli iloisin mies maailmassa; eihän siihen muuten olisi pantu niin paljo humalan voimaa. Kun talonpojat polttavat viinaa tai panevat olutta, tarvitsevat he viljaa, mutta herrat ovat viisaampia, humalasta ja pihkasta panevat olutta ja perunoista polttavat viinaa. Mikäpä nyt eläessä ja iloitessa? Juokaamme, veikkoset ja sanokaamme: Eläköön herrat!

-- Eläköön; huusi juopunut joukko. Ensimmäinen olutkuorma, joka panimosta lähti pitäjälle, kuljetettiin kauas syrjäkylään ja käännettiin Mikon pihaan. Olutkuorman jäljessä ajoi komeasti puettu herrasmies, ja hänkin, nähtyään puotirakennuksen toisessa päässä sinisen kyltin, jossa seisoi suurilla kirjaimilla: _Olutkauppa,_ käänsi hevosen kauppiaan oven eteen.

Pari talonisäntää sattui seisomaan raitilla ja näkemään sekä olutkuorman että herran. Isäntäin uteliaisuus heräsi viimeksi mainitun suhteen korkeimmilleen.

-- Ei se ollut pappi eikä vallesmanni, sanoi ensimmäinen isäntä, mutta suuri herra se oli.

-- Koska kellonvitjat loisti niin, lisäsi toinen. Mennäänpä sanomaan naapureillekin.

Hetken kuluttua seisoi raitilla joukko isäntiä. He neuvottelivat äänettöminä tuokion, kunnes rohkein sanoi:

-- Mennään hemmetissä katsomaan. Eihän Mikko mikään herra ole, ett'ei sen luo kehtaisi mennä.

-- Mikä herra se on? sanoivat toiset ilvehtien ja halveksien. Vanha hevoshuijarihan Mikko on.

-- Eikä se sitä häpee tunnustaakaan.

-- Kun mennään, niin menty on.

Isännät tulivat puotiin. Kauppias otti kohteliaasti heidät vastaan, käski puotikamariin ja toi olutpulloja pöydälle.

-- Tämä on niinkuin maistajaisiksi, sanoi hän ja kaatoi olutta lasiin. Ottakaa nyt.

Isännät nieleskelivät lasit tyhjiksi; sitä tehdessä meni monen suu väärään.

-- No, minkämoista on?

-- Karvasta, kovin karvasta on. Ei tätä olueksi kannata sanoa. Humalavesi tälle sopisi nimeksi.

-- Vika lie meidän suussamme. Kauppias kaatoi taas laseihin olutta. Emme ole vielä tottuneet. Astioistakin on ehkä imenyt itseensä vieraita makuja, mutta toivokaamme, että perässä paranee. Ja kun totumme, ehkä on hyvääkin.

-- Ensimmäisen kerran iässäni minä sitä join, sanoi muuan vanhahko isäntä.

-- Niin minäkin, kuului usea ääni.

-- Mutta kyllä nyt joudutte useammin maistamaan. Kipataan nyt.

Ani harva isäntä joi lasinsa tyhjäksi; useimmat vaan kastoivat kielensä ja rohkein virkkoi:

-- Eihän sitä juo hittokaan, niin karvasta ja humalaista.

Kauppias ei pannut pahakseen moitetta. Kun olut ei kelvannut vieraille, toi hän sikaarilootan pöydälle ja käski panemaan savuiksi. Isännät sytyttivät sikaarit palamaan, mutta polttaa eivät muistaneet. Puhekin sammui yhtä usein kuin sikaarit. Vihdoin rohkein isäntä kysyi:

-- Mikä herra tänne äsken tuli?

Kauppias rupesi hymyilemään viekkaasti vierailleen ja iskemään silmää.

-- Mikä herra? Hm! Siinähän on salaisuus, velikullat, joka teillekin maksaa tuhansia.

-- Meillekin! huudahtivat isännät. Mitenkä se on mahdollista?

-- Voi velikullat! Vieras, joka meille äsken tuli, on suuri tukkiherra. Hän ostaa metsiä ja maksaa niistä korkeita hintoja. Teilläkin, velikullat, on metsiä.

-- On jok'ainoalla sorkalla.

-- Ja hyviä metsiä onkin. Te saatte tuhansia markkoja.

Isännät sytyttivät sikaarit palamaan ja puhaltelivat savuja toistensa silmille. Kauppias hieroi käsiään ja iski tuttavallisesti silmää heille jokaiselle.

-- Iloitkaa, velikullat. Nyt tuli ilon aika. Kipataan taas.

Tarjousta ei ottanut kukaan vastaan. Rohkein isäntä sanoi:

-- Mutta jos se tukkiherra tulisi tänne; onhan olut herrain juomaa. Koettakaapa mennä käskemään.

-- Menkää niin, pyysivät toisetkin isännät. Kauppias noudatti isäntäin pyyntöä ja meni toiseen huoneesen, jossa tukkiherra istui rouvan kanssa puhelemassa. Hän oli noita oman voiman miehiä, jotka rengin alhaisesta asemasta olivat kavunneet tukkiherran kadehdittavaan ja kunniakkaasen virkaan. Kasvonsa olivat raa'an näköiset, mutta puku oli kallista verkaa ja kellonvitjat kultaa. Rahaväsky kaulassa ja muistikirja taskussa oli hän aina, minne ikänä tulikin, suurimman huomion ja kunnioituksen esineenä; puoli maailmaa kumarteli häntä ja hänen väskyään.

Niinpä isännätkin, kun tukkiherra tuli kauppiaan kanssa puotikamariin, nousivat seisomaan ja kumartivat syvään. Kauppias kaatoi olutta lasiin ja pyysi nöyrin sanoin herraa juomaan.

-- Molskis sitte! Rahaväsky heilahti ja herra tyhjensi heittämällä lasin.

Isäntäin mielestä oli hän käytökseltään ylhäinen kuin kuninkaan kamaripalvelija.

-- Teidän kunnassa on se oluttehdas. Herra itse täytti lasin ja tyhjensi sen äsköiseen tapaan.

-- Hm! Rohkein isäntä naurahti ylpeästi. Tämä meidän pitäjäs on melkein kuin kaupunki. Täällä on herroja, kouluja, tehtaita. Hm!

Kauppias johti puhelun oikealle tolalle, huomauttaen herralle, että vieraat olivat järjestyksessä talonisäntiä, joilla jokaisella oli hyviä, aataminaikuisia metsiä.

-- Metsää maailma on täynnä, vastasi herra, Siperiaan ja Araapiaan asti. Mutta joll'ette kuuseen kurota ja tavattomia pyydä, ostan teiltä jokaiselta metsää ja maksan rahat paikalla.

-- Älkää pyytäkö sudentavalla hintaa, virkkoi kauppias.

-- Jos niin teette, menen minä väskyneni toiseen kylään. Raha on aina rahaa.

-- Ja puu on aina puuta, lisäsi kauppias, kaataen samassa olutta lasiin. Ei metsistä puutetta ole.

-- Eikä hädin tulekaan. Molskis sitte! Eikö isännätkin juo?

-- Ei me olla opittu olueen, vastasi rohkein, joka tavallisesti puhui toverienkin puolesta. Mutta kyllä me kaupat teemme.

-- Tuntomme mukaan, lisäsivät toiset. Yksin joi herra oluen viimeiseen pisaraan ja pyysi sitte uutta noilla sukkelilla sanoilla:

-- Löytyykö talossa vieläkin juomattomia oluita.

-- Kyllähän niitä löytyy, vastasi kauppias, mutta minulla ei ole oikeutta myödä omissa huoneissani nautittavaksi. Jos nämä isännät rupeevat koiriksi...

-- Älkää toki semmoisia puhuko, vastasivat isännät. Ette meitä tarvitse pelätä. Pitäjän hyötyä ovat kaikki olutkaupat. Emme me koiria ole.

-- Ei semmoisia puheita tarvita meidän kesken, sanoi herra. Ainahan ihmiset ihmisiä ovat. Minä jään tähän asumaan näiksi muutamiksi päiviksi ja sitte koko talveksi, jos kauppoja rupee syntymään. Isännätkin juovat kanssani lasin olutta.

-- Juomme me lasillisen.

Mutta kun isännät näkivät, miten suuren röykkiön pulloja kauppias kantoi pöydälle, niin kylmäksi kävi mieli ja epäilys hiipi sydämeen.

-- Nuo ovat ehkä ansaksi meille, ajattelivat he itsekseen.

Kun olivat juoneet lasillisen kukin, survasi rohkein isäntä naapuriaan varpaille ja katsoi samassa vinoon. Naapuri teki samoin naapurilleen ja kun sana ehti viimeiseen, nousivat isännät ylös kuin yksi mies ja lähtivät tiehensä. Raitilla sitte rohkein sanoi:

-- Ei talonpojan pidä juoda herrain lasista, sillä siitä voi käydä huonosti.

-- Ei pidäkään, sanoivat toiset. Herrat ovat aina herroja.

-- Ei se meitä petä, olkoon niin suuri ja viisas herra kuin onkin.

-- Ei petäkään.

Seuraavana päivänä meni tukkiherra kylän metsään puita lukemaan, eli oikeammin, arvioimaan vähä suunnille, sillä hän heti näki, että sieltä lähtee pölkky poikineen. Urakassa sitte osti isäntäin metsät ja maksoi rahat paikalla. Yksi sai enemmän, toinen vähemmän, mutta tuhansia saivat kaikki. Kantokauppaa tai kappalelaskua ei kukaan ymmärtänyt ehdotellakaan; lohkomyynti oli jokaisen mielestä parahin ja selvin, tuli sitte metsästä puita minkä verran hyvänsä; tuhatluvut olivat helppoja ymmärtää.

Kauppias matkusti kaupunkiin, toi kuormittain kankaita, kaikenlaista helyä ja sälyä puotiin. Isännille ja emännille hoki hän lakkaamatta:

-- Iloitkaa, nyt tuli ilon aika.

Tuli sitte syksy ja talvi, niin alkoi puiden kaataminen ja vetäminen ojan rannalle, Herttalan taakse. Kummaksi muuttuivat kylän olot. Ennen oli eletty hiljaista elämää, mutta nyt oltiin niinkuin markkinoilla. Naapuriseurakunnista, jopa kaukaa Pohjanperiltäkin, tuli kansaa tukkitöihin. Rehellisen rinnalla tuli varas, siivon sivussa raivopää riitamies, ja niin oli koko joukko mitä kirjavin. Humalaiset eivät päivän pitkään loppuneet raitilta, ja oluella oli tavattoman hyvä menekki; väliin ei tahtonut kuorma riittää päivääkään. Kauppias hieroi käsiään, iski silmää ja hoki hokemataan:

-- Iloitkaa, nyt tuli ilon aika.

Raha liikkui hyvin ja sen arvo aleni mitättömiin; ennen pidettiin penni tarkemmalla, kuin nyt markka. Tukkitöissä maksettiin korkeita palkkoja; kymmenen markkaa ja enemmänkin ansaitsivat sahurit ja ajurit päivässä. Maantöitä ruvettiin, halveksimaan ja laiminlyömään; isännät ja täysikasvuiset miehet riensivät kilvan luomaan lapiolla rahaa kokoon.

Klauskaan ei jäänyt uinailemaan Toramäelle, vaan osti hevosen ja lähti pölkkyjä ajamaan. Joukon ahneimpana kääri hän rahaa kokoon enemmän kuin muut; kyynärääkään ei ostanut kalleita kankaita, pulloakaan ei juonut karvasta olutta.

-- Nyt se onnenpotkaus tuli, sanoi hän Marille, jonka sävel minun rintani alla kolotti vuosikausia. Tuli, perhana vieköön, niinkin.

Mari hoiti myllärinvirkaa uupumatta ja setelitukko kasvoi kasvamistaan.

Kylässä ei niin eletty, siellä tuhlattiin tuhlaamalla rahoja. Ylellisyys vaatteissa ja yksin valjaissakin tuli vallalle. Puolivillaisessa puvussa ei enää kehdattu käydä nurkkatansseihinkaan, vaan piti olla yllä trikoovaatteet, kello lakkarissa ja kalliit valjaat hevosen selässä. Upeilijoilla olikin mielilauluna:

-- Komiasti vaan, hei komiasti vaan! Toiset taasen joivat rahansa oluessa ja viinassa, sitä mukaan kuin ansaitsivat niitä, joten heillä työhön ruvetessaan aina oli matti kukkarossa. Mutta hepä lauloivatkin:

-- Hurjasti vaan, hei hurjasti vaan!

Heidän kaikkein lisäksi säesti kauppias virttään, ett'ei raha ole enempi yhden sukua kuin toisenkaan, vaan että se on luotu vaeltamaan.

Pölkkyjä tuli metsistä niin paljon, ett'ei niitä kaikkia ensimmäisenä talvena ehditty ajaa rantaan, vaikka hevosmiehiä olikin laumoittain. Se oli ilahuttava tieto jokaiselle, sillä entiseen köyhään ja hiljaiseen elämään ei enää kenenkään tehnyt mieli palata.

Isännät luulivat saaneensa metsistään hyviäkin hintoja, mutta kun keväällä kysyivät tukkiherralta, paljonko arveli kannon keskimäärin tulleen maksamaan, vastasi tämä:

-- Ehkä noin _viisikolmatta penniä!_

Isännistä tuntui siltä kuin olisi viskattu likaista vettä heidän silmilleen.

-- Hievattu! huudahtivat he. Voi hievattu! Tukkiherra nauroi pilkallisesti. Se suututti isäntiä, ja rohkein sanoi:

-- Sinä et tehnytkään kauppoja tuntosi mukaan; veit ilmaiseksi metsämme.

-- Miks'ette pyytäneet enempää? Olisinhan minä maksanut.

-- Viisikolmatta penniä kanto! Hievattu! Kymmenes osa hintaahan se on.

-- Niin se on.

-- Sinä olet petturi ja väärä mies.

-- Unhotatteko, että pitäjässä löytyy lautamiehiä? Herra ei enää nauranut.

-- Hievattu! En minä sillä mitään pahaa tarkoittanut sanoa. Rohkein isäntä oli myöskin mainio ketunkirjaa lukemaan.

-- Mitä muuta sitte, joll'ei pahaa?

-- Hä sitä että olet suuri ja viisas herra!

-- Sitte se on vallan eri juttu.

Keväällä lähtivät kylän potrimmat pojat tukkijoelle. Siellä oli heillä korkea päiväpalkka, työ kevyttä ja elämä iloista. Aamusta ehtoosen kuului ojan rannalta laulu:

-- Hurjasti vaan, hei hurjasti vaan!

Miekkonen oli yksi niitä harvoja, joiden luonto pysyi vanhallaan. Hän teki Herttalan työtä samoihin palkkoihin kuin ennenkin. Hänen mielestään nauroivat harakatkin sekä kylän isäntiä, jotka möivät viiteenkolmatta penniin satoja vuosia vanhan puun ja ostelivat sitte rahoilla kalleita kankaita ja venäjänvaljaita, että nuoria miehiä, jotka raskittivat jättää peltotyöt ikämiesten niskoille ja lähteä kävelemään keksi kädessä rantoja pitkin.

-- Ei siitä hyvää seuraa, sanoi hän muutamille nuorille miehille, jotka hurjuudessa pyrkivät muiden edelle, kun tuolla tavalla alatte elämään.

-- Voi sinua toukkaa, vastasivat hurjailijat. Etkö ole kuullut, että nyt Suomen pellot saavat levätä Ja kasvaa kasteheinää? Nyt ruvetaan elämään rahalla.

-- Vai rahalla ruvetaan elämään. Miekkonen ei huolinut pitemmälle puhella heidän kanssaan.

Kesällä nähtiin hänen usein naurahtelevan itsekseen. Jotkut arvelivat hänen ihailevan kulunutta pukuaan, mutta jotkut osasivat naurahtelemisesta laatia vieläkin maukkaamman johtopäätöksen. Arvelivat Miekkosen salaa surreen vaimoaan siihen määrään, että oli tullut pehmeäpäiseksi! Sitä todisti sekin seikka, ett'ei katsonut omaa etuaan ja lähtenyt tukkitöihin, vaikk'ei mitään vuosikauppaa ollut hänen ja isännän välillä Herttalan töistä, vaan teki ja huolehti kuten pehmeäpäinen ainakin.

Levisi sitte syksytalvella kylään äkkiä huhu, että Miekkonen ajeli hirsiä Kotosuon rantaan ja mietti rakentaa itsellen torppaa ja torpanmaita. Suunpieksijät sanoivat heti:

-- Mehän jo kesällä väitimme, että se on kummallinen mies, vaikk'ei puhettamme kukaan uskonut.

Ne, jotka pitivät tarkoin muistissa Miekkosen kuluneen puvun kaikki eri värit, päättivät että hän suurissa aikeissaan lyö päänsä pahasti kantoon.

-- Tämmöisenä rahallisena aikana, sanoivat he säälien ja nauraen, jolloin mies ansaitsee markan, kun vaan vähäkin luitaan liikuttelee. Ja annas lähteä suon rantaan nälkää näkemään! Siellä, jos missään maksaa leivänkannikas. Ennenkuin sen kivikosta ottaa, siinä Luojansa tulee tuntemaan.

-- Todellakin pehmeäpäinen mies, sanoivat suunpieksijät.

Kaikessa rauhassaan ajeli Miekkonen hirsiä Kotosuon rantaan. Sää oli jo kovaa pakkasta, mutta talvi ei ollut vielä vankka, sillä lunta oli maassa peräti ohuelta. Herttalan metsä oli tasaista korpimaata, joten ajo kuitenkin kävi laatuun. Vetomatkakin oli lyhyt, ja kun Miekkonen pari päivää pyöritteli hevosta, piirittivät hirsiläjät joka taholta kivijalkaa.

Siitä päivästä, jolloin kaupan teki, oli kulunut kaksi vuotta.

-- Oikein minä laskuni laskin, sanoi hän, vieritettyään reestä viimeisen hirren. Nyt on minulla tarpeeksi puuainetta. Jos Jumala yhä edeskin päin suo terveyttä ja hyviä viljavuosia, ei tässä tule tuskaa. Taaskin pari vuotta kuluu, niin on rakennus harjassa ja katossa. Ehkä savukin jo silloin nousee tuvan katolta ylös ilmaan, ja ehkä silloin jo kylvän perunoita tupani ikkunan alle. Lähdetäänpä kotiin, onkin jo ilta.

Seuraavana päivänä rupesi satamaan lunta, ja talon töihin ryhdyttiin tulisella kiireellä. Aika rupesikin jo käymään tärkeäksi, kelin puute kun oli ollut näihin asti suurena haittana ajotöille.

Talvi, vihdoin tultuaan, tuli ankaranpuoleiseksi; lunta satoi liian paljon ja usein, joten tiet alituiseen olivat ummessa. Pakkastakin riitti melkein aina, koko talvisydännä ei ilma lauhtunut kertaakaan selväksi suojaksi.

Sinä talvena tottui Jukka kärsimään kylmää ja tuiskua, viikot pääksytysten kun oli Herttalassa työssä. Oli hän toki omalla tavallaan varustettu kylmää vastaan, sillä vyötäisten ympäri oli sidottu nuora pitämään vaatteita ihossa kiinni, ja kasvoja, suojasi äitivainajan villainen liina.

Kylmä talvi loppui, lumi suli, ja puihin puhkesi lehti. Jukan työmaa muuttui Kotosuon lähelle. Kaisan kanssa hän aamusta ehtoosen kantoi sammalia kivijalan lähelle, siksi että niitä keräytyi monta röykkiötä.

-- Nyt niitä jo on tarpeeksi, sanoi Miekkonen kun tuli eräänä päivänä lasten työtä katsomaan. Kun vaan Klaus tulisi miehineen.

Ja samassa Klaus tulikin, kädessään kirves ja luotilauta, ja seurassaan kaksi miestä, jotka olivat olleet Miekkosen vaimoa hautaan kantamassa. Kotvasen aikaa miehet laskettelivat pilapuheita, silmäilivät kivikkoa ja seutua. Sitte Klaus virkkoi:

-- Minkämoiselta tuo suora ja sileä puu näyttäisi seinähirtenä? Samassa hän alkoi veistää kirveellä hirrenpäätä.

-- Kas sitä ei vaan tiedä, ennenkuin näkee, sanoivat miehet ja seurasivat Klaun esimerkkiä.

Iloisia kilkahduksia rupesi kuulumaan samalla.

Jukka ja Kaisa istuivat sammalläjälle, jonka kevätilmat olivat kuivattaneet, ja katselivat miesten työtä.

-- Nyt sinulle tehdään uusi koti, huomautti Kaisa.

-- Niin tehdään, myönsi Jukka. Miekkonen pani nysäänsä tupakkia, nosti toisen jalkansa hirsiläjälle ja naurahteli itsekseen. Hän ei ollut mikään tunteellinen mies, mutta omituisen suloisia värähdyksiä nuo kilkahdukset panivat liikkeelle hänen sydämessään. Kaikukin, joka niihin vastasi, oli rakasta ja suloista. Ihan se jokaiselle kirveenlyönnille vastasi:

-- Terve tänne tulemasta.

Koivumetsässä suhahteli hieno tuuli, lehdet räpisivät ja kuiskailivat hiljaa nekin:

-- Terve tänne tulemasta.

Ja käki, joka kukkui korpimetsässä, kuului sekin ihan selvästi sanovan:

-- Terve tänne tulemasta.

* * * * *

Syksyllä aurasi Miekkonen tuvan takaa pienen kappaleen nurmea ja ojitti sen sarkoihin. Klaus teki pärehöylän, ja hätä hätää saatiin uutisasunto vesikattoon. Korkea ja komea ei se ollut, mutta katsojaan se teki hyvän vaikutuksen. Silmä siirtyi mielellään ruskeasta tuvasta, jossa on aina jotakin toivotonta ja mieltä masentavaa, sievän ja vaatimattoman näköiseen rakennukseen. Valkoisine seinineen, pärekattoineen ja ikkuna-aukkoineen pilkisti se iloisena ja ystävällisenä katsojalle silmään.

Miekkosen mielestä oli se kuin kuninkaan linna laaksossa. Hiljaisuus, joka seudulla vallitsi, soveltui täydellisesti hänen mielenlaatuunsa. Elämä tuli täällä olemaan hiljaista ja rauhallista taistelua, jossa aseina käytetään kuokkaa ja auraa, ja jossa sotasäveleitä laulaa pyy ja muut metsän linnut.

Kylä oli muuttunut hänelle vastenmieliseksi siitä pitäin, kun kauppias siellä rupesi myömään olutta. Juopuneet eivät enää päivän pitkään loppuneet maanteiltä ja kujain kulmista; kauas Herttalan maille asti kuului kylästä alinomaa humalaisten räyhy.

Ja olutkaupan viereen oli tullut viinakauppa. Jo ennen tukkiherran tuloa kylään osti kauppias talon samalta köyhältä emännältä, jonka kerran olemme tavanneet puodissa, ja pani sen vuokralle. Talon eräs mökkiläinen, jolla oli papinkirjassa monta pahaa piirua, rupesi myömään viinaa. Kauppias tosin kävi todistajain kanssa häntä kieltämässä, mutta se tapahtui pelkän muodon vuoksi. Yleisesti tiedettiin, että liike oli tykkänään kauppiaan, ja myöjä hänen kätyrinsä, joka harjotti ammattiaan määrätyn palkan eteen.

Ylellisyys oli ihmeteltävässä määrässä höllittänyt siveyden käsitteitä. Muutama vuosi sitte olivat isännät keskuudessaan päättäneet, ett'eivät suvaitsisi kapakoitsijoita maallaan. He pitivätkin lupauksensa. Sittemmin kun Karua sakotettiin luvattomasta viinan myynnistä, ei kukaan koko kylässä yrittänytkään salakapakoitsijan ammattiin. Se olikin luonnollista, koska lain laatijoilla oli myöskin rankaisuvalta. Mutta nyt kun kauppiaan taloon ilmaantui salakapakka, ei sitä enää kukaan ihmetellytkään; kun se kerran tuotti hyvää voittoa, oli sen olemassaolo luonnollinen.

Vanhemmat miehet eivät nauttineet väkeviä arveluttavammassa määrässä, mutta nuoriso ei voinut välttää kiusausta. Sen riveissä teki juopumus hävitystyötään hirmuisella vauhdilla. Varsinkin olutta juotiin suurissa määrin. Rengit, niin hyvin kuin talollistenkin pojat, seurasivat kauppiaan kehotusta ja iloitsivat ilon aikana.

-- Tuo olut on ihan kirottua, sanoi Miekkonen Klaulle erään kerran, jolloin Toramäellekin kuului hurja meno oluvilan pihalta. Jos tämmöistä elämää riittää vielä joku vuosi, ovat kylän kaikki miehet anturajuoppoja.

-- Ovat ylikanteen, vastasi Klaus. Oluenjuominen päättyy viinanjuomiseen samoin kuin valhetteleminen päättyy varkauteen.

-- Oikein minua hirvittää, kun ajattelen että nuoret miehet, joiden käsivarsissa on paras voima vallalla, huvittelevat itseään oluen juonnilla.

-- Olutpanimo on kirottu laitos, ja kylän kauppias on kirottu mies. Ei täällä kukaan muu olisi ottanut olutkauppaa.

-- Ei olisikaan.

-- Joka elää, näkee miten lopulta käy. Minä uskon, että kerran herätään nostamaan sulkua olutvirran eteen ja herätään niinkuin yksi mies.

-- Ja minä uskon, että kerran tulee hetki, jolloin ei kauppiaalla ole jäljellä kaikesta tuosta rikkaudesta, jota hän oikein ja väärin kokoon käärii, muuta kuin vähä hapseita.

-- Hm! Aioin sanoa sinulle, että saat minulta hevosen, jos itse rupeet tiiliä tekemään. Ostaen ne tulevat kalliiksi.

-- Niin taitavat tulla. Kun vaan saan tupani valmiiksi, muutan heti täältä.

-- Kesällä minulle tulee hyvää aikaa, silloin teen ikkunat ja ovet. Kyllä se valmiiksi saadaan. Mutta oletko kuullut, josko Herttalan isäntä myö metsäänsä.

-- Kyllä ne vahvasti kaupoissa ovat, eikä riitaa kuuluu olevan muusta kuin myömistavasta; isäntä tahtoo kantokaupan mukaan.

-- Sitte minä vuokraan hevoselleni vielä täksi kesäksi laitumen. Jos ajohinnat pysyvät entisellään, menen talvella tukin ajoon Herttalan metsään. Keväällä sitte myön hevoseni ja elän tunnustelen taas täällä Toramäellä niinkuin ennenkin.

-- Sinulla lie jo myllynhinta koossa?

-- On valehtelematta?

Hymy levisi Klaun kasvoille, ja Miekkonen naurahti pehmeästi. Molemmat he nauttivat kevätillan kauneudesta. Pohjainen ja itäinen taivas oli rastaansuomuksellisessa pilvessä, mutta lännen ja etelän puolella oli sininen saarto, josta aurinko heloitti ja loi suomuksiin purppurahohdettaan. Heikko tuuli, joka kävi Herttalasta päin, oli lauheata ja kosteata, lunta oli enää vaan ohuelta pelloilla, ja Toramäen päivänpuolinen rinne oli jo kokonaan paljas.

-- Kohta tulee ihana aika, sanoi Klaus, silmäillen myllyä, jota heikko kevättuuli hiljaa pyöritti.

-- Kohta se tulee, vastasi Miekkonen.

Sitte kumpikin lähti kotiinsa.

* * * * *

Herttalan isäntä osasi menetellä järkevästi metsänsä kanssa. Hän möi vaan suuremmat puut, joista sai kalliin hinnan, ja joiden pelkäsi mätänevän, jos ikuisesti saisivat seisoa paikallaan. Metsä siten harventui ja tuli parempaan kasvuvoimaan. Mutta kauppasumma nousi sittekin niin korkeaksi, että kylän isännät sanoivat ihmetellen: