Part 6

-- Rikkaalla on rikkaan onni.

Emännät toivoivat, että Herttalan isäntä ostaisi metsän hinnalla tyttärelleen silkkipuvun, pojalleen juoksijaoriin ja vaimolleen kultakäädyt, mutta pahasti he pettyivät toiveissaan. Herttalassa ei tuhlattu penniäkään komeuteen. Urkkijain kautta tuli ilmi, mihin tarpeisin tuhannet markat aiottiin. Karu sai emännältä ongituksi, ett'ei rahoja edes lainatakaan, vaan ruvetaan niillä rakentamaan kivinavettaa ja kuokittamaan suurta aroa.

-- Onhan teillä hyvä navetta, ihmetteli Karu. Mitä varten uutta?

-- En minä ymmärrä miesten asioita, vastasi emäntä. Ja kai se kivestä parempi tulee.

-- Ja peltoakin teillä on niin siunatusti.

-- Mutta eihän lisä pahaa tee. Lasten eduksihan kaikki tulevat. Ei vaan Oskari ja Helma koskaan voi syyttää vanhempiaan, että olisivat tuhlanneet heille kuuluvaa hyvyyttä.

-- Ei maarkaan.

Samalla kertaa otettiin Kotosuon uutisasukaskin puheeksi.

-- Kovin teillä tätä Miekkosta holhotaan, sanoi Karu. Nyt sillä on uudet huoneet melkein valmiit, ja keväällä se jo kylvää perunoita uuteen peltoonsa. Lyhyt aika taakse päin oli se köyhä kuin kirkonvaivainen.

-- Köyhä se niin oli, vastasi emäntä, ja ilman meitä se olisi köyhä vielä tänäkin päivänä. Nuoremman ja terveemmän miehen minä olisin ottanut Kotosuolle torppariksi, mutta meidän isäntä kohtelee sitä Miekkosta niinkuin omaa veljeään.

-- Ihan niin kohtelee.

-- Kun se on talon vanha palvelija ja ahkera työmies.

-- Ahkera se kyllä on, mutta on liian hidas. Teillä se saa olla niinkuin itse tahtoo; ei muissa taloissa niin oltaisi.

-- Mutta jos se taas rupee sairastamaan, sitte siitä vasta harmia on. Anna velkaa velan päälle.

-- Eli Jumalan maksoon.

-- Minä jo ihan väsyin paljaasen punnitsemiseen ja mittaamiseen, silloin kun sen vaimo sairasti kuolemantautia; niille piti antaa maitoon ja kaljaan saakka. Lopulta se jo kävi ihan kiusalliseksi; minä tulin oikein pahoinvoivaksi, kun kuulin vaan mainittavankaan Miekkosia.

-- Suuttuu ihminen lopulta, vaikka olisi enkeli. Autoin minäkin niitä auttamistani, mutta kyllä sain kauniin palkan. Ei kymmenen kertaa riitä, kuin se poika on haukkunut minut ja minun lehmänikin.

-- Kippurasarveksi. Herttalan emäntä päästi heleän naurun.

-- Kuulittehan siitä koirasta, se raukka vasta päiviin joutui. Mitä niillä riitti antaa syödä sille? Ei mitään. Koira oli aina nälässä, että kylkiluut hohtivat nahan läpi. Minun tuli elukkaa armot, ja salaa toimitin sen hengiltä pois, ennenkuin ehti nälissään syödä kanani.

-- Kyllä sen kahun koko kylä sai kuulla. Helma laps'hulluudessaan sille pojalle lupasi koiran, ja isäntä tahtoi, että lupaus piti täytettämän. Mutta se siitä sitte tuli. Tiesihän jokainen, ett'ei niillä ollut varaa koiraa ruokkia. Minä jo silloin heti mielessäni suutuin, mutta minkä enää tein; se oli annettu kuin annettu. Ei köyhille pidä koskaan ystävyyttä osottaa, sillä sitte he nostavat nenänsä korkealle.

-- Oikein sanoitte, emäntä kulta. Hyvänä esimerkkinä siitä on Annin Kaisa meidän mäellä. Jokainen talo on osaltaan häntä ruokkinut ja elättänyt, ja nyt on tyttö hieno kuin herrain ryökynät. Ei kellään ole hameessa niin kauneita kettereitä kuin Kaisalla, ei talollistenkaan tyttäret näytä niin hennoilta kuin se. Sanoin minä sille kerran vasten silmiä, että joutaisi nyt palkita ihmisten hyvyyttä ja mennä joka taloon paimeneksi. Mutta jokos meni? Huiveja vaan virkkailee ja kaikkia turhia koruja neuloskelee. Kädet pysyvät pehmeinä, kasvot valkoisina, ja rahoja kuuluu tulevan hyvin.

-- Se on kummallista että ne menevät kaupaksi, vaikka ei kauppiaan rouva ottanut niitä puotiin myytäväksi.

-- Paljon tuo oli aiottukin. Ostettujahan niiden pitää olla, joita puodissa myydään. Mutta kaupaksi ne menevät. Koko sen tytön laita on vähän kummallista. Kun ei se vaan vielä kerran viettelisi häntäänsä jotakin talollisen poikaa; oikein minä pelkään niiden osaavan noituakin.

-- En minä pelkää taikataitoja. Tiedetäänhän mitä siitä seuraa, kun köyhä tyttö pyrkii olemaan kaunis. Herttalan emäntä naurahti hienosti. Itku siitä lopuksi tulee.

-- Se joutaisi Annillekin. Ihan ilettää sivullista se helliminen ja hyväileminen; ei koskaan vitsaa, ei koskaan kuria. Ja joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.

Henkilöt, joista noin kovia sanoja puhuttiin, elivät hiljaa kuin myyrät, omissa iloissaan, omissa toiveissaan. Kaisa ja Jukka olivat vielä lapsia, ja yhteistä oli heillä ilot ja surut, Miekkosen hyvästä terveydestä ei kukaan enempää iloinnut kuin Mari, ja Klaus ei rajoittanut ystävyyttään pelkkiin kehottaviin ja tyhjiin sanoihin, hänen ansiokseen lie luettava rakennuspuuhani kaikinpuolinen onnistuminen.

-- Nyt on uusi kotimme valmis, sanoi Miekkonen Jukalle eräänä iltana, kun tuli työstä kotiin. Tulee kesä ja kuiva, niin muutamme.

-- Minun tulee ikävä mummoa ja Kaisaa, vastasi Jukka. Tuleepa ikäväni Klauta ja Kaisuakin.

-- Vaikka olet jo iso poika. Kun vaan tulee kesä ja kuiva, niin muutamme.

Ja kesä tuli. Puissa oli taas vehreät lehdet, nurmi oli vihanta, ja käki kukkuili metsässä. Tuli Juhannuspäiväkin, ja silloin muutti Miekkonen Toramäeltä. Päivän merkitys oli hänelle suuri, siksipä kutsuikin ystävänsä muistojuhlaan. Niitä oli Klaun perhe, Anni ja Kaisa. Aamupäivällä lähdettiin astumaan Kotosuota kohden. Miekkonen käveli edellä Klaun kanssa; hän puheli käydessänsä ahkerasti ja valaisi usein sanojaan kädenliikkeillä, Klaus naurahteli ja lasketteli leikkisanoja vuoden vanhalle pojalleen, jota kantoi käsivarrellaan.

Jukka tuli naisväen seurassa, ja kullakin heistä oli kannettavaa juhlatarpeita. Kun joukko ehti Kotosuon lähelle, pilkisti uutisasunto ystävällisenä katsojille silmiin. Anni joutui vallan ihmetyksiin, kun näki uutisasunnon ja seudun.

-- Kukaan ei olisi paremmin osannut valita asuinpaikkaa kuin Miekkonen, sanoi hän. Täällähän on niin kaunis nurmi ja lehtimetsä, että ihan ruokahalu menee, kun näkee ne. Eihän tämän kauniimpaa osaa ihminen ajatellakaan.

-- Talvella täällä vasta kaunista on, sanoi Mari. Aurinko paistaa Herttalasta päin, ja lumihärmä välkkyy tuhansina kristalleina koivujen oksilla. Talvella on tuo korpimetsäkin kauneita kammioita ja saleja täynnä. Ei mikään ole niin kaunis kuin talvi.

Lapsia viehätti enin koivumetsä. Kaisu heti kysyi Jukalta:

-- Laitatko minulle ja Kaisalle keinun tuonne koivujen väliin?

-- Laitan, vastasi Jukka, sinulle pienemmän, Kaisalle ja itselleni isomman.

Tuvan lähellä kasvoi kahdessa sarassa perunoita. Suotuisia sateita oli sadellut kevätkesällä, joten perunan varsi oli mustaa ja lihavaa. Kun Miekkonen tuli Klaun kanssa sarkaa lähelle, valaisi hän jokaisen sanansa kädenliikkeellä. Klaus naurahteli, ja kun sai sanan vuoron, niin virkkoi:

-- Hyvä perunamaa.

-- Hyvä, peräti hyvä, varmensi Miekkonen.

Kamari ei ollut vielä valmis, ja raputkin puuttuivat rakennuksesta kokonaan, mutta kaksi puuta oli pantu kynnykselle portaiksi ja nuoria koivuja portaiden molemmin puolin, joten siihen oli tehty lehtokuja.

-- Tulkaa sisään, sanoi Miekkonen vierailleen ja meni itse edellä.

Tupa oli suuri, valoisa ja jotenkin korkea. Huonekaluja oli Klaun tekemä suurenpuolinen pöytä, vanha kaappi, hylly ja muutamia tuoleja. Peräseinää koristi lähetystoimen kartta ja kaksi paperilehteä, kummassakin lyhyt raamatunlause punaisilla kirjaimilla. Kiertelevältä kauppiaalta oli Jukka ne omilla rahoillaan ostanut, ja Kaisa oli kalliit lauseet valinnut parhaan ymmärryksensä mukaan.

-- Niinhän tämä on kuin talon tupa, sanoi Anni silmäillen huonetta, jonka keskellä lattiata seisoi suuri ja lehtevä koivu.

Marin ruvetessa keittämään kahvia, puheli Miekkonen Klaun kanssa kontrahdista, joka vasta vuosikymmenen kuluttua tehdään Herttalan isännän ja Jukan välillä, mutta jonka kaikista ehdoista oli jo sovittu. Huoneiden vuokraa tuli tehdä kymmenen jalkapäivää vuodessa, mutta tonttialaan kuuluikin sitte koko nurmi. Lehtimetsän verotus oli mutkikkaampi ja vaikeampi. Lopulta sovittiin siten, että jokaisesta sarasta tulee tehdä jalkapäivä samana vuonna, jolloin siitä korjaa ensimmäisen sadon. Sitte kun koko lehdikko on muuttunut pelloksi, vaihdetaan jalkapäivät hevospäiviin siten, että Jukka tekee päivän viikossa talon työtä omalla hevosellaan ja omilla eväillään. Suonkulman verotus meni samaan tapaan, mutta sillä erotuksella, ett'ei päiviä muutettu hevospäiviksi. Kun koko kulma on peltona, tulee siitä tehdä kaksikuudetta jalkapäivää vuodessa, eli päivä viikossa. Kaikki nuo ehdot koskivat Miekkostakin; niiden mukaan sai hänkin kuokkia ja kyntää torpan valmiiksi vaikka kuinka pian. Sitä parempi vaan Herttalan isännälle.

-- Siis kaksi miehen päivää ja yksi hevospäivä viikossa, sitte kun torppa on valmis, sanoi Klaus. Ei se hullummasti ole.

-- En minäkään luulisi olevan. Ja onhan Jukalla vara tehdä kontrahti tai olla tekemättä, miten asiat sopivat. Minä en tee kontrahtia enkä torppaakaan, elän vaan mökkiläisenä kuten Toramäelläkin. Mutta kun nurmi tästä ympäriltä on muuttunut pelloksi, käyn minä kuokkani kanssa tuonne koivujen lähelle. Tehköön Jukka sitte miten tahtoo, kyllä meidän isäntä puheensa pitää.

Klaus tahtoi tarkemmin katsoa suonkulmaa, ja kun olivat juoneet kahvia, lähti hän Miekkosen kanssa ulos.

-- Tuosta noin tulee sitte raja kulkemaan, sanoi viimeksi mainittu, osottaen kiveä suonrannalla. Koko kulma tulee kuulumaan Jukalle.

Klaus haki seipään ja tonki multaa näkyville.

-- Yhtä mustaa se on täälläkin.

-- Ei tämä mitään suota ole, vaikka sitä siksi sanotaan.

-- Ei olekaan. Mutta mistä tänne saa savea?

-- Tuolta, josta kesällä käydään Herttalaan. -- Vainenkin, muistanhan minäkin sen.

-- Eikä sitä vielä moneen aikaan tarvitakaan. Jahka Jukasta tulee mies.

-- Miestä täällä niin tarvitaan.

-- Ja hevosta.

Päivällinen syötiin nurmella. Ruokia oli kuivaa lihaa, viilipiimää, mansikoita ja maitoa. Ennenkuin Miekkonen siunasi ruokansa, virkkoi hän:

-- Minä toivoin saavani kerran viettää tämmöistä juhlaa vaimovainajani kanssa, mutta toivoni ei toteutunutkaan. Tuon tähden tuntuu rinnassani haikealta, onpa ilooni sekotettu näkymätöntä surua niin paljon, ett'ei kukaan arvaakaan. Te hyvin tiedätte, mitä vainajan osaksi tuli täällä elämässä. Kurjuutta, pelkkää kurjuutta ja kärsimystä. Joll'ei uskoisi tulevaista elämää ja kuolleitten ylösnousemista, haastaisin Luojani oikeuden eteen ja lukisin kannekirjasta, jonka muistan kannesta kanteen ulkoa, kaikki nuo hirmuiset vääryydet, joita Hän meitä vastaan harjoitti. Mutta nyt minä sen sijaan sanon nöyrästi: Kiitetty olkoon Hänen nimensä!

Kaksi suurta kyyneltä tipahti Miekkosen silmistä vihannalle nurmelle.

V.

Käytyään rippikoulun meni Jukka Herttalaan renkipojaksi. Isäntä lupasi hänelle palkkaa kuusikymmentä markkaa rahaa ja vuosivaatteet.

Ihka outoja eivät raskaimmatkaan työt enää olleet Jukalle. Keväällä oli hän jo kyntänyt kovaa sänkeä isäntärengin rinnalla, ja kesällä oli hän niinikään niittänyt heinää muiden miesten kanssa, mutta vanha toivo päästä Herttalaan rengiksi ja tehdä työtä aikamiehen tavoin oli viimeinkin käynyt toteen.

Miekkoselle koitti oikeat onnenpäivät, kun sai terveenä elää ja tehdä työtä poikansa kanssa. Kun tuli talvi, ensimmäinen Jukan ollessa renkinä, purki hän vanhan hökkelin ja ajoi ehjät hirret ja muut kelpaavat ainekset tupansa lähelle. Keväällä rakensi hän niistä pienen navetan niinkuin hätävaraksi, kesällä osti hän kylän isänniltä olkia ja heinämaata, ja syksyllä vaihtoi Jukka vuoden palkkansa nuoreen lehmään. Kauppa oli mieluinen isännällekin, hänellä kun oli karjaa navetassa paljon, mutta vielä mieluisampi se oli Miekkoselle. Tosin elukan hoitaminen ja lypsäminen olivat hänelle oudonpuoleisia toimia; jopa kamariakin, josta vielä puuttui lattia, ovet ja ikkunat, piti käyttää rehulatona, mutta sittepä olikin toivo saada lantaa vahvalti perunamaahan.

-- Ne kuusi päivää, jotka teen veroa lehmän kesälaitumesta, eivät tunnukaan hyödyn rinnalla, joka siitä aikaa myöten viruu, sanoi hän Klaulle. Isännät eivät pidä heinämaita kalleina, joten elukan ruoka ei tule paljoa maksamaan. Mutta lannasta ja maidosta tulee rahaa.

-- Sen minä tiedän omasta kokemuksestani, vastasi Klaus. Marin aina teki mieli lehmää, ja minäkin, saatuani tukuttain rahoja, ostin suuren sarvipään. Siten minusta tuli maanviljelijäkin. Elelen nyt kuin huhdassa.

-- Samoin minäkin. Hm! Ei mikään ole pysyväistä auringon alla, ei köyhyyskään. Miekkonen naurahti hiljaa.

Kaisa sai palveluspaikan kylässä. Tansseissa ja Annin luona kohtasi Jukka hänet melkein joka sunnuntaina, joten ei tuntenut kovempaa kaipuuta kasvinkumppaninsa perään. Mutta kuitenkin tuli usein hetkiä, jolloin Jukan täytyi itselleen tunnustaa, että ajatuksensa julki ja salaa kulkivat Kaisan luo. Jos tuli iloa, jos tuli surua, aina oli asianlaita sama. Kaisan luo menivät ajatukset satoja eri teitä.

-- Eihän tuo ole ihmekään, väitti Jukka usein ajatustensa kanssa, minulla kun ei ole ketään muuta tuttavaa, ketään muuta ystävää, jota muistella ja ajatella.

Kaisa oli saanut itselleen uuden ystävän. Jo rippikoulua käydessä mieltyi hän sokeasti nuoreen tyttöön, jolla oli iloiset sinisilmät ja kauniit keltaiset hiukset. Tytön nimi oli Anna. Hän oli talollisten lapsia ja kotoisin kirkonkylästä. Elämäkertansa oli yhtä surullinen, kuin hän itse oli kaunis. Kymmenen vuoden vanhana sai hän kotiinsa äitipuolen, joka piteli häntä pahemmin kuin orjaa. Viisi vuotta kärsittyään kovaa kohtelua lähti hän palvelemaan vierasta, ja sokea sattuma viskasi hänet Kaisan lähelle. Talot, joissa kumpikin palveli, seisoivat kylässä nurkka-nurkan, toistensa edessä ja haittana...

Toisena vuotena ylensi Herttalan isäntä Jukan rahapalkan sataan markkaan. Miekkonen kuokki nurmea pelloksi ja kylvi perunain ohessa sarkoihin nelikon rukiitakin. Ennen talven tuloa teki hän Klaun kanssa pienen vajahuoneen, jonne sai viedä säilöön veistelemänsä kalut. Mitä olikin jo jommoinenkin joukko, mutta yksinomaan semmoisia, joita tarvitaan maanviljelyksessä.

Jukan palvellessa toista vuotta Herttalassa riitaantui isäntärenki Oskarin kanssa jostakin vähäpätöisestä seikasta, eikä kukaan voinut rakentaa sovintoa heidän välilleen. Vanha ja kokenut mies ei kärsinyt, että poikanulikka tuli häntä nenästä vetämään, ja Oskari ei puolestaan pannut suurta arvoa rengille.

-- Menköön matkoihinsa, sanoi hän ylpeästi, kun häntä käskettiin sopimaan loukatun kanssa. Rahalla saa renkejä vaikka seinänraotkin täyteen.

Emäntä oli salaa samaa mieltä. -- Ei siitä pelkoa, että leipä jää syömättä, sanoi hän isännälle. Kyllä niitä toisia saa.

-- Niin, mutta miehillä on suuri ero, väitti isäntä. Yksi on yhdenlainen, toinen toisenlainen.

-- No tahtoisitko sinä, että Oskarin pitäisi panna polvilleen hänen eteensä?

-- En, en minä sitäkään tahdo. Siihen juttu loppui.

Pyhäinpäivä tuli, ja isäntärenki erosi. Isäntää ja Helmaa jätteli hän kädestä hyvästi, mutta Oskarille ja emännälle ei lausunut luotua sanaakaan.

Jukalle alkoi kolmas vuosi.

-- Kuinka nyt palkoista sovimme? kysyi isäntä, kun palvelusvuoden viimeinen päivä oli illassa. Minä olen tähän asti tarjonnut, ja sinä olet tyytynyt. Koeta nyt itse määrätä.

-- Antakaa että mietin huomiseen asti, vastasi Jukka.

-- Mieti vaan. Minä ajattelin, että jäät mielelläsi meille, ja sentähden en pestipäivinä puhunut mitään.

-- Mielelläni minä teillä palvelen.

Yö kului, ja aamu tuli. Aamulla meni Jukka isännän kamariin ja virkkoi:

-- Tahdotteko tehdä minun kanssani kolmen vuoden kaupan?

-- Tahdon, vastasi isäntä, joll'et mahdottomia pyydä.

-- Sepä hyvä. Annatteko minulle kolmesta vuodesta rahapalkan sijaan Sukkajalan varsan?

-- Siitä tulee hyvä hevonen. Kolmesataa, neljäsataa. Hm! No jos annan.

-- Mutta sitte ei sitä saisi muut valjastaa kuin minä. Kolmen, vuoden perästä on se minun omani, mutta jos minä vielä sittekin jään teille rengiksi, on omassa vallassani viedä hevonen isälleni tai antaa sen olla täällä. Viimeksi mainitussa tapauksessa pitää sen saada syödä samaa ruokaa kuin muutkin hevoset, mutta ajaa ei sillä sittekään saisi muut kuin minä, ei askeltakaan. Suostutteko niihinkin ehtoihin?

-- Suostun siinä tapauksessa, että sinä tästä lähin käyt ensimmäisenä työhön ja tulet viimeisenä kotiin.

Kaikki Jukan veri ryntäsi ylös poskiin.

-- Isäntä, sanoi hän sammaltaen ja lattiaan katsoen. Minä olen vasta kahdeksantoista vuoden vanha.

-- Vaikka, mutta sinä kykenet. Isännän ääni kuului päättäväiseltä ja lujalta. Huomisesta alkaen olet sinä meidän isäntärenki, ja kun semmoisena palvelet kolme vuotta, niin saat vaatteiden ja muiden etujen lisäksi Sukkajalan varsan. Päätä pian.

-- No kun niin tahdotte.

-- Tänä vuonna saat vapaaviikon, mutta tulevana vuonna et enää saa, etkä viimeisenäkään. Itse saat ruokkia varsan ja itse saat panna sille nimen.

-- Olkoon Hukka. Minulla oli pienenä poikana sen niminen koira.

Vapaaviikon vietti Jukka taaskin kotona isänsä kanssa. He yhdessä perkasivat kiviä lehtimetsästä, panivat uutta aitaa ja kokoilivat metsästä tuulen kaatamia puita talven varaksi. Koko syksypuolen oli Miekkosta vaivannut selkäsärkö, mutta moisista helpoista töistä ei hän malttanut pysyä erillään. Kun Jukka häntä pyysi edes vähäsen säästämään itseään ja hoitamaan terveyttään, tuumaili ahkera mies:

-- Ei luontoni salli. Tässä tulee kaikki työ omaan eteeni.

-- Mutta jos kuolette.

-- En minä sentähden kuole, että työtä teen. Kylässä elettiin toiseen tapaan, viina ja olut vuoti siellä virtana. Pahaisia poikiakin nähtiin oluvilan pihalla lasia kallistamassa, pulloja tyhjentämässä. Että pyhäinpäivinä, kuten muinakin juhlina ja joutoaikoina, piti juoda itsensä eläimeksi, oli juurtunut varsinaiseksi tavaksi siitä asti kun kauppias turmiollisen liikkeensä kylässä alotti. Viina ja olut oli ensimmäisenä ja viimeisenä kaikissa iloissa. Koko vapaaviikon kaikui kylän raitti juopuneiden julmasta elämästä.

-- Nyt on nuorilla miehillä ilon aika, sanoi kauppias korjatessaan lootaansa raskaalla työllä ansaittuja rahoja.

Kun tieto Jukan kohoutumisesta isäntärengin asemaan levisi kylään, herätti se mieltymystä ja ihmettelyä. Kummastellen kysyi moni itseltään, mitenkä Miekkosella, tautein ja paisumain rääkkäämällä miehellä, saattoi olla poika, joka kahdeksantoista vanhana kelpasi isäntärengiksi Herttalaan, jossa muiltakin miehiltä vaadittiin tavallista enemmän.

-- Isä kuin kuivettunut käpy, sanoivat he, ja poika semmoinen honka!

Vapaaviikon loppupuolella meni Jukka käymään Annin luona, jossa tiesi Kaisan ja Annan yhdessä viettävän hupaisia päiviä. Arkipäivä kun oli, ei hän huolinut muuttaa vaatteitakaan ylleen, mutta kaulaansa hän pani Kaisan virkkaaman keltaisen villahuivin. Se olikin kallis muisto lapsuuden ajoilta!

Kaisa oli yksin kotona, ja Jukka sai nyreän katseen tervehdykseksi.

-- Et lainkaan ole tullut kylään, sanoi Kaisa, kun katsoi tyytymättömästi Jukkaa. Siellä on tanssittu joka ilta.

-- Minä olen tanssinut työssä joka päivä. Entä mummo?

-- Meni Klaun luo äsken. Kaisa neuloi hametta, ja hänellä oli niin kiire, ett'ei joutanut silmiään nostaa. Kaisa oli täällä ja vei väkisin.

-- Entä Anna? Jukka meni istumaan huoneen perälle, eikä ollut tietääkseenkään kylmyydestä, jolla häntä kohdeltiin.

-- Mitä sinä Annasta tahdot? Ethän sinä hänestä pidä.

-- En pidäkään. Hän koreilee liian paljon ja...

-- Ja mitä vielä? Kaisa ei malttanut olla keskeyttämättä puhelua.

-- Hän peipottaa Heikkiä. Kun on muita rikkaampia lähellä, niin...

-- Heikki on nahjus niinkuin sinäkin! Jukka rupesi nauramaan. Hän näki että tuo kaikki oli hetken kiukkua, joka pian menee ohi. Pehmeästi nauraen virkkoi hän:

-- Jos minä olisin saanut tanssia joka ilta, en kehtaisi olla noin pahalla päällä tutulle pojalle.

Sydämessään Kaisa jo nauroi, mutta tahtoen näyttää yhä suuttuneelta rupesi hän neulomaan eikä vastannut huomautukseen ensinkään. Jukka antoi hänen olla rauhoissaan ja vaikeni hänkin. Sitä ei Kaisa kauan kestänyt. Hetkisen perästä kysyi hän:

-- Kuka tulee Herttalaan isäntärengiksi? Kun ei vastausta kuulunut, siirti hän katseensa Jukkaan. Tämän kasvot tulivat silmänräpäyksessä veripunaisiksi.

-- Sinä siis. Kaisa nousi ylös ja läheni Jukkaa ikäänkuin aikeessa hypätä hänelle syliin, mutta samassa hän astuikin askeleen taakse päin ja asettui istumaan entiselle sijalleen.

-- Kuinka ylpeäksi olet tullut sitte viimeisen, sanoi hän sitte äänellä, jossa todellisen suuttumuksen ohessa kuului mielipahaakin.

-- Mitenkä niin?

-- Vielä tuota kysyt. Sinusta on tullut Herttalan isäntärenki, ja sitä et tullut minulle ennen sanomaan.

-- Jo minä sitte olisin mies, kun hyppäisin pitkin kylää kehumassa itseäni.

-- Pitkin kylää, matki Kaisa, taistellen kyyneleitä vastaan. Olenko minä sitte sinulle niinkuin muutkin kyläläiset?

-- En minä tiedä, onko se totta, mutta kyllä minulle on kerrottu, että sinä mielelläsi katselet ... meidän Oskaria! Jukan pehmeä ääni kuului tyyneltä, mutta sanat tulivat yksitellen, niinkuin olisivat lohenneet kovan painon alta.

Kaisa ensin hämmästyi itsensä mykäksi, sitte hän suuttui sydämensä syvimmässä.

-- Se on valhe, ikuinen valhe, huudahti hän. Uskotko sinä tuommoisia juttuja, tuommoisia valheita?

-- En aina, mutta jolloinkulloin. Ja silloin heti tulee niin raskas ollakseni. Ei maita työ eikä ruoka.

-- No mutta kun minä sanon, että se on valhe, hävytön valhe, etkö sitte usko minun sanojani enemmän kuin tuommoisia valheita, juoksujuttuja?

Kaisa nousi ylös istumasta ja tuli Jukan eteen. Kiihtynyt kiukku kaunisti häntä, kasvojen iho oli heleä, vartalo nuortea ja kukoistuksen alussa. Valkoinen esiliina, jota hän sattumalta tällä hetkellä käytti, teki hänet vallan tyttömäiseksi ja miedonsi säännöllisten kulmakarvain ja katseen kiukkua.

-- Etkö luota minun sanoihini enemmän? jatkoi hän äskeiseen kiivaasen tapaan. Sano, etkö luota enemmän?

Suuttumus teki Jukan kerrassaan onnelliseksi.

-- Luotan, vastasi hän naurahtaen.

-- Ylpeä ja epäluuloinen poika.

Kaisa löi Jukkaa kankaalla kasvoihin ja meni jälleen istumaan paikalleen.

-- Nyt ollaan sovinnossa eikä riidellä enää koskaan.

-- Päätetään niin. Paljonko saat palkkaa?

-- Hevosen kolmesta vuodesta, vähän enemmän kuin muut rengit, ja muita pieniä etuja.

-- Vai hevosen saat palkaksi! Sukkajalan varsan, arvatakseni.

-- Juuri sen.

-- Tiedätkö mitä? Kaisa muuttui äkkiä vakavaksi. Kaaren Heikki möisi talonsa, maksaisi muut perilliset eroon ja...

-- Se olisikin viisainta, keskeytti Jukka. Velka vielä kymmenenkin vuotta kasvaa, nielee se talon törkyneen.

-- Ja ottaisi itselleen erikoismaat, jatkoi Kaisa, mutta siitä ei taida tulla mitään. Toisen tunnin Anna käskee, toisen tunnin kieltää. Sinä et saa tuomita Annaa, hän ei voi sille mitään. Jos kaikki voisi tapahtua parissa minuutissa, sitte siitä tulisi valmista. Anna raukka kärsii niin paljon, ett'ei kukaan ihminen. Monta kerta herää hän yöllä itkemään.

Keveitä askeleita kuului rapuissa, ja Anna samassa tuli sisään. Useinkin ne ihmiset, jotka enin ovat kärsineet, ovat pelkkää iloa ja hymyä. Niinpä Annakin. Hän näytti kokemattomalta ja hellityltä tytöltä, jolla ei ole heikkoakaan käsitystä, mitä sanat suru ja äitipuoli merkitsevät. Sinisilmissä näkyi vaan iloa, semmoista joka tulee sydämen pohjasta ja saattaa meidät unhottamaan kaikki, mitä maailmassa on ikävää, ilotonta. Keltaiset hiuksensa olivat kauniit. Pitkä palmikko ylettyi käsiranteiden kohdalle saakka ja näytti se maksanvärisen villapuvun rinnalla ihan kullalta.

-- Kas karhua, kun on tullut suolta tänne kuivalle mäelle. Anna löi kättä Jukalle. Nyt viemme sinut tanssiin.

-- Onko kylässä taas tanssit? Kaisa herkesi neulomasta, ja kasvoillaan näkyi, miten paljon hän nautti Annan läsnäolosta.

-- On, sillä sinne tuli kulkeva viuluniekka. Se vasta osaa soittaa, sen viulu on kuin ihmisen sydän, jossa tuhannet eri jänteet väräjävät...

-- Tulethan, Jukka?

-- Tulen toki. Tosin jalassani on roimahousut, enkä muutenkaan ole tanssipuvussa, mutta tuntevathan minut. Ja kun eivät muuten tunne, niin kysykööt.

Anna teki tulen ja rupesi keittämään kahvia. Vasta äsken kuuli hän kylässä, että Jukasta oli tullut Herttalan isäntärenki. Siitä iloista puheen ainetta.