Part 2

Vapahtaja, minä tahdon kuulua sinulle. Etkö voisi armosta antaa minulle jotakin tehtävää, jotain erityistä ja vaikeata liitoksi välillemme? Tahdon olla sinun palvelijasi sieluineni, ruumiineni. Tahdon olla ehjästi ja kokonaan, nyt ja ijäksi.

Eihän tämä ole sanottu sinulle, Helmi. Ja kuitenkin se on sinulle.

Meidän on molemmin käytävä sitä tietä. Sinun ja minun. Äitisi muisto velvoittaa. Äitisi viimeinen pyyntö liittää meidät yhteen.

Herra Jeesus odottaa sinua myöskin. Tule, Kaarinan Kaste Helmi!

-- -- --

Helmi, rakas lapsi!

Tiedätkö, miten lennetään kotkan siivillä?

Ja tiedätkö, mitä on kevät, elämän riemuisa kevät? Oletko nähnyt koko luonnon puhkeavan niinkuin taikaiskusta yhtenä yönä?

Minä olen nähnyt, minä olen tuntenut, minä tiedän!

-- -- --

Äkkiä Helmi säpsähtäen heittää kirjeet käsistänsä, hypäten pystyyn. Mikä aika nyt on? Ovi käy. Onko eno tullut?

Ei, Riitta täti se on.

Kiireesti Helmi keräilee kirjeet ja työntää ne laatikkoon.

-- Missä hän viipyy? -- kuuluu tädin huolestunut ääni, -- aikaa sitte hänen olisi pitänyt ehtiä. Kello käy yhtätoista.

Helmi juoksee eteisen ovelle ja alas portaita. Ei mitään ajuria näy hiljaisella kadulla.

Helmi tähystelee joka puolelle. Yksinäinen kävelijä pieni reppu kädessänsä ilmestyy juuri kulman takaa.

Tummat silmät katsovat syvälle hänen silmiinsä ja käsi laskeutuu hänen olallensa.

-- Sinä olet Kaarinan Kaste Helmi? Olethan?

-- Eno, Kotka-eno!

Hän sulkee Helmin syliinsä ja suutelee häntä otsalle. Helmi on ihan vaiti ja sydän väräjää.

Muistojen tarina on loppunut. Nyt alkaa toinen: tulevaisuuden unelmoitu tarina, jonka rikkaus on oleva hänen omansa.

III.

Kotka ja Helmi.

Teekeittiö porisi iloisesti, tuoreet leivät tuoksuivat, munat, makkarat ja kukkakaalit odottivat vadeillansa. Riitta täti tarjosi lakkaamatta.

-- No kun tulet niin pitkältä matkalta.

-- Arveletteko, ettei laivassa syödäkään? -- Paavali Kotkan ääni oli miehevän reipas, mutta nauru helähti niinkuin sen, joka liian usein ei ole tottunut nauramaan.

Helmi katseli häntä. Musta tukka, mustat silmät, voimakkaat kasvojen piirteet, ne hän muisti ja tunsi. Täysparta vaan teki hänet oudon, melkeinpä vierasmaalaisen näköiseksi. Sekin oli aivan musta, ja valkoiset hampaat hohtivat kun hän puhui.

-- Se nyt oli hyvä, että jätit tavarasi huomiseen. Ehkä siellä näin illalla ei ollutkaan kuorma-ajureita. Kyllä täältä meidän talostakin saa, mutta pitäisikö olla kaksi?

-- Hyvä täti, en minä tarvitse kuorma-ajuria. Minulla on yksi ainoa arkku. Siinä ovat vaatteeni ja kirjani.

Tädin ja Helmin silmät levenivät.

-- Minkätähden sinä tulit jalan?

Kotkan kasvoille varjostui vakava ilme.

-- Ensi askeleeni minä kuljin muistojen teitä. Sydän on täysi, kun kymmenen vuoden perästä palajaa rakkaille paikoille. Tahdoin nähdä talon, jossa ennen asuin.

Täti vaikeni, eikä Helmikään rohjennut kysyä enempää.

-- Mennään nyt katsomaan sinun nykyistä asuntoasi.

Huone oli suuri ja kaunis, hienosti ja aistikkaasti sisustettu. Erityisellä hiljaisella mielihyvällä Helmi näytti sammalvihreitä päällisiä.

Eno sanoi:

-- Ei sinun olisi pitänyt minua varten laittaa näitä.

Kotka eno on hyvin vaatimaton. Helmi iloitsi, kun hän nähtävästi ei ollut osannut toivoakaan näin kaunista ja mukavaa. Onhan parempi antaa liian paljon kuin liian vähän.

Katsottiin sali ja Riitta tädin kammari, vieläpä keittiökin kirkkaine pannuineen ja kattiloineen. Täti osaa kyllä pitää järjestystä.

Vasta viimeiseksi Helmi vei enon omaan huoneeseensa. Sinipunerva vieno valo tervehti kaukaisten muistojen heijastuksena. Helmi näki, että kyynel kyyneleen perästä vieri ruskettuneille miehekkäille kasvoille.

-- Eno, tahtoisitko olla yksin? -- kuiskasi Helmi.

-- Jää sinä luokseni.

Riitta täti oli poistunut, he istuivat kahden kesken Kaarinan sinipunervassa sohvassa.

-- Kuinka hyvin kaikki on säilynyt, Helmi!

-- Olen pidellyt niitä kuin silmäterääni. Juhlatiloissa vaan otan päällisverhot pois.

-- Tässä siis hänen suurennettu kuvansa. Niin näköinen ja kaunis. Voitko muistaa hänet tällaisena, Helmi?

-- En tiedä muististako vai kirjeistä. Mutta selvästi hän elää sydämessäni. Kiitos, eno, niistä kirjeistä, jotka silloin sain! Tiedätkö, luin niitä juuri...

Taas varjo kulki Kotkan kasvojen yli.

-- Helmi, en tehnyt oikein, kun annoin ne sinulle. Minä soisin, että ne poltettaisiin.

-- Miksi? -- kysyi Helmi hämmästyneenä.

-- Monesta syystä. Sinunkin tähtesi.

-- Minä olen niistä äärettömän onnellinen! Ne ovat antaneet minulle äitini muiston. Ne ovat solmineet hänelle marttyyriseppeleen, melkein pyhimysseppeleen...

-- Niinpä niin, lapseni. Pyhimysseppeleet eivät sovellu ihmisille. Niitä emme saa kietoa rakkahimmankaan pään ympärille. Herramme Jeesus yksin on mahdollinen saamaan kunnian, ja hän antaa armosta kruunun, kenelle hän tahtoo.

-- Olihan äiti kumminkin marttyyri, -- sanoi Helmi arasti, ikäänkuin ihmetellen, eikö hän saisikaan vastakaikua sille, mikä pyhänä tulena, juuri enon vaalimana tulena hehkui hänen sydämessänsä, -- tarkoitan, kärsihän hän viattomasti, kuolihan hän niinkuin karitsa, toisten syystä...

-- Isäsi syystä, tahdoit sanoa?

Helmi painoi päänsä alas.

-- Lapsi, minun tulee sinulta pyytää anteeksi, pyytää hartaasta sydämestä. Sanoit, että olen antanut sinulle äitisi muiston. Ainakin olen isäsi muiston turmellut sinulta. Se oli suuri synti ja korvaamaton tappio.

-- Nyt minä sinut ymmärrän, Kotka-eno! Sinä olet hyvin jalo. Oi, älä pelkää, että olisit vahingoittanut minua. Totuus ei koskaan vahingoita.

-- Totuus voi olla yksipuolinen ja tyly. Rakkaus peittää kaikki, ja kuitenkin se näkee syvimmälle. Minä olin hyvin vähän käynyt taivaallisen Mestarin koulua.

-- Eno, sinä vaan syytät itseäsi. Olenhan minäkin kokenut jotakin. Ei minun tarvinnut kirjeistä lukea, millainen isäni oli. Joka päivä minä sen tunsin, että olin kuin erämaan vaeltaja, niinkuin kukkanen vieraassa maaperässä...

-- Helmi, lapsi, vaikene! Jumala tietää, mihin hän kukkasensa istuttaa. Ne olosuhteet, joihin meidät on pantu, ovat meille parhaat mahdolliset.

-- Sinä et tiedä, eno, millaista minun elämäni on ollut. Jo aivan varhain. Minä rakastin kaikkea kaunista, eikä kukaan minua ymmärtänyt. Kerrankin isä oli ostanut minulle viheriäisen esiliinan. Voitko ajatella ruohonviheriäistä esiliinaa? Ja ennestään minulla oli räikeän sininen hame. Täti tahtoi panna yht'aikaa ne minun ylleni, kun menin vieraisille. Minä en ottanut, ja minulle annettiin vitsaa. Kun se oli lopussa, muistan, että sanoin iloisesti: "Kiitos, saanko minä nyt mennä ilman esiliinaa?" He joutuivat aivan ymmälle. Minä sain mennä.

-- Juuri niinkuin minä, -- sanoi eno puoliksi itsekseen. -- Kotkan poikanen.

-- Minun piti oppia taloustoimia, käsitöitä ja muuta kaikenlaista, mikä ei minun luonteelleni sopinut. Eno, tiedäthän miltä tuntuu, kun lintunen pannaan kuormaa vetämään? Hän nääntyy, ellei Jumala lähetä pelastusta. Juuri niin kävi äidinkin.

-- Tai hänestä tulee väkevä kotka. Siivet kasvavat ja vahvistuvat, ne nostavat kuorman kevyesti, ja lintu liitää korkealle. Jumala ei aina pelasta kuormasta, hän kasvattaa kantamaan sitä. Minä toivon, Helmi, että pienet vastuksesi ovat sinua karaisseet.

_Pienet_ vastukset? Mitä eno tarkoitti? Hänen katseensa oli sanomattoman hellä, mutta sanat kovat kuin kivi.

-- Mutta itsehän sinä, eno, kirjoitit minulle! -- huudahti Helmi. -- Kirjoitit, että äidin "sävellintunen" soittaisi huoletonna, sillä Luoja antoi sille sävelten lahjan.

-- Olen pyytänyt sinulta anteeksi kirjeitäni. Paljon pahaa olen niillä saanut aikaan.

-- Eno, minä en ymmärrä sinua! Odotin sinua niinkuin tähden valoa pimeälle tielle. Luulin tuntevani sinut. Muistanhan, kuinka sinä tulit taivaan enkelinä silloin kun minä olin kasvava tyttö. Sinä osotit minulle muutamana päivänä enemmän hellyyttä kuin olin saanut osakseni kuuteen vuoteen, sitte äitini kuoleman. Lähtiessä sinä itkit, heitit syliini nämä kirjeet ja vielä kerran palasit suutelemaan minua. Etkö sinä enää ole hellä minulle?

Eno kumartui ja suuteli hänen otsaansa jälleen.

-- Helmi, Helmi, etkö käsitä, että sanani soivat ankarilta juuri siksi, että sinua rakastan? Elämä on kuitenkin suuri hautausmaa. Meidän on pakko yhtenään astua yli toiveittemme multakumpujen. Kristitylle se on hautausmaa kaksin verroin. Hänen täytyy antaa oma itsensä ristin kuolemaan, eikä se ole helppoa. Kiitä Jumalaa, että hän näkee vaivaa sinusta! Kiitä kärsimyksistä!

Helmi vaikeni. Tuli niin ihmeellinen oltava. Hän tunsi enosta pettyneensä, ja kumminkin hänen sydämessänsä versoi väräjävän odotuksen oraita, ikäänkuin kevät olisi lähestynyt.

Hänen mieleensä muistui se päivä, jona hän uudisti kasteensa liiton. Opetus oli ollut elävää ja vakavaa, se oli jättänyt jäljet jokaiseen. Silloin Helmikin oli sanonut Jeesukselle: "Ota minut omaksesi! Jumalan Karitsa, sinua tahdon seurata, jos minne viet!"

Sinä päivänä hän oli saanut enolta Ameriikasta kirjeen ja sormuksen. Sormus oli yhä vieläkin hänen sormessansa. Siihen oli merkitty juuri se lause: "He seuraavat Karitsaa, mihin ikänä hän menee." Kirje ei kuulunut sarjaan, jota hän tänään oli katsellut. Se oli todellinen lähetetty kirje, täynnä palavan rakkauden ja kehoituksen sanoja. "Helmi, anna itsesi Jeesukselle! Se on elämän ainoa onni. Äläkä sitte onnu puolelle ja toiselle. Maksakoon mitä tahansa, ole ehjä ja kokonainen! Ole kotkatyttönen, joka ei pelkää avaraa taivasta ja huimaavia korkeuksia. Älä milloinkaan anna katkaista siipiäsi. Tule siksi, miksi Jumala on sinut aikonut: hänen Poikansa kuvan kaltaiseksi. Hän oli kotka ja karitsa samalla kertaa. Helmi, seuraa häntä, vaikka se särkisi sydämesi! Se on onni kuitenkin."

Eikö siitä soinut sama sävel kuin enon äskeisistä sanoista? Eikö tämä ollutkin se Kotka-eno, jossa hän näki ihanteensa?

Oli, juuri hän. Ja Helmi ojensi hänelle molemmat kätensä. -- Sinä olet oikeassa, eno. Kiitos, että olet tullut ohjaamaan minua. Onko aivan totta, että tulit minun tähteni? Kuinka on mahdollista, että olen sinulle niin rakas?

Eno siveli hänen pehmeitä hiuksiansa. Hänen silmissään oli miettivä, melkein uneksiva kaukokatse. Sitte hän kääntyi tytön puoleen.

-- Minä kerron sinulle jotakin. Sinä tiedät, että lähdin siirtolaispapiksi Ameriikkaan. Ei heillä silloin ollut sielunpaimenia, niinkuin nyt. Kun olin herätykseen tullut, paloi tuli sydämessäni. Tahdoin laskea itseni Jumalan alttarille uhriksi. Ei ollut helppo lähteä, mutta minä lähdin kuitenkin. Minä kiitän Jumalaa kovimmastakin, mitä sitä ennen olin kärsinyt, sillä muuten en olisi voinut kaivaa syvää hautaa, johon onneni itse multasin. Oi Helmi, kun on vapaaehtoisesti tarjonnut kaikkensa, silloin on kiitollinen, jos Jumala jonkun murusen antaa takaisin sydän raukan viihdykkeeksi. Minä sain enemmän kuin murusen, sain sinut. Etkö ymmärrä, että olet minulle kallis?

-- Eno, uskallanko kysyä?

-- Mitä, Helmi?

-- Sinä et ole mennyt naimisiin. Oletko rakastanut kerran?

Helmi kuiskasi sen sykkivin sydämin. Hän pelkäsi olleensa liian rohkea.

-- Älä kysy. Itsekäs sydän pyytää paljon, mitä Jumala ei ole antanut.

-- Tarkoitatko siis, että rakkaus on synti? -- huudahti Helmi levottomana.

Kotka liikahti äkkiä, luoden tyttöön läpitunkevan silmäyksen.

-- _Sinä_, Helmi, olet siis rakastunut? -- Sanoista soi kuin syvä pettymys.

Helmin poskille kohosi polttava puna ja hän joutui hämillensä.

-- En, eno... minä vaan tarkoitin... mitenkä minä olisin rakastunut? Tietysti minulla on ystäviä, mutta...

Eno oli hetken vaiti. Sisäinen mielenliikutus lainehti hänen rinnassansa. Sitte hänen äänensä oli hyvin lempeä, kun hän jälleen puhui.

-- Ehkä Jumala sinulle antaa kirkkaan tien. Hyvää yötä nyt, lapseni. Olen matkasta väsynyt.

Riitta täti oli juuri tulossa muistuttamaan, että oli keskiyö.

-- Jatkakaa huomenna, kyllähän puhumista riittää.

-- -- --

Paavali Kotka sulki oven, etsi kukkarostansa pienen avaimen ja avasi käsilaukkunsa. Hän otti esille yötarpeet ja raamatun, sitte jotain joka helähti. Se oli valokuvakehys laseinensa. Siitä katseli nuoren tytön kuva. Hyvin hento, hyvin vaalea.

Kiihkeästi hän peitti sen monilla suudelmilla ja monilla kyynelillä.

Mitä auttaa, jos luulee lemmen haudanneensa? Mitä auttaa multa, joka arkulle kumajaa? Lempi elää kuitenkin...

Nopeasti hän pisti kuvan takaisin laukkuun ja kiersi lukon kiinni. Hän jäi istumaan pöydän ääreen pää käden varassa. Tunteet ja ajatukset ajelivat toisiansa.

Miksi hän oli jättänyt siirtolaiset, ne joiden tähden hän kerran uhrasi kalleimpansa?

Eiväthän he häntä nyt enää tarvinneet. Oli tullut toisia työntekijöitä, yhtä hyviä, ehkä parempia kuin hän. Helsingissä oli papin virka avoinna. Hän oli hakenut ja päässyt ehdolle. Täälläkin oli tehtävää yllin kyllin, enemmän jokaisella paikalla kuin yhden miehen voimia riittikään. Sanotaan, että voimat ovat pääoma, josta ei koskaan pidä käyttää muuta kuin korot. Hän ei tahtonut olla niin säästäväinen. Jos Herra tarvitsi, oli pääomakin kaikki tarjona. Se oli ainoa, mitä hän nyt enää voi antaa.

Ville Hartikka oli Kaarinan rahoilla ostanut suuren kivimuurin ja muuttanut Helsinkiin sitä hoitamaan. Paavali Kotka oli lahjoittanut koko omaisuutensa köyhille ja kurjille. Sadat häntä kaivaten siunasivat, kun hän palasi kotimaahan.

Sadat siunasivat -- sadat kirosivat.

Ei hän siitä välittänyt. Niin tapahtuu aina, kun Jumala ja perkele käyvät sotaa.

Mutta ellei hän saakaan virkaa, johon hän on vaalissa? No niin, onhan muita paikkoja. Suomessa ei ole pappeja liiaksi, juuri äsken sanomalehdissä valitettiin niiden puutetta.

Miksi kumminkin sydänalaa omituisesti kaiveli tämä ajatus, se että joku toinen voisi saada Helsingin viran? Miksi melkein tuntui kuin hän siinä tapauksessa olisi turhaan tullut Ameriikasta kotiin?

Siksi, että on olemassa hienon hienoinen hopealanka, joka hänet yhdistää pikku tyttöseen. "Rakasta Kaste Helmeä!"

Siksi, että Helsingissä on kivimuurien keskellä keltainen puutalo, jonka ikkunoilla ennen ruusut kukkivat ja kanarialintunen lauloi. Verhojen välistä katseli vaaleakutrinen pää, nyökäten tervetultua, kun nuori ylioppilas palasi heprean ja jumaluusopin luennoilta. Ja Helsingissä on myöskin katu, joka siltä talolta johtaa pois ja ulos, suurelle portille, meren rannalle ja kuusen alle. Ei hän ole vielä käynyt sitä tietä, mutta hän tietää, että sinne on viety keltaisen talon kaikki ruusut, valkeat ja punaiset. Eivätkä entiset asukkaat sen jälkeen enää viihtyneet talossansa. He myivät sen ja muuttivat muuanne.

Siksi vielä, että sydän parka myöskin pyytäisi osaansa. Hän kuvitteli, että tyttö, joka oli orvoksi jäänyt, antaisi koko hellyytensä yksinäiselle enolle.

Mitä jos eno onkin tarpeeton? Jos löytyy jo toinen, joka tyhjän sijan on täyttänyt paremmin kuin eno koskaan olisi voinut? Houkkio, sinä unohdat, että lapsi on kasvanut neitoseksi. Nuori nuorelle, sykkivä sydän toiselle elämän keväässä sykkivälle. Mitä on viileä sukulaisrakkaus tämän tunteen rinnalla, tämän suuren ja suloisimman?

Kotka pyyhkäisi otsaansa, joka tuntui kuumalta. Lientyneet piirteet lujistuivat jälleen.

Niin, se oli tie -- hänen tiensä. Kuinka monta kertaa Herran täytyi opettaa, ennenkuin hän oppi sen?

Ota, jos sydäntä kirveltääkin, lähemmä ristiäs saata vain...

Hänen katseensa kohosi ylös, ja sielun silmillä hän näki ristiinnaulitun, orjantappurakruunu otsallansa. Eikö se riittänyt hänelle? Hänen sydämensä suuri, pyhä lempi, tämä yksi ja ainokainen!

Helmi oli ojentanut kätensä, sanoen: "Kiitos, eno, että olet tullut ohjaamaan minua." Olkoonpa niinkin, että Helmin sydän oli maallisen ystävän valinnut. Hänen sielunsa tarvitsi taivaallista. Helmin sielun ohjaamiseen eno oli kutsuttu.

Nyt hän tiesi, että heidän kuitenkin tuli kulkea käsitysten. Hänen oli oikeus jäädä Helsinkiin, hänen täytyi jäädä. Ellei hän vakinaista papin paikkaa saisi, pyytäisi hän jäädä apulaiseksi, vaikkapa ilman palkkaa. Kyllä Jumala kotkanpojat ruokkii.

Silmä selvänä, mieli varmana hän riisuutui, sammutti lampun ja painui rukoukseen.

IV.

Helmin ystävät.

Seuraavan päivän iltapuolella Helmi pujahti omasta asunnostansa talon pihalle ja siitä ylös toisia portaita, neljänteen kerrokseen asti.

-- Terve, Helmi!

-- No siinäpä sinä olet!

Nuori valkotukkainen mies ja ilosilmäinen, punaposkinen rouva ottivat hänet eteisessä vastaan. Maisteri Arvi Toivio, viransijainen luonnontieteen opettaja, ja hänen pikku vaimonsa Hertta.

-- Me olemme juuri paistaneet lättyjä, kuuleppas! Tulit parahiksi. Nyt puuttuu vain Aimo. Hänet kutsuttiin jo kolmanteen umpisuolen leikkaukseen tänäpäivänä.

-- Älä tuki korviasi, älä hirmustu, Helmi! Mitä jos sinun joskus pitäisi olla semmoisessa mukana? -- Arvi Toivion ääni oli veitikkamainen, leikillä kiusoitteleva. -- Joutuisit sairaanhoitajaksi, kuinkas sitte?

-- En ikinä! -- Helmi heitti huivin hartioiltansa ja astui Hertan kanssa käsikkäin kodikkaaseen ruokasaliin, joka samalla oli vastaanottohuoneena. -- Minä en tiedä mitään niin kauheata. Toivon, että kelpaan edes epäsoitannollisten lasten harjoitusmestariksi, ellen muuhun.

-- Älähän pahastu, lupa leikkiä laskea. Kyllä me tiedämme, että sinä et ole tavallisia kuolevaisia. Vai harjoitusmestariksi? Ensi luokan taiteilija sinä olet, yläilmojen yli-ihminen --

-- Arvi, jätä hänet jo rauhaan, -- torui Hertta yhtä uhkuvan iloisena kuin miehensäkin. -- Olkoon hän vaan ilmojen lintu, hän on kumminkin meidän herttainen, kultainen ystävämme. No Helmi, älä nyt suotta ole noin totinen. Aikanaan sinä opit leikkauksista kuulemaan, jos tarvitaan. Tulithan sinä talouskoulussakin toimeen, et vallan usein kaakkuja polttanut, vaikka sinulla onkin soittosormet. Mutta kuule, kerroppa nyt jotakin. Me olemme hyvin uteliaat. Enosi tuli siis eilen?

-- Kyllä hän tuli.

-- Sanot sen juuri kuin et olisikaan erityisen ihastunut.

-- Semmoisiahan ne tytöt ovat, tuulihattuja, aina arvaamattomia, -- alkoi Toivio jälleen vallattomana, silmää vilkuttaen.

Ovikello helähti, Hertta pyörähti avaamaan.

-- Nyt Aimo tulee. Arvi, huudappas kyökkiin. Ai, mutta Leena onkin ulkona. -- Johan sinä pääsit, Aimo -- katso kuka täällä on! -- Niin, Leenan minä lähetin asioille, tulkaa itse noutamaan lättyjä! Aimo, sinäkin saat lättyjä.

-- Kiitos, kiitos, -- vastasi reipas ääni. Eteisestä astui ruokasaliin sorja, harteva nuorukainen. Ei hän ollut kaunis eikä hän ollut ruma. Hänellä oli avonainen katse ja puhdas otsa.

Helmi tervehti häntä keveästi punastuen. Ei hän koskaan ennen ollut punastunut tervehtiessään Aimo Lehtistä, Hertan veljeä. Näkiväthän he toisensa melkein joka päivä. Mitä siinä oli punastumista?

Helmi ei tietänyt minkätähden hänen mieleensä johtui enon eilinen kysymys, joka soi vääjäämättömältä vakuutukselta: "Sinä, Helmi, olet siis rakastunut?"

Kehen muuhun hän olisi voinut olla rakastunut, ellei Aimoon?

Helmi oli ollut Hertan parina talouskoulussa, tuli hyväksi ystäväksi ja pääsi morsiusneitoseksi häihin, jotka vietettiin maalla Hertan vanhempain kodissa. Aimo oli hänen sulhaspoikansa. Helmi ei koskaan ollut osannut ajatella, että häät voisivat olla niin hauskat. Hän oli aina kuvitellut vakavaa, melkeinpä pelottavaa juhlallisuutta, joka saa morsiamen itkemään ja vierittää häävieraiden sydämiin kylmiä väreitä.

Nuori pari muutti asumaan Helmin kivimuuriin, neljänteen kerrokseen, jossa oli halvinta. Hertan vanhemmat olivat kyllä varakkaat, mutta tytär arveli, että oli hupaista elää niukemmallakin, kunhan se vaan tapahtui kuluilla oman kullan kukkarosta. Helmi puolestaan pyysi vuokraa kaksisataa markkaa vähemmän kuin entiseltä asukkaalta ja toimitti kaikkiin kolmeen huoneeseen oikein sievät uudet seinäpaperit. "Hertalle herttaista". Yhdessä mallissa oli mansikanoksia ja heinän helpeitä. Sen huoneen sai Aimo, lääketieteen kandidaatti, joka opintojensa tähden oleskeli Helsingissä, asuen siskonsa nuoressa kodissa.

Ei Helmi koskaan ennen ollut ajatellut, että hän olisi rakastunut Aimoon. Eikä suinkaan hän ollutkaan...

-- -- --

Hertta otti hellan syrjältä kukkuraisen lättyvadin, Arvi etsi kaapista sokurin, Aimo sai tuoda lautaset ja Helmi lusikat.

-- Kas näin, nyt pidämme pitoja. Vähänhän nämä ovat jäähtyneet, olisi pitänyt panna uuniin tai syödä heti. Mutta seurassa on hauskempi syödä jäähtyneitäkin, eikös ole?

Kaikki vakuuttivat, että Hertta oli oikeassa. Ja niin syötiin ja pakinoittiin.

-- Onnistuiko leikkaus hyvin? -- kysäisi Toivio Aimolta. -- Kuinka mädän lisäkkeen sinä tällä kertaa --

-- Mutta Arvi, onko tämä nyt lättykeskustelua! Etkö näe, että Helmiltä jää pala kurkkuun?

Hertta nauroi sitä sanoessaan, mutta Aimo ei viitsinyt nauraa.

-- Antakaa minun täällä olla vapaa niistä asioista. Lääkäritkin ovat ihmisiä.

-- No ihmisiä tietenkin --

-- Pitkin päivää täytyy kovettaa sydämensä ja olla kylmäverinen kuin teurastaja, muuten kaikki on hukassa. Suokaa minullekin vähän lepoa, kodikkaisuutta ja elämän runoutta.

-- Elämäsi runous, se on viulu, -- sanoi Helmi sydämellisesti.

-- Mutta viulua en voi soittaa, ellet sinä säestä.

-- Kodikkaisuus, se on sitte sama kuin Hertan paistokset, -- tokaisi Arvi, pyörittäen suuhunsa kokonaisen lätyn yhdellä siemauksella.

-- Jospa nyt soisitte Helmillekin sananvuoroa, -- kehoitti Hertta. -- Me emme vielä saaneet kuulla hänen enostansa mitään.

-- Meidän piti soittaa, -- keskeytti Aimo. Hän ei näyttänyt olevan yhtä utelias kuin Hertta.

-- Soitetaan vaan, niin minä tulen iloiseksi taas. On aivan kuin paino sydämelläni. En tiedä mistä se johtuu.

-- Minä arvaan, -- sanoi Aimo lyhyesti. -- Sävellintunen tarvitsee päivänpaistetta. Tummat pilvet eivät ole häntä varten. -- Tule, Helmi. Tässä on muutamia viulusovituksia Wagnerin oopperoista. Tämä on Mestarilaulajista. Säkenöivä, riemuisa, raikas -- tule koettamaan!

He soittivat yhdessä erinomaisesti. Helmeilevä sävel leikki laulavan ympärillä kuin kevätaamun auringonsäde; laulava lepäsi ja soljui helmeilevässä, niinkuin puro kukkaisella niityllä.

Mutta yhtäkkiä Helmi eksyi tolalta pois. Säde peittyi pilveen, pilvi alkoi nyyhkyttää.

Aimo lakkasi soittamasta.

-- Mikä sinua vaivaa, Helmi? Etkö tahtoisi olla avomielinen. Voit luottavasti kertoa meille, ole varma siitä.

-- Ei se mitään ole, -- kuului nyyhkytysten seasta. -- Hyvin joutava asia.

-- Eikö eno tuonut lapselle tuliaisia? -- yritti Arvi lyödä leikiksi. Mutta Herttakin huomasi, ettei pila ollut paikallansa, ja loi mieheensä pidättävän katseen. Aimon silmät säihkyivät; hän ei kuitenkaan ehtinyt mitään sanoa, ennenkuin Arvi hyväntahtoisena, mielipahoillaan laski kätensä yhä rajummin nyyhkyttävän Helmin olalle.

-- Anna anteeksi, en minä pahaa tarkoittanut. Tiedäthän, että minä olen parantumaton veitikka, mutta on minulla sydänkin. Kerro nyt. Vai menenkö _minä_ pois?

-- Ei, älkää välittäkö. Tuhma minä olen, -- sai Helmi sanotuksi. -- Soitto vaan oli niin kaunista ja iloista, että... että minä muistin turhia surujani.

-- Puhummeko nyt mieluummin muista asioista? -- kysyi Aimo.

Helmi pudisti päätänsä.

-- Voinhan minä kertoakin. Ettehän naura minulle? Tai naurakaa jos tahdotte. Muistatko, Hertta, niitä sammalvihreitä päällisiä, jotka minä suurella vaivalla sain hankituksi enon kammariin? Ei hän huoli niistä, ei hän huoli koko huonekaluista.

-- Mitä?

-- Miksi hän ei huoli?

-- Ne ovat liian hienot hänen mielestänsä. Kaikki on viety varastohuoneeseen ja vinnille.

-- Tyhjät seinätkö hänelle jäivät? -- kysyi Arvi, taas hyvällä tuulella.

-- Ette voi arvata, kuinka rautaisen jäntevä ja kuinka toimekas eno on. Jo ennen aamiaista hän puheloitsi sinne ja tänne. Syötyä hän lähti ulos, tuli kotiin, kutsui talonmiehen ja toisen miehen, ja sitte he nostivat kaikki pois, jotta tosiaankaan ei ollut muuta jäljellä kuin tyhjät seinät.

-- Ja sinä kun puuhasit niin paljon ja järjestit kaikki parhaasi mukaan! -- huudahti Hertta surkutellen.

Helmi nielaisi kyyneleen ja kertoi edelleen.