Part 1

KOTKAT

Kirj.

Hilja Haahti

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.

SISÄLLYS:

I. Odotuksen säveliä II. Muistojen tarina III. Kotka ja Helmi IV. Helmin ystävät V. Työmailla VI. Taistelu VII. Ratkaisu VIII. Suolle IX. Kuorman kantajia X. Aimo XI. Liljan päiväkirja XII. Syväin vetten pauhinassa XIII. Vapauteen XIV. Levitetyin siivin

I.

Odotuksen säveliä.

Nuori tyttö istui flyygelin luona ja soitti. Hän ei voinut nähdä koskettimia, sillä pimentyvä hämärä kietoi hänet huntuunsa. Sävelkin oli hunnutettu, niinkuin kieli, joka syvällä soi ja helähtelee, vaan on liian pyhä kaikuaksensa vierasten korvain kuultavaksi.

Mitä hän soitti? Sellaista, jota ei yksikään voi oppia toiselta. Sellaista, jota ei kukaan kirjoita nuotteihin. Se ei ole taiteellista -- ja kuitenkin se on tosinta taidetta, sillä se tulkitsee elävän sydämen värähdyksiä paremmin kuin ehjäpiirteisin ja väririkkain loistosävellys.

Yksinäinen vaeltaja louhisella erämaan tiellä. Hieta polttaa, kivet leikkaavat, kalliot kohoavat kolkkoina ja paljaina. Mustat linnut vaakuvat ympärillä. Ilta pimenee...

Kerran, kauvan sitte hän on nähnyt kaksi tähteä, joiden valo oli lempeä ja suloinen. Toinen osasi laulaa -- se oli ihmeellistä. Mutta se sammui yön salamoihin. Sitte pian sammui toinenkin. Kerrotaan että aurinko sen otti.

Ah, jospa louhet alenisivat ja hieta puhkeisi kukkimaan! Jospa ne tähdet eivät koskaan olisi sammuneet!

Laulava tähti ei palaja... Se tuikkii nyt uudessa, ihanammassa maassa.

Mutta mikä hohtaa lännen taivaalla? Mikä lähenee ja kirkastuu?

Tähti, toinen tähti!

Aurinko antaa tähtensä takaisin. Vaeltaja kurkottaa molemmat kätensä ylös sen puoleen. Suuri ikävöiminen ja valtava riemu täyttää hänen olentonsa. Ja yhtäkkiä hän kohoaa polttavalta hiekalta, yli louhikon ja kallioiden, vapaaseen ilmaan kuni kotkan siivillä. Hän ei olekaan enää sama kuin ennen. Kotka hän onkin, ja tähtikaarros on hänen lentonsa loppumaton piiri. Yhtäkkiä toinen kotka on hänen rinnallansa. Nyt hän sen tietää. Tämä on se, jota hän ikävöitsi. Tähti ja kotka yhdellä kertaa. Siivekäs tähti...

Ylös, levitetyin siivin kohti korkeutta ja kirkkautta!

-- -- --

-- Helmi, pidätkö sinä kellosta huolta?

Leveä valojuova hulmahti sisälle, leikaten huoneen pehmoista tummuutta. Vanhan naisen hyväntahtoiset kasvot kurkistivat ovesta, ja hänen äänensä pysähdytti sävelvirran, joka oli tulvinut kasvavalla vauhdilla, yhä voimakkaammin aalloin.

Nuori tyttö käänsi päätänsä, jotta valo lankesi hienopiirteisille kasvoille. Silmät olivat suuret, harmaat, tukka tumma, poskilla hetken puna, joka innostuksesta oli kohonnut.

Hän huoahti syvään, ja kädet painoivat säräjävän soinnun, kun hän antoi niiden lipua helmaansa. Väkivaltainen havauttaminen sävelmaailmoista ei ollut hänelle mieleen. Kasvoihin tuli tuskainen ilme.

-- Täti, mihin minua tarvittaisiin?

-- Eihän nyt mitään erityistä, mutta aika kuluu. Sinä olet harjoitellut soittoläksyäsi koko iltapäivän, ja minä ajattelin, että kun ainoa enosi on tulossa --

-- Harjoitellut läksyä?

Tyttö oli noussut seisomaan. Hän oli pikemmin lyhyt kuin pitkä, hyvin hentovartaloinen. Musta puku teki hänet vielä hennomman näköiseksi. Riitta neiti, isävainajan sisar, näytti tavattoman pyylevältä hänen rinnallaan.

-- Mutta täti, ettekö siis _ensinkään_ ymmärrä...?

-- Mitä minun tulisi ymmärtää? Minä arvelen, että katsoisimme vielä kerran, onko enosi huoneessa kaikki kunnossa. Ja sytytä lamppu tännekin, mitä sinä pimeässä oleksit?

-- Täti kulta, enkö minä nyt saisi olla rauhassa? -- Se purkausi huulilta vastustamatta, mutta Helmi sitä jo samassa katui, kun täti pahastuneena kääntyi menemään:

-- Oikullinen tyttö, kuka sinua ymmärtää? Vanha tätisi ei mihinkään kelpaa. Jos tulen, olen tiellä, ja jos jotakin pyydän, niin sinä tuskastut. Hyvä, että joudut enosi käsiin. Paavali Kotka on kumminkin mies, olkoon sitte mimmoinen ihmeellinen ihminen tahansa.

Helmi oli jo heittäytymäisillänsä tädin kaulaan pyytääksensä anteeksi, mutta viimeiset sanat pidättivät hänen. Hän antoi oven laueta kiinni ja jäi pilkkopimeään, joka nyt tuntui läpitunkemattomalta. Ristiriitaiset tunteet kuohuivat hänen rinnassansa. Hän löi pianoa umpimähkään, rauhatonna, rajusti, silmät täynnä pusertuneita kyyneleitä.

Miksi täti ei voinut ymmärtää, että hän ei suinkaan ollut välinpitämätön sen suuren asian suhteen, joka tänä iltana oli tapahtuva? Läksyä! Hänkö harjoittaisi läksyä? Pois musiikkiopistosta hän aikoi huomenna jäädä, ihaillun opettajansa nuhteidenkin uhalla. Kuinka ei täti tietänyt, kuinka ei joka ihminen tietänyt, että hän juuri Kotka-enostansa oli soittanut, ja äiti vainajasta, ja kaikesta siitä vaikeasta ja haikeasta, joka hänen sydämensä kaipuuta oli lietsonut pitkinä vuosina...

Kyllä enon huone oli kunnossa, oli pienintä yksityiskohtaa myöten. Se oli tosin isän entinen huone jykevine huonekaluineen, mutta tuskin sitä samaksi tunsi. Varta vasten hän oli antanut uudestaan päällystää sohvan ja tuolit kauniilla sammalvihreällä villakankaalla, vaikka täti piti sitä suurimpana hulluutena ja tuhlauksena, kun kerran entiset koreakukkaiset plyysipäälliset olivat aivan eheät. Mutta tänä vuonna Helmi oli tullut täysi-ikäiseksi, ja tänä vuonna myöskin, isän kuoltua, ottanut haltuunsa koko omaisuuden. Itse hän hoiti varojansa ja vastasi niistä. Enon täytyi saada asua huoneessa, jossa oli pelkkää kaunista hänen ympärillänsä, päällisistä ikkunaverhoihin, jopa kirjoitusmattoon ja kynänpyyhkimeen asti, jotka Helmi omin käsin oli ommellut.

Oi eno, eno, kuinka Helmi oli häntä ikävöinnyt! Mutta junalle hän ei voinut eikä tahtonut mennä. Sen hän oli jo kirjoittanut, ei eno odottanutkaan. Tavata hänet ihmisjoukon hälinässä... Ehkä he eivät tuntisikaan toisiansa kymmenen vuoden eron jälkeen. Pitäisikö hänen katsoa silmiin jokaista herraa ja kysyä sykkivin sydämin ehkä ihan ventovieraalta: -- Oletteko hän, jota odotan, minun Kotka-enoni? -- Kuka? -- sanoo vieras kummastellen ja kääntyy pois. -- Ei, täällä kotona Helmi tahtoi pohjaan asti tyhjentää kaihonsa maljan ja sitte heittäytyä avoimeen lämpimään syliin!

Ihmeellinen ihminen, sanoi täti enosta. Se oli se sana, joka Helmin pidätti heltymästä. Hän ei _voi_ sietää, että enosta käytetään semmoisia sanoja. Nimittäin siinä merkityksessä. Sillä ihmeellinen hän kyllä onkin, vaikka toisella tavalla: jalo ja ylevä yli kaiken, uhrautuvaisempi kuin kukaan muu, itsekieltävämpi, voimakkaampi ja kuitenkin hellempi. Hän on Kotka -- mutta koska tavallinen maalintu on Kotkaa ymmärtänyt?

Taas Helmi soitti, soitti rumia ja räikeitä epäsointuja, melkein toivoen, että joku tulisi torumaan. Mutta kukaan ei tullut.

Kello löi kerran. Puoli -- puoli mitä? Säpsähtäen soittaja hypähti paikaltansa. Hän juoksi pöydän luo, raapaisi tulta, nosti pois sinipunervan iiriskukan muotoisen lampunkuvun ja sytytti valon.

Puoli yhdeksän. Siis ei kumminkaan puoli kymmenen. Viisi minuuttia vailla tunti, sitte Hangon juna tulee.

Helmistä se oli melkein helpotus. Kuinka tuntuikin kummalliselta, että hän olisi ajatellut äskeisiä ajatuksiansa ja soittanut katkeria säveleitänsä juuri sinä hetkenä, jolloin enon juna saapui.

Hyvää ja kaunista hän tahtoi soittaa ja ajatella. Mutta miksi on sydän niin ristiriitainen ja paha? Juuri hänen sydämensä? Eikö oloilla ole siinä osaa? Voivatko ruusut puhjeta erämaan hiekasta?

Helmi nojasi pään käteensä. Sinipunerva valo ympäröi häntä. Se oli hänen huoneensa väri, vieno ja pehmoinen.

Pienen sohvan yläpuolella oli pitkä ja kapea seinähylly. Siinä seisoi kokonainen sarja kehyksiin pantuja valokuvia. Keskimmäinen oli suurin, kaunis nuoren naisen kuva. Helmin vanhempi sisko, olisi vieras sanonut. Samannäköinen, silmät vaan tummemmat ja lempeämmät ja huulilla rakkaampi, surunvoittoinen hymy. Ei hän ollut sisko, äiti hän oli. Eikä hän kuvassa paljon vanhempi ollut kuin Helmi nyt, ehkä kaksi tai kolme vuotta. Silloin oli Helmi kuuden vuoden vanha. Samana vuonna nuo lempeät silmät sammuivat ainiaaksi.

Eikö hänkin aikanansa ollut vaeltaja kivikkopolulla ja hiekka-aavikolla? Mutta missä hän kulki, siellä ruusuja puhkesi, vaikka hän lopuksi astuikin hennot jalkansa uuvuksiin ja sortui karulle tielle.

Kapean hyllyn yläpuolella, juuri keskimmäisen kuvan kohdalla oli vahva ulkoneva seinäjalusta ja sen päällä Thorvaldsenin Kristuskuva. Se näytti ojentavan siunaavat kätensä yli valokuvaryhmän, mutta erityisesti yli äidin suloisten kasvojen.

Helmi muisti kerran kuulleensa legendan. Kristus istui opetuslastensa joukossa, ja kaikki toiset puhelivat, mutta Johannes oli vaiti. "Miksi olet vaiti?" kysyi Jeesus. "Herra, minä ajattelen, koskahan sinun valtakuntasi tulee." "Katso ulos", sanoi Jeesus. "Mitä näet?" "Yötä ja pimeyttä", kuului vastaus. "Tule kanssani", sanoi Jeesus. He nousivat ja vaelsivat ulos yöhön. Ihmisiä tuli vastaan, ne näyttivät kaikki pimeiltä. Ja polku oli epätasainen, eikä voinut määrää nähdä. Silloin Jeesus pysähtyi. "Katso nyt taaksesi", kehoitti hän Johannesta. Johannes katsoi ja huudahti hämmästyksestä. Kaikki ihmiset, joita Jeesus pimeydessä oli puhutellut, olivat saaneet auringon hohteen kasvoihinsa. Koko seutu hohti, ja kivikko oli muuttunut ruusutarhaksi. Nyt Johannes ymmärsi kaikki. Missä Jeesus kulkee, siellä yökin on valkeus.

Äiti oli kulkenut Jeesuksen kanssa; siksi hänen kasvonsa hohtivat ja hän oli oppinut taidon luoda hohdetta ympärillensä. Eno myöskin kulki Jeesuksen kanssa. Helmi luuli varmaan, että hän omisti saman lahjan kuin äitikin.

Mutta hän, Helmi?

Rakastihan hän Jeesusta. Haaveilevalla ihailulla hän rakasti, samankaltaisella kuin äiti vainajaa ja enoa kaukaisessa maassa, mutta vielä paljon enemmän.

Ei sillä tavalla kuin Riitta täti, joka ennen aina kuljetti häntä kuumiin kokoushuoneisiin ja asetti hänet tuntikausiksi kuuntelemaan pitkää postillaa, ja pani nurkkaan, jos hän oli tarkkaamaton.

Mutta ei niinkään kuin äiti ja eno. Tai äidistä hänellä oikeastaan vaan oli se _tunne_, sillä hän ei voinut muistaa. Enosta hän sen tiesi. Eno ei haaveillut Jeesuksesta, hän eli hänen elämäänsä.

Sitä Helmi ei vielä ollut oppinut. Mutta hän tahtoi oppia, hän ikävöitsi koko sielustansa.

-- Tule, Kotka-eno, tule pian ja opeta minua! Helmi kohotti katseensa, ja tuntui kuin Kristuskuva olisi juuri hänetkin tahtonut sulkea syliinsä, hänet, yksin jääneen orpotytön. Kyyneleet puhkesivat hänen silmiinsä, ja nyyhkyttäen hän painoi päänsä sohvaan.

-- -- --

-- Lapsi, mutta mikä sinun oikeastaan on?

Riitta täti kumartui hänen puoleensa. Helmi nousi ja kiersi kiihkeästi käsivartensa tädin kaulan ympärille.

-- Anteeksi, täti, antakaa minulle anteeksi!

-- No hyvänen aika, kyllähän minä... Älä nyt tuolla tavalla...

Sitte täti silitti hänen tukkaansa, katsoi häntä silmiin ja sanoi: -- Kotkan poikanen!

Lämmin tunne valahti läpi Helmin sydämen. Hämmästyneenä hän loi silmänsä ylös.

Ymmärsikö täti häntä siis kuitenkin? Ehkä kuitenkin?

-- Mennään nyt teepöydän luo, -- sanoi hän äkkiä iloisesti, tarttuen tädin käteen. -- Ja mennään sitte enon huoneeseen. Mennään kaikkialle, mihin te vaan tahdotte!

II.

Muistojen tarina.

Tänä iltana minuutit ovat pitkät kuin tunti. Kellon näyttäjät eivät kulje ollenkaan, ei ollenkaan.

Helmi seisoo jälleen omassa huoneessansa valokuvahyllyn luona. Juna saapuu aivan heti. Sitte eno ottaa kantajan ja ajurin -- ei, hän sanoo kantajalle, että on suuri joukko tavaroita, Ameriikasta asti... Se kestää kovin kauvan. Junassa on ollut paljo matkustajia, paljo siirtolaisia, jotka palaavat yhtaikaa kuin heidän pappinsa. Sillä tietysti he kaikki ovat enoa ihailleet. Niin, mutta vihdoin eno kuitenkin saa tavaransa. Hän huutaa ajurin ja sanoo talon ja numeron. Hartikan kivimuurille on pitkä matka, se on Helsingin laitapuolella. Ajokin kestää kauvan...

Helmi katuu, että hän ei lähtenyt junalle. Tietysti hän kumminkin olisi löytänyt enon. Ne Ameriikasta tulleet tavarat olisivat hänet ilmaisseet.

Helmi ei saa mitään lepoa. Hänen täytyy katsella melkein kuluneiksi katseltuja valokuviansa.

Nyt juna tulee! Puolen tunnin päästä eno voi olla täällä. Tai ehkä ei niinkään pian.

Valokuvat, teidän seuranne on ainoa, joka nyt soveltuu. Kertokaa vanhoja tarinoita. Kun te kerrotte, viihtyy sykkivä sydän ja hetket rientävät.

-- -- --

Siitä on pitkä, pitkä aika. Kuolema oli käynyt talossa, ja taas tuntui sen kylmien siipien havina.

Kaarina Kotka oli silloin hyvin nuori, melkein lapsi vielä. Hänen veljensä Paavali oli aivan lapsi, ensimmäistä vuotta sen kaukaisen pikkukaupungin lyseossa, missä perhe niihin aikoihin asui.

Helmin hyllyllä on kuva, jossa sisar istuu tuolilla ja veli seisoo vieressä. Kuva on vanha ja vaalahtunut, mutta tytön lempeät ja pojan säihkyvät silmät ovat hyvin näköisensä. Sen tietää, kun vertaa isoihin kuviin.

He rakastivat toisiaan hellästi, senkin näkee kuvasta.

Isä oli kuollut, äiti kuolinvuoteellansa. Onnellinen, sopusointuinen koti oli hajoamassa. Kuka silloin olisi jaksanut ajatella käytännöllisiä puuhia, rahojen hoitoa, perinnönjakoa ja muuta sellaista vaikeata?

Asioitsija Hartikka oli erittäin järkevä ja erittäin ystävällinen. Hän tarjoutui ilmaiseksi kaikkeen, sulasta myötätunnosta ja ihmisystävyydestä.

Helmi ottaa käteensä kuvan, joka on keskimmäisestä vasemmalla. Nuoren tytön ja pienen koulupojan yhteiskuva oli oikealla puolella.

Tämä on Ville Hartikka. Se on isän kuva siltä ajalta, jolloin hän ensi kerran tuli äidin lähempään tuttavuuteen. Laiha, parraton, suuri leuka ja terävät silmät.

Nuori Kaarina katsoi häneen kuin taitavaan setään, joka osaa auttaa, kun joudutaan ymmälle. Olihan hän viisitoista vuotta vanhempi. Hän nosti sairaan lesken korkoja, hän suoritteli välit vuokralaisten kanssa, hän tiesi että nyt oli paras myydä tehtaan osakkeet, koska siellä oli vararikko pelättävissä, ja talletukset hän sijoitti toisiin edullisempiin osakkeihin. Kaikki hän ymmärsi, kaikesta hän piti huolta. Silloin hän perehtyi perheen asioihin, kun hän toimitti pesänkirjoitusta isännän kuoleman jälkeen.

Jos hänen apunsa oli tarpeen lesken vielä eläessä, sitä välttämättömämpi se oli, kun lapset aivan orvoiksi jäivät.

Kaarina oli menehtyä suruunsa. Hän oli aivan neuvoton. Pieni Paavali, "Paavo veikko", toimi ripeämmin ja neuvokkaammin kuin hän. Mutta hautajaisia ei varmaankaan olisi saatu toimeen, ellei asioitsija Hartikka olisi tuonut vanhempaa sisartansa, Riitta neitiä, Kaarinan avuksi kaikkea johtamaan. Itse Ville Hartikka juoksi pastorinkansliat, arkkukaupat, ilmoituskonttoorit ja muut. Ja Kaarina itkien ompeli suruharsoja, sulki aina välimmiten Paavo veikon syliinsä, eikä voinut kuvitella tulevaisuutta ensinkään.

Herra Hartikalle hän oli äärettömän kiitollinen. Tämä olikin nyt entistä huomaavaisempi, joskus niinkin hellä ja suojeleva, että se Kaarinasta tuntui vähän pahalta.

Eräänä päivänä hän pyysi Kaarinaa vaimoksensa.

Kaarina pelästyi ja rupesi itkemään. Hän veti tytön syliinsä, suuteli häntä ja kutsui kauniiksi morsiameksensa.

-- Älä ota sitä miestä! -- sanoi pieni Paavo sisarellensa, silmät mustina säihkyen.

Mutta Hartikka puhui kauniisti Kaarinalle, kuinka he pitävät Paavalia omana poikanansa. Kaarina ja Paavali eivät sitte enää ole orpoja ja yksinäisiä, heillä on koti taas ja hyvä olla. Kahden kuukauden kuluttua häät vietettiin.

Seitsentoistavuotias kyyhky parka! Ei hän rakkaudesta mitään tietänyt, ei nuoruudestakaan. Lastenkammarista hän astui avioliittoonsa, antaaksensa elämän pikku tyttöselle.

Mutta vaikka hän lapsensa syntyessä ei vielä ollut kahdeksaatoista täyttänyt, varttui hän naiseksi silloin. Hänen sydämessänsä puhkesi uusi helottava kukkasmaailma, ja kaikki sen monihohteiset ruusut lapsi sai omaksensa.

Eivät ne tukahuttaneet niitä kukkasia, jotka Paavo veikkoa varten entuudesta kasvoivat. Ei Paavali koskaan kadehtinut Kaste Helmen osaa.

Kaste Helmi! -- --

Helmi ottaa hyllyn oikealta puolelta kuvan, jossa suloiset äidin kasvot kumartuvat yli pienen pitsikäärön, joka kehdossa lepää.

Mitähän nuori äiti on uneksinut, antaessansa hänelle tämän nimen?

Että hän olisi kallis taivaan kastepisara erämaan hiekassa. Että hän virvoittaisi äidin nääntyvää sydäntä ilolla ja rakkaudella.

Äiti sai paremman virvoittajan. Itse Herra, Jeesus löysi hänet ja sanoi hänelle: "Vaimo, mitä itket?" "Itken sitä, että mieheni ei ymmärrä minua eikä rakasta minun sydäntäni. Hän rakastaa kasvojeni kauneutta, varteni nuortevuutta, rahojeni helinää ja osakkeitteni voittoa." "Rakastatko sinä häntä?" "En, Herra. Kuinka minä voisin häntä rakastaa? Minä pelkään, että alan inhota häntä."

Silloin Jeesus katsoi nuorta vaimoa rakkaasti ja surullisesti suoraan sydämeen.

"Lapsi parka, _minä_ ymmärrän sinua ja _minä_ rakastan sinun sydäntäsi. Rakastan, jotta se liekki sinutkin sytyttäisi. Ja _hänen_ sydäntänsä minä rakastan myöskin, sillä minä annoin henkeni syntisten ja puuttuvaisten ihmislasten tähden. Nouse ja seuraa minua!"

Siitä ajasta asti Kaarinan kasvot saivat kauniin, lempeän hohteensa, ja siitä asti hän sitä runsaammin kylvi ruusuja muille, mitä enemmän piikit pistivät hänen sydäntänsä.

Mistä Helmi sen tietää? Kuvat kertovat, mitä ne voivat, mutta eivät ne kaikkea kerro.

Helmillä on toinenkin muistojen lähde, toinen aarre. Se on kirjekäärö pienen peilikaapin lukitussa laatikossa.

Niitä kirjeitä ei ole koskaan postissa lähetetty. Ne ovat menneitten vuosien kuluessa osotetut hänelle. Paavo eno on ne kirjoittanut irtonaisille lehdille. Hän sai ne kaikki yhtaikaa yhdentoista vuotiaana, kun eno kävi hyvästi jättämässä ennen lähtöänsä Ameriikkaan.

Helmi unohtaa ajan, avaa peilikaapin, purkaa siteen ja levittää kirjeet helmaansa.

Tässä on muutamia:

Kaarinan Kaste Helmi!

Katsele usein äitisi kuvaa! Tule sellaiseksi kuin hän oli! Ainoastaan vahvemmaksi ja uljaammaksi. _Sinua_ elämä ei saa musertaa. Muista, että olet Kotkan sukua, vaikka oletkin Hartikan tyttö. Äitisi oli kyllä kyyhkyn kaltainen, mutta sisimmässään hän kotkana lensi. Hänen henkeänsä ei kukaan voinut panna pakkovöihin.

Minä olin nuori kiihkomieli, oikea kotkanpoikanen. Isäsi ja minä -- me emme sopineet yhteen. Tunsin, että hän ei voinut kärsiä minua, ja minä häntä uhmailin lakkaamatta. Kerran hän määräsi minut laskemaan yhteen tilikirjan sarekkeita. Minä vedin paksut ristit yli sivujen ja lähdin hiihtämään. Kun tulin kotiin, sieppasi hän nahkavyönsä ja rupesi lyömään. Kaarina oli kauheassa tuskassa, itki ja vaikeroitsi, peläten minun puolestani. -- Ville, -- kuiskasin minä. -- Lakkaa hänen tähtensä! Kun hän jonakin päivänä lähtee ulos, iske silloin kaksi vertaa niin kovasti! -- Hän katsoi minua pitkään, pani vyön uumillensa eikä sen koommin lyönyt minua enää koskaan.

Hän rakasti äitiäsi omalla tavallaan, vaikka hän oli karkea mies. Ei hän kelvoton ollut; kyllä sinä voit häntä kunnioittaa, niinkuin isää kunnioitetaan. Minunkin olisi pitänyt monessa suhteessa olla hänelle kiitollinen.

Ehkä elämä ei olisi minua niin ankarasti pidellyt, jos helpommalla olisin oppinut Jumalan läksyn...

-- -- --

"Jeesus on turva myrskyssä", lauloi äitisi. Se kaikui niin syvälle sydämeeni, etten sitä sittemmin milloinkaan voinut unohtaa.

Oikeastaan kaikki luulivat, että minä olin jumalaton poika, kun olin niin uhmapäinen ja uppiniskainen. Se on tottakin. Kellä ei ole Jumalan Henkeä, ei se ole hänen omansa. Mutta tiedätkö, Helmi, että minä nyt en aikoisi papiksi, ellen olisi niitä äitisi säveleitä jo silloin kuunnellut...

-- -- --

Helmi tyttönen!

Jos sydämesi on lämmin ja herkkä, älä koskaan mene naimisiin miehen kanssa, joka on intohimoinen metsästäjä.

Saat nähdä verisiä sisuksia, raadeltuja rintoja, koiria kielet lerpallaan...

Kaarina käänsi päänsä pois ja olisi paennut sisimpiin huoneisiin, mutta hänen täytyi omin käsin tulla jäniksiä nylkemään, kun palvelustyttö ei osannut.

Sitte aterioilla hän kumminkin aina sai kuulla, että hän ei kyennyt laittamaan kunnollista jäniksen paistia. Milloin se oli sitkeätä, milloin kitkerän makuista. -- Suolaista se ainakin oli, sillä Kaarina suolasi sen kyyneleillänsä. Ehkä se sentähden ei maistunut sille, joka jäniksen ampui.

-- -- --

Pidäthän, Helmi, kukkasista? Äitisi rakasti niitä ja vaali hellästi kuin hentoja lapsosia. Mutta sinulle hän taittoi niin monta kuin tahdoit. Kesäisin hän sitoi seppeleitä hiuksillesi, milloin lemmikeistä, milloin unikukista, milloin niityn kirjavasta suvirunsaudesta. Sinä olit kuin kukkakuningatar. Usein olit puettu valkoiseen pukuun, usein myöskin sinipunervaan, koska äitisi huonekalut olivat sinipunervalla päällystetyt. Sitte te käsi kädessä leijailitte lehtoihin ja metsiin, missä linnut kirkkaita säveliänsä visertelivät. Äitisi lauloi silloin. Muistatko vielä hänen suloista ääntänsä? Hän sanoi toivovansa, että saisit sydämeesi kaikki lintujen liverrykset ja hänen oman sydämensä syvimmät sävelet.

Olit hyvin pieni, kun sinäkin jo lauloit. Se oli äitisi suuri riemu, se varsinkin, että sinä et koskaan tahtonut pysähtyä opittuihin säveliin. Hän kysyi sinulta joskus, vaikka hyvin tiesi: -- Mikä laulu se on? -- Äidin Helmen oma laulu, -- vastasit varmasti. -- Äänesi ei ollut voimakas ja ihana, kuten Kaarinan. Sinä sirkuttelit niinkuin pieni linnunpoika. -- Ei hänestä tule laulajatarta, -- sanoi äitisi. -- Hän oppii soittamaan ja säveltämään.

Olen iloinen, että isäsi antaa sinun ottaa soittotunteja. Kuulin Riitta tädin valittavan, ettet opi sukkaa kutomaan etkä perunoita keittämään ja tahdot unohtaa koululäksysikin, kun aina vaan soitat.

Soita, soita, äitisi sävellintunen! Kyllä on toisia, jotka pitävät huolen sukista ja perunoista ja luvunlaskusta.

-- -- --

Oi Helmi, Helmi! Se oli haikea päivä, jota en voi koskaan unohtaa.

Äitisi lepäsi lumivalkoisena kuin kuihtunut ruusunkukka. Me kaksi orpoa jäimme isäsi ja Riitta tädin huostaan.

Silloin minä viimeisen kerran ja rajummin kuin koskaan ennen päästin hillittömän tuskani ja kuohuvan katkeruuteni puhkeamaan.

-- Ville Hartikka, sinä olet hänen tappanut! -- minä huusin. -- Hän on kärsinyt ja rasittunut, sinä olet ollut hänelle tyly ja kova. Sydänvikaa hänellä ei ennen ollut. Sinä sen hänelle tuotit. Millä sinä vastaat hänen kuolemastaan?

Kun isäsi nosti silmänsä minuun, näin että ne olivat itkusta turvonneet. Mutta sanani saivat niihin kamalan ilmeen, pohjattoman epätoivoisen ja samalla vihasta raivoisan.

Hän ajoi minut talosta pois. Minä menin anteeksi pyytämättä. Äitisi haudalla en katsonutkaan häneen, vaikka sydämeni kovin tykytti ja kyyneleitä taukoamatta tulvi silmistäni. En itkenyt yksin äitiäsi, itkin itseäni myöskin. Sinut minä kiihkoisesti pusersin syliini. Kuolinvuoteellansa Kaarina oli pannut sinun kätesi minun käteeni. -- Paavo veikko, rakasta Kaste Helmeä! -- se oli hänen viimeinen sanansa minulle.

Helmi, tiedä, että minä sinua aina rakastan!

Sain omaisuuteni vuosikoron ja pääomasta mitä opintoihin tarvitsin. Helsingissä voi kyllä hyvinkin halvalla elää, ja luultavasti olisin asettunut jonnekin syrjäkaupungin ruokamatamien vuokraloihin, ellei kohtalo olisi toisin johdattanut. Vanhemmillani ja Kaarinalla oli entisiä rakkaita ystäviä, eräs hyvä ja hieno perhe. Se avasi minulle kotinsa ovet.

Miksikä tieni piti johtua sillä tavalla? En _minä_ sitä tahtonut.

-- -- --

"Jeesuksen rakkaus, se on niin syvä, ettei hän kurjimman kuolevan sois, Jeesuksen turviss' on olla niin hyvä, ei luotansa heitä hän ketäkään pois. Rajattomassa rakkaudessaan kuinka hän omansa hyljätä vois?"

Olen joutunut tuliahjoon. Kunpa se polttaisikin! Sitä minä tarvitsen. Kaarinan säveleet ovat soineet minulle siitä asti kuin niitä lapsena kuuntelin, mutta ne ovat soineet kuin omantunnon syytös. Nyt täytyy ratkaisun vihdoinkin tapahtua.