Part 11
Sykkivin sydämin Helmi odotti. Hän seisoi omassa huoneessansa seinähyllyn ääressä. Kristuskuva ojensi käsivarsiansa juuri hänelle. Äidin silmät katsoivat häneen -- oi miten elävästi ja rakkaasti!
Tiedätkö sinä äiti, kuka kohta tulee? Sinun pienen Kaste Helmesi oma armas. Hän, jonka rinnalla elämä on oleva rikkahin ja suloisin. Jumala antoi hänet sinun Helmellesi.
Nyt eivät säveleet enää sammu, nyt ne laulavat ja soivat sydämessä, nyt koko elämä muuttuu pelkiksi säveliksi. Sitähän sinä toivoit, äiti. Oi, kuinka lapsesi on onnellinen! --
Kellon helähdys, sydämen sykähdys -- siinä hän on!
-- Aimo!
-- Minun tyttöni, minun Helmini!
Sinipunervaan sohvaan he istuutuivat, juuri siihen, mihin Kaarinan silmät katsoivat sanomattomalla hellyydellä, ja Kristuksen käsivarret ojentuivat siunaten heidän ylitsensä.
-- -- --
Tuli vaikeita päiviä Paavali Kotkan vuoteen ääressä. Aimo ja Helmi yhdessä vaalivat häntä, mutta lisäksi oli kutsuttu "oikea tohtori", sama joka häntä keväällä oli hoitanut. Tauti oli silloisen vamman uusiintumista kovan mielenliikutuksen johdosta. -- Heikko pää vielä toistaiseksi, vaikka muuten vankka mies, -- sanoi lääkäri. Ensimmäisenä ja toisena päivänä hän käydessään rypisti otsaansa, kolmantena rauhoittui. -- Kyllä tulee hyvä; vähän kärsivällisyyttä vaan. Mutta sitte ei pastori saakaan pitkiin aikoihin liiaksi penkoa jumaluusoppia. Mikä helpotus Helmille, että oli toivoa!
-- Eno houreissansa muisti minua. "Helmi, en minä sinua surmannut", niin hän sanoi. _Minähän_ olin vähällä surmata Kotka-enoni -- minä ja sinä, Aimo. Se olisi ollut kauheata. Sitte omatunto olisi syyttänyt meitä koko elämämme ajan.
-- Kaikki kuitenkin käännetään parhaaksi -- se on hyvä lause, -- sanoi Aimo miettiväisenä. -- Minä melkein vihasin häntä. Nyt hän on muuttunut rakkaaksi minullekin, ja menneet velat kuitataan.
-- Molemmin puolin, -- sanoi Helmi.
-- Niin, molemmin puolin. Näetkö, minä arvelen, että tämä on ollut minun "salpani", se josta hän puhui silloin illalla. Mutta luulenpa, että hänen omakin salpansa on auennut...
Silloin Kotka liikahti vuoteellansa. -- Niin, niin -- elämä ei ole erämaa eikä hautausmaa, hän tiesi oikein. Minä näen sen uuden paisteen... Lilja, Lilja, niinkö Herra tahtoo? Kyllä minä vaellan, vaikka tie on pitkä. Minne minut lähetetään?
He luulivat hänen vielä hourailevan, mutta hän avasi silmänsä suuriksi ja kirkkaiksi.
-- Sinäkö siinä olet -- Aimo? Ja Helmi, Kaste Helmi?
-- Jumalan kiitos, eno...
Hän koetti hiukan nyökyttää päätänsä.
-- Pikku linnut, rakentakaa pesänne...
-- Että laulaisimme Jumalan kunniaa, -- sanoi Helmi kyynelsilmin.
Aimo kumartui alas, painaen huulensa Kotkan kättä vasten. Hänestä tuntui kuin hän olisi ottanut vastaan Helmin vanhempien siunauksen.
XIV.
Levitetyin siivin.
Riitta tädin ruokasalissa oli hyvin hauskaa ja kodikasta. Pesässä tuli leimusi, levittäen punervaa hohdetta leppoiseen hämärään. Oli pidetty suklaatipitoja, sillä tänään oli kaksinkertainen ilojuhla: Aimo ja Helmi olivat vaihtaneet sormuksia, ja lääkäri oli julistanut Paavali Kotkan täydellisesti terveeksi.
-- Nyt on ohitse Riitta tädin osa ohjelmasta, -- sanoi Hertta niiaten kiitoksia. -- Eikö Helmi jatka?
-- Yhdessä, yhdessä, -- oikaisi Arvi. -- Aimo, noudappas viulusi.
Aimo katsoi Helmiin ja Helmi Aimoon.
-- Älkää nyt pahastuko -- mutta tämänpäiväisen soiton me tahtoisimme säästää ihan vaan toisillemme...
-- Sitte Helmin huoneessa illalla, -- sanoi Aimo.
-- Silloin Helmi pakkaa.
-- Eipähän. Minä olen aikoja valmis. Pieni laukku vaan mukaan. Katsokaas, setä ja täti siellä Lehtolassa eivät odota uusia pukuja, vaan uutta pikku tyttöänsä... Emme me saa viipyä kauvan maalla, tiedättehän sen. Muuten opettaja toruu.
-- Niin, niin, pidä huolta vaan, ettei sinua ajeta tiehesi opistosta...
Paavali Kotka oli vaitelias ja kalpea vielä. Vilkas puhelu näytti häntä väsyttävän.
-- Emmekö nyt laulaisi jotain? "Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta..."
-- Minä olen käheä kuin varis, -- sanoi Arvi. -- Eilen jalkani kastuivat.
-- Eihän se estä, -- arveli Hertta vähän hämillään. Hän tiesi, ettei Arvi ollut tottunut hengellisiin lauluihin.
-- Jätämmekö illaksi senkin? Mitä, Hertta? Ei -- Hertta kyllä mielellään lauloi mukana.
Mutta saatuaan kirjan käteensä hän ajatteli, että siinä oli aivan liian paljon ohdakkeista, rististä, pimeydestä ja muusta semmoisesta. Nythän oli iloinen kihlajaispäivä. Ehkä laulu valittiinkin vaan Paavali Kotkan tähden, joka juuri oli ollut sairaana.
"Kiitos sulle kirkkahista keväisistä päivistä, kiitos myöskin raskahista syksyn synkän hetkistä..."
Varma kyllä oli, että Kotka sen lauloi syvimmästä kokemuksesta. Mutta ei se kieli nuorille kihlatuillekaan outoa ollut. Tulen ja veden kautta heidätkin oli kuljetettu.
-- Kuinka me nyt sitte jatkamme juhlaa? -- kysyi Helmi.
-- Lauletaanko vielä toinen laulu?
-- Minä luulen, että poikain herbaariot odottavat, -- sanoi Arvi nousten paikaltansa. -- Ne ovat viruneet minun kostean konttoorini hyllyllä jo toista viikkoa. Niihin voi tulla eurotium herbariorum. Helmi, mikä se on? Osaatko sinä latinaa?
-- En osaa. Mutta ehkä minä kumminkin tiedän, että se on koi. Mistä se juuri tänä iltapäivänä tulisi?
-- Vai koi? Eipähän, sieni...
-- Arvi lörpöttelee, -- arveli Hertta. -- En minä hänen sienistänsä enkä koistansa välitä, mutta meidän täytyy käydä kaupoissa, ennenkuin ne suljetaan. Äiti pyysi, että minä teidän mukananne lähettäisin talvikankaan malleja, ja Arvin pitää valita isälle huopahattu. Ei sitä ainakaan Aimo tee tänään.
Arvin naama kävi nolon ja onnettoman näköiseksi.
-- Isälle huopahattu? Miksi et sitä ennen sanonut? Kuinka minä sen osaan ostaa, kun ei ole päätä, mihin koettaa? Ja se on ihan _totta_, että kasvit pahenevat -- on se.
-- Sanotaan nyt sitte pian hyvästi, oikein pian. Mene sinä herbaarioittesi luo, kyllä minä ostan vaikka hatunkin. Kiitoksia täti, kiitos Helmi. Ja sinä, Aimo -- tietysti et tule illalliselle. Hyvästi, Paavo. Tule nyt pian terveeksi ja iloiseksi.
-- Rauha on kalliimpi kuin ilo, -- ajatteli Paavali Kotka.
Arvin ja Hertan mentyä hänkin nousi.
-- Minä kyllä tiedän, kuinka juhlaa jatkan. Nyt siitä vihdoinkin täytyy tulla tosi, kun voimani sen sallivat. Minä menen Rahkaselle.
-- Mikä kiire sinun sinne on? -- pahoitteli Riitta täti. -- Taas paikalla rupeat itseäsi rasittamaan, tuskin sängystä nousseena. Minua oikein äköittää se Rahkasen vaimo, juoksee täällä yhtenään ja itkee vetistelee --
-- Heidän on hyvin vaikea olla kurjuudessa ja naapurien silmätikkuna. Olen ajatellut, että heidät pitäisi toimittaa pois, jonnekin maalle. Mutta en minä nyt siitä tällä kertaa, toisen asian tähden minä menen.
-- Menemmekö mekin, Aimo?
-- Minne? Rahkaselle?
-- Ei -- mutta jos mekin vähän "jatkaisimme juhlaa" -- entisillä muistoilla... Arvaappas, koska minulle selveni, että sinua rakastin?
-- Mistäpä minä sen tiedän? Kerro, Helmi -- sehän on hauskaa!
-- Silloin kun sinä saatoit enon kanssa kolmea pikku orpoa Pursimiehenkadulle, mutta minusta et huolinut mukaan.
Helmi sai suudelman palkaksi siitä ilmoituksesta.
-- Niinpä tule, tule siis.
-- Odota. -- Helmi keräsi pöydältä leipiä tötteröön. -- Heidän pitää saada kihlajaisnamusia myöskin.
-- Ja enon me noudamme Rahkaselta. Sitte hän ei viivy liian kauvan.
-- -- --
Elli Rahkanen oli levittänyt sellaista tietoa, että pastori Kotka oli saanut hulluuden puuskan.
-- Niin hurskas ja hyvä mies... Kuinka Jumalakin sallii?
Huhu kulki jo ympäri Helsinkiä. Talossa, missä Rahkaset asuivat, jokainen uskoi siihen. Tosin Elli äskettäin oli käväissyt Hartikan kyökissä ja kuullut Martalta, että pastori olikin vaan houraillut ja kohta rupesi paranemaan; mutta eihän sitä voinut tietää -- ehkä se äreä vanha neiti oli käskenyt puhua niin päin...
Sentähden päitä ilmestyi joka ikkunaan, kun Kotka astui sisään Vilanterin talon portista. Lapset pihalla säikähtivät ja juoksivat nurkkiin. Heidänkin korviinsa oli osunut jännittävä uutinen pastorista.
Kalle Rahkanen vaan ei ollut sekaantunut siihen kysymykseen. Hänellä ei ollut työtä. Kaduilla ja pihalla hän näyttäytyi ainoastaan pakosta; enimmäksensä hän istua murjotteli huoneessa synkkänä ja välinpitämättömänä.
-- Ellei tässä muu tule neuvoksi, lähden minä juomaan, -- oli hän Ellille sanonut juuri ennen kuin Kotka koputti ovea.
Elli kirkasi, ja Kallekin virkosi tylsyydestänsä. Pastori oli niin oudon näköinen, kalpea ja mustat silmät syvällä päässä. Varjelkoon -- mitä hän nyt tulee tekemään?
Kotkaa hymyilytti, kun hän huomasi Ellin kauhun.
-- Älkää ensinkään hämmästykö, kyllä minä olen täydessä järjessä ja terve kuumeesta myöskin, enkä minä teille mitään pahaa tee. Taisin viime kerralla kokonaan säikyttää teidät.
-- Eikö... eikö se sitte ollutkaan totta? -- pääsi Elliltä.
-- Sekö, että minä olen murhaaja? Rakkaat ystävät, siitä minä juuri tulinkin teille puhumaan...
He istuivat pöydän ääreen, joka nyt oli siisti ja pyyhitty. Sekä miehen että vaimon katse oli jännityksellä kiinnitetty häneen.
-- Minä en tietänyt mitä puhuin, ja kuitenkin se oli totta. Olen pitänyt itseäni jonakin, enkä mitään ole. En ole murhaajaa parempi, sillä kerran oli minulla nuori morsian, ja hän kuoli surusta minun tähteni, kun lähdin papiksi Ameriikkaan. Sitä minä vaan tahdoin sanoa, Kalle, että me olemme kaikki yhtäläisiä syntisiä, minä niinkuin sinäkin. Älä anna rohkeutesi vaipua, Herra nostaa sinut, niinkuin minä totisesti uskon, että hän minuakin vaivaista armahtaa...
Elli, joka aina itki, kun "rakas pastori" puhui, ei tänä iltana itkenyt. Hän oli vaiti, mutta ainoatakaan sanaa hän ei voinut unohtaa. _Toinen_ itki nyt, mies joka vuosiin ei ollut kyyneltä vuodattanut. Ja Kotka tunsi kiitollisella ihmetyksellä, että "kun minä heikko olin, silloin minä väkeväkin olin." Talven valta oli taittunut, ja routa suli kevään siunatuiksi pisaroiksi.
Vielä kevään raikas tuulahdus -- Aimo ja Helmi.
-- Joko tulet, eno? Meillä on ollut kovin hauskaa. Olemme laulaneet lasten kanssa jäniksestä ja myllystä ja viimeiseksi Herran Jeesuksen pienistä lampaista. Makeiset herättivät riemun -- tietysti...
-- Sitte me olemme ajatelleet näitä sinun ystäviäsi, Paavo. Kuinka sen maalle muuton laita on? Oletteko päässeet päätökseen?
Ei, ei siitä ollut edes puhuttukaan vielä. Vaan kun ehdotus nyt tuli, oli se kuin taivaan sanoma Rahkasille.
-- Jos pääsisikin täältä...
-- Mutta kuka meistä huolisi, kun ei ole puhtaat paperit...
-- Minä lähden huomenna morsiameni kanssa isäni huvilaan maalle. Olen siellä kaikkialla tuttu ja voin vaikuttaa hyviin ihmisiin. Tahtoisitteko muuttaa sinne?
Siitä syntyi ilo ja innostus. Mutta lujimman ja lämpöisimmän kädenpuristuksen Aimo sai Paavali Kotkalta.
-- Aimo veljeni -- kiitos!
* * * * *
-- -- Soikaa, soikaa, säveleet, soikaa! Nuori sydän sykkii riemusta, ja rakkaitten sydämet väräjävät vastakaikuna.
Sali on kirkkaasti valaistu. Se on täynnä tuolirivejä ja tuolirivit täynnä ihmisiä. Siellä myöskin Aimo ja Kotka istuvat vieretysten.
Helmi astuu korokkeelle ja asettuu flyygelin ääreen. Aimon sormus kiiltää hänen sormessansa. Hänellä on yllään muistojen valkea puku, mutta ei punaisia neilikoita, ainoastaan vihkonen kainoja narsisseja, vilukukkasen siskoja.
Kaikki silmät katsovat häneen. Hän ei katso kehenkään. Hän uneksii. Hänen sielunsa on täynnä säveleitä, pyhiä ja suloisia.
Beethoven, Sonate Ciss-moll, on merkitty ohjelmaan. Tavallinen yleisö tuntee sen nimellä kuutamosonaatti. Se on viimeisenä musiikki-illan ohjelmassa, sillä Helmi on oppilaista etevin. --
Vanha opettaja on ylpeä ja onnellinen jo ennakolta. Ellei tämä ole yksilöllistä taidetta, silloin ei mikään. Se on hänen kunniansa, että hän ei ole kaavoihin pakottanut oppilastansa. Kunhan tyttö nyt vaan ei pelkäisi. Naiset ovat semmoisia -- eivät uskalla olla rohkeita, eivät antaudu, vaan pidättävät kaikkein parhaat sävelensä -- itselleenkö? niin, itselleen tai lemmitylleen -- kuka ne tietää? Ja tämäkin on kihloissa. Saa nähdä, tekeekö hän poikkeuksen, uskaltaako hän kaikkien kuullen olla oma itsensä, niinkuin hän on ollut vanhan, jörön ukon oppitunneilla. Hän on kai ajatellut, ettei siellä ole väliä, voi kyllä kaiken sanoa välittömällä vapaudella, sillä vanha ukko ei ymmärrä mitään tunteista ja lemmestä ja askeleista kuutamossa...
Nyt, nyt hän alkaa. Ensimmäiset säveleet helähtävät ilman pelkoa, ilman pidättymistä.
-- -- --
Adagio sostenuto.
Minä näen hänet, joka käsivartensa ojentaa yli äitini kuvan. Hän ojentaa ne minulle ja koko kärsivälle, huokaavalle ihmiskunnalle. "Tulkaa minun tyköni kaikki." On haavoja, jotka värisevät hellästäkin kosketuksesta, mutta sydän ei pelkää, on turvallista hänen luonansa. Kun hänen silmiinsä katson, on viihdytys ja lepo täydellinen.
Allegretto.
Minä kiitän, minä kiitän sinua, uuden elämän antajaa! "Kun sinä minulla olet, en taivaasta enkä maasta tottele." Elämän pauhina ympärilläni ei ulotu sielun syvyyksiin. Siellä soi se suuri, pyhä, sanomattoman ihana, jonka hiljainen kuiskekin on kaikkea ympäröivää todellisuutta todellisempi...
Presto agitato.
Ah, mistä olenkaan pelastunut! Kuilun äärellä minä seisoin, vaipunut minä olisin, mutta hän valmisti taatun turvapaikan. Kuohu, ylistys, hohda, riemu, menneen kauhun tummaa taustaa vasten! Minun pelastajani, sinun käteesi minä tartun ja sinun kanssasi tahdon kulkea. "Sieluni on päässyt kuin lintu pyytäjän paulasta. Paula on särjetty, lintu on vapaa!"
Kotkan lennossa, levitetyin siivin kohti kirkasta korkeutta!
-- -- --
Vanha opettaja melkein sulkee hänet syliinsä kuulijoiden ihastusmyrskyn pauhatessa.
-- Kuinka vienosti ja runollisesti hän kuvasi kuutamoa!
-- Onpa sillä tyttösellä tunteitten tulta. Lemmenkohtaus oli aivan verraton.
Mutta Helmi hymyilee Aimolle ja Kotkalle. He tietävät, mitä hän on tarkoittanut.
-- Mistä, mistä sinä Helmi olet saanut sellaisia säveleitä?
-- Häneltä, joka loi kotkan siivet ja antoi "laulavan tähden"...
-- Moni on saanut paljon, mutta ei ole oppinut sitä käyttämään Jumalan kunniaksi ja muiden iloksi.
-- Eno rakas, moni ei näe tähteä, ja monelta siivet katkotaan. Minä tiedän, kuka minulle tähdet näytti... ja kuka toinen suojeli siipiäni!
-- Me pyrimme ja erehdymme, -- sanoi Paavali Kotka. -- Me hapuilemme hämärissä, pilvet päämme päällä. Valkeus kuuluu hänelle, joka on korkein.
Hiljaa he kulkivat juhlaillasta kotiin. Tähtitaivas kaartui ylhäällä suurena ja ihanana. Kolmen sydämen syvyyksissä soi eri värähdyksin sama sävel: -- Soli Deo gloria -- Jumalalle ainoalle kunnia.