Part 10

Palattuansa Helmi ei tavannut Kotkaa kotoa. Hän oli mennyt Rahkaselle, valmistamaan vaimon mieltä huomiseksi. Silloin piti Kallen päästä vankilasta. Sitte illemmalla Kotkan oli määrä saarnata rukoushuoneella. -- Niin, ehkäpä oli hyväkin Helmille, että vaikein säästyi viimeiseksi... Mitä Riitta tätiin tulee, sai Helmi jotenkin viileän hyväksymislauselman. Täti torui melkein kuin vanha soitonopettaja -- ei siitä, että Helmi jätti sairashuoneen, sillä se toki oli ainoa mahdollinen järkiteko -- mutta siitä, että se tapahtui noin päätäpahkaa, äkillisestä mielenjohtumasta, kysymättä keltään ja neuvottelematta kenenkään kanssa. -- Pyrytuulena sinä menit ja samalla tavalla tulet takaisin. Semmoinen lepakko tyttö! Tuleeko sinusta koskaan tavallista ihmistä?

-- En luule, täti kulta, -- sanoi Helmi herttaisesti hymyillen. Mutta minusta nyt ainakin tulee onnellinen ihminen. Etkö iloitse siitä vieläkin enemmän?

-- -- --

Sitte yläkertaan, kevein askelin ja sykkivin sydämin.

Leena avasi oven. Helmi pysähtyi salin kynnykselle. Hertta istui pöydän ääressä käsitöineen, Arvi keri lankaa, vyyhti kierrettynä kahden tuolin seluksille, ja Aimolla oli kädessä kirja; josta hän juuri oli lukenut ääneen.

-- Kas, Helmi!

-- Ja niin hienona...

Ihmetellen Hertta katsoi hänen silmiinsä, kun hän tervehti. -- Mikä loiste niissä? Nyt minä tiedän: sinä olet soittanut!

-- Ihan kuin olisi nielaissut elohopeata, -- sanoi Arvi. -- Oletteko kuulleet entisestä tytöstä, joka tahtoi kirkkaita silmiä, ja apteekkiherrat narrasivat hänelle, että --

Aimo käänsi selkänsä, astuen suoraan Helmin luo. Katse oli ensin tutkiva, sitte voitonriemuisa.

-- Helmi, sinä jätät sairaalan!

-- Olen jo jättänyt!

He jäivät seisomaan vastatusten, silmä silmässä. Molempien sydämessä ilo ja liikutus tulvehti yli ääriensä.

-- Mitä?! -- huudahtivat Hertta ja Arvi. Aimo kysyi ainoastaan: -- Mitä sanoo enosi?

-- Hän ei vielä tiedä -- eno raukka...

-- Nyt kolmiliitto on voittanut! -- riemuitsi Hertta.

Sitä Helmi tietysti ei ymmärtänyt.

-- Niin, näetkös Helmi, -- Arvi alkoi selittää, -- meillä on täällä ollut salaliitto pappistyrannia vastaan... Jaha, jaha, keino on siis tepsinyt! Minä onnittelen, Aimo, sinä olet hyvä keksimään.

-- Liljako sai sinua auttaa? -- kysyi hellästi Hertta, jolle asiain tila nyt myöskin selvisi. -- Muistatteko, sitähän hän toivoi hartaimmin, ettei hän olisi elänyt turhaan, että hänen kärsimyksensä tulisi hyväksi muille.

Aimo ei voinut sanoa mitään. Niin, varmaan se oli totta. Jos Lilja tämän tiesi ja näki autuaiden asunnoista, varmaan hän iloitsi enkeli-iloa. Vai vähänkö _he_ merkitsivät hänelle sen yhden rinnalla, jolle he parhaillaan mielihaikeutta tuottivat? Kestääkö rakkaus vielä tuolle puolelle kuolemankin?

Silloin Helmi sanoi: -- Te annoitte minulle Liljan tarinan. Mutta nyt minä tunnen velkani -- teille ja enolle --

Hänen aikansa oli tullut. Hän tahtoi kertoa kaikki.

-- Ehkä te tuomitsette enoa väärin, niinkuin minäkin usein olen tehnyt, teidän edessänne varsinkin. Ei hän ole julma, hän on vaan kärsinyt yli-inhimillisen paljon...

Tällä hetkellä, onnensa yltäkylläisyydessä, Aimokaan ei sitä pitänyt mahdottomana.

-- Saanko kertoa teille _hänen_ tarinansa?

-- Tule, Helmi, istu tähän keskellemme.

-- Kerro, kerro, jos tiedät...

Ja Helmi alkoi. Kaukaisesta menneisyydestä hän lähti, siitä ajasta asti, jona orpo sisko ja veli itkivät yhdessä, heitettyinä vennon maailman jalkoihin. Sisko sai turvan, mutta hänen sydämensä murtui -- niinkuin Liljankin. Oi niitä nuoria, herkkiä sydämiä! Henki voi liidellä kotkan teitä, mutta hento ruumis ei kestä. Paavo kesti, sillä hän oli vahvempi. Ruumis ja henki kestivät, ja sydänkin -- karaistumisen hinnalla -- kovettumisen, niin oli Helmi joskus ajatellut -- mutta ei ole se sydän kova, ah, ette tiedäkään, kuinka herkkä ja hellä se vieläkin on pohjimmalta! Sitte tuli Lilja, kevät ja rakkaus...

-- Tahdotteko kuulla? Me istuimme hänen haudallansa, kun ilta pimeni. Näin eno itse on minulle kertonut: -- --

"Hänen tähtensä ja Mestarin tähden minä sen tein."

-- Vielä tänä päivänä hän ei aavista, että suru surmasi Liljan. Hän luulee, että sen teki sama heikkous, josta lääkäri puhui. Hän on kaihossaan kiitollinen, ettei ainakaan _hänen_ tarvitse itseänsä syyttää, että Liljalla oli viimeiseen asti kaikki mitä voitiin pyytää, lepo, hoito ja mukavuus -- ja kuitenkin täytyi niin käydä... Eno raukka, ymmärrättekö -- hänen sydämensä pakahtuisi, jos hän saisi lukea --

Kuulijat istuivat sanattomina hämmästyksestä. _Tällainen_ Paavali Kotka oli vieras ja uusi heille.

-- Tässä on teille takaisin Liljan "sydämen kirja", -- sanoi Helmi, ojentaen sen Aimolle. -- Kiitos, että sen toit. Ja nyt tekin tiedätte...

-- Minä olen äidilleni luvannut, että veisin sen Kotkalle myös, -- sanoi Aimo silloin, äänessä empiminen ja epävarmuus.

-- Sehän on mahdotonta!

-- Niin, Aimo, pannaan se laatikkoon, -- ehätti Herttakin väliin. Hänen hyvä sydämensä oli aivan heltynyt ja hätäännyksissä.

-- Minusta sentään voisi tehdä semmoiselle herralle hyvää... mutisi Arvi. Loppu ei yrittänytkään kuuluville. Hän kyllä tiesi, että joku hänet keskeyttäisi tavallisuuden mukaan.

-- En tiedä, -- sanoi Aimo miettiväisenä. -- En tiedä, saammeko häntä säästää. Sinunkin tähtesi, Helmi!

-- Ei, ennen kärsin vaikka mitä, kuin näen enon tuskasta nääntyvän! Minähän olen nyt selvillä omasta puolestani, en minä enää järky.

-- Kuulehan, Helmi. Sinä puhut usein kotkista, kuinka niiden pitää saada liidellä, muuten ne kärsivät. Ne _tahtovatkin_ liidellä, vaikka hengen uhalla. Minä alan kunnioittaa sinun enoasi. Hän ansaitsee sen, että hänkin pääsee pauloistansa. Anna minun repiä ne rikki! Minua aavistuttaa, että se ei ole mahdotonta.

Niin, _sitä_ kieltä Helmi käsitti. Hänellä itsellään oli pyhyyden jano, vapaan, ylhäisen ilmapiirin kaipaus niin polttava, että hän tiesi siihen halajavansa hinnasta mistä tahansa. Ja jos _hän_ sitä halasi, pieni Helmi, tottahan paljon enemmän hänen Kotka-enonsa.

Kuinka hän tunsi sydämensä värisevän...

-- Olet oikeassa, Aimo, nyt niinkuin ennenkin. Anna se hänelle -- tai jos tahdot, _minä_ annan!

-- Uljas tyttö, -- sanoi Aimo ihastuksesta loistavin silmin. -- Oi sinä Helmi --

-- Minun täytyy nyt mennä -- suokaa anteeksi, ystävät... Tai eihän minun täydy, mutta tuntuu niin kummalliselta, aivan kuin tahtoisin olla oikein lähellä enoa, niinkuin pitäisi hyvittää hänelle jotakin...

-- Onko hän kotona nyt?

-- Ei, hän saarnaa rukoushuoneella. -- Helmi katsoi kelloansa. -- Vielä minä ehtisin.

Aimo auttoi takin hänen yllensä ja otti samalla oman hattunsa.

-- Tuletko saattamaan?

-- Saanko tulla kanssasi sinne?

Helmi tuli hyvin iloiseksi. Hän ei itsekään tietänyt, miksi sydän alkoi tykyttää aivan kuin jonkin ihmeellisen ja ihanan odotuksesta. Aimo ja hän yhdessä Paavo enon puhetta kuulemaan! Yhdessä Herran huoneeseen -- kaikkien nähden yhdessä! Niin, mutta mitä siitä... eihän se ollut pääasia. Se on pääasia, että Aimo tulee, että he molemmat tarvitsevat Herraa Jeesusta. Läpi syväin vetten pauhinan he saavat kuulla hänen äänensä. Oi Jeesus, näetkö sinä, että Aimokin tulee? Niin älä nyt päästä häntä, ennenkuin olet siunannut...

Heidän astuessaan sisälle alettiin juuri virttä.

-- -- "Sinua Jeesus odotan, Sydämeheni halajan" -- --

Helmistä tuntui, niinkuin Aimo olisi säpsähtänyt. Eikä hän laulanut ensinkään, hän vaan katsoi koko ajan naapurin ojennettuun virsikirjaan.

Paavali Kotka nousi puhujapaikalle. Silmissä oli syvä ilme, tumma ja liekehtivä. Kun hän rukoili, oli se alusta alkaen korkeata nousua. Sitte hän puhui kuin unessa, unohtaen ympäristönsä, huutaen sitä, jonka hän näki sielunsa palavan uskon silmillä.

"Väkevät repivät alas taivasten valtakunnan"...

Tänä iltana sen voimat virtailivat. Helmin omassa sydämessä oli autuas ilo ja rauha, mutta hän taisteli sen rakkaan mukana, joka istui hänen rinnallansa. "Jeesus tulee", oli Kotkan teksti. -- Olen ikävöinnyt nähdä häntä -- niitä silmiä, jotka itkivät Jerusalemin tähden ja minun tähteni... käsiä, jotka hän siunaten laski lasten pään päälle ja minunkin päälleni, kun olin pieni... Oletko sinä häntä ikävöinnyt? Ja onko hän tullut luoksesi?

Hän on minun, ja kuitenkin minä häntä yhä huudan. Tule Herra Jeesus! Huudatko sinäkin? Vuoret pitää alennettaman ja laaksot korotettaman. Sano hänelle, että olet siihen valmis! Hän tulee. Mikä estää sinua ja minua? Hän kolkuttaa ovea, salpa on sisäpuolella. Emmekö me näe, missä se on?

"Joka avaa, sen luokse minä tulen ja pidän ehtoollista hänen kanssansa ja hän minun kanssani."

-- Tule, tule pian, tule nyt, sinä siunattu Vapahtaja, kahleitten katkaisija, rauhan antaja!

-- -- --

Aimo ja Helmi kulkivat kotiin, pitkän matkaa äänettöminä.

-- Helmi, -- alotti Aimo viimeisessä kulmauksessa.

Helmi odotti, ikäänkuin se ihmeellinen puhkeaisi nyt.

-- Minä rakastan sinua ja sinä rakastat minua. Helmi, tiedämmehän me molemmat sen.

Josko Helmi tiesi? Ah, löytyy sellaista, jota tiedetään, ja kuitenkin se tullessansa on ihme ja ilmestys, niinkuin ensi pääskynen puistossa pitkän talven jälkeen...

Katu oli hiljainen ja pimeä. Aimo pysähtyi, ottaen Helmin käden omaansa.

-- Minä olen odottanut sinua ja sinä minua. Tahdotko odottaa vielä huomiseen? Ja saanko silloin tulla?

-- Tule, -- kuiskasi Helmi.

-- On parempi, että sinä nyt ensin puhut enosi kanssa, -- jatkoi Aimo. He kulkivat taas edelleen. Hänen olentonsa oli rauhallinen, mutta ääni värähteli. -- Ja minulle on parempi olla yksin. Ymmärrätkö, minun täytyy kohdata... minun täytyy...

-- Niin, sinä otat pyhän vieraasi vastaan. Kyllä, kyllä minä ymmärrän!

-- Minun Helmini, minun omani! -- He seisoivat jo porraskäytävässä. Äkkiä, tunteiden tulvehtiessa, Aimo kumartui Helmin puoleen ja suuteli häntä.

-- Hyvää yötä, sinä rakas, rakas! Kuinka hän on hyvä, joka antoi minun löytää sinun sydämesi...

Sitte Aimo lähti. Hänen oli kiire valmistamaan huonetta sille, jonka äänen hän tänä iltana oli kuullut. "Minä tahdon pitää ehtoollista sinun kanssasi ja sinä minun kanssani".

Ylivuotavassa onnessa ja riemussa hän vaipui polvillensa, eikä huulilta tullut muuta kuin: -- Kiitos, kiitos, kiitos...

XIII.

Vapauteen.

Varhaisena aamuhetkenä, kun he tavan mukaan yhdessä istuivat Kotkan pöydän ääressä, silloin Helmi oli sen sanonut.

Eno ei ensin tahtonut uskoa; mutta kun hän käsitti, että se oli täyttä totta -- oi mikä murtumus kuvastui hänen kasvoillansa!

-- Taas yksi toiveitten hautakumpu lisää... Helmi, Helmi, minun lapsi raukkani!

-- Sinä tiedät, eno, kuinka rakas olet minulle -- mutta minä en voi tehdä toisin. Minun täytyy kuulla Jumalan ääntä enemmän kuin ihmisen.

-- Jumalan?

-- Jumala on lahjoittanut minulle elämän, minä en saa antaa sen mennä hukkaan. Sinä et tiedä minun tuskaani, eno... kuinka minä nousin keskellä yötäkin, kun säveleet soivat... enkä saanut niitä ilmoille...

-- Mutta lapsi, miksi et soittanut, ja keskellä päivää? Minä viimeisenä olisin kieltänyt sinua.

-- Ei -- sillä silloin en olisi jaksanut kauvempaa!

-- Ja nyt _et_ jaksa kauvempaa. Älä syytä Jumalaa, Helmi. Paina pääsi ja sano, että olet liian heikko. Jumala on heikoille armollinen -- Helmi rakkaani, en minä sinua tuomitse. Mutta haikeata on nähdä kaiken tyhjäksi raukeavan, mitä kauneinta on uneksinut...

-- Eno, eno, miksi sinä sellaisia uneksit?

-- En ole muuta pyytänyt kuin ehjää elämää Jumalalle. Siitä on tullut ristin tie -- luonnollistahan se on. Kunhan vaan Jumalan valtakunta edistyisi ja Kristus saisi kunnian! Mutta kaikki raukeaa tyhjiin. Rahkasetkin ovat olleet pettymyksenä minulle -- en ole huomannut mitään tosi muutosta heissä. Ei edes minun sairauteni kantanut hedelmää. Ja nyt sinä, sinä, minun viimeinen ja kallein toivoni...

Itkien Helmi heittäytyi hänen kaulaansa.

-- Minä en koskaan ole nähnyt sinua tällaisena, eno. Epätoivoinen puhuu noin. En minä voi muuta, en voi. Itketkö sinäkin? Oi eno, älä minun tähteni! Onhan sinulla Jeesus, hän auttaa.

-- "Hän on minun, ja kuitenkin minä yhä häntä huudan", -- toisti Kotka kuin kaikua, joka korvissa soi. -- "Tule, auta Herra Jeesus!" -- kohosi jatko hänen huuliltansa syvyyden huokauksena.

-- Niin sinä sanoit eilen. Ja sitte lisäsit jotain laaksoista ja kukkuloista.

-- "Vuoret pitää alennettaman ja laaksot korotettaman." -- Taas hän puhui kuin mietteissänsä. -- Hän ei pääse tulemaan, ennenkuin olemme kaikki siihen valmiit. Sinäkin olit siellä ja kuulit sen...

-- Niin oletko valmis, eno? -- kuiskasi Helmi.

-- Tähän suruun ja pettymykseen, tarkoitat? Miksi en omasta puolestani -- sinua minä säälin, sinun tähtesi minä murehdin.

-- Entä jos tämä vaan on alkuna siihen, mitä on tuleva...

Eno katsoi äkkiä ylös, tutkivasti kuten kerran ennen, ensi iltana tulonsa jälkeen.

-- Onko Aimo Lehtinen tähän syypää?

Helmi punehtui, mutta säilytti rauhansa ja mielenmalttinsa.

-- Jumala on sen tehnyt -- usko minua, eno, ei minun päätökseni ole heikkoutta, vaan suurta armoa. Ei se myöskään ole tapahtunut Aimon tähden. Aimo kyllä rakastaa minua ja minä rakastan häntä. Tänään hän tulee luokseni ja sanoo sen teillekin. Mutta se mitä nyt olen tehnyt, se on eri asia, se ei riipu --

-- Helmi!

Enon ääni oli kerrassaan muuttunut; keskeyttävä sana kajahti kirkkaana, vaativana ja ankarana. Helmin täytyi vaieta, mutta samalla hänen mielensä terästyi ja rohkeutensa kasvoi. _Tämä_ ei ollut vaikeinta, vaikein oli jo ohi.

Silloin se puhkesi -- kuin tuomion jyrähdys mustista ukkospilvistä.

-- Petä sitte itseäsi, kulje sitte omia teitäsi ja syytä Herraa Jumalaa, jolla on yksinoikeus sinuun! Valitse vaan sydämesi omatekoinen rakkaus ja maailman kunnia! Mutta tiedä kenen hylkäät: sen Mestarin, joka on sinun tähtesi kärsinyt ja kuollut ja kutsunut sinuakin seuraamaan jälkiänsä, mihin ikänä hän menee...

Kotkan silmät leimahtelivat, hän seisoi suorana, pelottavana, puhuen yhä kiihtyvällä kiihkolla. Mutta Helmi ei säikähtynyt, hän tunsi vaan varmistuvansa.

Kotkapari kallion kaidalla huipulla -- silmä vasten silmää, yllä viimeinen jännitetty verkko -- sen takana avara ilma, korkea taivas ja vapaus...

Helmi sanoi selvällä, heleällä äänellä:

-- Tietoisesti minä valitsen Herran Jeesuksen, ollakseni ijät kaiket hänen omansa. En pyydä muuta tietä kuin sitä, jonka hän minulle osottaa. Minä valitsen säveleet, jotka hän itse minulle antoi, että minä häntä palvelisin. Ja sen, jota rakastan, otan vastaan hänen kädestänsä. Eno, se on täyttä totta... oi älä katso minuun niin musertavasti! Enhän _minä_ mihinkään kykene, hän itse sen tekee...

-- Millä sinä, Helmi, sanoistasi vastaat? -- Kotkan ääni oli hillitympi, mutta silmäys yhtä vakava kuin ennen.

-- Ellet usko minua, en millään voi vastata, -- sanoi Helmi surumielisesti. -- Mutta ehkäpä tämä voi selittää jotakin. -- Hän purki paperikäärön ja ojensi Liljan vihkosen. -- Nyt, eno, tarvitaan sitä, että olet valmis ja vahva... Eno, eno rakas... olenko tehnyt pahaa sinulle?

Kotka oli kalvennut, nähdessänsä käsialan vihkosen kannella. Vahva mies horjahti, Helmi yritti avuksi, mutta samassa eno oli jo taas voimansa koonnut.

-- Mistä... mistä sinä tämän sait? -- Kotkan käsi oli kiinteästi tarttunut vihkoon, hän avasi sen ja sulki jälleen, jännityksestä vapisten.

-- Liljan äiti lähettää sen luettavaksesi. Rakkauden tervehdyksin hän lähettää sen. Oi minun Kotka-enoni... älä nyt murru! Minun täytyi se tuoda -- sinun tähtesi...

-- Mene... mene, Helmi...

Tyttö oli jo ovella. Nyt se sulkeutui, ja Paavali Kotka oli yksin.

-- -- --

-- Pyhäkkö, kuinka minä uskallan sinun verhosi taakse? Herra Jumala, ole minun väkevyyteni!

Minun Liljani hentonen käsi on nämä rivit piirtänyt, minun kevätkukkani henkäys on kulkenut näiden lehtien ylitse...

Oi armahin, minustako sinä näin haaveilit? Että minä olisin sinun päivänsäteesi... ja kaiken tahdoit antaa minulle -- ja Herralle "kanssani käsityksin"... jo silloin!

Kuinka sinä liikutat sydäntäni, sinä hellä, sinä suloinen, joka et nähnyt virheitäni, tahdoit vaan sydämessäsi suojata "muiden mustatessa"! Ja minä -- minä en aavistanut. Sinä itkit minun tähteni, kun kartoin sinua. Olinko tyly? En, en tahallani, mutta minä en ymmärtänyt... Anna anteeksi, että sait kauvan odottaa. Mutta tulihan se lopuksi, löysimmehän toisemme "Herran jalkain juuressa." Sinä sanot sen niin kauniisti, sinä koetat kaiken parhaaksi kääntää.

Valmis olit painumaan povelleni -- valkea vilukukkanen -- vaikkapa kuihtumisen uhalla! Jalo ja uljas sinä olit -- ja sinut, sinut minä kadotin! Herra, eikö se ollut kovaa -- liian kovaa? Ei -- sinä sen tiedät... Herra, ole armollinen minulle, etteivät muistot käy yli voimien...

Oi sitä toukokuun iltaa!

"On juhla, on riemu, on onni! Nyt taivas loistaa ja välkkyvi vuoret, hääkukkihin puhkee ja niityt nuoret..."

Liljani, omani, onneni!

-- -- --

Mitä, mitä on tämä?

Minunko tähteni heikko ja sairas? Sen jännitetyn odotuksen ja taistelun tähden?

"Lääkäri ei tiedä, että minä juuri nyt alan vahvistua"...

Herra Jumala, armahda... Onko se totta?

"Minä, kun nousen, löydän oman armaani sylin, toivon, riemun, kevään niin kirkkaan --"

Herra Jumala, armahda...

Nämä runot ovat kauheita, ne vievät järkeni... Lilja, Lilja, minä en jaksa, minä en kestä!

Älä syytä minua, älä muserra sydäntäni!

Yhäkö sinä odotit minua?

Kuinka? Eikö _Jumalan_ tahto, vaan _minun?_ Erehdystä? Haaveinnostusta?

"Mielelläni minä olisin kuollut Jumalan asian tähden hänen rinnallansa. Nyt minä kumminkin kuolen, eikä siitä ole mitään hyötyä. Suru on vienyt voimani. Armas, mitä, mitä teit sinä minulle? Miksi omin käsin onnemme surmasit?"

Herra Jumala, armahda, armahda!

Joka kirjain syöpyy kuin tuli minun sydämeeni...

"Sinä kadut kerran ja vuodatat haikeita kyyneliä. Älä, armas, älä --"

Lilja, Lilja, minä menetän järkeni... Herra Jumala, armahda minua!

-- -- --

Hän kiemurteli tuskissa, hän väänteli käsiänsä, hän makasi maassa, huutaen apua, niinkuin hukkuva äärimmäisessä hädässä.

-- _Minä, minä_ murhaaja!

Ja taas yhä uudestaan: -- Herra, armahda, armahda...

Hän makasi siinä ja hetket vierivät. Kuinka kauvan, hän ei itsekään tietänyt.

Silloin ovea naputettiin.

Se oli vaan Martta, joka ilmoitti, että Rahkanen oli siellä, se juoppo ja vanki, ja vaimo oli myös mukana.

Kotkasta oli ensi hetkessä mahdotonta selvittää ajatuksiansa. Rahkanen, niin, hänen piti päästä vankilasta tänään...

Äkkiä hänet valtasi välitön tunne. Hän riensi eteiseen. Synkkä mies seisoi silmät alas painuneina, vaimo arkana vierellään. He eivät uskaltaneet oven suusta eteenpäin. Mutta Kotka otti Ellin molemmat kädet omiinsa ja sulki sitte Rahkasen syliinsä aivan tavattomassa mielenliikutuksessa. Mies tuijotti pastoria kuin ihmettä. Hän ei tietänyt, oliko tervehdys pilkkaa vai totta.

-- Tule, Kalle, ja te myöskin, Elli. -- Hän veti heidät huoneeseensa. -- Ei, ei sinne ovipenkille. Istukaa tähän viereeni.

Elli katsoi kummastellen hänen itkettyneitä silmiänsä ja pörröistä tukkaansa. Huonekin oli siivoomatta vielä.

-- Anteeksi, jos me häiritsemme herra pastoria. Mutta Kallea niin hävettää tulla kotiin, kaikki ihmiset katsovat ja osottavat sormellansa. Niin että jos pastori vielä meitä armahtaisi ja lähtisi mukaan... Emme me sitä ansaitse, mutta kun pastori aina on ollut hyvä meille... Sitte eivät toiset niin halventaisi, kun näkisivät, ettei pastorikaan vallan katso ylön...

-- Ihmiset osottavat sormellaan sinua, Kalle? Eikä kukaan osota minua... Minäkö ylenkatsoisin teitä? Voi sinua raukkaa, sinä heitit vaan kiven, ja tiedätkö mikä minä olen, jonka pitäisi turvata sinun mainettasi ihmisiä vastaan?

-- Mitä pastori nyt noin puhuu -- pilkaksi...

Elli sen sanoi melkein pahastuneena. Ja Rahkanen yhä vaan tuijotti.

-- Ette te tiedä, ihmisparat... Murhaaja minä olen, syvyyteen sysätty, minä teidän pastorinne...

-- Onko pastori tullut hulluksi? -- huudahti Elli säikähtyneenä, hypäten tuolilta pystyyn. Silmä samalla mittasi välimatkaa pöydästä oveen.

-- En tiedä... ehkä olenkin. Älkää pelätkö, Elli, en minä teitä vahingoita. Menkää te Herran rauhaan. Minä en ole kelvollinen tulemaan kanssanne...

-- Eikö pastori nyt selittäisi, mitä tämä merkitsee? -- sai Rahkanen vihdoin suustansa.

Kotka sipaisi otsaansa. Päätä huimasi, tuntui kuin kaikki sekaantuisi aivoissa.

-- Minä olen hyvin väsynyt ja sairas. En jaksa nyt... Menkää kotiin. Herra minua armahtakoon...

-- -- --

Kotka nukkui, sikeään ja raskaasti. Monta kertaa Helmi hiipi huoneeseen, mutta hän ei herännyt.

Vihdoin hän avasi silmänsä.

-- Eno rakas!

-- Kuinka se olikaan, Helmi... Sinä erosit sairaalasta. Koska et jaksanut...

-- Koska _me_ olimme valinneet sen tien, eikä Jumala. -- Helmi istui sängyn laidalle, hellänä kuin sairaan lapsen vaalija. -- Näetkö eno, Jumala on niin hyvä. Ei hän ketään kiduta, hän rakastaa ja armahtaa. Hänellä on paljo päivänpaistetta meille, jos me vaan ymmärrämme ottaa vastaan.

-- Päivänpaistetta? Niin, niin, lapseni, päivänpaistetta sinulle. Sinä olet ollut minun auringonsäteeni. Kyllä Jumala tekee sinut onnelliseksi.

-- Eno, oletko valveilla? Sinun äänesi on niinkuin sen joka näkee unta.

-- Olenko minä nähnyt unta? Se oli kauhea uni... että minä murhasin Liljan, oman morsiameni...

-- Kauheahan se oli -- voi rakas eno... Mutta minä sanon sinulle jotakin, joka ei ole unta: "Kaikki, mitä heikkoudessa ja erehdyksissäkin tehdään rakkaudesta Herraan, se on helminä hohtava kruunuissamme kautta ijankaikkisuuden." Muistatko, kuka niin sanoi?

-- En... en muista...

-- Lilja niin sanoi -- sinulle juuri.

-- Minulle?

-- "Niille, jotka Jumalaa rakastavat, käännetään kaikki parhaaksi." Eikä Jeesus tule, ennenkuin "vuoret alennetaan." Sen sanoit sinä itse.

-- Jeesus ja kaksi _muuta_ pahantekijää... He sanoivat häntäkin pahantekijäksi...

Helmi ymmärsi enon hourailevan. Samat kuvat palasivat kuin hänen viimekeväisen kuumeensa aikana.

-- Mutta ei hän mitään pahaa tehnyt. Minä olin se toinen, murhaaja joka naulittiin ristiin... Helmi, minut naulittiin ristiin, sillä minä olin murhaaja!

-- Sinä olit Herran sotasankari. Joka taistelee, se saa ja lyö haavoja. Etkö sitä muista: "Puolet minun nuorista miehistäni tekivät työtä, ja toinen puoli piti keihäitä ja kilpiä." Ilman taistelua ei tule rauhaa.

-- Rauhaa... rauhaa... Ääni oli haikean valittava.

-- Jeesus antaa rauhan, -- kuiskasi Helmi. Kuinka hänen sydäntänsä kivisti... ja kuitenkin -- tämä varmaan oli ainoa tie...

--"Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri puhdistaa kaikesta synnistä." _Kaikesta_, eno!

Kotka ei puhunut enää mitään. Hän makasi kotvan ihan liikkumattomana.

Äkkiä hän syöksähti istumaan.

-- Helmi, en minä sinua murhannut! Joku pelasti sinun.

-- Jumala pelasti minut ja pelastaa sinut myös, -- sanoi Helmi syvästi liikutettuna. Hän silitteli hiljaa enon otsaa, kostutti pyyhkeellä ja sai hänet viihtymään.

Sitte hän meni keskustelemaan Riitta tädin kanssa. Tarvittiin lääkäriä, se oli selvää.

-- Täti, lääkäri tulee kutsumattamme. Aimo Lehtinen on kohta täällä.

-- Aimo Lehtinen? Mitä ne nuoret kokelaat ymmärtävät, nouda oikea tohtori. Mitä Lehtinen täältä hakee?

Helmi syleili vanhaa tätiä.

-- Kiitos hoidosta ja hoivasta monina pitkinä vuosina! Nyt tulee se, joka vie omaksensa teidän tyttönne... se joka saa kaikki ne kaakut ja sukat, joita minä teiltä opin valmistamaan. Kyllä teillä vaivaa oli, mutta Aimo siitä teitä kiittää, ja minä myös, täti, oikein koko sydämestäni...

-- Mitä, mitä sinä puhut? Oletko sinä morsian? No kaikkia pitää kuulla! -- Täti päivitteli päivittelemistään. -- Vai lääkärille sinä! Sitäkö se äkkinäinen sairashuoneeseen meno merkitsi? Ja nyt taas pois tuleminen. No vihdoinkin minä ymmärrän --

Helmin oli turha selittää, täti pysyi uskossansa. Mutta hän alkoi jo tulla hyvälle mielelle, taputti ja hyväili Helmiä, ja kyyneleet tippuivat yhtämittaa, ja sitte hän taas alkoi ihmetellä ja päivitellä.

Helmi pyysi tätiä menemään enon luo. Hänen täytyi nyt vihdoin päästä yksinäisyyteen. Omatkin tunteet vaativat osansa.

-- -- --