Part 9
"On samantekevää, miten sinä olet kuvaillut asian, mutta totta on, ettet sinä silloin rakastanut häntä. Jos olisit sen tehnyt, olisit varmaan, kuten minäkin, ollut valmis uhraamaan mitä tahansa. Mutta sitä et tehnyt. Sinä kieltäydyit. Minä hänet pelastin. Ja aina siitä asti olen ajatellut kaikessa vain hänen onneansa. Sinä et ehkä usko sitä, mutta niin asia nyt kuitenkin on. Ja huomaa tarkoin, minä en aio antaa häntä sellaiselle miehelle, joka ei tee häntä onnelliseksi. Kerran toivoin itse saavani omakseni hänet. Et kai luulottele, että pelastin hänet vain sen vuoksi, jotta hän menisi naimisiin jonkun toisen kanssa? Mutta nyt on yhdentekevää, mikä tarkotus minulla silloin oli. Minä olen jo poissa leikistä."
Hänen kasvonsa värähtelivät kuin olisi näkymätön käsi häntä lyönyt.
"Miten välimme purkautui, ei kuulu tähän. Mutta ei se ainakaan ollut siksi, että hän olisi rakastanut jotakin toista. Sinua hän ei silloin ajatellutkaan. Annoin hänelle vapautensa takaisin, syytä en sano. Mutta niin kauan kun hän ei vielä ole toisen miehen vaimo -- vieläpä senkin jälkeen -- seuraan minä hänen kohtaloaan, pidä siis varasi! Nai hänet, jos häntä rakastat. Mutta ellet sitä tee, niin pura kihlauksesi. Vannon pyhästi, ettei hän koskaan joudu sellaisen miehen vaimoksi, joka ei pidä häntä elämänsä kalleimpana aarteena."
Hän vaikeni äkkiä. Kasvot saivat jälleen entisen ilmeensä, hymyily peitti taasen kaiken sen, mikä äsken niin kiihkeänä purkautui esiin. Ojentaen kätensä Grangelle sanoi hän:
"Vanno minulle, että aina asetat hänen onneansa ensi sijalle. Tämän jälkeen en enää milloinkaan puhu sinulle tästä asiasta. Olen nyt puhunut kaiken. Lupaatko sen minulle?"
Blake istui hetkisen vaiti. Sitten kumartui hän eteenpäin ja pani kuin sisäisen voiman pakottamana kätensä Nick'in käteen. Näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut sanoa jotakin, mutta sitä ei tullutkaan.
Nick odotti.
"Niin, vannon sen", sanoi Blake vihdoin hiljaa, katsomatta Nick'ia, mutta hän näkyi tarkottavan totta sanoillaan.
Nick oli tyytyväinen. Kun lupaus nyt oli annettu, laukesi jännitys. Mutta Blaken muistissa säilyi tämä keskustelu kauan. Hän tunsi itsessään, että tuo mies, jolta Muriel oli pyytänyt häntä suojelemaan itseään, oli enemmän kuin hän, tytön rakkauden arvoinen. Ja tämä tietoisuus hävetti häntä.
Hetken perästä he menivät ulos Murielin ja Olgan luo.
Kulettuaan suuren puutarhan läpi tulivat he pienelle kalliolle pystytetylle huvimajalle. Meri lepäsi heidän edessään peilikirkkaana auringonpaisteessa. Olga ja Muriel istuivat rannalla vierekkäin.
Olga oli juuri nyppinyt terälehdet päivänkakkaroista. Hän heitti ne pois nähdessään Nick'in ja juoksi häntä vastaan.
"Onpa tämä tosiaankin kiusallista", selitti hän. "Olen jo neljästi koettanut ennustaa Murielille päivänkakkaroilla, mutta vastaus on aina 'ei'. Koetappas sinä, Nick!"
"Pidä sinä kukkaa", sanoi Nick.
Terälehdet putosivat peräkkäin maahan. Hän oli hyvin innostunut ja kiintynyt tähän leikkiin ja miltei vasten tahtoaan seurasi Muriel hänen kätensä liikkeitä. Tytön katse seurasi jokaisen pienen terälehden putoamista toinen toisensa jälkeen.
Nick katsoi häneen.
"Kyllä, mies rakastaa neitoa", selitti hän.
"Mutta Nick, tuohan oli petosta", huudahti Olga paheksuen. "Sinä nyhtäsit kaksi lehteä kerrallaan. Se ei ollut rehellistä peliä."
"Rehellinen peli ei olekaan ominaista hänelle", sanoa Muriel hypistellen käsissään oljenkortta.
"Eikä teille", vastasi Nick odottamatta.
"Minulleko?" kysyi Muriel katsoen hermostuneena häneen. "Mitä tarkotatte?"
"Sitä en sano", vastasi Nick, "siksi, että te sen kyllä tiedätte, tai ainakin teidän tulisi tietää, jos vaan viitsitte vaivautua sitä ajattelemaan."
Muriel kääntyi selin häneen.
"Menkäämme nyt sisälle juomaan teetä", sanoi Nick reippaasti. "Miss Roscoen on varmaankin kylmä."
Seurue meni sisälle ja Nick oli taasen mitä rakastettavin isäntä.
Kun vieraat sitten poistuivat, seisoi hän kauan aikaa portailla heiluttaen kättään jäähyväisiksi. Hän näytti olevan mitä loistavimmalla tuulella.
Blaken ja Murielin ollessa puolitiehen kotimatkalla, kääntyi Muriel äkkiä ja aivan odottamatta ritarinsa puoleen ja sanoi aivan tyynesti.
"Blake, häät voimme viettää niin pian kun sinulle vain sopii."
XXXII.
Myrskyssä ja rajuilmassa.
Ensi viikkoina vierailunsa jälkeen Redlandissa tapasi Muriel harvoin sulhasensa. Pienessä huvilassa, jonka Daisy oli vuokrannut Brethavessa, ei ollut tilaa Blakelle ja sitä paitsi täytyi hänen, kuten sanottu, käydä tervehtimässä sukulaisiaan ennen syyskuuta, jolloin loma päättyisi.
Murielilla oli tähän aikaan paljon puuhaa. Hän ja Blake olivat sopineet, että heidät vihittäisiin muutamaa päivää ennen joulua, kuten sir Reginold Basset oli odottanut. Lady Bassetin ehdotukseen, että Muriel kopioita valmistellessaan pyytäisi avukseen tämän Lontoossa asuvan sisaren, ei hän kuitenkaan suostunut, mutta oli sangen hyvillään, kun Daisy tarjoutui tulemaan hänen kanssaan syksyllä Lontooseen ostoksille.
Daisy oli viime aikana suuresti muuttunut. Muriel huomasi sen, mutta ei voinut selittä, millä tavoin tämä muutos oli tapahtunut. Se alkoi oikeastaan Nick'in kotiintulosta, mutta silti ei se hänen nähdäkseen ollut missään yhteydessä Nick'in kanssa. Kuitenkaan ei heidän ystävyytensä sen vuoksi ollut millään tavoin rikkoutunut, mutta Muriel tunsi vain, että jotakin outoa oli tullut heidän suhteeseensa, mutta mitä, sitä hän ei tietänyt. Tuo läheinen luottamus, joka oli käynyt hänelle niin rakkaaksi, oli nyt poissa.
Juhannus oli jo mennyt ja tohtori Ratcliffe oli matkustanut etelään perheineen. Nick ja Olga jäivät Redlandiin. Päivät päästään olivat he ulkosalla, Olgan mielestä oli tämä ulkoilma-elämä kerrassaan ihanaa. Aamusin kävi hän uimassa Murielin kanssa, mutta muun osan päivästä vietti hän säännöllisesti Nick'in seurassa. Heidän ystävyytensä perustui syvään, keskinäiseen ymmärtämykseen ja he olivatkin olleet ystäviä jo niin pitkät ajat, kuin Olga suinkin saattoi muistaa ajassa taaksepäin.
Tätä ei Muriel parhaimmalla tahdollaankaan voinut ymmärtää. Hänelle oli Nick Ratcliffe aina ollut käsittämätön arvoitus.
Heinäkuun puolivälissä sai Daisy eräältä ystävättäreltään kutsun huvimatkalle näiden huvipurrella. Ensin hän kieltäytyi lähtemästä, mutta kun Murielkin innokkaasti kehoitti häntä menemään vakuuttaen, ettei hänellä suinkaan tämän matkan johdosta tulisi minkäänlaisia omantunnonvaivoja, suostui Daisy vihdoin ystäviensä kutsuun ja niin jäi Muriel yksin huvilaan.
Yksinäisyyttä ei Muriel lainkaan pelännyt. Tuntui miltei helpotukselta, kun Daisy lähti. Tuo jokin epämääräisyys, joka oli tullut heidän välilleen, oli häntä alituiseen kiusannut.
Ensin pelkäsi Muriel Nickin tulevan hänen luokseen pyytämään häntä kolmanneksi Olgan ja hänen retkeilyilleen, mutta Nick ei näkynyt häntä ajattelevankaan ja joka aamu vakuutti Muriel Olgalle, ettei hän suinkaan tuntenut olevansa yksinäinen ja hyljätty.
Nick'ia ei hän ollut tavannut useaan viikkoon ja hän, alkoi jo uskoa, ettei tämä sattuisikaan hänen tielleen ennen Daisyn kotiintuloa. Niin olisikin käynyt, elleivät olosuhteet olisi toisin kääntyneet.
Paahtavaa kuumuutta seurasi eräänä iltana ankara ukonilma ja Muriel, joka aina oli pitänyt luonnonilmiöistä, olivatpa ne vaikka kuinkakin rajuja, keskeytti syöntinsä ja meni pieneen eteiseen, jonka akkunasta oli laaja näköala aavalle merelle.
Myrsky oli harvinaisen ankara ja salamat leimahtelivat tuon tuostakin. Tuuli yltyi niin rajuksi, että sen ulvonta tuntui jo pelottavalta. Muriel kätki kasvot käsiinsä. Rajuilman tauotessa puhkesi sellainen rankkasade, kun olisivat pilvet tyhjentäneet monivuotisen varastonsa.
Muriel astui taasen lähemmä akkunaa. Vesi räiskyi ruutuja vasten ja salamat välähtelivät yhä valaisten kirkkaalla säihkyllään koko puutarhan.
Samassa vetäytyi hän kirkaisten taapäin. Eräät tutut kasvot painautuivat akkunaruutua vasten ja vihattu silmäpari tähysti häntä.
XXXIII.
Sairasvuoteella.
Muriel vaipui puolipyörryksissä läheiselle tuolille ja herättyään jälleen tietoisuuteen kuuli hän akkunaan koputettavan. Hän oli paennut huoneen perimmäiseen sopukkaan, mutta sieltäkin näki hän selvästi nuo vihaamansa kasvot salamoiden välähdellessä.
Sydän kurkussa koetti hän taistella kauhuaan vastaan. Kun magneettisen voiman vaikutuksesta nousi hän vihdoin ylös ja läheni hitaasti ja vastenmielisesti akkunaa, jonka takaa nuo kasvot näkyivät. Koputus lakkasi ja Nick Ratcliffe, sillä hän se oli, puhui jotakin lasin takaa. Muriel ei kuullut sanoja, kalpeana ja pelosta vapisten avasi hän akkunahakasen. Nick vetäsi akkunan auki ja hyppäsi sisälle avopäin ja kauttaaltaan läpimärkänä.
Muriel vetäytyi taapäin, mutta Nick tuskin katsoikaan häneen. Sulettuaan akkunan kääntyi hän tytön puoleen ja sanoi ystävällisyyden ja ivan sekaisella äänellä:
"Olipa tämä tosiaan aika hupsua!"
Nuo sanat eivät juuri kuulostaneet kehoittavilta, mutta kuitenkin karkoittivat ne Murielin pelon kokonaan. Häntä oikein nolotti äskeinen pelkuruutensa.
"En päässyt sisälle toista tietä", selitti Nick. "Kolkutin voimani perästä porttia, mutta kukaan ei avannut. Olga on sairas. Hän huutaa yhtämittaa teitä. Uskallatteko lähteä kanssani?"
"Nyt hetikö?" änkytti Muriel. "Kahdenko teidän kansanne?"
Nick loi häneen omituisen katseen puoliksi sulettujen silmäluomiensa alta ja vastasi katkerasti.
"Niin, aivan yksin minun kanssani myrskyilmalla. Pelkäättekö? Minä pidän kätestänne kiinni. Olemmehan ennenkin kulkeneet sillä tavoin."
Pilkkasiko Nick häntä? Sitä ei Muriel tiennyt, hän tiesi vain, ettei Nick tahtonut poistua yksin.
"Mikä Olgaa vaivaa?" kysyi hän.
"En tiedä. Ehkä auringonpistos. Olimme autolla ajelemassa juuri pahimmassa helteessä ja palatessamme sai hän päänsäryn. Hänellä on nyt kova kuume. Lähetin auton noutamaan Jimmin sijaislääkäriä."
Samassa räjähti ukkonen ankarasti, mutta ennenkuin jyrinä vielä oli tauonnut, oli Muriel jo oven luona ja viitaten Nick'ia odottamaan poistui hän huoneesta.
Nick kulki hermostuneesti edes takaisin huoneessa odotellen häntä. Aika tuntui odottavasta hirveän pitkältä.
Oltuaan poissa korkeintaan viisi minuuttia palasi Muriel. Hänen kasvoissaan ei enää näkynyt pelon jälkeäkään. Ylleen oli hän pukenut pitkän sadenutun ja toinen samallainen riippui hänen käsivarrellaan.
"Tämä on Daisyn", sanoi hän ojentaen nutun Nick'ille. "Teidän täytyy panna se yllenne. Olitte tosiaan ajattelematon lähtiessänne tuollaiseen myrskyyn ilman päällysvaatteitta."
Muriel auttoi nutun Nick'in ylle ja tämä kiitti häntä hiljaa naurahtaen.
Astuessaan ulos portista saavutti heidät ankara tuulenpuuska, joka oli vähällä kaataa Murielin. Vaistomaisesti ojensi hän kätensä kuin turvaa etsien ja heti tarttui Nick lujasti siihen. Hiljaa veti hän tytön käden kainaloonsa ja vastaväitteittä antoi Muriel sen tapahtua.
Myrsky alkoi vähitellen tyyntyä heidän lähetessään Redlandia, mutta sade valui yhä virtanaan. Salamoiden lomassa oli pilkkosen pimeää, mutta Nick tunsi tarkoin tien. Hän asteli kevyin ja varmoin askelin ja jälkeenpäin ihmetteli Muriel usein, miten täysin turvallisena hän tuona iltana luotti Nick'in johtoon.
Saapuessaan Redlandin portille, josta näkyivät valaistut akkunat, sanoi Nick käskevästi:
"Ensi työksenne teidän täytyy mennä kuivaamaan vaatteitanne. Käskin palvelijoiden panemaan tulen takkaan jossakin huoneessa. Ja sitten juotte hiukan kahvia, eikö niin?"
"Kyllä kernaasti, jos tekin teette samoin", vastasi Muriel odottamattoman rohkeasti.
"Minun täytyy mennä suoraan Olgan luo", vastasi Nick. "Sen lupasin hänelle lähtiessäni."
"Ettehän ainakaan mene noissa märissä vaatteissanne", huudahti Muriel. "Ei, sitä ette saa tehdä. Minä en ole niin läpimärkä kuin te. Antakaa minun mennä ensin Olgan luo. Voittehan lähettää minulle kahvia sinne. Mutta lupaattehan heti mennä muuttamaan vaatteita!"
Hän puhui sangen vakuuttavasti ja Nick oli epäröivän näköinen. Sitten sanoi hän äänellä, jonka merkitystä Muriel ei voinut ymmärtää:
"Ei suinkaan tarkotuksenne liene, etten minä saisi lainkaan tulla Olgan luo?"
Tyttö katsahti häneen kummastuneena.
"Miten voitte sellaista ajatellakaan?"
"Hyvä on", vastasi Nick kevyeen huoahtaen. "Teen siis, kuten käskette."
Eteisessä riisui hän Murielin yltä sadenutun ja astui sitten hänen edellään ylös rappusia pysähtyen vasta Olgan ovelle.
"Tässä se on. Sanokaa hänelle, että tulen heti."
Muriel avasi hiljaa oven ja astui sisälle.
"Muriel", sanoi Olga hiljaa ja rasittuneesti. "Oi, miten olen iloinen että tulit. Missä Nick viipyy?"
"Hän tulee pian, pieni ystäväni", vastasi Muriel hyväillen tyttösen käsiä.
Olga makasi sangen epämukavassa asennossa, hiukset valuivat silmille ja kädet olivat polttavankuumat.
"Olen niin, niin sairas", valitti hän.
"Mihin sinua koskee?"
"Koko ruumiiseeni. Päässä ja kaulassa tuntuu niin kipeältä. Pahin on kaula. Toisinaan koskee niin kovin, että tahtoisin huutaa."
Muriel kohenteli tyynyjä, silitti hiukset pois tyttösen otsalta ja istuutui sängyn viereen toivoen, että sairas voisi hetkiseksi nukahtaa.
Samassa tuli Nick sisälle ja Olga kuuli heti hänen askeleensa, vaikka hän koetti liikkua mahdollisimman hiljaa ja varovasti.
"Nick! Nick! Tule tänne. Tuntuu kuin kuolisin. Nick, älä anna minun kuolla!"
Nick viittasi Murielia pysymään paikallaan ja polvistui itse sängyn viereen. Hiljaa asetti hän kätensä sairaan tyttösen kaulalle.
"Pysy vain uljaana, pieni lemmikkini", kuiskasi hän hellästi. "Pian saapuu lääkärikin ja sitten toimitamme sinulle heti jotakin, joka lieventää tuskiasi."
Rauhoittuneena nojasi Olga polttavan päänsä Nick'in olkaa vasten ja pian nukahti hän herkkään uneen.
Nick ei hievahtanut paikaltaan ja Muriel istui hiljaa häntä katsellen. Hänen koko olennossaan ilmeni tällä hetkellä jotakin äärettömän hellää ja lempeää, ja se herätti Murielissa muistoja, jotka hän jo miltei oli unohtanut. Ellei hän olisi nähnyt Nick'iä, ennenkuin vasta nyt, olisi hän varmaankin pitänyt hänestä.
Nick näytti kokonaan unohtaneen Murielin läsnäolon. Hänen kalpeat huulensa vavahtelivat toisinaan omituisesti ja kasvojen ilme oli rauhaton. Muriel muisti usein nähneensä hänen huuliensa vavahtelevan, mutta hän ei ollut koskaan ennen ymmärtänyt, että se ilmaisi hänen sisäistä rauhattomuuttaan.
Äkkiä käänsi hän päätään, kuin tuntien itsessään tytön tutkivan katseen, ja katsoi Murielia suoraan silmiin. Tämä katse kesti vain sekunnin, sitten kääntyi hän jälleen pois. Mutta tytöstä tuntui tuo katse niin omituiselta; ensi kerran oli hän siinä huomaavinaan kiihkeän vastalauseen sitä tapaa vastaan, jolla hän aina oli Nick'iä tuominnut. Kuin salaman välähtäessä näki hän ilveilijän valhenaamarin takaa lämpimän ihmissydämen.
Ja taasen valtasi hänet tuo ihmeellinen tunne, kuin olisi hänen oman sydämensä syvyydessä uinunut jotakin naisellisen lämmintä, joka pyrki sieltä päivänvaloon, joka tahtoi tunkeutua esille ja muodostua selväksi ja varmaksi...
Tämä tunne sai hänet vapisemaan sydänjuuria myöten. Oliko mahdollista, että hän oli Nick'ia väärin tuominnut? Oliko hän siis kokonaan erehtynyt tuon miehen suhteen? Ja oliko tämä kaikki hänen oma vikansa? Voisiko tosiaan olla niin onnetonta, niin sanomattoman surullista?
Nick'in ääni herätti hänet unelmistaan. Laskien Olgan pään hiljaa tyynylle, sanoi hän:
"Kuulen lääkärin tulevan. Jäättekö tänne siksiaikaa, kun minä menen häntä vastaan?"
"Tule pian takasin, Nick", kuiskasi Olga.
"Kyllä, tulen heti, sen lupaan."
Hän hyväili hiljaa tyttösen poskea; Olga tarttui hänen käteensä ja painoi siihen polttavat huulensa. Muriel huomasi Nick'in kasvojen värähtelevän hänen kääntyessään pois.
XXXIV.
Mitä Olga pyysi Murielilta.
Aamulla saivat he lääkäriltä tietää Olgan sairauden olevan tulirokkoa. Tapa, jolla Nick otti tuon tiedon vastaan, ei ollut hänelle lainkaan ominaista. Ensi kertaa eläissään näki Muriel hänen kasvoillaan kuvastuvan todellisen kauhun.
"Jumalani!" huudahti hän, "miten olenkaan käyttäytynyt!"
Muriel ei voinut olla hymyilemättä hänen itsesoimauksilleen. Hän ei selitystä kaivannut. Oli varsin helppoa ymmärtää Nick'in ajatuksen juoksun tällä hetkellä.
"Jos tarkotatte minua", sanoi Muriel, "niin sanon, että minussa jo aikoja sitten on ollut sama tauti."
Nick kävi heti rauhallisemmaksi.
"Meidän on heti hankittava sairaanhoitajatar", sanoi hän, "ja minä autan häntä valvomisessa."
Lääkäri ei tehnyt vastaväitteitä. Myöhemmin päivällä, kun hoitajatar jo oli saapunut, koetti Muriel puhua tästä Nick'in kanssa tavatessaan tämän portaissa. Nick palasi juuri postista, jossa oli käynyt sähköttämässä tohtori Ratcliffelle.
"Miten on Olgan laita", kysyi hän.
"Kuume on kohonnut", vastasi Muriel. "Hänellä näkyy olevan kovat tuskat, toisinaan hän houriikin."
Olgan tila oli käynyt yhä huonommaksi. Mutta Nick'in aikoessa mennä suoraan sairaan huoneeseen, pidätti Muriel hänet...
"Älkää menkö", pyysi hän, "älkää menkö."
"Minkätähden?"
"Se on niin vaarallista ja... ja... niin tarpeetonta."
"Olkaa järkevä."
Nick pysähtyi ja kysyi katsomatta häneen:
"Mutta minkätähden?"
Muriel ei voinut tällä hetkellä keksiä mitään pätevää syytä, mutta hän tahtoi saada Nick'in katsomaan asiaa samalta kannalta, kuin hänkin.
"Miten olisitte te menetelleet, ellei minulla olisi jo ennen ollut sitä tautia?"
"Olisin heti lähettänyt teidät pois täältä", vastasi Nick epäröimättä.
Juuri tuota vastausta oli Muriel odottanut.
"Ja miksi niin?"
Nick katsoi häneen.
"Sen kysymyksen olette tehneet minulle kerran ennenkin", sanoi hän. "Ja säälistä teidän arkoja tunteitanne kohtaan en silloin vastannut. Tahdotteko tosiaan tällä kertaa kuulla syyn, vai täytyykö minun yhä hienotunteisuudesta vaieta?"
Nick'in äänessä oli taasen tuo entinen ilvehtivä sävy, mutta se ei nyt vaikuttanut Murieliin samalla tavoin kuin ennen. Hän ei siitä närkästynyt, eikä se juuri häntä pelottanutkaan. Hän vastasi vain aivan tyynesti:
"Tahdon, että olette järkevä. Onhan järjetöntä tarpeettomasti antautua vaaralle alttiiksi. Eikä se ole oikein."
"Se on minun asiani."
Se oli kyllä eittämätöntä, mutta Muriel tahtoi päästä tarkotuksensa perille.
"Luvatkaa edes pysyä poissa, ellei Olga teitä kutsu", pyysi hän.
"Kylläpä te koetatte kaikin tavoin päästä minusta eroon", sanoi Nick.
"En", vastasi hän heti. "Se ei ole minun itseni tähden, sen tiedätte."
"Tiedänkö? Sepä on juuri yksi niitä harvoja asioita, joita en tiedä. Muuten olen suuresti pahoillani, etten voi tehdä mieliksenne ja olla järkevä, kuten te sitä kutsutte. Olen aivan varma siitä, etten antaudu mihinkään vaaraan. Kuume ei juuri nyt ole erittäin tarttuvaa. Tuonnempana, kunhan pahin vaara on ohi, lupaan ajatella asiaa."
Hän puhui aivan tyynesti, mutta Muriel huomasi sanojen takana piilevän levottomuuden, eikä hän enää yrittänytkään taivuttaa häntä.
Olga houraili koko yön ja sisimmässään oli Muriel kiitollinen Nick'ille siitä, ettei tämä ollut suostunut hänen pyyntöönsä, sillä Nick'illa oli tosiaan ihmeellinen vaikutusvoima tyttöseen nähden. Kuten hän kerran kauan sitten oli äidillisen hellästi vaalinut ja lohduttanut häntä itseään, niin vaali ja lohdutti hän nyt Olgaa, väsymättä ja miltei iloisesti. Hänen epäitsekkyytensä oli tosiaan liikuttavaa.
Sekä lääkäri että sairaanhoitajatar pitivät nähtävästi Olgan tilaa varsin arveluttavana. Lääkäri oli käskenyt Murielin mennä lepäämään viereisen huoneen sohvalle ja Nick'in sekä hoitajattaren kehoituksesta teki hän vihdoin sen. Perin väsynyt kun oli, nukkui hän heti, mutta parin tunnin kuluttua herätti Nick hänet. Hän ymmärsi heti että sairaan tila oli yhä huonontunut.
"Hoitajatar arvelee olevan parasta, että tulette sinne", sanoi Nick.
Muriel nousi ylös ja meni ovea kohti, mutta pysähtyi äkkiä. Nick tuli aivan hänen jälessään. Sisäisen, vastustamattoman voiman vaikutuksesta ojensi Muriel kätensä ja Nick tarttui heti siihen puristaen sitä lujasti omassaan. Silmänräpäyksen ajan värisytti häntä omituinen onnen tunne. Hän ei ollut sellaista koskaan ennen tuntenut ja hän toivoi, että Nick ei olisi milloinkaan päästänyt hänen kättään lujasta otteestaan. Mutta samassa veti Nick hiljaa kätensä pois ja astui syrjään.
Olga oli tyynyillä tuettu puolittain istuvaan asentoon. Hoitajatar kumartui juuri hänen puoleensa tarjoten jotakin lääkettä, mutta sairaan kasvot olivat kääntyneet ovea kohti, silmissä oli tuskaisen odottava ilme.
Kun Muriel läheni vuodetta, kirkastui hänen katseensa ja hän yritti sanoa jotakin.
Muriel kumartui lähemmä ja koetti kuunnella.
"Muriel", kuului hiljainen kuiskaus, "minä tahtoisin sanoa sinulle jotakin... jotakin... joka koskee Nick'iä."
Muriel tunsi veren kohoavan päähänsä. Hän olisi antanut mitä tahansa, kunhan olisi varmaan tietänyt, ettei Nick heitä kuullut.
"Muistatko vielä sen päivän", läähätti Olga, "jolloin ennustimme päivänkakkaroilla?"
Niin, sen muistaessaan tunsi Muriel piston sydämessään.
"Kyllä, ystäväni. Entä sitten?" kuului hiljainen kuiskaus.
"Minä... minä olen sittemmin tuuminut, että kukat tarkottivatkin Nick'iä... eikä... en muista hänen nimeään, Muriel..."
"Tarkoitatko kapteeni Grangea, rakkaani?"
"Niin, häntä juuri. Hänhän oli silloin myöskin täällä, eikö totta? Mutta häntä eivät kukat tarkottaneet."
"Ehkäpä eivät, ystäväni."
"Ja Muriel... Nick oli niin onneton... kun olit lähtenyt. Näin sen selvästi. Myöhään yöllä heräsin... hiivin hänen luokseen kirjastoon. Hän istui pöydän ääressä kasvot käteen painettuna... kuin olisi hän... itkenyt. Menin hänen luokseen ja kysyin... mikä hänen oli. Silloin katsahti hän minuun veitikka silmäkulmassaan ja sanoi: Eipä juuri mikään. Sain vain tänään kiviä leivän asemesta, näetkös. Ja ne eivät suinkaan ole haluttua ravintoa ainakaan nälkäiselle! Hän luuli, etten minä ymmärtäisi sanojen tarkotusta. Mutta ymmärsinpä kuitenkin! Aioin jo ennen kertoa sen sinulle, Muriel, mutta... mutta sinä et sitä sallinut. Sinua hän juuri tarkotti. Hän oli niin... syvästi loukkaantunut... siksi, että olit niin epäystävällinen häntä kohtaan. Oi, Muriel, etköhän tahtoisi koettaa olla ystävällinen hänelle? Olisiko se..."
Muriel katsoi Nick'iin ja huoahti helpotuksesta. Hän ei ollut kuullut Olgan pyyntöä. Nähtävästi ei hän ollut kuullut mitään heidän keskustelustaan, sillä hän istui huoneen vastakkaisessa nurkassa käsi kasvoilla, olkapäät vavahtelivat tuon tuostakin kuin äänettömästä itkusta.
Muriel kääntyi taasen Olgan puoleen. Tuo näky teki hänet taipuvaisemmaksi suostumaan sairaan lapsen pyyntöön.
"Lupaan, etten enää ole hänelle tyly, oma lemmikkini", sanoi hän hiljaa.
"Etkö milloinkaan?"
"En milloinkaan, sen lupaan."
Olga nojautui hyväillen hänen rintaansa vasten. Tätä oli tyttönen niin hartaasti toivonut ja saatuaan nyt Murielin lupauksen, tunsi hän olevansa jännityksestä aivan väsynyt.
Hoitajatar vetäytyi peremmä huoneeseen ja kaikki oli aivan hiljaista. Kukaan ei liikahtanut. Olga hengitti niin heikosti, että Muriel tuskin kuuli sitä. Kätensä oli hän kietonut sairaan ympärille niin lujasti, kuin olisi hän syleilyllään tahtonut suojata häntä kuoleman kauhuilta. Mutta hänen oma sydämensä jyskytti niin kiivaasti...
Yön hetket kuluivat perin hitaasti. Vähitellen alkoi kuitenkin päivä sarastaa. Akkuna oli auki ja hieno sade vihmoi pisaroitaan akkunalaudalle. Kevyt tuulenhenki toi huoneeseen ruusujen tuoksua...
Kun Muriel vihdoin kohotti päätään, kuului samassa ensi leivon ilakoiva liverrys puutarhasta.
Lintusen laulu kuului yhä ylempää ja Muriel oli näkevinään pienen, puhtoisen lapsensielun kohoavan sen mukana paratiisin portille. Koko sielullaan seurasi hän säveltä, kunnes se äkkiä taukosi. Tuntui siltä, kuin olisi jokin ovi äkkiä sulkeutunut ja ylt'ympäri vallitsi taasen kuoleman hiljaisuus.
XXXV.
Pelastettu.
Hän istui hievahtamatta, tuskin tietoisena mistään ruumiissa ei tuntunut lainkaan väsymystä; hän oli kuin sotilas vartiopaikallaan.
Vihdoin kosketti joku häntä ja kuiskasi jotakin. Joku irroitti hellävaroen sairaan tyttösen hänen syleilystään ja kuin unessa kuuli hän Olgan hiljaa valittavan.
Auttava käsi kiertyi hänen vyötäisilleen ja nosti hänet ylös, mutta kun hän koetti astua askeleen eteenpäin, tunsi hän olevansa äärettömän uupunut.
"En voi", änkytti hän. "En voi."