Part 8

"Todellako", sanoi hän nauraen. "Onpa hauskaa, että minäkin satuin tulemaan kotiin, sillä kai minäkin saan tanssia häissänne. Saanen siis lämpimimmin onnitella teitä!"

Muriel kuiskasi jotakin kiitokseksi ja käänsi kasvonsa pois. Hänen pelkoonsa yhtyi nyt jonkinlainen selittämätön häpeän tunne.

XXVIII.

Usko ja lupaukset.

Tohtori Jim Ratcliffen kodissa toivotettiin Nick yhtä iloisesti kuin sydämellisestikin tervetulleeksi. Lapset hyörivät hänen ympärillään ja molemmat velipuolet tervehtivät toisiaan tavalla, joka selvästi ilmaisi heidän kiintymyksensä toisiinsa, vaikkakaan ei kummallakaan ollut tapana esiintuoda tunteitaan.

Jim tarkasti veljeään pitkään ja tutkivasta, mutta ei tehnyt mitään huomautuksia. Hetkiseksi vain hänen tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät kokoon, mutta siinä olikin kaikki.

Muriel seisoi peremmällä katsellen veljesten sydämellistä tervehdystä. Hänen sydämensä oli niin levoton eikä hän itsekään ymmärtänyt, miksi häneen koski niin kipeästi tuo Nick'in näennäinen kylmyys häntä kohtaan. Häneen ei siis vaikuttanut sekään, että Muriel oli mennyt kihloihin toisen kanssa. Nick oli taasen onnistunut hänet pettämään. Tytön posket hohtivat punaisina ja hän toivoi koko sielustaan, että olisi äsken käyttäytynyt ylpeämmin. Täällä häntä ei varmaankaan tarvittu. Ei edes hänen uskollinen ystävänsä Olgakaan tullut häntä puhuttelemaan ja tohtori Jim ei ollut häntä edes huomannut.

Hiljaa ja huomaamatta hiipi Muriel pois huoneesta. Ulkona satoi rankasti, mutta siitä hän ei nyt lainkaan välittänyt. Jokin ikäänkuin pakotti hänen kiiruhtamaan sieltä pois.

Läpimärkänä ja hengästyneenä saapui hän kotiin ja tavattuaan Blaken ovella, miltei heittäytyi tämän syliin, niin uupunut hän oli.

"Blake, tiedätkö että... että Nick on jo täällä?" huudahti hän nyyhkyttäen.

Blake säpsähti.

"Joko?"

Muriel nyökäytti päätään.

"Hän tuli autolla hockeykentälle juuri kun olimme pelaamassa. Ja tiedätkö, Blake, häneltä on toinen käsivarsi poissa. Se näyttää niin kauhealta", jatkoi hän väristen. "En luullut hänen näkemisensä lainkaan vaikuttavan minuun. Mutta nyt olen niin onneton, Blake! Sinä... sinähän lupasit, ettet minua koskaan jätä!"

Niin, sen oli Blake luvannut, vieläpä vannonutkin. Hän tunsi syvää inhoa itseään kohtaan ajatellessaan, että hän Murielin silmissä yhä oli rehellinen mies. Hän oli aikonut sanoa tytölle totuuden itsestään ja antaa tämän sitten päättää heidän tulevaisuudestaan. Mutta nyt oli se mahdotonta, aivan mahdotonta. Muriel luotti häneen. Jos Blake nyt tunnustaisi hänelle rakastavansa toista naista, vieläpä jo naimisissa olevaa, pettäisi hän tytön juuri kuin tämä eniten tarvitsi hänen apuaan ja viihdytystään. Ja sitäpaitsi olivat Blake ja Daisy sanoneet toisilleen, että kaikki oli jo ohitse, että se olikin vain hetkellistä kiihtymystä kummaltakin puolen. He olivat päättäneet unohtaa sen kokonaan.

Näin ajatteli Blake itsekseen ja kun hän sitten vastasi Murielin kiihkeään kysymykseen, tapahtui se tavalla, joka, vaikkakin tyydytti Murielia, kuitenkin sai Blaken yhä enemmän halveksimaan itseään.

"Rakas ystäväni, sinun ei tarvitse pelätä. Olet nyt vain hieman kiihtynyt, eikö totta? Koko maailmassa ei löydy ainoatakaan miestä, joka voisi riistää sinut minulta."

Blake silitti hänen päätään hyväillen ja puhui hänelle isällisellä äänellä, ja vähitellen häipyi Murielin pelko kokonaan. Hän nojautui Blaken rintaa vasten lapsellisen luottavasti.

"En tiedä, miksi olen niin lapsekas, Blake", sanoi hän. "Sinä olet niin hyvä minulle, sinun lähelläsi tunnen itseni niin turvalliseksi. Minä... minä sanoin hänelle, että olemme kihloissa. Hän nauroi vain ja onnitteli minua. En luule sen lainkaan vaikuttaneen häneen", jatkoi Muriel ja taasen tunsi hän sisimmässään tuon omituisen ahdistavan tunteen, kuin olisi häneen kipeästi koskenut.

"Mitäpä se häneen vaikuttaisi?" kysyi Blake.

Muriel katsahti häneen epäröiden.

"Minä... minä en ole koskaan sanonut sinulle, että olin pari viikkoa kihloissa hänen kanssaan Simlassa", sanoi Muriel. "Jouduin oikeastaan vasten tahtoani kihloihin Nick'in kanssa. Mutta kihlauksen purkaminen oli sentään kauheinta. Hän oli niin vihainen. Luulin hänen miltei tappavan minut."

"Ystäväni", sanoi Blake, "sinun pitäisi koettaa unhottaa ne asiat."

"Tiedän sen, mutta se on niin vaikeata", vastasi Muriel. "Sinun täytyy auttaa minua, Blake."

"Sen kyllä teen", sanoi Blake vakavasti.

Tapa, jolla Blake puhutteli häntä, vaikutti Murieliin rauhottavasti. Taasen välähti hänen mieleensä ajatus, miten ihmeellistä oli, että hänen isänsä valitsi Nick'in, eikä Blakea. Sitä hän ei voinut käsittää.

Blaken omaa vastausta tähän kysymykseen ei hän uskonut. Hänen mielestään oli Blakella kyllin rohkeutta mihin urheaan tekoon tahansa. Miehen, jolla oli niin miehekäs ja komea ulkomuoto, täytyi omata luonteen lujuutta yhtä suuressa määrin kuin ruumiillista voimaakin.

Murielin valtasi aina syvä turvallisuuden tunne ajatellessaan uljasta Blakea. Hän ei nähnyt eikä ymmärtänyt sankarinsa vikoja.

XXIX.

Kortin nurea puoli.

"Nyt täytyy minun jo mennä kotiin", sanoi. Nick loikoessaan veljensä työhuoneen sohvalla ja tuijottaessaan kattoon.

Jim, joka oli juuri tullut huoneeseen, veti tuolin lähemmä sohvaa ja istuutui sitten Nick'in viereen.

"Eipä suinkaan", vastasi hän lyhyesti. "Auto ajoi Redlandiin noin tunti sitten noutamaan vaatteitasi."

"No, olipas sekin temppu!" huudahti Nick heittäen syrjäsilmäyksen veljeensä.

"Niinpä niin, minä en välitä lainkaan siitä, vaikka tuo temppu ei olisikaan mieleesi. Älä luulekaan, että päästän sinut käsistäni nykyisessä tilassasi. Ei, ole sinä vain alallasi, sen sanon sinulle."

Nick oli jo laskenut jalkansa lattialle, mutta ei vielä noussut ylös.

"En voi jäädä luoksesi, Jim", sanoi hän. "Yöksi jään mielelläni, mutta en sen pitemmälti. Huomenna ajan kotiin. Minun on ikävä Redlandiin. Tule sinä sinne minun luokseni, mitä useammin, sen parempi. Ja laastaroi minun käden tynkääni siellä, niin paljon kuin tahdot. Mutta älä pyydä minua jäämään tänne, sillä siihen en voi suostua."

Jim rypisti otsaansa.

"Ellet hoida itseäsi, olet mennyttä miestä."

Nick purskahti nauramaan.

"Tuolla uhkauksella minut pakoitettiin kotiin Intiastakin", sanoi hän. "Minä alan jo tottua siihen. Mutta älä pelkää. Minä en kuole ainakaan tällä kertaa. Lupaan olla varovainen, mutta tänne en tosiaankaan voi jäädä. En voi, Jim. Mutta saanhan ottaa Olgan mukaani Redlandiin."

"Vai niin, vai ottaisit hänet", murahti tohtori. "Sinä hemmottelet hänet pilalle."

"Enpä niinkään. Minä opetan hänet kyllä tottelemaan. Kysyppäs Muriel Roscoelta, niin saat kuulla."

Jim katsahti häneen tutkivasti.

"Tiedätkö, että hän on kihloissa Grangen kanssa?"

Nick lojui taasen pitkänään sohvalla, silmät ummessa.

"Tiedän. Hän kertoi minulle sen heti ja minä onnittelin häntä."

"Minä en pidä hänen kihlauksestaan", sanoi tohtori vakavana.

"Mikäs Grangella on vikana?"

"Syy ei ole siinä. Mutta Muriel ei rakasta häntä."

Nick raotti silmiään.

"Sinäpä vasta hauska olet", sanoi hän lempeällä äänellä.

Jim ei vastannut, katsoi vain Nick'iin naurahtaen.

"Niin kyllä", sanoi Nick sulkien taasen silmänsä. "Mutta ethän vain kuvittele, että hän on rakastunut minuun, vai miten? Tiedätkö, minkälaisin katsein nainen katselee käärmettä, jonka päälle hän on miltei tietämättään astunut? Jotenkin sillä tavoin katseli Muriel minua tänään surkutellessaan minun onnettomuuttani."

"Sitä hän ei varmaankaan mistään hinnasta olisi tahtonut tehdä", sanoi Jim ankarasti.

"Ei, ei hän tahtonutkaan", myönsi Nick tyynesti.

"Miksi sinä siis sen aiheutit?" kysyi tohtori nuhtelevalla äänellä, sillä Muriel oli hänen erityinen suosikkinsa.

"Kysy paholaiselta", vastasi Nick, "minä en sitä tahdo selittää."

Jim ymmärsi Nick'in tahtovan vaihtaa puheenaiheitta eikä senvuoksi vastannut.

"Sanoppas", jatkoi Nick hetken perästä, "miten on mrs Musgraven laita? Minun pitäisi mennä huomenna häntä tervehtimään, ennenkuin lähden."

Tätä aikomustaan ei Nick kuitenkaan ehtinyt toteuttaa, sillä jo seuraavan päivän aamuna tuli Daisy hänen luokseen.

"Hyvä, että tulitte!" huudahti Nick ojentaen Daisylle kätensä.

"Ystävä-raukkani!" sanoi Daisy hiljaa ja kumartui suutelemaan häntä otsalle.

"Jumala teitä siunatkoon! Te teette minut heti paremmaksi. Istukaahan tänne luokseni, minulla on teille tuhat asiaa kerrottavana."

Daisyn surusta ei Nick puhunut sanaakaan, piti vain yhä hänen kättään omassaan.

"Tuon teille terveisiä Will-raukalta", sanoi Nick. "Olin hänen luonaan kotimatkallani. Hän ikävöi teitä niin äärettömästi. Kai matkustatte sinne talveksi?"

"Ehkäpä", vastasi Daisy.

"Will muuten tulee ikävästä aivan sairaaksi. Sanokaapas, miten kauan on Muriel ollut kihloissa Grangen kanssa?"

Daisyn vastaus viipyi hetkisen.

"Muutamia viikkoja, luullakseni."

Nick hymyili.

"Vai niin, siis siitä asti, jolloin kuuli minun tulevan kotiin. Miten omituista! Entä Grange? Onko hän kovinkin rakastunut?"

Daisy punastui ja yritti nauraa.

"Tietenkin on hän ihastunut Murieliin."

"Niinkö, vai on hän ihastunut Murieliin", sanoi Nick katsoen Daisyyn tiukasti. "Tiedän, ettei minun sopisi kysyä sellaista, mutta kysynpä sentään teiltä, voiko samaa sanantapaa käyttää minunkin tunteistani häneen?"

Daisy karttoi hänen katsettaan.

"Te olette kumpikin niin äärettömän erilaiset", vastasi hän. "Mutta on Blakellakin silti hyvät puolensa. Tosin on hän lapsi teihin verraten, mutta hän on hyvä ihminen. Hän ei milloinkaan tekisi väärin, ellei häntä kukaan sellaiseen viettelisi."

"Niinhän on usean ihmisen laita", sanoi Nick hymähtäen. "Toivokaamme siis, ettei meitä kerran liian ankarasti tuomittaisi."

"Olkaamme oikeudenmukaisia", sanoi Daisy. "Kaikki eivät ole syntyneet niin raudanlujiksi. Tiedän teistä tuntuvan katkeralta sen, ettette pidä häntä kyllin hyvänä Murielille. Mutta pitäisittekö te ketään tarpeeksi hyvänä? Älkää luulko, että se tapahtui minun suostumuksellani, sillä minä en siitä tosiaan iloinnut. Mutta minä... minun ajatukseni olivat siihen aikaan aivan toisaalla. Minä en sitä lainkaan huomannut."

Nick'in kasvojen ilme lauhtui.

"Annattehan minulle anteeksi", jatkoi Daisy. "Minustakin tuntuu tuo asia niin ikävältä teidän tähtenne, sillä minä kyllä tiedän, miten se teihin koskee."

Nick puristi lujasti Daisyn kättä ja sanoi tuijottaen eteensä:

"Muistakaa, mrs Musgrave, että minulla on aivan yliluonnollinen huomiokyky. Minä näen toisinaan kortin nureankin puolen."

Daisy veti äkkiä pois kätensä ja katsahti levottomana Nick'iin, mutta ei kysynyt, mitä tämä tarkotti.

"Kertokaa minulle hiukan Willista", sanoi hän, "Ajattelin tänään kirjottaa hänelle."

Ja niin alkoi Nick kuvata Willin elämää. Hän kertoi, kuinka Daisyn puoliso ahersi kuin orja päivät ja yöt sen naisen hyväksi, jota rakasti.

XXX.

Loukattua ylpeyttä.

Muriel huoahti helpotuksesta saatuaan kuulla, että Nick oli matkustanut. Häntä ihmetytti, että Nick oli ottanut Olgan mukaansa ja hän ikävöi suuresti tuota vilkasta tyttöhupakkoa sitäkin enemmän, kun Blakekin oli juuri matkustanut kaupunkiin tärkeiden asioiden vuoksi, kuten hän sanoi.

Daisy oli viime aikana yhä enemmän vahvistunut ja hän tuumi jo itsekseen seurata tohtori Ratcliffen neuvoa ja matkustaa rannikolle. Jim kuvaili hänelle erästä pientä huvilaa Brethavessa, joka sopisi hänelle mainiosti. Daisy ei tahtonut enää vastustaa tätä suunnitelmaa, vaikkakin hänen sydäntään kouristi sitä ajatellessaan.

Kesäkuun alussa tuli Blake vielä muutamaksi päiväksi takaisin ja sanoi sitten matkustavansa tervehtimään sukulaisiaan. Hän piti tohtorin neuvoa sangen hyvänä ja kannatti sitä mitä lämpimimmin. Eräänä päivänä ratsastivat Blake ja Muriel pieneen rannikkokaupunkiin katsomaan huvilaa.

Muriel ei enää puhunut Blakelle Nick'ista. Hän oli huomannut, ettei Blake ymmärtänyt häntä siinä suhteessa. Ja olihan Blake luvannut suojata häntä, vaikkei käsittänytkään, miksi hän pelkäsi Nick'ia. Ja toisekseen oli Nick itsekin kyllin selvästi osottanut, ettei aikonut tunkeutua hänen tielleen. Murielilla ei siis enää ollut mitään pelon syytä.

Blake puolestaan toivoi, että Muriel olisi jo voittanut hermostuneen pelkonsa. Parhaimmalla tahdollaankaan ei hän voinut ymmärtää, että häntä tarvittaisiin vahtikoirana. Kun he, vuokrattuaan Daisylle huvilan, ratsastivat kotiin päin, huomasivat he eräässä tienmutkassa auton, josta kajahti vastaan iloinen tervehdys. Huutaja oli Olga. Nick istui astimelle koettaen korjata jotakin vikaa pyörässä.

"No, tämäpä vasta oli mainiota!" huudahti hän. "Grange, täällä on eräs tehtävä, joka mainiosti sopii sinun herkulesvoimillesi. Tule pois auttamaan minua, niin olet hyvä!"

Grange katsahti Murieliin kohouttaen olkapäitään ja jätti sitten ohjakset hänelle.

"Enpä taida osata autoasi korjata", sanoi hän hypätessään alas hevosen selästä.

"Et, sitä en odottanutkaan", vastasi Nick. "Mutta osaathan ainakin tehdä mitä käsken. Tässä on eräs vieteri painunut sisään, eikä tällainen yksikätinen kääpiö kuin minä olen, jaksa sitä vetää paikoilleen."

Nick katsoi veitikkamaisesti Murieliin näin sanoessaan, mutta Muriel kääntyi heti Olgan puoleen.

Olga oli kuin seitsemännessä taivaassa, hän oikein säteili ilosta.

"Opettelen parhaillaan autonkuljettajaksi", kertoi hän. "Et voi uskoa, miten hurjan hauskaa se on!"

Heidän jutellessaan askartelivat Blake ja Nick vikaantunutta pyörää korjaten ja Muriel toivoi koko sydämestään, että hän pian pääsisi pois Nick'in ilkkuvan katseen ulottuvilta. Mistä kummasta mahtoikaan johtua, että hän aina tunsi olevansa niin turvaton tuon miehen läheisyydessä, kuin taistelisi hän välttämättömyyttä vastaan. Hän oli luullut saavansa Blakesta itselleen suojelevan kilven, mutta nyt ymmärsi hän, ettei Blake voinut lainkaan vaikuttaa olosuhteiden muuttamiseen. Ne olivat aivan riippumattomat hänestä.

Vihdoin oli auto jälleen kunnossa. Molemmat miehet suoristautuivat ja seisoivat vierekkäin, Blake pitkänä, komeana ja voimakkaana, Nick laihana, raajarikkona, melkein kokoonlyyhistyneenä. Mutta siinä silmänräpäyksessä tunsi Muriel, että vahvempi heistä oli se mies, jonka kanssa hän, heikko nainen, oli antautunut taisteluun. Hän näki, että Nick'illa, huolimatta tämän heikosta ruumiinrakenteesta, oli kyllin voimaa vallitakseen Blakenkin kaltaista jättiläistä. Ja taasen johtui hänen mieleensä tuo vanha ajatus, että Nick'issa oli jotakin epänormaalia, jotakin aivan yliluonnollista, sillä hän oli vallan voittamaton, kun käytti lujaa tahdonvoimaansa.

Kuin pelästynyt jänis vetäytyi Muriel yhä kauemmaksi, mutta samassa astui Nick hänen luokseen.

"Tahtoisin, että te ja Grange tulisitte kanssamme Redlandiin aamiaiselle", sanoi hän. "Olga kyllä hoitaa emännän tehtäviä."

Muriel tarkasti Nick'in kasvoja koettaen tunkeutua tuon yhä hymyilevän naamarin taakse.

"Älkää kieltäytykö", sanoi Nick taasen. "Täällä ravintolassa on kutakuinkin kehnoa. Tulettehan, eikö totta!"

Muriel katsoi toisaanne. Tuota miestä ei hän milloinkaan voinut oppia ymmärtämään.

"Kyllä, kiitos vain", sanoi hän. Ratsastaessaan Blaken kanssa auton jälessä tuntui Murielista siltä, kuin olisi Blake aikonut sanoa jotakin, jollain tavoin puolustaa itseään. Mutta siihen hän ei saanut tilaisuutta, sillä Muriel vältti kaikkea lähentelemistä. Hänelle oli äsken selvinnyt, että se mies, johon hän oli niin turvallisesti luottanut, ei ollutkaan sellainen, joksi hän oli hänet kuvitellut. Muriel oli nähnyt vilahdukselta hänen oikean luonteensa ja huomannut, ettei Blaken moraalinen voima edes ollut hänen omansa veroinen.

Tie Redlandiin pujottelihe tiheiden metsikköjen lomitse, joiden välissä meri kimalteli kirkkaansinertävänä. Seurueen saapuessa Redlandin avonaiselle veräjälle pääsi Murielilta ihastuksen huudahdus. Matalaa asuinrakennusta ympäröi joka puolelta rehevät rododendrot. Vasemmalla puolen sitä oli notko, josta kuului juoksevan veden lorina. Korkeat puut estivät rakennuksen näkymästä tielle asti.

"Oi, Blake!" huudahti Muriel. "Millainen paratiisi!"

"Pidättekö siitä?" kysyi Nick astuessaan alas autosta sulkemaan veräjää.

Kuullessaan tuon äänen säpsähti Muriel ja pidättäen ratsuaan hyppäsi alas.

"Otappa sinä hevoseni, Blake", sanoi hän, "minun täytyy välttämättä juosta tuonne joelle."

Blake totteli, mutta ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hymyillen kiiruhti Nick tytön jälkeen.

"Ratsasta vain tuonne", huusi hän Blakelle mennessään. "Olga kyllä pitää sinusta huolen."

Hän saavutti Murielin joen rannalla. Tämän posket hohtivat punaisina ja koko käytös oli hermostunutta, mutta silti katsoi hän Nick'ia rakkaasti silmiin ja ojensi hänelle kätensä.

"Vallitseeko meidän välillämme rauha?" kysyi hän läähättäen.

Nick puristi lujasti hänen kättään omassaan.

"Siltä näyttää", vastasi hän. "Mitä te oikeastaan pelkäätte? Minuako?"

Muriel loi katseensa alas. Hän tunsi vastustamatonta halua sopia Nick'in kanssa, lepyttää hänet.

"Emmekö voisi olla ystäviä? Haluaisin sitä niin kernaasti."

"Miksi niin?" kysyi Nick terävästi.

Tyttö oli vaiti. Eihän hän voinut sanoa Nick'ille, ettei hänen suojelijansa ollutkaan kestänyt koetusta. Ja sitäpaitsi tuntui hänestä, kuin olisi Nick sen jo tietänyt.

"Ettehän ole koskaan ennen sellaista toivomusta lausunut", sanoi Nick. "Viimeksi tavatessamme ette suinkaan sitä toivonut."

Muriel häpesi sitä ajatellessaan ja hän pakottautui vastaamaan suoraan.

"Luulen... olen huomannut, että viime kerralla käyttäydyin sydämettömästi teitä kohtaan. Olin niin kovin hämmästynyt. Mieltäni pahottavat nuo sanat, jotka silloin teille lausuin."

Tytön ääni vapisi. Täytyihän Nick'in itsekin ymmärtää, etteivät he nyt voisi olla sotajalalla keskenään, kun niin usein tapaavat toisensa. Eihän kukaan saattanut ajan pitkään kestää sellaista suhdetta, joka nyt oli heidän välillään.

Mutta Nick ei näkynyt katselevan asiaa samassa valossa.

"Älkää olko pahoillanne", sanoi hän kevyesti. "Minä en koskaan loukkaannu, ellei minua tarkotuksellisesti solvata, enkä aina silloinkaan. Älkää enää hetkeäkään ajatelko sota-asiaa. Teillä ei ole syytä tunnonvaivoihin."

Muriel ymmärsi hänen tahtovan välttää kaikkia selittelyjä ja kääntyi sen tähden pois mitään vastaamatta. Nick'in tarkotus ei siis suinkaan ollut, että he sopisivat keskenään tai että Muriel saisi tunnolleen rauhan.

Astellessaan polkua pitkin asuinrakennusta kohti puhuivat he keskenään vain jokapäiväisistä asioista. Mutta Muriel oli sangen katkeroittunut. Hän olisi ollut valmis antamaan mitä tahansa, kunhan vain olisi päässyt käyttämästä hyväkseen hänen vieraanvaraisuuttaan, päässyt näkemästä hänen hymyileviä, voitonvarmoja kasvojaan ja saanut matkustaa kauas maailmaan. Muriel Roscoen ylpeyttä oli syvästi loukattu.

XXXI.

Redlandissa.

Jos Muriel olisi ollut toisessa mielentilassa, olisi hän varmaankin ollut varsin tyytyväinen ateriaan Redlandin vanhanaikuisessa, kauniissa ruokasalissa, jonka akkunoista oli sangen kaunis näköala merelle. Mutta tapa, jolla Nick oli käyttäytynyt häntä kohtaan hänen koettaessaan hieroa ystävyyttä, riisti häneltä kokonaan nautinnon kyvyn. Tähän asti oli hän pelännyt tuota miestä, mutta nyt vihasi hän häntä koko tahdonvoimallaan.

Nick ei, ainakaan näennäisesti, tietänyt mitään hänen tunteistaan, vaan käyttäytyi isäntänä erinomaisen kohteliaasti. Jo ennen aterian loppua unohti Grangekin tykkänään vastenmielisyytensä ja puheli Nick'in kanssa, kuten vanhan ystävän kera ainakin.

Nick'illa oli paljon puhuttavaa. Hän kertoi sairaudestaan ja sanoi nyt jo olevansa aivan entisellään.

"Sinä kai palaat rykmenttiin?" kysyi Blake.

"En ole vielä sitä päättänyt. Mihin neuvotte te minua, miss Roscoe?"

Kysymys tuli aivan odottamatta, mutta Muriel ei kadottanut malttiaan, vaan vastasi heti:

"Minä en ainakaan kehottaisi teitä jättämään virkaanne."

"Saanko kysyä miksi?"

Murielin valtasi vastustamaton halu loukata häntä, jos mahdollista, ja hän vastasi heti:

"Siksi, etten luule teidän voivan elää, ellei teillä ole tilaisuutta tappaa."

Nick'in nauru hermostutti häntä sangen kovin. Se kuulosti hänen mielestään niin julmalta.

"Taivaan vallat!" huudahti Nick. "Tehän tutkitte minua oikein mikroskoopilla. Mutta ettepä sentään voi nähdä minun lävitseni. Minussa on sentään toinenkin puoli. Ettekö tahtoisi kääntää minua ympäri ja katsoa sitäkin puolta? Kukapa tietää, vaikka sieltäkin löytäisitte noituutta ja ilkeitä juonia!"

"Paljon mahdollista", ajatteli Muriel, mutta vastasi halveksiva sävy äänessään:

"Se ei minua lainkaan huvita. Minä tiedän jo tarpeeksi asti."

"Hyvin osattu!" sanoi Nick nauraen. "Minä antaudun. Olgaseni, menepäs tuomaan minulle savukkeita."

Olga meni heti noutamaan savukelaatikkoa ja tarjottuaan niitä Grangelle meni hän Nick'in luo ja sytytti hänelle savukkeen.

Nick kietoi kätensä Olgan vyötäisille ja punastuen suuteli tämä sankariaan hiusrajaan.

"Mene nyt näyttämään puutarhaamme miss Roscoelle", sanoi Nick sitten.

Muriel nousi ylös.

"Meidän kai täytynee jo lähteä", sanoi hän Blakelle ja seurasi sitten Olgaa puutarhaan.

"Osaako Nick lyödä tennistä?" kysyi hän heidän kulkeissaan tenniskentän ohi.

"Hän osaa kaikkea", vastasi Olga ylpeänä. "Hän ratsastikin aamulla ja se kävikin aivan mainiosti. Me lyömme tennistä aina iltapäivisin. Koko maailmassa ei löytyne toista ihmistä, joka olisi kaikessa niin taitava kuin Nick."

Olga pujotti kätensä Murielin kainaloon ja katsahti häneen vakavan ja lempeän näköisenä.

"Muriel", kuiskasi hän, "pidätkö sinä Nick'istä?"

Muriel punastui korviaan myöten.

"Pidätkö sinä sitten hänestä?" änkytti hän. "Miksi sinä sellaista kysyt?"

"Siksi, että äsken pahoitit hänen mielensä. Ethän suutu minuun kun näin sanon, mutta sinä loukkasit häntä niin syvästi."

"Minäkö?" sanoi Muriel nauraen hermostuneesti. "Älä usko sitä, rakas lapsi. Vaikkapa tahtoisinkin niin tehdä, en kuitenkaan siinä onnistuisi."

"Kyllä, sinä onnistuit äsken varsin hyvin", väitti Olga nuhdellen. "Sinä et tunne Nick'ia. Hän on niin äärettömän herkkä, vaikkakaan sitä ei aina hänestä huomaa. Mutta minä tiedän, milloin hän on loukkaantunut. Kuulen sen hänen naurustaan."

Hän oli niin varma asiastaan, että Murielkin alkoi tuntea hieman tunnonvaivoja. Mitenkähän syvästi Nick olikaan mahtanut loukkaantua!

Jos hän olisi voinut kuulla Nick'in ja Blake Grangen välisen keskustelun, olisi hän saanut sen tietää, mutta Nick oli huolehtinut siitä, ettei kukaan kolmas tätä keskustelua kuullut.

Heti Grangen juotua kahvinsa, ehdotti Nick, että he lähtisivät kirjastoon, joka oli aivan rakennuksen toisessa päässä ja josta oli aukea ja laaja näköala kolmelle puolen.

Nick asetti vieraansa mukavaan nojatuoliin ja asettui itse häntä vastapäätä.

"Vietetäänkö häät ennenkuin palaat takaisin Intiaan?" kysyi hän.

"Enpä luule", vastasi Grange epäröiden.

"Miksikä ei?"

"Muriel ei tahdo mennä naimisiin, ennenkuin suruvuosi on lopussa."

"Ehkä hänen suruvuotensa kestää kautta elämän?" sanoi Nick. "Oletko ajatellut sitä mahdollisuutta?"

Näissä sanoissa oli jotakin ärsyttävää, siksi vastasikin Grange kylmästi:

"Odotan mielelläni ja sen Murielkin tietää."

"Oletpa sinä vähällä tyydytetty", vastasi Nick. "Ja suonet minun huomauttaa, ettei koko maailmassa löydy ainoatakaan naista, joka olisi kiitollinen tuollaisesta kärsivällisyydestä."

Grange ei vastannut tähän. Hänen mielestään ei Nick sitä asiaa ollenkaan ymmärtänyt.

Nick huomasi hänen ilmeensä ja räjähti nauramaan.

"Sano vain, mitä aioit. Oletpa tavallaan oikeassa. Mutta ajattelehan vain, mitä vastuksia minulla oli alun pitäen. Muistatko, että minä otin tehdäkseni sen, mistä sinä kieltäydyit? Tahi oletko sinä kukaties kuvaillut asian kauniimmassa valossa itsellesi -- ja toisille?"

Nick katsahti Grangeen, mutta tämä jatkoi vain tupakoimistaan katse alas luotuna.

Äkkiä alkoi Nick puhua aivan toisessa äänilajissa. Hänen äänensä vapisi pidätetystä liikutuksesta.