Part 7

Sitten meni hän jälleen lastenkamariin. Daisy istui yhä samassa asennossa ja tohtori seisoi hänen vieressään kumartuneena lasta tarkastamaan. Muriel näki Daisyn tuijottavan tohtorin kasvoja kertoessaan, miten sairaus oli puhjennut.

Tohtori Ratcliffe kuunteli aivan rauhallisena katse kiintyneenä poikasen kasvoihin. Kun Daisy lakkasi puhumasta, kosketti tohtori hänen kättään.

"Antakaa poju minulle", pyysi hän. Muriel odotti vavisten vastausta. Mutta Daisy ei sanonut sanaakaan vastaan, vaan täytti heti tohtorin pyynnön.

"Varokaa, ettei hän taasen ala itkeä", sanoi hän vain huolestuneena.

Tohtori Ratcliffe sanoi hetkisen hiljaa katsellen pientä, elotonta ruumista. Sitten sanoi hän hyvin hiljaa ja lempeästi, mutta samalla varmalla äänellä:

"Hän ei enää milloinkaan itke."

Samassa hypähti Daisy ylös.

"Kuollutko? Minun pojuni kuollut? Rakkaimpani! Minun silmien valo! Sanokaa, ettei se ole totta."

Hän katsoi hurjin katsein tohtoria. Koko ruumista puistatti.

"Kuolemaa ei ole olemassa", sanoi tohtori hiljaa.

Siinä kaikki, mitä hän sanoi, mutta nuo sanat tunkivat suoraan Murielin sydämeen. Hän vapisi ne kuullessaan. Tuntui, kuin olisi Nick ne sanat lausunut.

Sitten näki hän tohtorin asettavan pienokaisen vuoteelle, näki tuskaisen ilmeen Daisyn kasvoilla, näki, miten äitiraukka horjui.

Samassa unohti hän kokonaan omat tunteensa ja juosten Daisyn luo kietoi kätensä hänen kaulaansa.

XXIV.

Eräs sähkösanoma.

Intian laajalla tasangolla kävi kuumuus vähitellen sietämättömäksi. Eräänä iltana istui muuan mies kuistillaan paidanhihat ylös käärittyinä. Hän huokasi tuon tuostakin, kuin kuumuuden rasittamana. Mies oli aivan nuori, hänen kasvonsa olivat vaaleahipiäiset ja sileiksiajellut. Hänen olennossaan oli jotakin intomielisen poikamaista, näytti siltä, kuin olisivat poikavuodet livahtaneet liian nopeaan hänen ohitseen. Hänen silmänsä olivat rasittuneet ja verestävät, mutta yhä jatkoi hän työtään kohottamatta katsettaan paperista.

Eivät edes takaapäin lähenevät askeleet saaneet häntä irtaumaan työstään.

"Odota hetkinen, ystäväni", sanoi hän. "Minulla on eräs tärkeä työ vielä päättämättä."

Lampunvalo osui tulijan kasvoihin. Ne olivat keltaiset ja kurttuiset, silmät kiiluivat omituisesti. Hänen yllään oli valkea liinapuku, toinen hiha riippui tyhjänä. Hetkisen seisoi hän liikkumatta ovella. Sitten astui hän lähemmä pöytää.

"Älä lainkaan välitä minusta. Tee vain työsi valmiiksi", sanoi tulija.

Sitten seisoi hän taasen hiljaa tarkastaen papereiden yli kumartunutta miestä. Samassa kun käsi kohoutui paperilta, kysyi hän:

"Joko olet lopettanut?"

Pöydän ääressä istuva mies suoristihe itseään. Sitten hypähti hän äkkiä ylös.

"Missähän ajatukseni oikein ovat kun annan sinun seistä, Nick? Istuhan! Niin, tämänpäiväinen työni on jo lopussa."

"Sinusta kai vähitellen tulee rikas mies ja sitten asetut rauhaan Daisyn ja poikasi luo. Oletpa sinä vasta onnen myyrä, Will", sanoi Nick.

"Niinkö luulet?" kysyi Will kumartuen jälleen työnsä ääreen. Ääni kuulosti epäröivältä.

Nick katsoi häneen ja löi sitten oikealla kädellään pöytään.

"Pois työ", komensi hän. "Sinä teet itsesi sairaaksi tuolla ahkeroimisellasi. Heitähän työ nyt hetkiseksi mielestäsi ja polta kanssani savuke tässä jutellessamme. Minä tuon Daisyn luoksesi ensi talveksi. Saatpas nähdä."

Will kääntyi häneen päin.

"Jospa sen voisit tehdä."

"Voisin?" toisti Nick... "Lyömmekö vetoa siitä, että sen teen?"

Mutta Will pudisti päätään omituisesti hymyillen.

"Emme. Mutta poltahan nyt savukkeitasi, muuten alkavat ilkeät hermokipusi jälleen. Olit sangen ystävällinen, kun tulit minua tervehtimään, vaikka et oikeastaan terveytesi puolesta olisi saanut sitä tehdä."

Nick nauroi kovaäänisesti.

"Ethän vain kuvittele, että tein sen sinun tähtesi?" sanoi hän. "En voinut matkustaa yhtä mittaa rannikolle asti, ymmärrätkö? Siksi poikkesin tänne."

"Omituisen lepopaikanpa valitsit", sanoi Will.

"Tuumin, että pari päivää sinun seurassasi saisi minut taasen hyvälle tuulelle", vastasi Nick kevyesti pujottaen kätensä ystävänsä kainaloon. "Vai kuulostaako sekin omituiselta."

Will nauroi.

"Voit ainakin sanoa Daisylle, että teen työtä kuin orja hänen ja pojan hyväksi", sanoi hän. "Pahinta on, että poika on niin heikko, kirjoittaa Daisy."

"Miten usein saat häneltä tietoja?" kysyi Nick.

"Viimeinen kirje tuli noin kolme viikkoa sitten. Silloin olivat he kaikki terveitä, mutta hän kirjoitti vain lyhyesti, sillä Grange oli siellä. Hän asuu siellä, näetkös."

"Miten kauan on Grange ollut siellä?"

"En tiedä. Jo kotvan aikaa, luulen. Hän ja Daisy ovat lapsuuden ystäviä, kuten tiedät. Luulen heidän olleen rakastuneita toisiinsa, kun olivat aivan nuoria. Mutta perhe oli heidän avioliittoaan vastaan siksi, että he olivat serkkuja. Mutta hyviä ystäviä ovat he edelleen. Minun mielestäni on Grange aina ollut kunnon mies."

"Minusta hän on liian lempeäluontoinen. Hän on aivan kuin kaunis vene vailla peräsintä. Hieno käytöstapa, mutta lujuutta puuttuu."

Hän heittäytyi pitkälleen vanhalle leposohvalle Willin makuuhuoneessa.

Will antoi hänelle savukkeen.

"Miten monta pitkää yötä olenkaan tuolla sohvalla viettänyt", huoahti Will.

"Viime syksynäkö?"

"Niin, se oli tosiaan helvetin kidutusta", vastasi hän todenmukaisesti. "Tulin tänne sitten kun Daisy oli lähtenyt Simlasta. Minun oli tehtävä työtä kaksin verroin, kun Daisyn täytyi oleskella kotona. No niin, menihän se sentään ja menee vieläkin. Mutta Daisy ei mitenkään voi oleskella täällä kuin neljä kuukautta vuodessa. Ja poika..."

"Sinä et tule elämään täällä koko ikääsi", sanoi Nick. "Sinä olet edistysihminen, ystäväni. Mutta katsoppas, tuolla kuistilla seisoo palveliasi. Meneppäs kysymään, mitä asiaa hänellä on."

Will meni kuistille ja Nick näki palvelijan ojentavan hänelle jotakin pienellä tarjottimella. Sitten katosi Will näkyvistä mennen luultavasti pöydän ääreen, jolla lamppu oli. Oli aivan hiljaista, sakaalin ulvonta vain kuului jostakin kaukaa.

Nick kuuli paperin rapinaa ja sitten oli kaikki taasen hiljaa. Lopulta hermostui hän ja huusi:

"Mitä teet siellä, Will? Miksi et tule tänne juttelemaan?"

Kun ei vastausta kuulunut, meni Nick kuistille.

Pöydän ääressä oli Will polvillaan pää käsiin nojaten. Koko hänen olentonsa ilmasi syvää toivottomuutta. Hän oli aivan hiljaa, olkapäät vain nytkähtelivät. Toisessa kädessä piti hän rypistynyttä paperia.

Nick kumartui hänen puoleensa.

"Mikä sinua vaivaa, vanha ystäväni? Oletko saanut huonoja uutisia?"

Will säpsähti ja tuskan parahdus tunkeusi hänen huuliltaan. Kasvot olivat kalpeat ja surun uurtamat.

"Sain sähkösanoman. Minun... meidän pieni poikamme kuoli viime yönä."

Nick ei vastannut kotvaan aikaan. Hän otti sähkösanoman Willin kädestä ja pani sen taskuunsa sitä katsomatta. Sitten tarttui hän Willin käsivarteen ja nosti hänet ylös.

"Tule sisälle", sanoi hän.

Will seurasi häntä horjuvin askelin ja vaipui istumaan tuolille. Nick'in sekottaessa hänelle vahvan viskyseoksen huudahti Will hurjasti:

"Hän on mennyttä minulta. Poika oli ainoa yhdysside välillämme. Hän ei ole milloinkaan rahtuakaan välittänyt minusta. Olen aina tietänyt, ettei hän olisi jäänyt luokseni, ellei meillä olisi ollut tuota lasta. Ja nyt... nyt..."

"Hiljaa", sanoi Nick. "Juohan tämä, ole hyvä."

Will tyhjensi lasin ja kätki taasen kasvot käsiinsä.

"Sinä et tiedä", sanoi hän puoleksi tukahtuneella äänellä, "miltä tuntuu tietoisuus siitä, että siltä ainoalta jota koko sielustaan rakastaa, saa vain välinpitämättömyyttä osakseen."

Nick ei vastannut, mutta hänen huulensa vapisivat hieman.

"Elä antaudu epätoivoon ystäväni", sanoi hän. "Sinun luoksesi hän varmaankin tulee apua etsimään."

"En sitä usko", vastasi Will syvään huoaten. "Hän ei tule enää milloinkaan minun luokseni, sen tiedän."

"Älä ole noin lapsekas. Tietysti hän tulee. Jos sinä sitä toivot, niin hän tulee."

Will pudisti päätään. Hetken perästä tarttui hän Nick'in käteen.

"Tiedätkö", sanoi hän hiljaa, "olen toisinaan ikävöinyt häntä niin äärettömästi, että olen rukoillut Jumalaa tuomaan hänet luokseni."

Hän katsoi ystävänsä silmiin tehdessään tämän tunnustuksen. Ehkä odotti hän näkevänsä ivallisen hymyn Nick'in kasvoilla, mutta sitä ei tullutkaan.

Nick istuutui pöydän reunalle ja lyöden Williä olalle huudahti hän tarmokkaasti:

"Ei se auta, että rukoilet vain toisinaan, ymmärrätkö? Täytyy kestää, ei saa milloinkaan väsyä, vaikka mitä tapahtuisi. Jos into laimenee, kadottaa tarmonsakin. Kun rukoilee lakkaamatta, niin, vaikkapa ilman uskoakin, niin saa kun saakin vihdoin sen, jota rukoilee. Sen täytyy tapahtua. Ihmiset sanovat, että Jumala ei joskus kuule rukoustamme siksi, ettei sen täyttäminen olisi meille hyväksi. Tuo on vain mitätöntä puhetta. Sen, jota toivoo koko sielustaan, sen täytyy tapahtua siksi, että se on muodostunut meille ainoaksi mahdollisuudeksemme. Siksi täytyy vain pysyä lujana, vaikkakin pitäisi taistelua toivottomana. Emme saa antaa perään, ennenkuin olemme saaneet, mitä haluamme."

Hän hypähti seisomaan ja osoittaen itseään jatkoi voitonvarmalla äänellä:

"Minä kestän kaiken. Ja Jumala tietää, etten suo hänelle hetkenkään rauhaa, ennenkuin hän on kuullut rukoukseni."

Hän meni toiseen päähän huonetta ja seisoi siellä hetkisen. Hänen tullessaan takaisin, katsoi Will häneen niin ihmeissään, kuin olisivat he nähneet toisensa ensi kerran.

"Niin, katso vain minua", sanoi Nick. "Minä en näytä sellaiselta, jolla on tunteet. Se riippua minun ulkomuodostani, näetkös. Mutta minkäpä sille mahtaa, että on aivan egyptiläisen muumion näköinen. Onpa minua kerran epäilty itse paholaiseksikin."

Hän puhui puoleksi leikillisesti, puoleksi surullisesti, meni sitten akkunan ääreen ja jäi siihen.

XXV.

Tulevaisuustuumia.

Mitään uupumistilaa ei voida verrata siihen, joka seuraa kiihkeätä surun ja tuskan purkausta.

Daisy loikoi huoneessaan, jonka akkunat olivat säleuutimien peitossa. Kun nyt jännitys oli ohi, tuntui hänestä itse suruakin katkerammalta se, ettei hänellä enää ollut ketään, jota vaalia ja hoitaa. Se lamaannutti hänet kokonaan.

Ensi päivinä lapsen kuoleman jälkeen ei hän nähnyt muuta kuin tohtori Ratcliffen ja Murielin. Jim Ratcliffe oli suuresti huolissaan hänen tilastaan.

Aluksi ei hän tietänyt, voisiko luottaa Murieliin, mutta siitä sai hän piankin varmuuden. Unohtaen kokonaan itsensä tuo nuori tyttö osoitti suurta uhrautuvaisuutta ja itsensä hillitsemistä. Vapaaehtoisesti asettautui hän Daisyn vuoteen ääreen ja oli tohtorille yhtä suureksi avuksi, kuin varsinainen sairaanhoitajatar.

Daisy ei puhunut paljon, mutta hän tunsi kuin lohtua Murielin läsnäolosta ja siten heidän ystävyytensä yhä lujittuivat.

Muriel tapasi harvoin Blaken, vaikka tämä melkein aina oli lähettyvillä. Blake käyskeli talon ympäristössä tai puutarhassa lakkaamatta poltellen savukkeitaan. Joka kerran tavatessaan Murielin kysyi hän, eikö hänelle olisi mitään tehtävää ja jottei hän tuntisi itseään vallan tarpeettomaksi, keksi Muriel hänelle tehtäviä. Itse hän ei moneen päivään astunut askeltakaan puutarhan ulkopuolelle.

Kolmisen viikkoa poikasen kuoleman jälkeen kuuli Daisy Blaken askeleet akkunan alta.

"Kuka nyt pitää huolta Blakesta?" kysyi hän.

Muriel katsahti puutarhaan.

"Hän kyllä itse pitää huolen itsestään", sanoi hän.

Daisy huokasi raskaasti.

"Sinä et saa alituisesti olla minun luonani", sanoi hän. "Olen ollut niin itsekäs. Mene hänen luokseen Muriel, sillä hän on varmaankin ikävissään. On parempi teille kummallekin, että olette enemmän toistenne seurassa. Minäkin koetan tulla ulos huomenna, jos tohtori sen sallii. Tänäänhän on hockey-päivä, eikö olekin? Mene Blaken kanssa hockey-kentälle."

Muriel katsoi parhaaksi tehdä kuten hän pyysi ja meni sentähden Blaken luo. Heillä kummallakaan ei ollut halua hockeytä pelaamaan, mutta he kävelivät sen sijaan puutarhassa.

Kun he juuri olivat sisälle menossa tuli postintuoja tuoden kummallekin kirjeen. Kirjeet olivat sir Reginaldilta ja toinen lady Bassetilta.

Edellinen kirjotti lyhyesti mutta ystävällisesti Grangelle antaen suostumuksensa kihlaukseen. Hän lähetti terveisiä Murielille, toivoi hänen tulevan onnelliseksi ja kutsui hänen syksyllä heidän luokseen Intiaan viettämään siellä häitään.

Grange kietoi kätensä morsiamensa vyötäisille kirjettä lukiessaan, mutta Muriel vetäytyi pelästyneenä pois. Grange katsahti häneen kysyvästi ja huomasi Murielin käyneen aivan kalpeeksi.

"Miten on laitasi?" kysyi hän. "Onko mielestäsi liian aikaista ajatella häitä."

"Niin, en ole ajatellut sitä, Blake", sanoi Muriel onnettoman näköisenä. "En tahdo vielä mennä naimisiin. Emmekö voisi olla vielä jonkun aikaa kihloissa? Vai oletko sinä toista mieltä?"

Blake katsoi häneen kummissaan, mutta ei näkynyt panneen pahakseen hänen puhettaan.

"En suinkaan. Saat itse määrätä. En millään ehdolla tahdo kiirehtiä sinua."

Muriel hymyili kiitollisena Blaken suudellessa häntä otsalle kuten lasta.

Vastenmielisesti avasi Muriel sitten lady Bassetin kirjeen.

Luettuaan muutaman rivin katsahti hän vaistomaisesti taakseen. Hänestä tuntui, kun olisi Nick seisonut hänen takanaan. Hän oli niin selvästi näkevinään Nick'in kasvot ja niissä oli juuri tuo sama ilme, jota hän aina oli pelännyt ja joka hänestä oli niin käsittämätön, niin ivallinen ja uhmaava. Mutta hänen läheisyydessään olikin ainoastaan Blake ja hän miltei häpesi itseään.

Lady Bassetin kirje oli varsin ystävälliseen sävyyn kirjotettu, mutta ei kuitenkaan okaita vailla. Hän sanoi toivovansa Murielin, sekä itsensä että kapteeni Grangen tähden, olevan tällä kertaa varman tunteistaan. Oli ikävää, ettei hän ollut tilaisuudessa tulemaan Englantiin auttaakseen Murielia kapion ostossa, mutta hän pyysi Murielin kääntymään hänen sisarensa, mrs Langdalen puoleen, joka asui Lontoossa ja joka varmaankin mielellään tarjoisi hänelle apuansa. Mitä paluumatkaan tulee, toivoi lady Basset Murielin saavan matkustaa jonkun perheen mukana, joka syksyllä aikoi Intiaan. Daisya ei mainittu koko kirjeessä, vasta viime rivissä lausui lady Basset lyhyen toivomuksen, että mrs Musgraven terveydentila olisi parantunut ilmaston vaihdon kautta.

"Hän ei pidä Daisysta, en tiedä miksi", sanoi Muriel hetken perästä.

Grange oli vaiti. Hän ei näyttänyt kuulleenkaan Murielin sanoja. Hänen koko huomionsa oli kiintynyt erääseen varjoon yläkerran akkunassa.

XXVI.

Heikkona hetkenä.

Seuraavana päivänä kehotti Daisy taasen Murielia menemään hockey-kentälle Blaken kanssa.

Mutta Murielin kertoessa tämän Blakelle selitti tämä, ettei hänellä ollut siihen vähääkään halua.

Hiukan myöhemmin meni Muriel ulos puutarhasta Blaken jäädessä sinne.

Äkkiä kuuli Blake akkunaa avattavan ja katsahti ylös. Avoimen akkunan luona seisoi Daisy häntä katsellen.

"Saanko tulla hetkeksi luoksesi?"

"Saat, mutta sitten täytyykin sinun olla oikein tyyni", sanoi Daisy. "Olen niin väsynyt, näetkös. Et saa puhua mitään sellaista, joka minua rasittaisi."

Blaken astuessa sisälle huoneeseen istui Daisy selin oveen. Blake näki hänen käsiensä vapisevan, mutta ei ollut sitä huomaavinaan.

"Etkö luule, että olisi hyvä, jos muuttaisit pois täältä?"

"Enpä tiedä", vastasi Daisy. "Jim sanoo niin. Hän tahtoo, että menisin Brethaveen. Mutta minä en usko siitä olevan mitään hyötyä. En ole koskaan pitänyt merestä."

"Nick Batcliffen maatilahan on juuri Brethavessa, eikö totta?"

"Niin on. Maatilan nimi on Redlands. Olen ollut siellä kerran Willin kanssa, siellä on hyvin kaunista. Asuinrakennus on korkealla kukkulalla, josta on mitä kaunein näköala. Ikävä vain, ettei Nick'illa ole mitään iloa tästä kauneudesta, hän kun ei mene naimisiin, eikä siis asetu sinne asumaan."

Grange näytti epäröivältä.

"Se ei ole minun syyni", sanoi hän lyhyesti.

"Eipä niinkään, tiedän sen", vastasi Daisy yrittäen nauraa entiseen tapaansa. "Ei mikään ole eikä ole koskaan ollut sinun syysi, rakas Blake. Sinulla vain on väliin niin huono onni."

Blake rypisti hieman otsaansa, mutta ei vastannut.

Daisy ei milloinkaan häntä imarrellut. Muiden naisten mielestä oli hän muhkea ritari, mutta Daisy tunsi hänet perinpohjin monine heikkouksineen, joista hän kuitenkin tavallaan pitikin?

"Minun täytyisi kirjottaa Willille", sanoi Daisy hetken hiljaisuuden jälkeen. "En ole kirjottanut hänelle sittenkun... sittenkun... Pyysin Murielin tekemään sen. Mutta Will kirjottaa joka kerta, kun postilaiva sieltä lähtee. Jospa hän sentään ei sitä tekisi!"

Grange nauroi ja meni akkunan luo.

"Milloin aiot matkustaa hänen luokseen?" kysyi hän.

"En tiedä", vastasi Daisy hermostuneesti. "Mitäpä minun hyödyttää matkustaa sinne, kun en kuitenkaan voi oleskella siellä pitemmälti kuin neljä kuukautta vuodessa. Muutoin..."

Hänen kalpeat kasvonsa värähtelivät ja hän kääntyi poispäin.

Sitten jatkoi hän vapisevalla äänellä:

"Muutoin en voisikaan kestää siellä oleskelua. En ole vielä kyllin vahva. Ja sitä hän ei ymmärtäisi, poika parka. Suoraan sanoen luulen, että hänellekin olisi parempi, etten nyt menisi hänen luokseen."

Blake katsahti häneen ja heidän katseensa yhtyivät. Daisyn silmissä oli jotakin, jota Blake ei saattanut olla huomaamatta. Karahtaen punaiseksi kääntyi Daisy selin häneen, mutta se oli jo myöhäistä. Blake oli hänen katseestaan lukevinaan salaisuuden, jota Daisy vuosikausia oli salannut kaikilta.

Samassa heittäytyi Blake polvilleen hänen eteensä ja kietoen kätensä hänen ympärilleen syleili häntä kiihkeästi.

"Daisy!" kuiskasi hän murtunein äänin. "Daisy!"

Ja syvään huoaten kumartui Daisy hänen puoleensa.

XXVII.

Hockeykentällä.

Ilosta säteillen toivoitti Olga Ratcliffe Murielin tervetulleeksi hockeykentälle, mutta tyttösen raikas ilo ei voinut poistaa Murielin alakuloisuutta, johon oli suurimmaksi osaksi syynä viimeaikainen alituinen sairasvuoteen ääressä oleskeleminen. Mutta mitä pitemmälle peli edistyi, sitä enemmän unohti hän itsensä ja omat surunsa. Keväinen ilma virkisti häntä ja kun he hetkisen kestäneen sadekuuron perästä taasen jatkoivat peliään, oli hänen silmiensä suruinen ilme jo kokonaan kadonnut. Terveys ja ilo loisti hänen kasvoiltaan tehden ne sangen viehkeäksi.

Pelin loppuessa hulmusivat Murielin hiukset vapaina tuulessa, posket hohtivat punaisina ja hänen vallaton naurunsa kajahteli tuon tuostakin.

Yht'äkkiä kuului tieltä auton jyrinä. Kaikki katsahtivat sinnepäin. Olgalta pääsi ihastuksen huudahdus ja hän juoksi uskomattoman nopeasti kentän yli veräjää kohti.

Muriel katsoi ihmeissään hänen peräänsä, mutta samassa tunsi hän verensä jähmettyvän. Kaikki kävi yht'äkkiä niin pimeäksi hänen ympärillään ja hänestä tuntui, kuin olisi joku kuristanut häntä kurkusta.

Tuttu olento, ei varsin pitkä eikä komea, mutta suora ja notkea kuin miekan terä, syöksähti autosta ja hyppäsi veräjän yli, kiertäen samassa toisen kätensä Olgan vyötäisille.

Muriel tuijotti yhä häneen ja huudahti sitten hiljaa. Miehen toinen takinhiha riippui tyhjänä sivulla.

Miehen ääni kuului selvään kentän poikki.

"Hyvää päivää, pienokaiseni, hyvää päivää. Enhän vain häiritse sinua? Olen täällä vierailulla."

Olgan vastausta ei Muriel kuullut. Tyttönen riippui sankarinsa kaulassa painaen päänsä hänen rintaansa vasten. Murielista näytti, kuin olisi tyttö itkenyt, mutta miehen omituinen, karehtiva nauru kuului ylt'ympäri.

"Milloinko? Eilen tietenkin. Josko nukuin kaupungissa viime yönä? Enpä niinkään. Se ei ollut tarkotukseni. Aioin tulla hiljaa kuin varas yöllä. Mutta katsoppas, eikö tuo olekin Muriel?"

Hän riistäytyi irti Olgan syleilystä ja astui suoraan Murielin luokse.

Hetkisen perästä seisoivat he vastatusten.

Muriel tuijotti häneen herkeämättä. Jääkylmät väreet kulkivat pitkin hänen ruumistaan. Hän oli kyllä tietänyt Nick Ratcliffen tulevan ja oli jo viikkokausia tyynesti koettanut tottua tuohon ajatukseen. Mutta nyt oli hänen rauhansa ja tyyneytensä tipotiessään.

"Suvaitseeko teidän armonne muistaa vähäisintä ja nöyrintä palvelijaansa?" kysyi Nick kumartaen ja laskien kätensä sydämelleen.

Hänen leikillinen äänensä palautti Murielin jälleen tietoisuuteen. Hän koetti hymyillä ja onnistuikin siinä kutakuinkin. Helpotuksen huokaus pääsi häneltä muistaessaan, ettei tuolla miehellä enää ollut häneen minkäänlaista määräämisvaltaa. Se kuului jo kaukaiseen menneisyyteen.

Muriel ojensi kätensä tervehtiäkseen.

"Kyllä muistan teidät", sanoi hän kylmän kohteliaasti. "On ikävää, että olette ollut sairaana. Joko olette parantunut?"

Nick naurahti lyhyeen ja tarttuen hänen käteensä tarkasti häntä omituiseen tapaansa.

"Oikein paljon kiitoksia", sanoi Nick. "Kuten kenties jo olette huomannut, on minusta jälellä hieman vähemmän kun ennen, mutta kukaties se teidän mielestänne on vain edukseni."

Muriel tunsi, ettei Nick kaivannut hänen säännönmukaista osanottavaisuuttaan.

"Surkuttelen teitä", sanoi hän lyhyesti.

Nick nauroi ääneen.

"Sen kyllä uskon, että niin teette. Mutta, Olga lapsukaiseni; mitä oletkaan ajatellut, kun olet kasvaa hujauttanut noin pitkäksi minun poissaollessani? Ennen olit jo kyllin pitkä, mutta nyt olet jo minua pitempi."

"Enpä olekaan, Nick", väitti Olga vakuuttavasti: "Enkä koskaan tulekaan."

Hän kietoi taasen hymyillen kätensä Nick'in kaulaan, mutta silmät olivat aivan kyyneleiset.

Nick suuteli häntä.

"No, etkö aiokaan esittää minua ystävillesi?" kysyi hän.

"Esittäminen on aivan turhaa", sanoi Olga painautuen lähemmä Nick'ia. "Kaikkihan tuntevat kapteeni Ratcliffen, joka oli mukana Waran piirityksessä. Nick, miksi et sinä saanut Viktoria-ristiä, kuten kapteeni Orange?"

"Minä en sitä ansainnut", vastasi tämä. "Katsoppas, minä kunnostauduin vain pakenemalla. No nytpä saamme taasen hieman sadetta. Juokseppas sanomaan auton kuljettajalle, että ajaa kotia. Pääset mukaan, jos tahdot, ja saat ottaa kaikki ystäväsikin. Siinä on kyllin tilaa teille kaikille. Minä ja neiti Roscoe menemme täältä puutarhan poikki."

Muriel näki parhaaksi suostua tähän ehdotukseen, vaikka hänestä tuntuikin sangen vastenmieliseltä jäädä kahdenkesken Nick'in kanssa. Mutta matka oli sentään verrattain lyhyt.

Nick käveli hänen vierellään kevyin, joustavin askelin.

"Olipa tosiaankin hauskaa nähdä teidän pelaavan", alotti Nick.

"En tiennyt, että te olitte katselijana", vastasi Muriel jäykästi.

"Ettepä niinkään, sen kyllä näin", sanoi Nick nauraen. "Tahdotteko kuulla, mitä silloin ajattelin?"

Muriel oli vaiti ja Nick jatkoi hymyillen:

"Tahdotte tietenkin. Niin, sanoin itsekseni: Rukous numero yksi on kuultu. Ja sitten pyyhin sen pois listaltani ja kiitin Jumalaa rukoukseni täyttymisestä."

Muriel ei käsittänyt hänen puhettaan.

"En ymmärrä, mitä tarkotatte", sanoi hän.

"Selitän sen teille lähemmin", sanoi Nick tyynesti. "Toivoin teidän tulevan nuoreksi jälleen ja toivoni on siis täyttynyt, kuten juuri näin."

Muriel tuijotti eteensä. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset.

Hänen sydäntään kouristi muistaessaan erästä hetkeä kauan, kauan sitten, jolloin hän oli maannut Nick'in sylissä sairaana ja avuttomana ja kuullut Nick'in kiihkeästi rukoilevan jotakin aivan toista, jota hän sitten oli oppinut koko sielustaan pelkäämään.

Muriel kiirehti käyntiään. Sade valui jo virtana.

Heidän saapuessaan puutarhaportille kohotti hän kättään avatakseen veräjän.

Samassa tarttui Nick hänen käteensä, nopeasti kuin petolintu saaliiseensa.

"Kuka on antanut teille tuon?" kysyi hän.

Hän tarkasti jalokivisormusta Murielin sormessa. Muriel ei nähnyt hänen silmiään, sillä silmäluomet räpyttelivät lakkaamatta, mutta Nick piti yhä hänen kättään omassaan ja ääni kuulosti uhkaavalta.

Murielin sydän löi hetkisen niin kiivaasti, että hänen oli mahdoton vastata. Vihdoin sanoi hän hiljaa:

"Blake antoi sen minulle. Blake Grange."

"Vai niin", vastasi Nick vitkaan. "Ja minkä tähden?"

Hänen silmänsä paloivat kuin tulenliekit katsoessaan tyttöön. Mutta Muriel tunsi sentään olevansa turvassa, Nick oli kuin kotka, joka ei enää ylettynyt häneen.

"Me olemme kihloissa", sanoi hän tyynesti.

Nick oli hetkisen aivan hiljaa. Jokin ääni Murielin sisimmässä sanoi hänelle, että hän noilla sanoillaan oli työntänyt tikarin Nick'in rintaan.

Yht'äkkiä päästi hän tytön käden irti ja hänen kasvoilleen palasi entinen leikkisä ja omituinen ilme.