Part 6

Hän säpsähti äkkiä, kuin Blake tarttui hänen käteensä ja puhui hänelle hiljaisella, ystävällisellä äänellään.

"Älkää murehtiko noin katkerasti", sanoi hän. "Teillähän on ystäviä. Minä kyllä tiedän, miltä teistä tuntuu, sillä minullakin on ollut suuri suruni. Mutta se haihtuu vähitellen. Suokaa minun olla ystävänne. Toivon niin hartaasti sitä."

"Kiitos", vastasi Muriel hiljaa.

"Olin niin pahoillani, kun en minä saanut viedä teitä pois Warasta", sanoi Blake huomaamatta lainkaan, miten paljon parempi olisi ollut, ettei hän olisi jatkanut tuota puheenaihetta. "Minä olisin saanut sen tehdä, mutta minä... minulla ei ollut kyllin tarmoa luvatakseni tehdä niin, kuten vaadittiin."

"En ymmärrä teitä", vastasi Muriel ihmeissään. "Minä en ole koskaan voinut käsittää, miksi juuri Nick valittiin suojelijakseni, sillä olisin paljon mieluummin tahtonut teidät."

"Se olikin minulta sangen pahasti. Olen usein soimannut itseäni sen johdosta. Mutta Nick on minua kylmäverisempi, hän ei koskaan joudu pois suunniltaan. Sitäpaitsi on hänessä jotakin häikäilemätöntä, jota minulta kokonaan puuttuu."

Hän hymyili, kuin olisi hän soimannut itseään sen johdosta.

"En ymmärrä, mitä tarkotatte", vastasi taasen Muriel.

"Sitä on vaikea selittää", sanoi Blake empien. "Katsokaahan, sen, joka otti teidät pelastaakseen, täytyi olla valmis kaikkeen. Tiedättehän, millaisia petoja alkuasukkaat useimmiten ovat. Isänne tahtoi saada vakuuden siitä, että te ette joutuisi heidän käsiinsä. Ei siis ollut kysymyksessä ainoastaan teidän puolestanne taisteleminen, ymmärrättekö? Sen olisimme jokainen tehneet viime veripisaraamme, mutta isänne täytyi vaatia meiltä vielä enemmän. Ja Ratcliffe oli ainoa, joka tahtoi tehdä sen lupauksen. Hän on niin omituinen ihminen. Kenraali Roscoe valitsi hänet teidän suojelijaksenne sen tähden, että hän tiesi voivansa luottaa Nick'in kylmäverisyyteen."

Muriel tuijotti häneen herkeämättä.

"Tarkotatteko, että minut olisi ammuttu?" kysyi hän vihdoin.

Blake nyökäytti päätään.

"Isänne katsoi sen välttämättömäksi ja me muut myöskin. Mutta Marshall ja minä emme voineet ottaa sitä tehdäksemme. Nick yksin siihen suostui."

"Nick yksin", toisti Muriel hitaasti. "Minusta tuntuu väliin siltä, kuin olisi Nick oikea paholainen."

Hän käänsihe selin Blakeen. Tässä oli siis tuon arvotuksen selitys ja syy, jonka perusteella hänen isänsä oli valinnut juuri Nick'in. Nyt ymmärsi hän kaikki.

Samassa tuli Daisy takaisin. Laskien kätensä hyväillen Blaken olkapäille sanoi hän hiljaa:

"Tulehan katsomaan pienokaistani, Blake. Hän nukkuu parhaillaan aivan sikeästi."

Blake nousi ylös.

"Mielelläni", sanoi hän. "Tiedän pitäväni hänestä, koska hän on sinun poikasi."

Heidän mentyään huomasi Muriel Daisyn pudottaneen miehensä kirjeen lattialle. Hän otti sen ylös ja näki kirjeen olevan vielä avaamatta.

Omituisesti hymyillen laski hän sen pöydälle.

"Voittaneekohan rakkaus sittenkään kaiken?" ajatteli hän itsekseen.

Sillä rakkautta näkyi olevan varsin monenlaista.

XIX.

Olga Ratcliffe.

"Hyvin osattu! Mainiosti, Muriel!", huudahti ilakoiden tohtorin reipas, neljäntoistavuotias tytär Olga hockeykentällä.

"Olen niin iloinen", jatkoi hän. "Toivoin niin hartaasti sinun osuvan maaliin."

Olga Ratcliffe oli vilkas ja älykäs sinisilmäinen tyttönen, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta. Ensi kerran hänet nähdessään tuntui hän Murielista vastenmieliseltä, sillä niin suuressa määrin muistutti tyttönen sitä miestä, jonka Muriel tahtoi kokonaan unohtaa. Mutta kun he sitten lähemmin tutustuivat toisiinsa, katosi vastenmielisyys. Olga omasi taidon päästä niiden suosioon, joihin hän kiintyi ja Muriel oli hänen varsinainen lemmikkinsä, vaikka muiden oli vaikea ymmärtää mikä tuossa vakavassa, hiljaisessa tytössä herätti vilkkaan tyttösen mielenkiintoa. Muriel, jolla ei ollut sukulaisia eikä ystäviäkään, Daisy Musgravea lukuunottamatta, ei voinut ajan pitkään vastustaa Olgan ystävällisyyttä ja nyttemmin tapasivat he toisensa useasti.

Muriel oli kovasti pelännyt, että tohtori Ratcliffe ja hänen perheensä tietäisivät hänen olleen kihloissa Nick'in kanssa, mutta hänen pelkonsa haihtui vähitellen, kun he eivät koskaan sanallakaan maininneet hänen oleskelustaan Intiassa. Ja vähitellen heräsi hänessä toivo, että Nick tästälähin kuuluisi menneisyyteen, ja että se juopa, joka nyt heitä erotti, olisi niin syvä, että se ainiaaksi heidät erottaisi.

Mutta kuitenkin oli hänen sisimmässään jotakin, joka pakotti hänet ottamaan selvää Nick'in kohtalosta. Kapteeni Grangen ilmotus teki hänet rauhattomaksi, vaikka hän kuinka koetti olla siitä välittämättä.

Hän tuumi itsekseen, voisikohan Olgalta saada jotakin tietää ja kun sen päivän hockey-peli oli lopetettu ja Muriel seurasi Olgaa hänen kotiinsa teelle, koetti hän johtaa puheen Nick Ratcliffeen.

Se kävikin odottamattoman helposti. Olga aivan säteili ilosta, kun Nick'in nimi mainittiin.

"Oi, tunnetko Nick'in? Eikö hän olekin ihastuttava. Minulla on hänen valokuvansa, se täytyy minun välttämättä näyttää sinulle. Pidätkö sinäkin hänestä? Hän on ollut sairas. Isä oli niin vihainen hänelle, kun hän ei tahtonut tulla kotiin parantumaan. Hän olisi aivan hyvin voinut matkustaa kotiin sairastodistuksella, mutta hän ei tahtonut. Mutta on sentään paljon mahdollista, että hän vielä tulee, sanoo isä. Ehkä hänen täytyy tulla. Se riippuu siitä, miten haavan käsivarressa käy. Isä tahtoo, että hän jättäisi armeijan ja asettuisi asumaan maatilalleen. Nick'illa on suuri maatila noin kahdentoista peninkulman päässä täältä, sen sai hän eräältä tädiltään. Isän mielestä pitäisi tilanomistajan asua tilallaan, jos hänellä suinkin on siihen varaa. Ja Nick voisi päästä parlamenttiin, jos vaan tahtoisi, sillä hän on lahjakas ja rikas. Mutta siitä ei kannata puhua, sillä siihen hänellä ei kuitenkaan ole halua."

Olga kietoi kätensä Murielin vyötäisille ja sanoi hyväilevällä äänellä:

"Olen niin iloinen, että sinäkin pidät Nick'ista. En tiedä ketään, josta minä enemmän pitäisin. Hän kirjottaa hirveän pitkiä kirjeitä minulle, mutta niitä en koskaan näytä kenellekään, eikä hänkään näytä minun kirjeitäni. Kunhan olemme juoneet teetä, haen tuon valokuvan."

XX.

Eräs uutinen.

"Olen tuumannut kysyä", sanoi Grange hieman arkaillen, "haluaisitteko te ratsastella kanssani sen ajan, jonka vielä viivyn täällä?"

"Minäkö?" kysyi Muriel luoden katseensa häneen.

He olivat parhaillaan paluumatkalla kirkosta ja kumpikin oli kulkenut ajatuksissaan kotvan aikaa.

"Daisylta on urheilu tällä haavaa kielletty", selitti Orange, "mutta ajattelin, että te mahdollisesti..."

"Sangen kernaasti", vastasi Muriel. "En ole ratsastanut sitten kun Simlassa. Yksin ratsastaminen ei juuri ole hauskaa."

Muriel tunsi yhä paremmin viihtyvänsä Blake Grangen seurassa. Daisy oli vielä jokseenkin heikko terveydeltään, siksi jäivät Blake ja Muriel usein kahdenkesken ja pian heistä tulikin hyvät ystävät.

Muriel ihaili suuresti kapteeni Grangea ja huomasi ilokseen tämänkin viihtyvän hänen seurassaan. Tämä ystävyys levitti kuin päivänpaistetta hänen harmaaseen yksitoikkoiseen elämäänsä. Surun ja muistojen raskas taakkakin alkoi tuntua kevyemmältä. Olipa hetkiä jolloin hän saattoi kokonaan unohtaa menneisyyden kauhut.

Grange ja Muriel ratsastivat nyt joka päivä yhdessä ja nämä ratsastusmatkat olivat tytön ainaisena ilon aiheena. Kevät teki tuloaan ja tämäkin siten osaltaan vaikutti häneen elähyttävästi ja virkistävästi. Toisinaan näytti hän jo varsin iloiselta ja onnelliselta, eikä tohtori Ratcliffe enää tyytymättömänä rypistänyt tuuheita kulmakarvojaan hänet tavatessaan.

Sekä Muriel että Grange olivat liittyneet Olgan hockeyklubiin. Blake Grange, jolla oli erinomaisen kaunis ja koulutettu ääni, lauloi usein Daisylle, jolloin Muriel aina häntä säesti.

Täten viettivät he kolmen kesken sangen rattoisaa elämää. Päivät vierivät nopeaan. Jos Grange joskus puhui poislähdöstään, keskeytti Daisy hänet heti. Hänellähän oli lomaa aina syyskuuhun asti ja sinnehän oli vielä niin pitkälti.

Mutta sattuipa sitten jotakin, joka särki tämän pienen joukon hiljaisen onnen.

Eräänä maaliskuun iltapäivänä, kun Grange ja Muriel ratsastivat tohtori Ratcliffen asunnon ohi, juoksi Olga heitä vastaan ilosta säteilevänä ja huudahti:

"Oletteko ja kuulleet tuon suuren uutisen? Hurraa! Hurraa?"

Ratsastajat pysähtyivät.

"Isä sai kirjeen noin tunti sitten", kertoi Olga ihastuneena. "Nick tulee kotiin! Nick tulee kotiin! Etkö olekin iloinen, Muriel? En ole ollut näin onnellinen vielä milloinkaan."

Muriel ei vastannut. Jostakin syystä oli hänen hevosensa käynyt rauhattomaksi ja hän koetti kaikin tavoin sitä tyynnyttää.

Hetken epäröityään kysyi Grange:

"Miksi hän tulee kotiin? Onko hän saanut lomaa sairautensa vuoksi?"

Olga nyökäytti päätään.

"Hän ei voinut jäädä sinne kesäkuumaksi. Haava ei ole vielä parantunut. Hän ei mielellään tulisi, mutta hänen on pakko niin tehdä. Hän saapuu tänne huhtikuun loppupuolella. Minun mielestäni olisi hänen pitänyt saada Viktoria-ristin. Kapteeni Grange, minkätähden ei hänelle ole sitä annettu?"

Grange ei osannut vastata tähän kysymykseen. Hän kehotti Olgaa kysymään Nick'ilta itseltään.

Yht'äkkiä antoi Muriel ratsulleen lähtömerkin ja Grange seurasi häntä sangen huolestuneena.

Nuoren tytön kasvoilla huomasi hän saman jäykistyneen, hajamielisen ilmeen kuin heidän puhuessaan ensi kertaa Wara-linnotuksesta.

Hetken vaitiolon jälkeen alkoi Muriel puhua jostakin vähäpätöisestä asiasta, ääni kuulosti aivan rauhalliselta. Blake huomasi, että vaikka isku olikin osunut häntä arkaan kohtaan, ei hän ainakaan tahtonut sitä näyttää.

Hiljalleen ratsastaen saapuivat he siten kotiin ja erosivat portilla.

XXI.

Blaken lupaus.

Kuultuaan uutisen Blakelta tuli Daisy iloiseksi.

"Tiesin hänet niin viisaaksi, että tulisi", sanoi hän.

Kun hänen serkkunsa kysyi, mitä tuo lause tarkotti, ei hän tahtonut sitä selittää.

"Olen luvannut Murielille, että en milloinkaan puhu siitä. Hän on niin herkkä tuohon asiaan nähden."

Iltapäivällä, Daisyn mentyä lastenkamariin, meni Grange Murielin luo arkihuoneeseen. Kasvoillaan harvinaisen päättävä ilme asettui hän Murielin viereen akkunan luo. Ulkona oli aivan tyyntä ja tähdet kimaltelivat kirkkaasti taivaan laella.

Hetken perästä katsahti Muriel Grangeen.

"Menemmekö puutarhaan?" ehdotti Blake. "Täällä tuntuu niin painostavalta."

Hän toi tytölle päällysnutun ja he menivät ulos. Keväisessä ilmassa oli orvokin tuoksua.

Muriel pysähtyi veräjällä ja laski kätensä veräjäpylväälle.

"En tiennyt, että olin niin kiintynyt tähän paikkaan", sanoi hän. "Eikö olekin ihmeellistä? Olen tosiaankin ollut onnellinen täällä, vaikka en ole sitä ennen ymmärtänyt."

"Tänä iltana ette varmaankaan ole onnellinen", sanoi Blake.

Muriel ei väittänyt vastaan.

"Olen niin väsynyt", sanoi hän vain.

"Syy ei ole ainoastaan se", väitti Blake varmalla äänellä, "Muistatteko, että kerran lupasitte pitää minua ystävänänne, miss Roscoe?"

Muriel katsoi häneen ja Blake huomasi hänen olevan aivan kalpean.

"Muistan", vastasi tyttö.

"Pitäkää siis lupauksenne. Kertokaa minulle, mikä saattaa teidät onnettomaksi?"

"Ettekö sitä ymmärrä?" kysyi tyttö vitkaan.

"En. Tiedän, että Olga Ratcliffen uutinen sen vaikutti, mutta en tiedä miksi. Selittäkää siis minulle."

"Kyllä koetan. En ole koskaan voinut puhua siitä kenellekään, en edes Daisylle, sillä Daisy on hänen ystävänsä. Mutta teidän laitanne on toisin. Luulen, että te ette pidä hänestä, vai miten?"

Grange epäröi hieman.

"Niin pitkälle en tahdo mennä", sanoi hän vihdoin. "Me tulemme mainiosti toimeen toistemme kanssa, mutta emme milloinkaan ole olleet läheisiä ystäviä. Minun mielestäni on hän niin tunteeton."

"Tunteeton!" sanoi Muriel väristen. "Hän on paljon pahempi. Hän on julma, hirvittävän julma. Mutta siinäkään ei ole vielä kylliksi. Hän on niin pelottava, niin yliluonnollisen voimakas."

Grange astui askeleen lähemmä kuullessaan Murieliu pelästyneen äänensävyn.

"Luulen, että liioittelette hänen julmuuttaan ja voimaansa", sanoi hän. "Minä puolestani pidän häntä vain omituisena ihmisenä. Muistan jonkun sanoneen, että hänellä on käärmeenlumoojan silmät, ja minusta se onkin sangen kuvaavaa häneen nähden. Mutta vakuutan teille, ettei hänessä ole mitään yliluonnollista sekä ettei hänellä ole sen suurempaa valtaa teidän suhteenne, kuin minkä itse hänelle suotte."

Muriel huoahti:

"Tiesin, että te ette minua ymmärtäisi", sanoi hän. "Antaisin mitä tahansa päästäkseni häntä tapaamasta, kun hän tulee tänne. Mutta en tiedä, miten se olisi mahdollista. Hän varmaankin tulee minua tapaamaan enkä minä voi sitä estää."

Grange seisoi aivan hiljaa ja tuijotti eteensä.

Murielista tuntui kuin helpotukselta puhua yhä edelleen.

"Jospa minä kuitenkin pääsisin pois täältä! En tiedä mihin menisin. Enkä voisi nyt juuri jättää Daisyakaan."

"Miksi luulette Ratcliffen tulevan teitä tapaamaan? Onko hän luvannut tulla?"

"Ei, mutta... minä tunnen sen. Hän on niin säälimätön. Hän muistuttaa minusta kotkaa, joka syöksee saaliinsa kimppuun. Teidän mielestänne minä kai luulottelen itselleni kaikenlaisia asioita, ja voipa niin ollakin. Mutta kerran sanoi hän minulle, että minä kuulun hänelle ja ettei hän milloinkaan minua päästäisi. Sen sanoi hän siellä vuorilla, enkä ole koskaan voinut sitä unohtaa."

Grangesta tuntui, kuin olisi Muriel nyyhkinyt. Tytön epätoivo viilsi hänen sydäntään.

"Älkää olko niin epätoivoinen", sanoi hän. "Miten hän on voinutkaan teidät noin pelottaa."

"Kaikki on minun syyni", nyyhkytti Muriel. "Jospa minä olisin vahvempi ja jos minulla olisi vielä isäni. Mutta olen näin yksinäinen ja avuton."

"Pieni raukka!" sanoi Grange hellästi. "Te tarvitsette jonkun, joka pitää teistä huolta."

Muriel koetti rauhottua. Oli harvinaista nyt enää, että mielenliikutus sai hänet näin kokonaan valtoihinsa.

"En minä aina ajattele tällä tavoin", sanoi hän. "Pelästyin kovin, kun kuulin Nick'in tulevan kotiin. Mutta kai minä vähitellen totun siihen ajatukseen. Älkää enää muistelko sanojani. Ehkäpä viisastun vuosien kuluessa."

Muriel yritti nauraa, mutta ei voinut.

Grange otti hänen kätensä omaansa ja katseli häntä ihmeissään.

"Muriel, minun on niin vaikea puhua. Minä voin vain iskeä suoraan asiaan. Te tarvitsette jonkun, joka teitä suojelee! Ettekö soisi minun rupeavan sellaiseksi? Tahdotteko, antautua minun hoivaani?"

Ääni kuulosti jännittyneeltä. Grange pelkäsi pelottavansa Murielia, loukkaavansa häntä, niin, hän miltei pelkäsi sitä vaikutintakin, joka pakotti hänet näin puhumaan.

Muriel kääntyi äkkiä häneen päin.

"Mieluummin teidän hoivaanne, kuin kenenkään muun", sanoi hän vakavasti.

Grangen epäily katosi ja hän veti tytön hiljaa luokseen.

"Tule siis turviini, Muriel", sanoi hän hellästi. "Minä lupaan olla turvanasi, niin että ei kenkään saa sinua pelottaa."

Muriel nojautui turvallisena kuin lapsi hänen olkaansa vasten. Hän oli niin peräti väsynyt yksinäisyyteensä.

"Tiedän olevani hyvässä turvassa luonasi", sanoi hän.

"Niin toivon", vastasi Grange vakavasti ja epäröityään hetkisen kumartui hän suutelemaan tyttöä otsalle.

Muriel säpsähti ja vetäytyi pois. Eräs hetki muistui elävästi hänen mieleensä. Hän näki toiset kasvot lähellään, kalpeat ja laihtuneet, näki silmäparin, jotka paloivat kuin tulikekäleet, jotka eivät milloinkaan uneen ummistuneet ja kuuli omituisen rauhattoman äänen puhuvan katkonaisia sanoja, jotka kuuluivat kuin rukoukselta. Mutta sanoja ei hän saattanut erottaa.

Sama hirveä pelko valtasi hänet taasen kuin silloinkin, sama raju pakenemisen halu heräsi hänessä ja hän painautui nyyhkien Grangen rintaa vasten.

"Lupaa minulle, että et minua milloinkaan jätä", pyysi hän kiihkeästi.

Grange oudostui hänen kiihkeyttään, mutta tytön mielenliikutus herätti vastakaikua hänen sydämessään ja hän vastasi hellästi ja vakavana.

"Vannon, että en sinua koskaan heitä. Voit luottaa minuun. Kukaan ei saa riistää sinua minulta."

Murielista tuntui, kuin olisi hän pitkien, raskasten taistelujen jälkeen avoimella merellä vihdoin päässyt turvalliseen satamaan -- satamaan, joka aina oli ollut hänen toiveittensa päämääränä.

XXII.

Serkut.

Jim Ratcliffe oli parhaillaan Daisyn luona arkihuoneessa, kun he tulivat sisälle. Hän katsahti terävästi kumpaankin, mutta ei puhunut mitään ja lähti heti sen jälkeen kotiinsa.

Grange saattoi häntä eteiseen. Murielin valtasi äkkiä omituinen ujous, hän kumartui Daisyn puoleen sanoen hyvää yötä.

Daisy katsoi häneen ihmeissään.

"Oletko väsynyt, ystäväni?"

"Hiukan", myönsi Muriel.

Eteisessä tapasi hän Blaken.

"Mitä nyt?" sanoi hän hymyillen. "Joko aiot makuulle?"

Muriel nyökäytti päätään. Hänen poskensa kuumottivat. Hetkiseksi laski hän kätensä Blaken käteen.

"Kerro se Daisylle", kuiskasi hän ja kiiruhti samassa ylös portaita.

Grange katseli kauan hänen peräänsä. Kun hän sitten meni Daisyn luo, oli hymy kadonnut hänen huuliltaan.

Daisy katsahti häneen iloisesti naurahtaen.

"Mikä salaisuus Murielilla ja sinulla on keskenänne?" kysyi hän. "Minusta tuntuu, kuin olisi teillä sellainen."

Grange sulki hitaasti oven. Hänen kasvoillaan oli omituinen ilme, melkeinpä pelokas. Hän istuutui Daisyn viereen.

"Olet oikeassa, Daisy", sanoi hän. "Tätä asiaa emme voi sinulta salata."

Daisyn kasvojen ilme muuttui samassa. Hän hypähti kiivaasti ylös.

"Blake!" huudahti hän kummastuksen, tyytymättömyyden ja moitteen sekaisella äänellä.

Blake väisti hänen katsettaan.

"Etkö onnittele minua, Daisy", sanoi hän hiljaa.

Daisy oli sangen kalpea. Hän nojautui uuninreunustaan.

"Mutta, Blake", sanoi hän sitten, "se ei ole oikein. Hän kuului Nick'ille jo kauan ennen, kuin sinä häntä ajattelitkaan. En olisi uskonut, että sinä käyttäytyisit tällä tavoin ja asettuisit Nick'in tielle, juuri kun häntä odotetaan kotiin saapuvaksi. Miten se on mahdollista? Se ei suinkaan vielä ole päätetty asia, vai miten, Blake?"

Grange ei enää karttanut hänen katsettaan. Hän oli varman ja samalla suuttuneen näköinen.

"En ole tehnyt mitään sellaista, jota minun tulisi hävetä", sanoi hän lyhyesti. "Olen kosinut häntä ja hän on suostunut. Mitä Nick Ratcliffeen tulee, niin on hän mielestäni käyttänyt väärin asemaansa Murieliin nähden. Muriel vihaa ja inhoaa häntä. Nick on varmaan hänet pelottanut. Hänellä ei ole mitään sananvaltaa Murielin suhteen."

"Unohdat, että hän on pelastanut tytön elämän", sanoi Daisy.

"Täytyykö hänen sen johdosta olla Nick'in oma? Sitä minä en käsitä."

Blaken ääni kuulosti loukkaantuneelta. Kun Daisy kuuli sen, kääntyi hän Blaken puoleen ja laski hyväillen kätensä hänen käsivarrelleen.

"Ystäväni", sanoi hän, "älä ole minulle vihainen."

Blake lauhtui heti.

"Kerrohan minulle", jatkoi Daisy, "mistä johtui, että kosit häntä niin odottamatta? Rakastatko häntä paljonkin?"

Blake katsahti Daisyyn.

"En samalla tavoin, kuin me molemmat kerran rakastimme toisiamme. Tämä on jotakin aivan toista", vastasi hän vitkaan.

"Ah, sitä en tarkoittanut", sanoi Daisy kevyesti. "Mehän olimme sellaisia kiihkoilevia lapsia ja kiihkeyshän kuuluukin vain ensi nuoruudelle."

"Niinkö?" kysyi Blake luoden häneen pitkän, kaihoisan katseen.

"Entä Muriel?" sanoi Daisy taasen tavallisella äänellään. "Rakastaako hän sinua? Olenpa ollut sokea, koska en ole sitä huomannut. En tiedä, miten saatan katsoa Nick'ia suoraan silmiin tämän jälkeen."

Grange rypisti otsaansa.

"Minua hermostuttaa tuo alituinen Nick'in mainitseminen", sanoi hän ärtyneesti.

"Minun kuulteni et saa sanoa ainoatakaan pahaa sanaa Nickistä", puuskahti Daisy. "Sitä minä en suvaitse. Hän ei tosin ole niin kaunis kuin sinä, mutta hän on paras ihminen, jonka tunnen."

"Sepä oli paljon sanottu!"

"Ei rahtuakaan liikaa. Ja Nick rakastaa Murielia koko sydämestään. Et taida tietää, että he olisivat jo aikoja sitten naimisissa, ellei Muriel Simlassa olisi kuullut hänestä jonkunlaisia pahoja juoruja ja siksi purkanut kihlaustaan. En tiedä, miten hän voi suostuttaa Nick'in antamaan hänelle vapautensa takaisin, mutta sen tiedän, että se mursi Nick'in sydämen. Hän tuli luokseni heti sen jälkeen ja pyysi minun ottamaan Murielin mukaani kotiin ja pitämään huolta hänestä."

"On aivan selvää, ettei Muriel ole häntä koskaan rakastanut", vastasi Blake. "Hän suorastaan inhoaa Nick'ia."

Daisy huoahti kärsimättömästi.

"Sinä et hitustakaan ymmärrä naissydämiä, Blake. Siinä suhteessa olet ja tulet aina olemaan lapsi. Muriel on herttainen tyttö etkä sinä ole kyllin hyvä hänelle."

"Olet aivan oikeassa", vastasi Blake heti. "En ollut kyllin hyvä sinullekaan, mutta olipa sentään aika, jolloin sinulle kelpasin."

Daisy kohautti olkapäitään.

"Älkäämme puhuko siitä ajasta."

Blake ei vastannut, mutta katseli häntä herkeämättä. Katse oli kuin nöyrän, uskollisen orjan.

Daisy kohensi hiilusta.

Äkkiä heittäytyi Blake polvilleen hänen viereensä.

"Daisy", kuiskasi hän, "sano minulle, ettet ole minuun suuttunut! Koskeeko se sinuun, että menen naimisiin? Se... se ei merkitse samaa kuin..."

Hän keskeytti samassa, sillä Daisy loittoni hänestä kasvoillaan ilme, kuin olisi Blake koskettanut avoimeen haavaan. Hän katseli Blakea leimuavin katsein.

"Miten naurettavaa Blake!" sanoi hän terävästi. "Tiedäthän, että kaikki tuo on ohitse aikoja sitten. Kas niin", jatkoi hän sitten lempeämmin, "älähän nyt ole tyhmä."

Hän laski kätensä Blaken olalle ja töyttäsi häntä.

Blake nousi heti ylös, mutta ei näyttänyt lainkaan loukkaantuneelta. Silmissä oli yhä sama, ihaileva katse.

Hetken perästä sanoi Daisy kevyesti huoaten:

"Niin, tästä ei enää kannata puhua, vaikka toivonkin, että olisit valinnut itsellesi jonkun toisen tytön. Sinun täytyy siis kirjottaa kenraali Bassetille. Hän on Murielin holhooja, mutta hänen vaimollaan on oikeastaan määräämisvalta. Ehkä hän on tyytyväisempi sinuun kuin Nick'iin. En tiedä, miksi hän vihaa Nick'ia. Hän se varmaankin aiheutti kihlauksen purkautumisen. Saadaanpa nähdä, eikö Muriel joskus vastaisuudessa kadu tekoaan."

"Etkö usko, että minä sovin hänelle?" sanoi Grange.

"Ei, sitä en suoraan sanoen usko. Mutta voinhan erehtyä. Hyvää yötä. Minun täytyy jo mennä pienokaiseni luo."

Blake tarttui hänen ojennettuun käteensä ja suuteli sitä. Näytti siltä, kuin olisi hän aikonut sanoa jotakin. Daisy hymyili hieman halveksien. He näyttivät ymmärtävän toisensa sanoitta.

XXIII.

Daisyn lapsi.

Ensi päivinä kihlauksensa jälkeen oli Muriel äärettömän onnellinen. Hänestä tuntui, kuin olisi hän vihdoin päässyt häkistä, jossa oli kauan vankina kitunut. Riemusta tulvehtien tunsi hän jälleen olevansa vapaa ja nuori.

Blake oli juuri senlainen, jommoiseksi Muriel hänet tahtoikin. Hänen vaatimaton ja hiljainen olentonsa oli aina Murielia miellyttänyt. Blaken läheisyydessä tunsi hän olevansa hyvässä turvassa, siksi olikin hän niin varma siitä, että juuri Blake oli hänen oikea suojelijansa.

Maaliskuu kului rauhallisesti ja onnellisesti, kunnes Daisyn pieni poikanen eräänä yönä äkkiä vaarallisesti sairastui. Pojan ayah herätti Murielin, joka heti kiiruhti lastenkamariin. Daisy käveli edestakaisin lapsi sylissään.

"Herätä Blake", änkytti hän tuskaisena. "Käske hänen noutaa lääkäri."

Toimitettuaan käskyn perille kiiruhti Muriel takaisin Daisyn luo. Äiti istui rahilla tuudittaen hiljaa pienoistaan sylissään.

"Joko Blake meni?" kysyi hän hiljaa.

Muriel polvistui hänen viereensä.

"Hän menee kohta", vastasi Muriel tuijottaen kauhuissaan lapsen pieniä, vahankalpeita kasvoja. Samassa tuntui hänestä, kuin olisi sydän tauonnut lyömästä. Hän huomasi, että lapsi oli kuollut.

"Kohenna tulta", kuiskasi Daisy. "Poju tuntuu niin kylmältä."

Muriel nousi hiljaa tulta kohentamaan. Hän tunsi, ettei enää voinut katsoa Daisya, joka yhä tuuditti kuollutta lastaan sylissään, siksi meni hän, yhä yöpuvussaan, ruokasaliin ja asettui akkunan luo odottamaan lääkäriä.

Vihdoin kuului veräjä aukenevan. Nähdessään tohtori Ratcliffen ja Grangen tulevan kuun kirkkaasti valaiseman puutarhan lävitse juoksi hän avaamaan ovea.

"On jo myöhäistä", änkytti hän, "liian myöhäistä."

"Menkää heti ottamaan vaippa harteillenne", käski tohtori ja melkein tietämättään totteli Muriel häntä.