Part 5

Sitten suoristihe hän itsensä. Jotain oli tapahtunut, siitä hän oli aivan varma. Tuo kutsu kuului kuin avunpyynnöltä. Mitähän Muriel tahtoi? Nick tunsi olevansa rohkea ja voivansa katsoa onnettomuutta suoraan silmiin. Mutta tänään hän ei ollut varma itsestään. Hän tunsi olevansa kiihtynyt.

Hän seisoi hetkisen liikkumatta. Hän vei kirjeen huulilleen kiihkeällä, intohimoisella liikkeellä. Sitten muisti hän silloinkin jaksaneensa hillitä tunteensa, kun hän oli pitänyt tytön kylmiä käsiä omissaan ja niitä hengityksellään lämmittänyt. Eikö hän enää jaksaisikaan hillitä itseään? Tahtoisiko hän nyt järkyttää Murielin luottamusta, jonka oli niin suurin ponnistuksin saavuttanut? Mitkä pahat aavistukset heräsivätkään yht'äkkiä hänen sielussaan.

Varmoin askelin lähti hän matkalle. Ensi kertaa oli Muriel pyytänyt häntä tulemaan. Hän ei tahtonut antaa hänen odottaa.

XVI.

Tilinteko.

Vierashuone oli tyhjä ja akkunat auki hänen astuessaan sisälle. Alempaa laaksosta kuului tanssin säveliä. Nick arvasi lady Bassetin olevan poissa kotoa. Pinjat huojuivat hiljaa akkunain edessä kuin tummat haamut. Ilma tuntui sähköiseltä.

Nick seisoi akkunan luona katse suunnattuna vuorille päin. Kuu ei ollut vielä noussut taivaankannelle, mutta tähdet säteilivät kirkkaasti.

Kuului askelia. Nick kääntyi katsomaan. Muriel astui huoneeseen niin kalpeana, että Nick ensin luuli häntä sairaaksi, mutta rauhottui sitten ajatellessaan, että hän varmaankin oli niin väsynyt. Hän tarttui Murielin käsiin, mutta ne tuntuivat kylmiltä ja elottomilta kuin kuolleen kädet. Tytön suuret, tummat silmät katsoivat hänen ohitseen.

Vetäen Murielin lähemmä lampun valoa katseli Nick häntä tarkasti.

Muriel vaipui väsyneenä istumaan.

Nick odotti hänen puhuvan. Kun tyttö näytti epäröivän, sanoi hän:

"Mitä asiaa sinulla oli minulle?"

Kädet ristissä tuijotti Muriel häneen.

"Et saa vihastua minuun, Nick", sanoi hän hiljaa.

"Elä ole noin lapsekas. Sano vain! Mistä on kysymys?"

Nick'in puhe rauhotti häntä.

"Niin, olen niin lapsellinen", sanoi hän. "Onhan varsin hupsua ajatella, että se lainkaan saattaa vaikuttaa sinuun. Nick, olen vakavasti ajatellut asiaa ja... ja... minulle on selvennyt, että en voi mennä kanssasi naimisiin. Toivon, että et välitä siitä... vaikka luonnollisesti katsot olevasi pakotettu niin sanomaan", sanoi hän koettaen hymyillä. "Mutta sinun ei tarvitse mitään sanoa, sillä minä ymmärrän hyvin, miten asian laita oikeastaan on. Minun mielestäni oli oikein ilmottaa siitä heti sinulle..."

"Kiitos", sanoi Nick ja hänestä tuntui, kuin joku jousi hänen sisimmässään olisi katkennut, kädet puristuivat tiukasti nyrkkiin. Muriel tunsi samassa jonkun vaaran uhkaavan itseään ja hypähti ylös. Jos tiikeri olisi siinä silmänräpäyksessä syöksynyt akkunasta sisälle, ei hän olisi sen enempää voinut pelästyä.

Nick astui askeleen häntä kohti. Hänen kasvoissaan oli sama ilme, jonka Muriel muisti siitä hetkestä asti, jolloin oli nähnyt hänen kumartuneena vihollisensa ylitse heidän pakomatkallaan. Niissä kuvastui raju, kiihkeä intohimo.

Nimettömän kauhun vallassa änkytti Muriel:

"Nick, oletko järjiltäsi?"

Hän vastasi tukahtuneella äänellä:

"Niin, olen tulemaisillani hulluksi. Jos sinä minut jätät, en voi vastata itsestäni."

"Mutta...", änkytti Muriel, "mutta... en ymmärrä sinua. Nick, minä pelkään sinua."

Tuo kuulosti pelästyneen lapsen huudolta ja samalla niin avuttomalta, niin rukoilevalta. Jos Muriel olisi uhmannut häntä, jos hän olisi aikonut poistua huoneesta, olisivat Nick'in kiihkeät tunteet puhjenneet ilmiliekkiin. Silloin olisi viime viikkojen ritarillinen kohteliaisuus ollut lopussa.

Mutta tuo avunpyyntö sai hänet heti hillitsemään itsensä, se viilsi hänen sydäntään.

Muutaman hetken seisoi hän aivan hiljaa. Hän tuskin näytti hengittävänkään. Muriel katseli häntä rajusti sykkivin sydämin.

Sitten astui Nick akkunan luo. Ulkoa kuuluivat "An der schönen blauen Donau'n" sävelet. Houkuttelevana ja kiehtovana kaikui illan hiljaisuudessa tuo sävel, jonka tahdissa niin monet rakastuneet ovat tanssineet kuiskaillen helliä sanoja toisilleen. Muriel ei tahtonut kuunnella. Hän tunsi tulevansa hulluksi, jos tuo suruisen kaihoava sävel yhä jatkuisi.

Nick seisoi hiljaa katsellen ulos akkunasta. Molemmin käsin oli hän tarttunut akkunanpieliin ja puristi niitä niin kovin, että rystöt olivat valkeat.

Hän näytti kokonaan unohtaneen Murielin läsnäolon. Ja yhäti jatkui tuo kaihoisa sävel, kunnes Muriel oli pyörtymäisillään. Nuo sävelet, ajatteli hän, tulevat varmaan seuraamaan minua läpi elämäni.

Vihdoin sulki Nick akkunan. Muriel tunsi hänen astuvan lähemmä ja hänen pelkonsa yltyi hetki hetkeltä. Nick'ista tuntui taasen säteilevän joku yliluonnollinen voima, joka lamautti hänet.

Yht'äkkiä tunsi hän Nick'in käden vyötäisillään ja kuuli äänen, joka oli rauhottanut häntä kiihkeimmissä kuumehoureissaan, puhuvan lohduttaen:

"Kaikki on jo ohi, rakkaani. Älä pelkää!"

Nick asetti tytön istumaan sohvalle ja hyväili hiljaa hänen kylmää poskeaan.

"Sano, joko voit paremmin, niin puhumme asian selväksi. Mutta älä vain pelkää. Sinua ei mikään vaara uhkaa."

Hänen äänensä lempeä sävy, tuo äkkinäinen muutos vaikutti Murieliin niin valtavasti, että hän puhkesi itkuun. Nojautuen sohvapatjoihin nyyhkytti hän hillittömästi.

Nick hyväili hiljaa hänen päätään, mutta ei puhunut mitään, kunnes Muriel hiukan rauhottui. Sitten kuivasi hän tämän kyyneleet ja sitä tehdessään vapisivat hänen huulensa ja silmäluomet vavahtelivat.

"Kas noin", sanoi hän. "Älä enää itke. Sanohan nyt mitä aioit sanoa, kun sinut keskeytin. Luulen, että tarkotuksesi oli purkaa kihlauksemme, vai miten? Tottahan sanot minkä tähden."

Hän puhui leikillisen kevyellä äänellä.

Muriel katsahti häneen ja näki hänen kasvoissaan saman ystävällisen ja veitikkamaisen sävyn kuin tavallista.

"No, annahan kuulua. Oletko kyllästynyt minuun?"

"Olen kyllästynyt kaikkeen... kaikkeen", sanoi hän vetäytyen etemmä. "Miksi et antanut minun kuolla", huudahti hän kiihkeästi.

Nick istuutui sohvan reunalle.

"Jos osaisin selittää sinulle syyn, miksi niin tein", sanoi hän. "Mutta sinähän olet vain sellainen arka lapsi, säikkyvä kuin pieni jänis. Olisiko sinun ikävä, jos minä kuolisin huomenna? Niin, Muriel, sitä ei voi koskaan tietää", jatkoi hän.

"Miksi kysyt sitä? Tietysti olisi minun ikävä."

"Tietysti", toisti Nick. "Ikävä vain, että se ei enää tuottaisi minulle lainkaan iloa. Sanot, että vuodattaisit kyyneliä, jos minä kuolisin näin nuorena. Niin, olen nuori, näethän, vaikka olenkin ruma kuin paholainen. Sinä kai luuletkin minun olevan sukua sille, vai miten? Siksipä et tahdo mennä naimisiin kanssani?"

Hänen kysymyksensä tuli aivan odottamatta ja Muriel katsoi samassa häneen, mutta rauhottui heti. Eihän Nick tällä hetkellä ollut vaarallisempi kuin vallaton koulupoika. Mutta sentään ei Muriel ollut varma hänestä. Tytöstä tuntui, kuin olisi Nick tahtonut häntä koetella.

"Ei", vastasi hän, "se ei ole kieltooni syynä."

"Oletko aivan varma siitä, että löytyy jokin syy?" kysyi Nick.

Muriel punastui.

"On kyllä olemassa syy, mutta tahtoisin mieluummin olla sanomatta sitä."

"Niin, sen ymmärrän", vastasi Nick. "Mutta onko se mielestäsi oikein?"

Muriel punastui yhä enemmän ja oli aivan hämillään.

"Sanon sinulle syyn, jos niin tahdot", sanoi hän, "mutta olisin paljon mieluummin sanomatta."

"Kaikin mokomin. Olen niin viisas, että ymmärrän sen sanomattasikin. Tiedän, mitä on tapahtunut. Asia on täten."

Hän pyyhkäsi kädellään kasvojaan ja kääntyi Murieliin huulillaan hymy, joka niin eittämättömästi muistutti lady Bassetia, että Muriel kesken kaikkea purskahti nauramaan.

"Muriel, tyttöseni", alkoi Nick lauhkealla äänellä, "on vaikea ajatella Nicholas Ratcliffea naineena miehenä. Hän on vaihteleva kuin perhonen." Tätä sanoessaan pudisti hän säälivästi päätään. "Olen kuullut kiltin mrs Gybbon-Smithin kertovan, miten hän kuhertelee. Ja kerrotaanpa, että hän nauttii väkijuomiakin, mutta toivoaksemme on se vain panettelua. Sitävastoin tiedän varmaan, että hänellä on sangen hillitön luonne. Hän on vaarallinen ihminen, mutta älä silti luule, lapsukaiseni, että tahtoisin puhua hänestä pahaa. Katson vain velvollisuudekseni varottaa sinua."

Murielin täytyi nauraa vasten tahtoaan. Nick jäljitteli lady Bassetia erinomaisen sattuvasti..

Mutta Nick ei nauruun yhtynyt. Hänen katseensa seurasi herkeämättä tytön kasvojen ilmettä. Saadakseen tietää totuuden oli hän täten laskevinaan leikkiä. Kenties Muriel tunsi sen, sillä hän vastasi aralla äänellä:

"Ei, Nick, niin hän ei ole tosiaankaan sanonut. En sitäpaitsi olisi ottanut huomioon hänen sanojaan. Syy on siinä, että... että..."

"Tiedän", vastasi Nick. "Ellei asia ole siten, niin on päätökseesi voinut vaikuttaa vain eräs toinen syy. En tahdo, että kerrot sen minulle, sillä sehän on päivän selvä. Minä sanon sen sinulle, jos tahdot, sillä olen varma siitä, että niin on. Ihmiset ovat parjanneet minua ja siksi tahdot sinä mieluummin kuolla, kuin tulla vaimokseni. Mutta mitä sinä teet, ellen minä suostuisikaan pyyntöösi?"

Veri kohosi Murielin kasvoihin.

"Sitä et voi tehdä, Nick. Et voi! Siihen sinulla ei ole oikeutta?"

"Eikö ole?" kysyi Nick omituisesti hymyillen. "Niin minä ainakin luulin."

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän toisti taasen.

"Niin minä luulin. Mutta siitä asiasta ei kannata väitellä. Sano nyt minulle, mitä tahdot?"

Muriel vastasi kiihkeästi:

"Tahdon pois täältä. Heti. Minä matkustan kotiin. Tätä paikkaa minä vihaan."

"Ja kaikkia täällä olevia?"

"Milt'ei."

Äänensävy oli uhmaava. Hän tunsi taistelevansa vapautensa puolesta, ja taistelu olikin paljon vaikeampi, kuin miksi hän oli sen kuvitellut.

"Ainoa, jota et vihaa, on varmaan mrs Musgrave", sanoi Nick tyynesti. "Tiedätkö jo että hän matkustaa piakkoin Englantiin? Ehkä tahdot lähteä hänen kanssaan?"

Toivo elpyi jälleen Murielin sydämessä.

"Yksinkö hänen kanssaan?" kysyi hän.

"Niin, minä en seuraa mukana", selitti Nick. "Matkustan Khatmanduun viettääkseni siellä lempiviikkojani."

Tytön katse ilmaisi jälleen toivottomuutta.

"Älä laske leikkiä kanssani, Nick", sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. "En voi kestää sitä."

"Laskenko minä leikkiä?"

Hän tarttui kiihkeästi Murielin käteen. Sormuksen jalokivet kimaltelivat lampun kirkkaassa valossa. Nick kosketti sitä.

"Ota se takaisin", pyysi tyttö.

"Sitä en tahdo tehdä", vastasi Nick. "Enhän pakota sinua sitä sormessasi pitämään, mutta säilytä se sen lupauksen muistona, jota nyt pyydän sinulta."

"Lupauksen?" kuiskasi Muriel.

Nick ei katsonut häneen. Puoliksi ummistetuin silmin tarkasti hän sormusta.

"Niin, annan sinulle vapautesi takaisin, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että lupaat minulle..."

"Mitä?" kysyi tyttö vavisten.

"Jotakin aivan helppoa", vastasi Nick. "Ehkä naurat pyynnölleni, mutta jos niin teet, niin voithan silloin luvatakin. Tahdon nimittäin, että lupaat tulla minun luokseni ja avoimesti sanoa, jos mielesi muuttuisi ja sinä haluaisit tulla vaimokseni."

Hän puhui aivan tyynesti ja odotti kärsivällisenä tytön vastausta.

"Onko se siis päätetty?", jatkoi Nick.

"Tahtoisin mieluummin olla sellaista lupaamatta, sillä en milloinkaan muuta mieltäni."

Nick katsahti häneen.

"Siinä tapauksessa on sinun vielä helpompi luvata se minulle."

Hän piteli yhä Murielin kättä omassaan, vaikka tyttö koetti vetää sen pois.

"Hyvä Nick, älä vaadi minulta sitä", pyysi hän totisena.

"Tahdotko mieluummin, että nyt heti menemme naimisiin?"

Muriel hypähti pelästyneenä ylös ja Nick nousi myöskin yhä pitäen tytön kättä omassaan. Hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet.

"Täytyykö minun valita toinen tai toinen?" kysyi Muriel läähättäen.

"Täytyy."

Tytön vastarinta lauhtui vähitellen. Miksi oli tuo lupaus hänestä niin vastenmielinen? Miksi sykkikään hänen sydämensä niin kiivaasti ajatellessaan mitä tähän lupaukseen sisältyi?

"Olkoon niin, minun täytynee kai luvata", sanoi hän sitten. "Lupaan siis sen. Mutta en milloinkaan muuta mieltäni siinä asiassa, Nick, en milloinkaan."

Nick loi häneen omituisen, käsittämättömän katseen. Näytti siltä, kuin hän ei olisi kuullut Murielin viime sanoja.

"Nyt olet sinä tehnyt lupauksesi", sanoi Nick. "Nyt on minun vuoroni. Vannon, etten koskaan tule mieheksesi, ellet sinä minulta sitä pyydä."

Hän suuteli tytön kättä vitkaan ja kunnioittavasti; mutta kun hän jälleen kohotti päänsä, hymyili hän taasen kuten ennenkin ja Murielilta pääsi helpotuksen huokaus.

"Kaikki on siis jo ohi", sanoi Nick kevyesti. "Matkusta takaisin Englantiin ja mene jälleen kouluun. Opi uudelleen olemaan nuori."

Nämä olivat Nick'in viime sanat hänelle. Hän viipyi vielä hetkisen, ja Muriel tunsi sydämessään jotakin, joka pyrki päivänvaloon, ja joka viilsi kipeästi hänen sisimmässään.

Samassa oli Nick poissa. Muriel kuuli hänen hyräilevän jotakin valssinsäveltä. Nyt oli hän siis saavuttanut tarkotuksensa, mutta se ei tuottanut hänelle lainkaan iloa.

Nick oli jättänyt hänet ainiaaksi.

XVII.

Eräs tervetuliaistoivotus.

"Kas noin", sanoi Daisy asettaen päänsä kallelleen ja katsellen kättensä työtä. "Ellei Blake oikein ihastu tästä mestarityöstäni, niin luulenpa hänen saavan viettää yönsä ulkosalla."

Muriel poistui akkunan luota.

"Ulkona sataa lunta", sanoi hän hymyillen ja katseli Daisyn työtä, pitkää, punaista paperikoristetta, johon oli valkoisin kirjaimin sommiteltu sanat: "Tervetultuasi, uljas urho."

"En ole koskaan uskonut, että Blake voisi olla urhoollinen", sanoi Daisy. "Hän on niin ujo, hiljainen ja lempeä. Tule, niin ripustamme koristeemme eteisen ovelle. On niin hauskaa jälleen tavata hänet, eikö totta?" kysyi hän pujottaen kätensä Murielin kainaloon.

"Niin on", vastasi Muriel hieman vapisevalla äänellä.

Hänen mieleensä muistuivat taasen elävästi ne olosuhteet, joissa hän oli Blake Grangen viimeksi nähnyt. Kahdeksan pitkää kuukautta oli siitä jo kulunut, mutta haava oli yhäti avonainen. Tuo kauhea muisto oli käynyt yhä selvemmäksi, veri jähmettyi aina hänen sitä ajatellessaan. Hän tunsi ei olevansa toisten naisten kaltainen. Ehkä oli kohtalon kirjaan kirjotettu, että hän aina tulisi olemaan erilainen kuin muut. Mitkään huvit eivät häntä viehättäneet. Mutta silti ei hän suinkaan ollut kylmä ja harkitseva. Jos hän olisi ollut sellainen, eivät Daisy ja Muriel olisi niin hyviksi ystäviksi tulleet. Mutta Daisynkaan seurassa ei hälvennyt hänen arkuutensa, niin läheisesti oli se liittynyt hänen luonteeseensa. Syvän surunsa kätki hän sisimpäänsä. Daisy ja Muriel ymmärsivät toisiansa sanoitta, sillä Daisylläkin oli sydämessään salaisia sopukoita, joita hän tuskin itsekään uskalsi tutkistella.

"Blake-parka", sanoi Daisy, "miten häntä mahtaneekaan palella. Kunhan ei tohtori Ratcliffe vain unohtaisi lähettää automobiilia häntä vastaan."

"Ah, hän ei milloinkaan mitään unohda", sanoi Muriel.

"Se on kyllä totta, häneen voi aina luottaa", myönsi Daisy. "Hän on ehkä liian säntillinen, mutta sellaisiahan ovat kaikki lääkärit. Minä kunnioitan häntä suuresti ja samalla tahtoisin kohdella häntä kuin rippi-isääni tunnustamalla kaikki syntini hänelle."

"Miksi et sitä tee?" kysyi Muriel.

"Siksi, että pelkään häntä", vastasi Daisy hyräillen iloista säveltä. "Jim Ratcliffe on ollut Willin holhooja. Will ja Nick ovat kasvaneet yhdessä ja tohtori Jimmillä on varmaankin ollut paljon huolta ja vaivaa noista molemmista nuorista herroista."

Nick'in nimeä mainittiin sangen harvoin heidän keskensä, vaikkakin hänen velipuolensa oli Daisyn lääkäri ja ystävä ja tämä siten oli yhdyssiteenä heidän välillään. Muriel pysyi aina vaiti, milloin Nick'ista oli puhe. Daisy ei ollut koskaan kuullut hänen mainitsevan sitä nimeä.

Kun Daisy oli saanut koristeellisen tervetuliais-toivotuksensa ripustetuksi paikoilleen, istuutui hän Murielin viereen takan eteen. Daisyn posket punottivat ja silmät säteilivät. Muriel ei muistanut ystävänsä koskaan olleen niin onnellisen ja viehättävän näköisen kuin tällä hetkellä.

"Sinäpä näytät iloiselta", sanoi Muriel.

"Niinpä niin, iloinen olenkin. Blake ja minä olemme aina olleet sangen hyviä ystäviä. Hiljaa, kuulen askelia."

Hän juoksi ovelle, mutta tulija olikin vain kirjeenkantaja. Daisy näytti pettyneeltä.

"Kirje Williltä", sanoi hän pannen kirjeen taskuunsa. "En ymmärrä, miksi Blake viipyy. Eihän hänelle vain liene onnettomuutta tapahtunut. No, jopa vihdoinkin kuulen auton tulevan ja erotan jo tohtori Ratcliffen äänen."

Hän juoksi avaamaan porttia ja toivottamaan ystäviään tervetulleiksi.

Muriel vapisi kuullessaan lempeän, hiljaisen äänen ja hetkiseksi kätki hän kasvot käsiinsä kokonaan niiden muistojen vallassa, joita tuo ääni hänessä herätti.

Kohottaessaan jälleen päänsä näki hän heidän astuvan sisälle, Daisyn ilosta säteilevänä, Blaken komeana ja sotilaallisen ryhdikkäänä miellyttävä hymynsä huulillaan.

Blake ei heti häntä huomannut, eikä Muriel mennyt häntä vastaan. Daisy vei serkkunsa Murielin luo.

"Tässä, Blake, on Muriel Roscoe. Tiedät kai että asumme yhdessä."

Blake ojensi, kätensä tervehtääkseen.

"Suokaa anteeksi, miss Roscoe", sanoi hän hymyillen. "Ettepä usko, miten minusta on hauskaa saada jälleen nähdä teidät."

Hänen katseensa oli ystävällinen ja rehellinen ja hän puristi sydämellisesti tytön kättä. Muriel ei saanut sanaa suustaan ja Blake kääntyi kohteliaasti Daisyn puoleen.

"Tohtori Ratcliffe sanoi sinun pyytäneen häntä noutamaan minut asemalta. Olitte kumpikin sangen ystävällisiä."

Daisy tervehti tohtoria ja alkoi laskea leikkiä hänen kanssaan.

"Tiesin teidän tulevan Blaken kanssa, tohtori Ratcliffe. Te ette siis lainkaan luota minuun."

"Siihen minulla on pätevät syyni", vastasi tämä pudistaen Daisyn hameesta lumihiukkasia. "Onko teistä järkevää juosta meitä vastaan tällaisessa lumimyrskyssä? Will on uskonut teidät minun huostaani, siksi tunnenkin raskasta edesvastuun tunnetta."

Tohtori Ratcliffe oli tosiaankin mies, joka herätti kunnioitusta. Hän oli kookas ja roteva, parta harmahtava, viikset mustat ja hänellä oli erinomaisen terävät, läpitunkevat silmät. Hänen puhetapansa oli lyhyttä ja suoraa eikä hän milloinkaan teeskennellyt. Mutta siitä huolimatta oli hän sangen suosittu henkilö.

"Miten on pojun laita?" kysyi hän.

Daisy kävi äkkiä vakavaksi.

"Hän sairastaa hampaiden puhkeamista. Ayah on siellä. Olkaa ystävällinen ja menkää katsomaan pienokaistani."

Jim Ratcliffe nyökäytti päätään ja astui portaita ylös. Tultuaan ylempään kerrokseen, kuuli hän Murielin, joka oli kiiruhtanut hänen perässään, sanovan: "Saanko minäkin tulla?"

"Miss Roscoe", vastasi hän, "minulla on teille terveisiä tyttöseltäni. Olga pyytää teitä hockey-kilpailuihin ensi lauantaina. Olen luvannut suostuttavani teidät tulemaan."

Muriel oli hämmästyneen näköinen.

"En ole pelannut sitä kokonaiseen vuoteen. Siitä asti kuin kävin koulua..."

"Miten vanha olette?" keskeytti tohtori Ratcliffe hänet.

"Täytän pian kaksikymmentä, mutta..."

"Kuulkaahan, lapseni, tästä lähin kutsun teitä vain Murieliksi", sanoi hän ystävällisesti hymyillen. "Olen jo kauan tahtonut puhua kanssanne terveydestänne, mutta ette ole sitä suvainnut. Nyt puhun teille ystävänä. Sitä paitsi ei esteleminen auta, sillä Olga on tottunut saamaan tahtonsa täytäntöön. Kas niin, luvatkaahan nyt."

Näkyi selvään, ettei Muriel tahtonut vastata myöntävästi. Hän ei tahtonut antaa elämän temmata itseään pyörteisiinsä. Rannalla tahtoi hän vain istua katsellen virran pyörteitä. Sitäpaitsi oli hän vielä niin heikko, ettei jaksanut yrittääkään mitään.

"Tyttärenne on sangen ystävällinen ajatellessaan minua", sanoi Muriel, "mutta minusta ei ole hänen seurakseen, enkä jaksaisikaan sinne lähteä. Minä väsyn niin helposti. En ole sairas, olen vain niin uupunut. Ja sellainen kai tulen olemaan koko ikäni", lisäsi hän hiljaa.

"Joutavia", murahti tohtori Ratcliffe. "Teiltä puuttuu vain liikuntoa ja raitista ilmaa. Menkää ulos luomaan lunta pakkasella ja pyryilmalla. Te istutte liiaksi yhdessä kohdin. Siitä seuraa lopuksi kouristus. No, tahdotteko totella minua?"

Muriel naurahti, mutta silmät näyttivät yhä vakavilta. Alakerrasta kuului Daisyn iloinen ääni:

"Mutta hyvänen aika, Blake, en enää ollut tuntea sinua. Olet hirveästi laihtunut. Vieläkö tunnet Wara-linnotuksen nälkälakon seurauksia? Sinä olet miltei samanlainen luuranko kuin Nick Ratcliffekin kuusi kuukautta sitten."

Blaken vastausta ei kuulunut. Tohtori Ratcliffe huomasi kauhistuneen ilmeen Murielin surullisilla kasvoilla ja ymmärsi heti, miten hänen laitansa oli, vaikka ei tyttö sitä muuten näyttänytkään.

"Tästä päivästä alkaen", puhui hän, "otan teidät huostaani. Ellette muuten tule hockeykilpailuihin lauantaina, tulen minä noutamaan teidät."

Hänessä ei ollut mitään, joka olisi muistuttanut Nick'ia, mutta Muriel tiesi hänen pitävän sanansa yhtä varmasti, kuin Nick Ratcliffekin.

XVIII.

Blake Grange.

"Nyt saatte vähän aikaa olla kahden kesken", sanoi Daisy, "sillä minun täytyy olla pienen poikani luona sillä aikaa, kun ayah menee hieman ulos."

Muriel istui matalalla tuolilla takkavalkean ääressä.

Kapteeni Grange astui hänen luokseen. Hän oli luonteeltaan ujo ja Murielin hermostuneisuus teki hänet vieläkin epävarmemmaksi. Hän ei tiennyt, miten katkaista hiljaisuuden.

Lopuksi sanoi Grange hieman rasittuneesti:

"Olette kai kuullut, miss Roscoe, että Nick Ratcliffe on vaikeasti haavottunut?"

"Nick haavottunut? Milloin? Ei, sitä en ole kuullut."

Blake Grange tunsi valinneensa onnettoman puheenaiheen.

"Luulin teidän tietävän sen", sanoi hän. "Hän tuli takaisin meidän luoksemme Simlaan ja yhtyi rangaistusretkikuntaan. Minä olin silloin sairaana, siksi en tavannut häntä, mutta kuulin hänen olleen aivan hurjan taistelussa. Kaikki luulivat hänen saavan Viktoria-ristin, mutta huhu kertoo hänen kieltäytyneen sitä vastaanottamasta."

"Sanoitteko, että hän haavottui?" kysyi Muriel hiljaa.

Vaikka ei Grangella ollutkaan erikoisen tarkkaa huomiokykyä, ei hän kuitenkaan koskaan muistanut nähneensä traagillisempaa ilmettä, kuin tällä hetkellä kuvastui Murielin silmissä.

Hän vastasi vastahakoisesti:

"Hänen käsivartensa haavottui viimeisessä taistelussa. Pitkään aikaan ei hän huolinut turvautua lääkäriin, mutta lopulta oli se välttämätöntä. Nyt hän on jo paranemaan päin, sanoi hänen veljensä vast'ikään."

Muriel olisi kernaasti tahtonut kuulla enemmän, mutta samalla tuntui hänestä vastenmieliseltä kysellä.

"Miss Roscoe", sanoi Blake äkkiä, "vaivaako teitä tämä puheenaihe?"

"Ei", vastasi Muriel suorasti. "En voisi puhua siitä vierasten ihmisten kanssa, mutta teidän kanssanne kyllä puhelen siitä."

Hymyillen tarttui Blake hänen käteensä ja puristi sitä.

"Puheleminen ei juuri ole minun helpoimpia puoliani, mutta en mistään hinnasta tahtoisi tuottaa teille ikävyyksiä. Minä toin muassani teille koko joukon esineitä, jotka ovat kuuluneet isällenne ja jotka sir Reginald Basset pyysi minun tuomaan teille. Menenkö hakemaan ne?"

"Menkää, menkää", vastasi tyttö kiihkeästi. "Olen niin hartaasti toivonut saavani isästäni jonkun muiston."

Blake poistui hetkeksi huoneesta. Takaisin tullessaan antoi hän Murielille savukekotelon, kynäveitsen, pienen rukouskirjan ja muutamia muita pikkuesineitä. Tyttö painoi ne kiihkeästi rintaansa vasten.

Sitten avasi hän pienen rukouskirjan siitä paikasta, johon isä oli pannut merkin, ja lause, joka ensin sattui hänen silmiinsä, oli hänen isänsä lyijykynällä lehden reunaan piirtämä: Omnia vincit amor.

Murielistä tuntui, kuin olisi hän saanut sähköiskun. Jälleen tunsi hän Nick'in pitävän hänen kättään omassaan ja koskettavan sormusta. Mutta hän ei tahtonut antautua sen tunnelman valtaan. Hän tahtoi poistaa mielestään kaikki sellaiset ajatukset. Nuo sanat, joihin isä-vainajakin oli uskonut, eivät saaneet häntä kahlehtia.

Oli kyllä mahdollista, että rakkaus voitti kaiken, sillä olihan isäkin niin uskonut. Mutta eihän sitä valtaa, joka Nick'illa oli häneen nähden, suinkaan voinut kutsua rakkaudeksi? Rakkaushan oli jotakin puhdasta ja pyhää, se oli jumalallinen tuli, josta kaikki maailman pienet valot saivat sytykettä.

Eikä rakkaus tuntenut lainkaan pelkoa, ja hän tunsi kuin kuoleman kauhua ajatellessaan tuota muistoa, joka seurasi häntä kuin kauhea aave.