Part 4

"Oi, en tiedä, voinko suostua", valitti hän. "En tiedä voinko."

Nick ei liikahtanut. Ja kuitenkin tuntui Murielista kuin hänestä olisi virrannut sähkövirta. Muriel taisteli tuota vaikutusta vastaan, mutta ei jaksanut sitä voittaa.

"Siinä ei ole mitään pelottavaa", sanoi Nick lohduttaen, "En pyydä muuta kuin saada ottaa teidät huostaani. Lupaan olla teille oikein hyvä, jos minut otatte vastaan, Muriel."

Nick'in viime sanoissa oli jotakin, joka tunkeusi tytön sydämeen hänen tahtomattaan.

Mutta hän epäröi sentään. Voisiko hän, uskaltaisiko hän ottaa tuota askelta? Eiköhän taasen tulisi sellaisiakin hetkiä, jolloin hän inhoten työntäisi luotaan tuon miehen, joka tarjosi hänelle turvapaikan, vaikkakin hän nyt yksinäisyydessään tunsikin halua suostumaan hänen tarjoumukseensa?

Mutta toiselta puolen oli Nick jo osottanut hänelle että taisi olla hyvä ja lempeä. Murielin sydämessä tulvahti äkkiä kiitollisuuden tunne ja pieni kipinä syttyi palamaan. Ilkeän unen tavoin häipyi hänen pelkonsa.

"Minusta on aivan yhdentekevää, mitä nyt teen", sanoi hän väsyneellä äänellä. "Menen avioliittoon kanssanne, jos tahdotte ja jos olette varma siitä, että ette sitä koskaan kadu."

"Oikein tehty", sanoi Nick hyväksyvästi. "Minä puolestani en enää epäröi. Olen jo kauan tietänyt, mitä tahdon."

Hän hymyili veitikkamaisesti, eikä Muriel aavistanut, hänen todellisia tunteitaan.

Laskien vapisevan kätensä hänen polvelleen sanoi Muriel yrittäen hymyillä:

"Teidän täytyy olla sangen kärsivällinen minun suhteeni. Muistakaa, että olette minun ainoa ystäväni koko maailmassa."

Nick tarttui uudelleen hänen käteensä ja puristi sitä omassaan.

"Rakkaani", sanoi hän lempeästi, "en milloinkaan sanojasi unohda."

XI.

Ratsastusmatka.

Seuraavana yönä valvoi Muriel monta tuntia ajatellen moneen kertaan kohtaustaan Nick'in kanssa. Hänelle tuotti tavallaan helpotusta se seikka, että hänellä nyt oli jotakin odotettavaa, mutta hän ei voinut oikein unohtaa pelkäävänsä tuota miestä, joka väkivalloin oli estänyt hänet jakamasta isänsä kohtaloa.

Ihmetellen sitä, että oli niin pian suostunut ja uskotellen itselleen siten täyttävänsä isänsä tahdon, epäili hän, oliko tosiaan isä tuntenut ja ymmärtänyt täysin Nick Ratcliffen omituisen ilvehtivän luonteen.

Lopen väsyneenä nukkui hän vihdoin ja näki unta, että kotka tarttui häneen ja äärettömän nopeasti kuletti hänet pesäänsä vuorille.

Hänestä oli ihanaa siten lentää ilman halki ja hänen rintansa paisui ihastuksesta. Äkkiä herätti hänet unestaan hevosen kavioiden kopse ja iloinen laulava ääni.

Muriel naurahti itsekseen sen kuullessaan. Kaikki rauhattomat ajatukset olivat tipotiessään. Nick oli pyytänyt häntä ratsastamaan aikaisin aamulla ja oli nyt häntä noutamassa. Hän nousi ylös ja veti uutimet syrjään.

Nick istui hevosen selässä ja tervehti häntä raikuvin huudoin. Toinen satuloitu hevonen oli vieressä. Aurinko oli juuri nousemaisillaan vuoren huippujen takaa. Muriel kiiruhti pukeutumaan päästäkseen pian matkaan.

Ajatellessaan, mitä lady Basset mahtaisi sanoa, nauratti häntä taasen.

Murielin tullessa ulos tuli Nick jo häntä vastaan.

"Toivon, että pidit laulustani. Kiiruhdapas nyt! Me emme saa hukata aikaa. Nukuitko sinä?"

Muriel myönsi niin tehneensä.

"Ja uneksit minusta", jatkoi Nick. "Aivan kuten tuleekin."

Tyttö ei vastannut ja Nick purskahti nauruun kuin vallaton poikanen.

"Enkö sitä tietänyt? Nyt ratsulle! Minulla on makeisia muassani, joten ei sinun tarvitse kuolla nälkään. Joko olet valmis? Kas niin. Rakas lapseni, sinä olet vielä hirveän kevyt. Miksi et syö enemmän?"

"Olethan itsekin laiha kuin ruoho", vastasi Muriel harvinaisen reippaasti.

Nick kumartui hymyillen hänen puoleensa, otti hatun päästään ja suuteli hänen hameensa lievettä nöyrästi ja kunnioittavasti kuin orja.

Tuo suudelma sai jonkin kielen tytön sielussa väräjämään. Hänestä tuntui se niin ihmeelliseltä, mutta hän ei vielä voinut selittää sen merkitystä. Tuntiessaan poskiaan kuumottavan käänsi hän pois päänsä, jottei Nick näkisi hänen kasvojaan.

Oli ihmeen kaunis aamu. Metsä tuoksui ja ilma oli ihastuttava. He kannustivat hevosiaan ja nämä juoksivat tuulen nopeudella. Tämä oli tosiaan hauskin ratsastus, missä Muriel oli ollut mukana. Kun Nick sitten tahtoi pysähtyä lepäämään, vastusti hän sitä säihkyvin silmin ja punottavin poskin, mutta myöntyi sentään lopuksi.

Oli kyllä ihanaa istuakin ja katsella auringon valavan kultaista hohdettaan vuorenhuipuille. Murielin sydän löi kiivaasti muistaessaan unensa kotkaa, joka oli kiidättänyt hänet halki avaruuksien.

Hän katsahti Nick'iin, mutta tämä seisoi selin häneen pidellen hevostaan ja katsellen tasangolle päin. Mitähän hän mahtoi miettiä seisoessaan tuossa niin liikkumattomana kuin kuvapatsas? Yht'äkkiä valtasi Murielin tunne, että he olivat aivan yksin koko avarassa maailmassa.

"Minua paleltaa Nick", sanoi hän. "Emmekö jo jatka matkaa?"

Kääntymättä häneen ojensi Nick hänelle kätensä, mutta Muriel ei tahtonut tarttua siihen. Häntä pelotti taasen.

Kotvan hiljaisuuden perästä huokasi Nick syvään ja käänsi ratsunsa.

"Paleltaako sinua? Tule, ratsastakaamme Annandale'en. Meillähän on kyllin aikaa. Aion esittää sinut, Muriel, eräälle ystävättärelleni, Daisy Musgravelle. Oletko kuullut hänestä? Hän ja Blake Grange ovat serkkuja. Sinä tulet varmaankin pitämään hänestä."

Muriel sanoi kuulleensa kapteeni Grangen puhuvan hänestä ja nähneensä Daisyn miehen.

"Pidin hänestä", sanoi hän, "mutta hän näytti niin kovin nuorelta."

"Hänhän on miltei poikanen", vastasi Nick. "Hän on siviilivirkamies ja tekee työtä ahkeraan kuin hevonen. Mrs Musgrave on hyvin heikko. Hän ja hänen pieni poikansa lähetettiin tänne toipumaan. Luulen, että hänellä on heikko sydän ja mahdollisesti täytyy hänen palata kotiin Englantiin. Hän ei ota lainkaan osaa seuraelämään, mutta hän pyysi minua tuomaan sinut luokseen."

"Nick", sanoi Muriel epäröiden, "kerrotko sinä kaikille, että me olemme kihloissa?"

"Luonnollisesti. Miksikä en sitä tekisi?"

Muriel ei ilmottanut mitään syytä, mutta hän ei pitänyt siitä.

"Kerroin sen lady Bassetille eilen illalla", jatkoi Nick. "Eikö hän puhunut sinulle mitään?"

"Kyllä, hän suuteli minua ja sanoi olevansa iloinen", vastasi Muriel punaseksi karahtaen.

"Sepä ystävällisesti tehty", sanoi Nick katsahtaen häneen. "Lady Bassetilla on ihmeellinen kyky aina sanoa ja tehdä kuten sopiikin. Siksi me kaikki niin paljon hänestä pidämmekin."

Muriel ei vastannut. Hän ihmetteli itsekseen, mistä mahtoi johtua, ettei Nick Ratcliffe pitänyt lady Bassetista.

"Tietääkö mrs Musgrave sen myöskin?" kysyi hän.

"Hänelle kerroin sen ensimäiseksi. Mutta sinun ei tarvitse pelätä, että hän onnittelisi sinua samoin kuin lady Basset."

Muriel naurahti hermostuneesti. Hän olisi tahtonut vaihtaa puheenaihetta ja sanoa jotakin leikillistä, mutta hän oli niin hämillään, ettei löytänyt sanoja.

"Tahtoisin sanoa sinulle jotakin, Muriel", sanoi Nick ratsastaen lähemmä.

"Mitä?" kysyi Muriel ja katsoi pelästyneenä Nick'iin.

"Ei mitään vaarallista", vastasi tämä veitikkamaisen näköisenä. "Olisin äsken sen sanonut, mutta olin liian ujo. Katsohan, tahtoisin, että sinä pitäisit tätä sormusta sormessasi. Siihen on kirjotettu jotakin. Lue se kotona. Siinä on tervehdys minulta."

Hän ojensi Murielille silkkipaperiin käärityn sormuksen.

Muriel kalpeni.

"Nick, oletko sinä aivan varma?" änkytti hän.

"Mistä? Siitäkö mitä itse tahdon? Vai siitäkö mitä sinä tahdot?"

"Älä laske leikkiä", pyysi tyttö värisevällä äänellä.

"Laske leikkiä!" toisti Nick kiivaasti, mutta muutti heti puhetapaansa. "Ole levollinen, rakkaani", sanoi hän hymyillen. "Ota se. Olen aivan varma."

Muriel otti sormuksen, vaikkakin vastenmielisesti. Nick ei ollut sitä huomaavinaan.

"Älä katso sitä nyt", sanoi hän. "Pane se taskuusi ja sitten ratsastamme taasen täyttä vauhtia."

Veri palasi taasen Murielin poskiin ja hän sai jälleen uutta rohkeutta. Mutta siellä sisimmässä sopukassa asusti yhä tuo nimetön pelko, jota hän ei voinut ymmärtää eikä ajaa luotaan.

XII.

Kihlasormus.

Tullessaan kotiin näki Muriel huoneessaan tuntemattomalla käsialalla kirjotetun kirjeen. Hän avasi sen ja luki:

"Parahin miss Roscoe!

Ettehän pidä minua tunkeilevana, jos pyydän teitä tulemaan luokseni iltapäivällä? Olen aivan yksin kotosalla pienen poikani kanssa. Tiedän, että Nick aikoi tuoda teidät vierailulle luokseni, ja jos mieluummin tahdotte tulla hänen kanssaan, niin tehkää vain siten. Mutta minun mielestäni on hän liikaa, sillä eihän meidän keskemme tarvita mitään esittelyjä. Meistä tulee varmaankin hyvät ystävät, sen uskon.

Tuleva ystävänne

Iub, raj Daisy Musgrave."

Muriel hymyili. Kirjeen ystävällinen sävy lämmitti hänen sydäntään ja hän päätti heti seurata mrs Musgraven kutsua. Miten olikaan hän ikävöinyt ystävää! Hän tunsi heti pitävänsä tuosta naisesta, joka kirjotti niin teeskentelemättömästi ja sydämellisesti hänelle.

Murielin tullessa kuistille aamiaiselle oli lady Basset jo siellä.

"Miten aamuvarhainen olit, rakas lapsi!" sanoi lady Basset. "Kapteeni Ratcliffe herätti melullaan kaikki lähistöllä asuvat. Minun mielestäni ei sinun sopisi mennä hänen kanssaan ratsastusmatkalle jo ennen auringonnousua."

Veri tulvahti Murielin kasvoihin.

"Ei tämä ole ensi kerta", sanoi hän loukkaantuneena. "Olemme ennenkin yhdessä nähneet sekä auringon että kuun nousevan ja laskevan."

Lady Basset huoahti.

"Uskon, ettei tarkotuksesi ole käyttäytyä liian vapaasti tai sopimattomasti, lapsi kulta", sanoi hän. "Mutta vaikka ei minulla olekaan mitään käskyvaltaa sinuun nähden, niin katson velvollisuudekseni huomauttaa sinulle, mitä on tapana tehdä, mitä ei. Ja minä toivon, että käyttäydyt ohjeitteni mukaan. Tahdotko kahvia?"

Muriel istuutui pöydän ääreen vastapäätä lady Bassetia ja katsoi häneen.

"Aion tänään mennä tervehtämään erästä Nick'in ystävää", sanoi hän ottamatta huomioon lady Bassetin puhetta.

"Tee kuten tahdot, ystäväni", vastasi lady Basset, "mutta ei ole tapana ottaa osaa seuraelämään, kun on niin syvä suru kuin sinulla. En sano mitään aiotusta avioliitostasi, lapseni, sillä minun mielestäni on se välttämätön. Mutta maailma tuomitsee kovin ne, jotka poikkeavat soveliaisuuden säännöistä. Eikä sinun ainakaan pitäisi sitä tehdä."

Murielin silmät säkenöivät.

"Miksi on välttämätöntä, että minä menen naimisiin?" kysyi hän. "Sir Reginald sanoi isäni jättäneen jälkeensä melkoisen omaisuuden."

"Niinpä kyllä, ystäväiseni", vastasi lady Basset teeskennellysti nauraen. "Eihän se lainkaan ole rahakysymys. Mutta koska sinä olet niin lapsellisen viaton, en minäkään tahdo avata silmiäsi. Olkoon kylliksi sanottu, että on olemassa syitä, joiden tähden sinun välttämättä täytyy mennä naimisiin, mitä pikemmin sen parempi. Mutta ole varovainen siihen asti, sen neuvon annan sinulle."

Muriel ei ymmärtänyt rahtuakaan näistä viittauksista ja koetti vakuuttaa itselleen, ettei lady Bassetin puhe sen enempää tarkottanut.

Hän meni puutarhaan varmoin askelin, pää ylpeästi pystyssä. Muistaessaan Nick'in lahjan, hymyili hän itsekseen. Miksi olikaan hän sitä niin pelästynyt? Kaikilla tytöillähän on sormus, kun ovat kihloissa.

Ottaen sormuksen taskustaan heittäytyi hän riippuverkkoon pinjapuiden varjoon. Aurinko vilahteli puiden oksien lomitse ja sormuksen jalokivet kimaltelivat sen kirkkaassa valossa.

Rubiinit säteilivät kuin punainen veri, säihkyivät kuin tulenkipinät. Ihastuneena katseli hän niitä.

Äkkiä johtui hänen mieleensä Nick'in sanat, että sormukseen oli jotakin kirjotettu ja kuumottavin poskin tarkasteli hän sen sisäpuolta.

Niin, tuossa oli tervehdys, kolme kultaan kaiverrettua sanaa. Kirjotus oli niin hienoa, että kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän taisi sen lukea. Lopuksi se onnistui, mutta kesti vieläkin kotvan, ennenkuin hän ymmärsi sanojen sisällön.

Sitten tuntui hänestä, kuin olisi joku kuiskannut sen hänen korvaansa. Siinä oli: "Omnia vincit amor" (rakkaus voittaa kaiken). Sormus ei enää ollut ulkonainen merkki siitä liitosta, johon hän oli suostunut. Se oli lemmen lahja siltä mieheltä, joka ei koskaan ollut puhunut hänelle rakkaudesta.

XIII.

Uusi ystävä.

"Olipa hyvä, että tulitte yksin", sanoi Daisy Musgrave hymyillen. "Toivoin niin hartaasti saavani olla kahden kanssanne. Paraskin mies on toisinaan tiellä."

Hän asetti vieraansa istumaan mukavimmalle tuolille, ollen itse ystävällisyys häntä kohtaan. Muriel oli niin onnellinen, ettei moneen viikkoon ollut sellaista tuntenut ja iloitsi tulostaan.

"Te olitte sangen ystävällinen kutsuessanne minut luoksenne", sanoi hän, "mutta ymmärrän kyllä, että teitte sen Nick'in tähden."

"Nytpä erehdyitte", vastasi Daisy heti. "Hän kyllä kertoi teistä minulle, mutta ainoastaan teidän ja itseni tähden tahdoin tavata teitä. Te ette lainkaan tunnu minusta vieraalta. Ja näen silmistänne että te ajattelette samoin minun suhteeni. Minä en sovi jäykkien ihmisten seuraan. Lady Basset sanoo, ettei minusta saa minkäänlaista tolkkua. En tiedä, lieneekö niin, mutta sen tiedän, etten sovi kenen seuraan tahansa. Olen ehkä hieman omituinen. Nick myös, kuten tiedätte. Mutta hän on niin miellyttävä."

Hän istahti Murielin viereen.

"Onko tuo hänen sormuksensa? Saanko katsoa sitä? Luulenpa tosiaan nähneeni sen ennenkin."

"Se on oikein kaunis", sanoi Muriel ihaillen. "Siitä lienee kai jokin kertomus."

"Niinpä onkin. Nyt muistan. Nick näytti sen kerran minulle ollessani vieraisilla hänen veljensä kodissa. Mieheni kävi usein heillä ennen naimistamme. Nick sai tämän sormuksen eräältä naimattomalta tädiltään, joka testamenttasi hänelle koko omaisuutensa. Täti-vainaja käski Nick'in antamaan tuon sormuksen sille naiselle, jota rakastaa. Hän piti paljon Nick'ista."

"Mutta mikä kertomus sormukseen liittyy?" kysyi Muriel punastuen.

Daisy tarkasti kirjotusta.

"Omnia vincit amor", luki hän hitaasti. "Niin, se on surullinen kertomus. Sormus oli alkuaan erään ranskalaisen ylimyksen, joka mestattiin hirmuhallituksen aikana. Mestauslavalta lähetti hän palvelijansa kautta tämän sormuksen nuorelle tytölle, jota rakasti. En tiedä tytön nimeä, mutta hän oli englannitar."

"Entä tyttö?" kysyi Muriel kiihkeästi. "Mitä hän teki?"

"Tyttökö!" toisti Daisy äänessään kova sävy. "Hän oli rakastetulleen uskollinen kokonaista kuusi kuukautta ja meni sitten avioliittoon erään englantilaisen kanssa. Tämä tapahtui jo enemmän kuin sata vuotta sitten, mutta naiset ovat yhäti samanlaisia. Elleivät saa sitä, jota rakastavat, ottavat he toisen", jatkoi hän katkeroituneena.

Muriel oli vaiti. Hänestä tuntui, että oli saanut nähdä vilahduksen jostakin, joka ei ollut tarkotettu hänen nähtäväkseen.

Hetkisen perästä pani Daisy sormuksen takaisin Murielin sormeen.

"Ja sentään voittaa rakkaus kaiken, ystäväni", sanoi hän kietoen kätensä tytön vyötäisille. "Saattepa nähdä, että tulette onnelliseksi. Pyydän anteeksi, että kertomukseni sai teidät surulliseksi. Kuolemaakaan ei niin raskaasti sure se, jolla on rakkautta. Sanotaan aina, että kuolema voittaa rakkaudenkin, mutta asia on aivan päinvastoin, rakkaus voittaa kuolemankin."

Muriel painoi päänsä Daisyn rintaa vasten.

"Oletteko varma siitä?" kuiskasi hän.

"Aivan varma", kuului vastaus. "Juuri tämä tietoisuus on auttanut minuakin elämään. Se toivo on aina minua elähyttänyt, miten onneton toisinaan lienenkin ollut."

"Kiitos", kuiskasi Muriel hetken hiljaisuuden jälkeen syleillen uutta ystäväänsä.

"Tulkaa, näytän teille pienen poikani", sanoi Daisy. "Hän ei juuri ole vahvarakenteinen ja lääkäri uhkaa lähettää meidät kummankin Englantiin."

"Ettekö sitten tahtoisi lähteä", kysyi Muriel.

Daisy pudisti päätään.

"Tahtoisin tavata Blake serkkuni, kun hän palaa", sanoi hän kevyesti. "Oletteko kuulleet, että hän saa Viktoria-ristin? Sen kunniamerkin ansaitsisi Nick Ratcliffekin minun mielestäni."

"Eipä suinkaan. Nick ei ole tehnyt mitään sen ansaitakseen. Ainakaan ei mitään sellaista, josta kannattaisi kerskua", änkytti Muriel.

Daisy nauroi.

"Ettekö laske sitä miksikään ansioksi, että hän pelasti rakastettunsa varmasta kuolemasta?" sanoi hän. "Minäpä tiedän, miksi hän rakastui juuri teihin. Mutta älkää pelätkö, en sano sitä. Sanokaapas", jatkoi hän, "Oletteko koskaan nähnyt miestäni? Hän tulee tänne ensi viikolla."

"Tapasin hänet viime kesänä eräässä juhlassa Poonassa."

"Vai niin. Siihen aikaan olin minä Mahableshwarissa. Mieheni tanssii mainiosti, eikö totta? Hän tekee sitäpaitsi kaikkea hyvin."

Daisy osotti nauraen valokuvaa seinällä.

"Hän näyttää kuudentoistavuotiaalta", sanoi hän, "vaikka täyttää pian kaksikymmentäkahdeksan. Menkäämme nyt katsomaan hänen poikaansa ja minun silmieni valoa."

Ottaen Murielia kädestä vei Daisy hänet muassaan.

XIV.

Eräs huomio, josta oli kohtalokkaat seuraukset.

Koko sillä viikolla, joka seurasi Murielin ensimäistä käyntiä Daisyn luona, tunsi hän itsensä yhä rauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi päivä päivältä. Pilvet näyttivät vähitellen haihtuvan ja aurinko alkoi jälleen luoda loistettaan hänen elämäänsä. Hän kävi joka päivä Daisyn luona ja he kiintyivät toisiinsa yhä enemmän.

Aamusin ratsasti hän Nick'in seurassa, mutta Nick ei päivisin koskaan tullut hänen luokseen, joten Muriel sai pitkät ajat oleskella yksin. Tällöin hän tavallisesti lojui riippuverkossaan uneksien. Vaikkakin hän jo tunsi olevansa terveempi ja elämänhaluisempi, oleskeli hän kuitenkin mielellään puutarhan hiljaisimmassa sopukassa, jossa ei kukaan häntä häirinnyt.

Nick'iin perehtyi hän myöskin yhä enemmän eikä enää pelännyt ajatellessaan heidän lähenevää vihkimistään. Ani harvoin puhuivat he keskenään vakavammista asioista. Muriel piti Nick'in sormusta sormessaan ja oli kerran ujosti kiittänytkin siitä Nick'ia. Nick ei silloinkaan puhunut mitään sormuksessa olevasta kirjotuksesta ja siitä oli Muriel hänelle kiitollinen.

Häät oli määrätty pidettäviksi viikon perästä. Kaikki oli jo sitä varten valmista ja heti häiden jälkeen aikoivat nuoret matkustaa Nepaliin, jonka Nick tahtoi näyttää nuorelle rouvalleen. Nick odotti hartaasti häämatkaa, sillä hän toivoi heidän jouduttuaan kahden kesken elämään yhä läheisemmin toisiinsa kiintyvän. Kaikkein ensinnä aikoi hän osottaa Murielille, ettei tällä ollut vähintäkään syytä pelkoonsa, ja hän uskoi lopullisesti voittavansa tytön vastarakkauden. Veri kuohui kuumana hänen sitä ajatellessaan.

Sinä päivänä, jolloin Daisyn miestä odotettiin kotiin, pysyttelihe Nick poissa, jotta Will saisi viettää sen päivän kahden kesken vaimonsa kanssa. Sen sijaan tuumi hän mennä Murielin luo, ja ainoastaan eräs sattuma esti hänet tuumaansa toteuttamasta -- sattuma, joka sitten tuli hänelle sangen kalliiksi. Muistaessaan että hänellä oli joitakin kirjeitä kirjotettavana, peruutti hän matkatuumansa. Eihän hän sitäpaitsi ollut varmakaan, olisiko hänen käyntinsä Murielin mieleen ja, tottunut kun oli aina tukahuttamaan omat toiveensa Murieliin nähden, piti hän viisaimpana pysyä kotonaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miltä kärsimyksiltä hän olisi heidät kummatkin säästänyt, jos olisi totellut äskeistä mielijohdettaan.

Muriel lojui riippuverkossaan polvillaan kirja, jota hän ei lukenut. Pinjapuut hänen yllään suhisivat, muuten oli kaikki hiljaista. Käsi poskea vasten nukahti hän herkkään uneen.

Äkkiä herätti hänet jokin ääni. Hän ei nähnyt mitään, mutta kuuli puhetta ja teekuppien kalinaa.

Lady Basset oli luultavasti tullut kotiin tuoden muassaan vieraita. Muriel tiesi, etteivät he voineet nähdä häntä, mutta hän puolestaan ei voinut poistua heidän huomaamattaan. Siksi jäi hän edelleen loikomaan riippuverkkoonsa.

Muriel avasi kirjan ja aikoi lukea, mutta kovaääninen puhe häiritsi häntä. Hän kuuli kimakan naisäänen sanovan:

"Niin, hänen tietenkin oli pakko tehdä siten, mutta sääli häntä on sittekin. Vai miten, enkö ole oikeassa?"

"Ajattelin samoin kuin tekin, että hän oli sangen hienotunteinen", vastasi lady Bassetin lempeä, mutta varma ääni. "Onhan itsestään selvää, että hän rehellisenä miehenä tarjoutui menemään naimisiin hänen kanssaan. Mutta sekään ei vielä riittänyt, hän oli oikein kiihkeä. Hän katsoi sen luultavasti velvollisuudekseen, koska tyttö-raukan isä oli uskonut lapsensa hänen huostaansa. Tyttö on vielä aivan kehittymätön eikä ymmärrä, mihin asemaan hän on joutunut. En luullut hänen suostuvan kapteeni Ratcliffen kosintaan, ellei hänelle selitettäisi, miten välttämätöntä on, että he menevät naimisiin. Sillä tyttö ei nähtävästi rakasta häntä. Pieni raukka, hän on vielä liian nuori ymmärtääkseen, mitä rakkaus onkaan. Sääli heitä kumpaakin."

Murielin kirja oli luisunut maahan.

Hetken jälkeen kuului miehen ääni sanovan:

"Ymmärrän hyvin levottomuutenne, rakas lady Basset. Sen mukaan kuin minä tunnen Nicholas Ratcliffea, olisi todellakin ollut syytä epäillä, täyttäneekö hän tässä tapauksessa velvollisuutensa kunnian miehenä vai ei. Kunnioitukseni häntä kohtaan on toden totta kohonnut tämän hänen itsensä uhrauksen johdosta. Kunhan hän vain olisi kyllin voimakas kestämään sen."

"Koska tuo nuori mies on huomannut, miten huonoon valoon miss Roscoe on joutunut, niin uskaltanemme toki toivoa, että hän pysyy sanassaan", vastasi toinen ääni.

Nyt kuului joku kolmas henkilö sanovan:

"Nick-parka! Säälin häntä joka tapauksessa. En voi kuvitella häntä naineena miehenä. Hän on aina viettänyt iloista elämää. Mrs Gybbon-Smith sanoi, että hänenkin mielestään oli vahinko, kun Nick täten tärvelee koko tulevaisuutensa tällä naimiskaupalla. Naineet upseerit eivät tähän aikaan milloinkaan pääse kohoamaan virassaan. Ja hänen tulevaisuuttaan pidettiin niin lupaavana!"

"Niin, voin vain sanoa että iloitsen enemmän siitä, mitä on tapahtunut", vastasi lady Basset kiitollisella äänellä. "Tyttö ei ole puhunut tuosta kauheasta ajasta, mutta luulen hänen oleskelleen vuorilla kokonaista kolme päivää kapteeni Ratcliffen seurassa. Jo vähemmälläkin olisi nuoren tytön maine piloilla. Minua on kovin säälittänyt pieni Muriel-raukka."

"Parempiin käsiin hän ei olisi voinut joutua, kuin teidän", vakuutti miehen ääni. "Mutta nyt luulen, että meidän täytyy jo lähteä. Me menemme Boltoniin päivällisille ja illalla Parkerille. Toivon, että siellä tapaamme toisemme."

Monien kohteliaisuuksien jälkeen lähtivät vieraat puutarhasta lady Bassetin saattamina. Tuli jälleen hiljaista.

Mutta puutarhan syrjäisemmässä osassa makasi liikkumaton olento pitkällään maassa. Se oli siinä kauan, kauan.

XV.

Eräs kirje.

Nick kirjotti kolme kirjettä ja tunsi jo kyllästyneensä. Hän tuumi sittenkin mennä käymään Musgravelle. Samassa tuli kirje Williltä:

"Rakas vanha toveri!

Haluaisin mielelläni puristaa kättäsi. Etkö tahtoisi tulla syömään päivällistä kanssamme? Tee se, sillä me olemme kumpikin hieman alakuloisia. Lääkäri on määrännyt Daisyn ja poikasen matkustamaan kotiin aivan ensi tilassa. Ymmärrät, miltä minusta tuntuu.

Ystäväsi Will."

Nick pyysi lähetin viemään terveisensä ja sanoi tulevansa. Hän oli aavistanut, että näin tulisi käymään Daisylle. Daisy oli peräti heikko ja oli hyvä, että Will oli sen itsekin huomannut.

Kummastakin mahtoi tämä tuntua peräti ikävältä, sillä Will ei voinut seurata perhettään Englantiin. Nick kysyi itseltään, miltähän mahtaisi tuntua, jos hänen täytyisi sillä tavoin erota Murielista, kun he jo olivat mies ja vaimo. Kun Muriel nyt vihdoinkin oli hänen omansa, tunsi hän ei voivansa enää hänestä erota.

Hän katsahti kirjotuspöydällään olevaan almanakkaan. Oli enää vain kuusi päivää häihin. Nick nauroi ihastuneena. Muriel oli hänen. Ei mikään mahti maailmassa voinut enää heitä erottaa. Kaikki esteet olivat jo poissa ja päämäärä lähellä. Tuntien itsensä äärettömän onnelliseksi hypähti hän ylös ja lähti kepein askelin Musgravelle, mutta ehdittyään veräjälle tuli lady Bassetin palvelija häntä vastaan ja antoi hänelle kirjeen. Hän tiesi sen olevan Murielilta, ja veri kohosi hänen kasvoihinsa avatessaan sen. Ensi kertaa Muriel kirjotti hänelle:

"Tahdon heti puhua kanssanne. M."

Siinä kaikki. Nick meni takaisin sisälle ja kirjotti muutaman sanan Will Musgravelle.