Part 3

Nick o!i vaiti. Hän makasi hievahtamatta ja näytti tuskin hengittävän. Muriel huomasi, ettei Nick siten voisi levätä. Eikä hän koettanutkaan nukkua.

Tuskan vallassa väänteli Muriel käsiään. Järki sanoi hänelle, että Nick'in oli mahdoton enää tätä rasitusta kestää saamatta välillä levätä.

Sulkien silmänsä jännitti tyttö koko tahtonsa voidakseen täyttää hänen toivomuksensa. Lopuksi istahti hän Nick'in ulottuville.

Ratcliffe'lta pääsi helpotuksen huokaus ja hermojen jännitys laukesi. Vaikkei hän mitään sanonut, tiesi Muriel hänen rauhottuneen.

Tuskin oli minuutti kulunut, kun Nick Ratcliffen tasainen hengitys jo ilmasi hänen nukkuneen. Monta tuntia istui Muriel liikkumatta. Nick oli luottanut häneen tekemättä ainoatakaan kysymystä ja isänsä tyttärenä tahtoi Muriel osottautua hänen luottamuksensa arvoiseksi, maksoi mitä maksoi.

VII.

Kuolema häämöttää.

Yöllä kulkivat he sitten harmistumatta eteläänpäin. Tähdet olivat Nickille tienviittana, sitäpaitsi tunsi hän seudun sangen hyvin. Väliin häämötti etäämmällä joitakin olentoja, mutta mikään ei pysäyttänyt heitä. He kulkivat vihollismaassa lainkaan herättämättä epäluuloja. Useasti tarttui Nick jo revolveriinsa valmiina täyttämään kenraali Roscoelle tekemänsä lupauksen jos heidät huomattaisiin, mutta kun vaara taasen oli ohitse, piteli hän tyttöä lujemmin vyötäisiltä ja kuletti häntä kanssaan entistä varovaisemmin.

Koko matkalla he tuskin vaihtoivat sanaakaan. Alussa käveli Muriel kevyin askelin mielissään siitä, että sai jättää paikan, jossa oli niin monta kauheata tuntia viettänyt. Mutta varsin pian tunsi hän itsensä väsyneeksi.

Kun Muriel jo kolmannen kerran kompastui, otti Nick hänet syliinsä ja tytön vastaväitteistä huolimatta kantoi häntä kuin pientä, avutonta lasta. Muriel näki, että Nick itsekin ontui, mutta kuitenkin kantoi hän häntä horjahtamatta, kevyin ja varmoin askelin kuin vuorivuohi, kunnes löysi sopivan lepopaikan eräässä metsikössä.

Auringon noustua näkivät he alhaalla laaksossa kylän, jota ympäröivät riisi- ja puuvillapellot.

"Minun täytyy mennä etsimään meille jotakin ruokaa", sanoi Nick.

Mutta tätä eivät Murielin hermot kestäneet. Tarrautuen Nick'iin rukoili hän, ettei tämä jättäisi häntä.

"Jos menette, niin täytyy teidän ottaa minut myötänne. En tahdo jäädä yksin tänne."

Nick myöntyi huomattuaan hänen olevan niin kiihtyneessä mielentilassa, ettei häntä voinut jättää yksikseen. Hän istuutui maahan Murielin viereen ja pian nukkui tyttö Nick'in olkaan nojaten. Mutta uni oli sangen rauhatonta. Yht'äkkiä heräsi hän hurjasti huutaen, että joku murhattiin ja rukoili Nick'ia auttamaan miesparkaa.

Nick koetti parhaansa mukaan rauhottaa häntä, ja taasen nojautui hän nyyhkyttäen kumppaniinsa. Koko päivän oli Muriel kovassa kuumeessa ja valitti hiljaa, vasta ilman viiletessä ja illan lähestyessä vaipui hän uneen.

Sitä olikin Ratcliffe odottanut koko ajan. Hän asetti Murielin puiden varjostaman korkean kallionkielekkeen suojaan ja riensi laaksoon. Ilta pimeni yhä hänen kulkiessaan kylän läpi salapuvussaan ja veitsi vyöllä alkuasukasten tapaan. Päähineensä oli hän vetäissyt kasvoilleen, mutta muita varovaisuustoimenpiteitä hän ei noudattanut.

Varjon tavoin livahti hän miesjoukon ohitse, joka istui tulen ympärillä. Nämä kääntyivät katsomaan, mutta hän oli jo silloin erään turvemajan takana.

Kuin sisäisen vaiston ohjaamana astui hän tuohon turvemajaan. Majassa istui nainen lapsi sylissään, mutta heihin ei hänen huomionsa kiintynyt. Lattialla oli maitokulho. Sen hän sieppasi käteensä ja katosi yhtä nopeaan kuin oli tullutkin. Nick kuuli takanaan hälinää ja huutoja, mutta silloin oli hän jo kadonnut näkyvistä, ja kylän asukkaat luulivat varmaan tuota nopsajalkaista vierasta pyhäksi mieheksi, joka oli käynyt lyhyellä vierailulla heidän luonaan, ja pitivät sitä onnellisena enteenä.

Asukasten päästyä tähän lopputulokseen oli Nick jo polvillaan Murielin vieressä tukien tätä hänen juodessaan. Juotuaan tunsi Muriel itsensä virkeämmäksi. Kiittäen Nick'ia pyysi hän:

"Juokaa nyt itsekin."

Nick nauroi ja laski leikkiä salatakseen nälkäänsä ja janoansa ja joi lopun. Eikä mikään juoma koko maailmassa olisi voinut tuottaa hänelle sellaista nautintoa, kuin tämä puolikulhollinen maitoa.

Juotuaan istuutui hän Murielin viereen. Tämä näytti puolittain nukkuneelta ja Nick hämmästyi tuntiessaan hänen vapisevan kätensä omassaan.

Hän kumartui tyttöä kohti.

"Mikä teidän on? Mitä tahtoisitte?"

"Tahdon vain sanoa, että teidän täytyy jatkaa matkaanne ilman minua, kun kuu on laskenut. Älkää olko huolissanne minusta. Minä kuolen kumminkin jo ennen aamua. En lainkaan pelkää, olen päinvastoin iloinen. Minä olen niin väsynyt, niin väsynyt."

Ääni vapisi. Nick oli kotvan aikaa vaiti. Hän vain lämmitti Murielin kylmiä käsiä omissaan.

Kun hän vihdoin vastasi oli hänen äänensä tavattoman lempeä, mutta samalla vakava ja varma.

"Muriel tyttöseni", sanoi hän, "te kuulutte nyt minulle. Minä olen saanut teidät huostaani enkä aio teistä erota."

Muriel ei yrittänyt vetää pois käsiänsä tai tehdä vastarintaa, mutta silti hän ei suostunut.

"Miksi ette anna minun kuolla?" sanoi hän sitten valittavalla äänellä. "Minä tahdon kuolla. Miksi pidätätte minua?"

"Miksikö?" vastasi Nick epäröimättä. "Tahdotteko tosiaankin, että sanon sen teille?"

Mutta sitten hän vaikeni ja laski hiljaa Murielin käden luotaan.

"Te kyllä saatte sen tietää myöhemmin, Muriel. Mutta nyt täytyy teidän vain luottaa sanaani, kun sanon, että minulla on siihen pätevät syyni."

Nick puhui kiihkeästi, mutta tyttö oli liian sairas sitä huomatakseen. Ärtyneenä kääntyi hän pois.

"Miksi täytyy minun elää? Ei kukaan minua tarvitse."

"Tuo ei ainakaan pidä paikkaansa niin kauan kun minä elän", vastasi Nick lujasti, kuin olisi tehnyt lupauksen.

Mutta nytkään ei Muriel kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa. Kun Nick sitten otti hänet syliinsä jatkaakseen matkaa, pyysi tyttö itkien saada jäädä tähän paikkaan.

Mutta Nick ei häntä kuunnellut. Hän tiesi heidän joutuvan vaaralle alttiiksi, jos jäisivät näin lähelle kylää.

Tällä tavoin kantoi hän Murielia useita tunteja, lujalla tahdollaan pakottaen jäsenensä tottelemaan. Ontuen kulki hän peninkulman toisensa jälkeen vaarallista tietään, kunnes auringon noustessa löysi sopivan lepopaikan eräästä vuorenseinämästä.

Muriel oli äärettömästä väsymyksestä vaipunut horroksiin. Koko päivän hän houraili tiedottomana. Toisinaan sai hän itkukohtauksia. Päivän pitkien, polttavankuumien hetkien kuluessa oli Nick yhäti hänen vierellään. Usein piti hän Murielia sylissään, jolloin tämä hieman rauhottui. Hänen verestävät silmänsä tähystivät lakkaamatta apujoukkoja, kasvot olivat keltasenkalpeat ja sisäänpainuneet, mutta silmät paloivat kuin hehkuvat hiilet. Hän tunsi ei enää jaksavansa kestää, mutta viimeiseen asti tahtoi hän sentään toivoa ja odottaa. Kotkan tavoin tähysteli hän etäisyyteen.

Kun aurinko laskihe valaen vuorenhuipuille kultaista hohdettaan, katsahti hän vihdoin Murielin kalpeihin kasvoihin. Silmäluomet olivat kiinni ja hänestä tuntui, kuin olisi kuolema jo painanut leimansa noihin liikkumattomiin piirteisiin. Tyttö oli jo kauan maannut tällä tavoin ja Nick oli luullut hänen nukkuvan.

Nick otti pullon ja ensi kertaa eläissään vapisi hänen kätensä. Kostuttaessaan konjakilla Murielin huulia huomasi hän sanomattomaksi mielihyväkseen tytön silmäluomien liikkuvan. Tämä avasi silmänsä, joissa näkyi miltei hymyn välke.

Lapsellisin elein nojautui hän Nick'in rintaa vasten, mutta Nickillä oli sentään katkera tunne, että tyttö oli tällä hetkellä kaukana hänen luotaan.

"Näettekö niitä?" kuuli hän sitten tytön sanovan.

"Mitä, rakkaani?" kysyi Nick hiljaa.

Hän näki Murielin loistavin kasvoin katselevan vuorenhuippuja.

Sitten käänsi hän taasen katseensa Nick'iin.

"Miten ihmeellistä", sanoi Muriel hitaasti, "minä luulin sitä kotkaksi."

Hänen äänensä sävy vihloi Nick'in sydäntä.

"Minä se olen. Minä, Nick Ratcliffe", sanoi hän. "Tunnetteko minua, Muriel?"

Mutta Murielin katse liukui taasen hänen ohitseen.

"Nick?" toisti hän. "Ei, kotka se oli."

Hän vetäytyi pois Nick'in luota ja Nick värisi tuskasta.

"Muriel! Jääkää luokseni. Rakastakaa minua. Eihän vuorilla ole mitään, joka saattaisi teitä viehättää. Tässä minä olen, tässä! Pidän teitä sylissäni. Oi, Jumalani!" huudahti hän. "Hän ei kuule eikä näe minua. Hän ei enää ymmärrä minua."

Hänen tuskansa herätti Murielin hetkeksi tuntoihinsa. Hän käänsi katseensa Nick'in epätoivoisiin kasvoihin.

"Kyllä, Nick, minä näen", sanoi Muriel hiljaa.

"Todellako?" kysyi Nick kumartuen häntä lähemmä.

Muriel katsoi kysyvästi häneen. Silmät olivat uniset kuin lapsen. Kädellään osottaen alas laaksoon sanoi hän väsyneellä äänellä:

"Tuolla alhaalla. Ettekö näe niitä? Tahi oliko se vain näky tai unelma? Muistatteko, miten sanotaan: Ja katso, vuorten ylitse kulkivat hevoset... ja sotavaunut! Jumala on ne lähettänyt."

Muriel painoi väsyneen päänsä Nick'in rintaa vasten. Hän huokasi syvään ja näytti vaipuneen uneen.

Nick katsahti alas laaksoon. Äkkiä terästyi hänen tuskainen katseensa.

Uneksiko hänkin? Tai oliko tuo näky? Oliko se kuumehourailua? Juuri sen paikan alapuolella, jossa hän istui, näki hän miehiä, hevosia ja kanuunia pitkässä, liikkuvassa rivissä.

Hänen korvissaan humisi ja hän kuuli itsensä huutavan kerta toisensa perään.

Humina korvissa yltyi. Nyt se tuntui jo kaikkialla koko päässä. Sitten tuntui kuin olisi aivoissa jokin katkennut. Tummat vuorenhuiput näyttivät horjahtelevan ja syöksyvän äänettöminä alas.

Hän meni tainnoksiin.

VIII.

Simlassa.

Syvä hiljaisuus vallitsi. Tuossa Simlan läheisien pinjametsien hiljaisuudessa oli jotakin salaperäistä. Yht'äkkiä kuului pianolla soitettavan sädehtivän iloista operettisäveltä ja yhtä odottamatta alkoi käheä ääni laulaa säestyksen mukaan.

Kuistilla seisova intialainen palvelija olisi peittelemättä ilmaissut tyytymättömyytensä, ellei olisi tiennyt velvollisuutensa talon palvelijana olevan käyttäytyä arvokkaan levollisesti. Hän odotti emäntänsä tuloa lastenkamarista, jossa hän kuului puhuvan ayah'in [int. lapsenhoitaja ja imettäjä] kanssa. Jo kotvan aikaa oli hän odottanut ja olisi jäänyt odottamaan vielä sangen pitkäksi aikaa, sillä hänen kärsivällisyytensä oli loputon. Mutta tuon omituisen soiton kuultuaan tuli talon rouva heti lastenkamarista.

"Sammy", huudahti hän tyytymättömänä, "miksi en ole saanut tietää, että kapteeni Ratcliffe on täällä?"

Kuuntelematta palvelijan selityksiä riensi hän huoneeseen, josta soitto ja laulu kuului.

"Kas vain, kapteeni Ratcliffe", huudahti hän innokkaasti, "minulla ei ollut pienintäkään aavistusta teidän täälläolostanne."

Soitto lakkasi heti ja Nick hypähti ylös mielihyvästä säteillen.

"Tiesin sen, te rakastettavin kaikista naisista", vastasi hän suudellen talon rouvan kättä. "Siksipä juuri valitsinkin tällaisen ilmottautumistavan. Vai niin, heidän on siis joka tapauksessa onnistunut viekotella teidät tänne Simlaan?"

"Niin, lääkäri neuvoi minua matkustamaan kotiin, mutta minun täytyi tulla tänne lapsen vuoksi. Ette voi aavistaa, miten herttainen hän on, vaikka onkin vasta kuusikuukautinen. Mutta nyt on teidän kerrottava minulle itsestänne. Teidät on varmaan päästetty sairashuoneesta liian aikaisin. Tehän näytätte suoraan sairasvuoteelta tulleelta."

"Tu quoque" (Sinä myöskin), vastasi Nick nauraen. "Sillä erotuksella vain, että te olette silti yhtä viehättävä. Mutta jos minä olisin Willin sijassa, en sentään olisi teidän ulkomuotoonne tyytyväinen."

Mrs Musgrave rypisti kulmakarvojaan.

"Vielä mitä, sitä te ette ymmärrä. Ette edes tiedä, miten sairas minä olen ollutkaan. Minun on nyt levättävä, muuten kyllä olisin tullut sairashuoneeseen teitä tervehtämään."

"Olipa hyvä, ettette tullut. Olen nukkunut kolme viimeistä viikkoa yhteen toviin. Nyt vasta heräsin."

Mrs Musgrave katsoi häneen sydämellisesti hymyillen.

"Poika raukka! Saivatpa he Waraan sittekin lopulta apua", sanoi hän.

Nick kohautti olkapäitään.

"Kyllä tavallaan. Orange oli ainoa elossa oleva valkoihoinen, eikä hänkään ollut syönyt kolmeen päivään. Jos Muriel Roscoe olisi jäänyt sinne, olisi hän kuollut ennen kenraali Bassetin saapumista. On tapauksia, jolloin pysyy elossa kärsimisen tähden. Niin oli hänen laitansa."

Nick'in ääni kuulosti tylyltä, ja hän muutti heti puheenaihetta.

"Olitte kai kovin peloissanne serkkunne tähden?" sanoi hän.

"Blake Grange parka. Niin, olinpa niinkin. Olin äärettömän levoton teidän kaikkien vuoksi."

"Kiitän", sanoi Nick laskien kätensä hänen käsivarrelleen. "Olen juuri tullut luoksenne vetoamaan hyvään sydämeenne, mrs Musgrave. Me olemme aina olleet hyviä ystäviä. Ettekö suostuisi ottamaan Muriel Roscoe'a huostaanne, jos minä sitä pyydän? Hän tarvitsisi juuri nyt jotakuta."

Mrs Musgrave katsoi häneen kysyvästi.

"Kertokaa minulle ensin hänestä. Ja miksi käännytte minun puoleeni, ettekä lady Bassetin, jonka luona hän asuu."

"Lady Basset!" toisti Nick ylenkatseellisesti.

"Ettekö pidä hänestä?" kysyi mrs Musgrave nauraen. "Minä luulin kaikkien miehien jumaloivan häntä."

"Olin kerran vähältä ottaa häneltä hengen", sanoi Nick.

"Olipa vahinko, ettette sitä tehnyt. Minä inhoan häntä. Hän on kuin käärme."

"Minua hän vihaa", sanoi Nick.

"Minkä tähden?"

"Kysykää häneltä itseltään. Kenties siksi, että olin kerran sytyttämäisilläni hänet tuleen. Sammutin kyllä valkean, mutta hänelle se joka tapauksessa oli sangen epämiellyttävä hetki ja sitäpaitsi meni hänen pukunsakin aivan pilalle."

"Hänhän kohtelee teitä sentään mitä rakastettavimmin."

"Imelästi tosiaan. Mutta aikomukseni ei ollut puhua hänestä, vaan Murielista."

"Aiotteko naida Murielin?"

Nick'in vaaleat kulmakarvat kohottautuivat melkein hiusrajaan asti.

"Olette nero, mrs Musgrave. Senpä minä juuri aionkin tehdä."

Daisy Musgrave nousi ylös ja meni akkunan luo.

"Eikö hän ole liian nuori? Rakastaako hän teitä?"

Hän kääntyi ympäri kuullessaan Nick'in nauravan, vaikka hän olikin tietänyt niin käyvän. Harvat ihmiset tunsivat Nick Ratcliffen niin hyvin kuin hän. Heidän välillään vallitsi syvä myötätuntoisuus.

"Voitteko ajatella jonkun nuoren tytön rakastuvan minuun?" kysyi Nick.

"Kyllä vainen. Te olette niin erikoinen. Koko maailmassa ei löydy ainoatakaan miestä, johon ei joku nainen kaikessa mielettömyydessään rakastuisi."

"Tuhannet kiitokset", vastasi Nick. "Voin siis luottaa teidän apuunne? Tiedän lady Bassetin vastustavan tuumiani, mutta minulla on kenraalin suostumus. Hän on, kuten tiedätte, Murielin holhooja. Murielin isä-vainajan suostumus on minulla myöskin. Ja sen täytyy tapahtua pian. Lady Bassetin luona tuntee hän varmaan itsensä sangen onnettomaksi."

Daisy oli vakavan näköinen.

"En tiedä, voinko auttaa teitä", sanoi hän verkalleen. "Mielelläni teen kuitenkin voitavani vanhan ystävyytemme nimessä. Mutta hän on niin lapsekas, ja ellei hän rakasta teitä, niin ette saa pyytää minua häntä suostuttamaan."

Nick hypähti seisoalleen.

"Voitte luottaa siihen, että teen hänet onnelliseksi", huudahti hän. "Minä... minä tulen olemaan hänelle oikein hyvä."

Daisy kääntyi pois kuullessaan Nick'in äänen vapisevan.

"Sen tiedän", sanoi hän vakavasti. "Te voisitte tehdä naisen, joka teitä rakastaa, äärettömän onnelliseksi. Mutta kenkään ei aavista, miten onneton sellainen avioliitto on, jossa ei rakkaus ole molemminpuolista. Ei kukaan muu kuin se, joka on kokenut sitä."

Viimeiset sanat purkausivat kiihkeinä esiin, mutta heti hän hymyillen sanoi:

"Tulkaa katsomaan poikaani. Hän itki jättäessäni hänet äsken, mutta nähdessään minut hymyilee hän taasen tyytyväisenä."

"Kukapa ei sitä tekisi", vastasi Nick kohteliaasti seuraten häntä.

IX.

Muriel uudessa ympäristössään.

Kenraali Bassetin bungalow [huvilantapainen asuinrakennus] sijaitsi Simlan viehättävimmällä paikalla ja kaikki lady Bassetin ystävät kadehtivat heidän asuntoaan, joka taasen tietenkin osaltaan vaikutti, että hän itsekin sitä ihaili. Mutta siitä huolimatta oli hän sangen harvoin kotosalla, paitsi milloin hänellä oli vieraita. Koko hänen aikansa kului seurustelussa.

Harva ihminen saattoi tulla hyvin toimeen hänen kanssaan, Muriel kaikista vähimmin. Hänen isänsä oli määrännyt kenraali Bassetin hänen holhoojakseen ja tämä oli heti lähettänyt hänet vaimonsa luo. Silloin oli Muriel Roscoe ollut niin sairas, ettei jaksanut ajatellakaan vastaväitteitä, vaikka ei koskaan ollut pitänyt lady Bassetista ja toisissa olosuhteissa luultavasti olisi pyytänyt saada matkustaa kotiin Englantiin. Vasta viime aikana huomasi Muriel, miten paha hänen oli olla lady Bassetin kodissa. Sitä mukaa kuin nuoruuden joustavuus sai taudista voiton ja hän heräsi kauan kestäneestä horrostilastaan, palasi myöskin kärsimisen kyky ja hän tunsi itsensä niin äärettömän yksinäiseksi. Tavallaan helpotti hänen tilaansa lady Bassetin ainainen huvittelu, tämä kun ei siten joutanut seurustelemaan hänen kanssaan, mutta oli hetkiä, jolloin kuka tahansa olisi ollut hänen luokseen tervetullut.

Hän ei enää ollut oikein sairas, mutta hänellä oli yhä hiukan kuumetta ja hän tunsi olevansa henkisesti veltostunut, mutta ei jaksanut sitä vastustaa. Usein hän kysyi itseltään, miksi hän enää eli, miksi hän oli kestänyt paon kauhut, kun hänen kalleimpansa oli temmattu pois. Sellaisina hetkinä näytti hänestä tulevaisuus synkältä kuin yö, kuin erämaa, jonka lävitse kulkemiseen hänellä ei koskaan tulisi olemaan kyllälti rohkeutta.

Jos Nick joskus tällöin johtui hänen mieleensä, muisteli hän tätä kuin aavetta, joka kuului kauheaan menneisyyteen. Häntä ei nykyhetkenä enää ollut olemassa ja vastaisuutta ei hän jaksanut ajatella. Kukaan ei milloinkaan maininnut Nick Ratcliffen nimeä, kunnes lady Basset eräänä päivänä sanoi hänelle ollessaan juuri menossa puutarhajuhlaan:

"Sain vast'ikään muutaman rivin kapteeni Ratcliffeltä. Olen sanonut hänelle, että olet liian heikko voidaksesi ottaa ketään vastaan, mutta hän kirjottaa sittekin tulevansa. Ehkä tahdot itse kirjottaa hänelle, että et jaksa vielä ottaa häntä vastaan."

"Kapteeni Ratcliffe", toisti Muriel, kuin olisi tuo nimi muistuttanut häntä jostakin. "Ah, niin", jatkoi hän hetken kuluttua punan kohotessa hänen poskilleen, "Nick! Olin miltei unohtanut hänen sukunimensä. Tahtoisiko hän tavata, minua? Onko hän vielä täällä Simlassa?"

Hän kääntyi harmistuneena poispäin huomatessaan lady Bassetin omituisen katseen, jota hän ei ymmärtänyt.

"Sinun ei tarvitse tavata häntä, ellet tahdo", alkoi lady Basset taasen. "Jos seuraat minun neuvoani, et ota häntä vastaan. Kaiken sen jälkeen, mitä sinä olet saanut kestää, et voi olla liian varovainen. Huhut leviävät niin helposti. Kirjota vain ja sano hänelle, ettet ota häntä vastaan."

"Miksi niin?" kysyi Muriel odottamattoman varmasti ja uhmaten. "Täytyyhän minun kiittää häntä kaikesta, mitä hän on minun tähteni saanut kestää."

Hän ei itsekään oikein ymmärtänyt, minkätähden hän vastusti lady Bassetin ehdotusta. Ehkä se tapahtui pelkästä vastustamishalusta.

"Milloin hän tulee?" kysyi hän. "Tahdon tavata hänet, kun hän tulee."

Lady Basset kohautti olkapäitään.

"Kuten tahdot, lapsi kulta. Ole vain varovainen. Hän sanoo tulevansa tänään. Mutta ehkä mieluummin tahdot hänen tulevan silloin, kuin minäkin olen kotosalla?"

"Ei, sitä en tahdo", vastasi Muriel peittelemättä.

Hän tunsi olevansa rauhaton eikä ymmärtänyt lady Bassetin viittauksia. Tämän mentyä heittäytyi hän taasen pitkälleen sohvalle, mutta ei nukkunut.

Kokonainen tunti kului siten. Sitten kuuli hän äkkiä askelia ja jonkun äänen hyräilevän.

Silloin välähti hänen mieleensä eräs muisto ja tuntui, kuin miekka olisi lävistänyt hänen sydämensä. Hänestä tuntui, kuin olisi isä uudelleen viimeisen kerran sulkenut hänet syliinsä ja sanonut hänelle viimeiset jäähyväiset, kunnes he jälleen kohtaisivat toisensa.

Hän hypähti ylös ja nojautui sohvan selkämykseen. Olisiko hänellä rohkeutta tavata hänet? Murielin sydän löi kiivaasti. Hetkisen ajatteli hän paeta. Mutta samassa huomasi hän sen olevan liian myöhäistä. Hän näki palvelijan tulevan kuistin ovesta ja Nick'in seuraavan häntä. Läähättäin astui hän Nick'ia vastaan.

X.

Muuan kosinta.

Nick astui sisään niin huolettoman ja luonnollisen näköisenä, kuin olisivat he vasta eilen eronneet ja tervehti Murielia sydämellisesti. Tarttuessaan Murielin käteen huomasi tämä Nick'in puoleksi suljettujen, värähtelevien silmien katsovan häneen omituisen pitkin ja tarkkaavin katsein.

"En tahdo rasittaa teitä kysymyksilläni, koska näen, että voitte jo paremmin", sanoi hän. "Oliko teidän vaikea saada lady Bassetin suostumusta minun pääsyyni luoksenne?"

Muriel jäykkeni kuullessaan tämän kysymyksen. Hänen mielenkuohunsa alkoi tyyntyä ja hän tunsi kuin hieman pettyneensä, sillä hän oli jo miltei unohtanut, miten omituinen Nick saattoi olla.

"En pyytänytkään hänen suostumustaan", sanoi Muriel kylmästi. "Sanoin hänelle vain, että aioin ottaa teidät vastaan sanoakseni..."

"Sanoaksenne...?" kysyi Nick näyttäen iloiselta.

Tyttö tunsi harmikseen punastuvansa. Tehden väsyneen liikkeen hän istuutui. Hän oli aikonut pitää Nick'ille pienen ystävällisen puheen ja kiittää häntä siitä huolenpidostaan, mutta kuinka olikaan, sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitäpaitsi ei Nick näyttänyt odottaneenkaan mitään kiittelemisiä.

Hän istahti tytön viereen sohvalle.

"Puhelkaamme nyt hieman", sanoi hän. "Tehän olette jo aivan parantunut, eikö totta?"

Muriel katsahti häneen vastatessaan:

"Kyllä. Olen vielä vain niin väsynyt."

Vaikkei Nick häneen katsonutkaan, tuntui Murielista kuitenkin siltä, kuin olisi Nick yhä häntä tarkastanut.

Ottaen tytön käden omaansa sanoi hän äänellä, joka tuntui väreilevän pidätettyä iloa:

"Olen niin iloinen kuullessani teidän jo parantuneen. Minun on nyt paljon helpompi sanoa sanottavani. Tulin tänne kysyäkseni, miten pian olette valmis menemään naimisiin kanssani. Tänäänkö jo tai huomenna? Ehkä ensi viikolla? En tahtoisi teitä kiirehtiä, mutta minun mielestäni ei meillä ole mitään pitkityksen syytäkään. Ja minä puolestani vihaan odotusta. Vai miten te ajattelette?"

Muriel katseli häntä kummastuneena. Kasvot kävivät tummanpunaisiksi.

"Minäkö naimisiin teidän kanssanne?" änkytti hän hämillään. "Minkätähden? Miten se ajatus johtui mieleenne?"

"Sanon sen teille", vastasi Nick järkähtämättömän tyynesti. "Näin unta, että minulla oli ystävä, joka oli niin yksinäinen ja surullinen ja joka tarvitsi jonkun, joka häntä hoivaisi. Silloin muistin, että hän kuuluikin minulle, että hänen isänsä oli uskonut hänet minun huostaani ja antanut minulle luvan pitää huolta hänestä. Tämä valoi minuun rohkeutta, niin että uskalsin tunkeutua hänen luokseen, vaikka hän vielä olikin syvästi suruissaan. Enkä minä rasittanut häntä pitkillä esipuheilla. Niitähän ei tarvita meidän välillämme, Muriel. Tahdotteko nyt punnita asiaa? Uskokaa minua, se sen kyllä ansaitsee."

Hän piti tyttöä lujasti kädestä puhuessaan ja hänen kulmakarvansa kohosivat ja laskeutuivat lakkaamatta. Murielin mielestä näyttivät hänen silmänsä tulenliekiltä ja hänen ehdotuksensa enemmän hämmästytti kuin pelotti häntä. Nick'in rauhallinen ääni vaikutti sen, ettei häntä pelottanut, mutta hän oli liian kummastunut vastatakseen.

"Sanokaa minulle, mitä tuumitte siitä", sanoi Nick hiljaa. "Tämä ei ole mikään äkillinen päähänpisto minun puoleltani, sitä ette saa luulla. Isänne tiesi minun tunteeni. Siksi hän uskoikin teidät minun huostaani ja siksi luotti hän minuun. Minulla on hänen suostumuksensa."

Muriel ei enää katsonut häneen. Uudelleen eli hän muistossaan hetken, jolloin isä puhui hänelle Nick Ratcliffesta. Hän oli kuulevinaan isänsä kysymyksen, muisti oman vastauksensa sekä sen, mitä isä sitten sanoi.

Sitten tuntui hänestä kuin olisi hän tukehtumaisillaan. Hän tunsi jälleen vastenmielisyytensä heräävän tuota miestä kohtaan ja oli jälleen näkevinänsä tuon näyn, joka oli riistänyt häneltä niin monen yön unen. Hänen silmiinsä kuvastui taasen tuo kuolettava taistelu ja vihollis-raukka, joka kiemurteli kuolonkamppailussa armottomien käsien häntä kuristaessa.

Hän peitti silmänsä päästäkseen näkemästä tuota hirvittävää näytelmää.