Part 2

"Tervehtikää isääni", sanoi hän palvelijalle, "ja sanokaa, että juon sen, ellen muuten saata nukkua."

Palvelija poistui kumartaen. Tytön mielipahaksi jäi Nick vielä huoneeseen.

"Miss Roscoe", sanoi hän omituisesti, "älkää juoko tuota myrkkyä. Isänne teki sangen pahoin lähettäessään sitä teille. Antakaa lasi minulle."

Tyttö katsoi häneen suuttuneena.

"Isäni ymmärtää kai paremmin kuin te, mitä minun tulee tehdä."

Nick kohautti olkapäitään. "Kuka tahansa voi sanoa teille, miten vahingollista tuon myrkyn nauttiminen on. Olkaa järkevä ja älkää sitä nauttiko."

Nick astui askeleen pöytää kohti, mutta tyttö otti lasin käteensä.

"En enää suvaitse, että te sekaannutte minun asioihini. Teen kuten isäni tahtoo."

Nick oli häntä pelottanut, mutta hänpä näyttäisi, ettei tuo mies sillä mitään voittanut. Hän maistoi juomaa, mutta taasen valtasi hänet epäily, oliko isä tosiaankin käskenyt hänen juomaan koko lasillisen.

Tyttösen viedessä lasin huulilleen katsoi Nick häneen hievahtamatta, mutta kun tyttö keskeytti juontansa, hypähti hän yht'äkkiä hänen eteensä.

Muriel luuli ensin hänen tarkotuksensa olevan siepata lasin käteensä, mutta seuraavana hetkenä ymmärsi hän, miten salakavalasti ja viekkaasti Nick oli häntä kohtaan käyttäytynyt. Kietoen kätensä lujasti hänen ympärilleen, pakotti kapteeni Ratcliffe hänen juomaan lasin pohjaan asti. Vastarinta oli aivan hyödytön.

Tytön juotua opiumin viime pisaraan, päästi Nick otteensa ja kääntyi äkkiä poispäin. Muriel hypähti ylös kauhusta väristen.

Mitä sitten tapahtui, tuntui hänestä jälkeenpäin unennäöltä. Nick asetti hänet pitkälleen sohvalle ja piti häntä siinä asennossa, vaikka hän ponnisteli täysin voimin irti päästäkseen. Nick puhui hänelle jotakin, hänen pelkonsa hälveni vähitellen, katse kävi yhä hämärämmäksi ja lopulta hän ei enää tuntenut eikä nähnyt mitään.

Puoli tuntia tämän jälkeen kannettiin hänet linnotuksesta. Matkan suuntana oli vuoristo ja kantaja oli Nicholas Ratcliffe, koko rykmentin suurin ilveilijä ja pilaniekka, jota toverit ylipäänsä pitivät parantumattoman kevytmielisenä kujeilijana.

Yö oli pimeä ja ylt'ympäri väijyivät hirveät vaarat, mutta nuori upseeri asteli taakkoinensa tyynenä ja pelottomana. Verenhimoisten vihollisten rivien lävitse kulki tuo uhkarohkea sotilas kevyin ja varmoin askelin urheasti uhmaten kuolemaa.

IV.

Kyyneleitä.

Kun Muriel Roscoe heräsi tietoisuuteen, tunsi hän kuin palanneensa pitkältä ja äärettömän rasittavalta matkalta. Häntä väsytti niin kovin, että tuskin jaksoi silmiään avata, mutta hän tunsi vaalivien käsien hellävaroen pitelevän itseään ja vaistomaisesti tiesi hän myös jonkun herkeämättä huolehtivan itsestään. Mutta kuka tuo jokin oli, sitä ei hän jaksanut ajatella.

Vähitellen häipyivät usvat ja väsymystä seurasi suloinen raukeus, joka oli kuin lepoa uupuneille hermoille.

Yht'äkkiä nuo varovat kädet, jotka äsken niin lempeästi ja hyväillen vaalivat häntä, alkoivat valella hänen kasvojaan kylmällä vedellä. Tyttö heräsi vastahakoisesti.

"Älkää, älkää", pyysi tyttö. "Olen niin väsynyt. Tahdon nukkua."

"Pikku raukka", puhui lempeä ääni, "ymmärrän, että tahtoisitte nukkua, mutta teidän täytyy jo herätä."

Vasten tahtoaan avasi Muriel hitaasti silmänsä.

Koskaan ei Nick Ratcliffe voinut unohtaa hänen katsettaan, niin syvä soima siinä kuvastui.

Ainoastaan hetkisen kesti tämä katse, sitten muuttuivat nuo tummat silmät ääretöntä kauhua ilmaiseviksi.

Kohottautuen käsiensä varaan änkytti tyttö:

"Missä minä olenkaan? Mitä... mitä olette te tehnyt minulle?"

Muriel loi pelästyneen katseen ympärilleen. Hän huomasi loikovansa sananjaloista tehdyllä vuoteella jossakin vuorenonkalossa. Takanaan oli korkea vuorenseinämä täynnä kummallisia syvennyksiä ja lohkeamia, jotka näyttivät petoeläinten turvapaikoilta. Aivan lähellä kohisi vuoripuro. Suuri yölepakko pyrähti samassa lentoon aivan hänen vierestään ja hän huudahti yhä kasvavan kauhun vallasta. Nick Ratcliffen käsi kiertyi suojaten hänen ympärilleen.

"Älkää pelätkö, teitä ei mikään vaara uhkaa", sanoi upseeri tyynesti.

Muriel työnsi inhoten luotaan hänen kätensä kuin myrkyllisen käärmeen.

"Älkää kajotko minuun", sanoi hän vavisten.

"Suokaa anteeksi. Tarkotin parastanne."

Ääni oli aivan rauhallinen. Muriel katseli häntä. Ratcliffe oli puettu eräänlaiseen pitkään, valkeaan vaippaan, joka peitti hänet päästä jalkoihin. Hänen sileäksiajellut keltahipiäiset kasvonsa näyttivät pelottavilta. Tytön mielestä oli hän aivan petolinnun näköinen.

Murielillä oli yllään samanlainen kaapu, mutta päähine puuttui.

Hän ymmärsi nyt, mitä oli tapahtunut. Nick oli antanut hänelle unijuomaa -- häntä värisytti vieläkin muistaessaan opiumilasia -- ja sitten kantanut hänet tänne tiedottomana. Isä oli jäänyt linnotukseen. Hän oli antanut suostumuksensa hänen poisviemiseensä ja uskonut hänet tuon miehen huostaan.

Ei, tuhatkertaisesti ei! Koko hänen olemuksensa kamppaili tuota ajatusta vastaan. Hänen isänsäkö olisi suostunut niin pelkurimaiseen ja raakaan tekoon. Hänkö olisi voinut erota tyttärestään sillä tavoin?

Kauhu lisäsi hänelle voimia. Hän syöksähti ylös ja aikoi paeta. Vihollisen rivien lävitse hän tahtoi rientää jälleen isänsä luo. Tapahtukoon sitten mitä tahansa, mutta kapteeni Ratcliffen käsiin hän ei aikonut antautua.

Katsomatta tyttöön tarttui Nick hänen vaatteisiinsa. "Pyydän anteeksi", sanoi hän tyynesti "teidän on syötävä jotakin, ennenkun lähdette."

"Antakaa minun mennä", huusi tyttönen raivostuneena. "Miten uskallatte te minua pidättää?"

Nick istui liikkumatta ja piteli yhä kiinni tytön vaipasta. Tämä riuhtoi yhä päästäkseen irti, mutta lopulta heikkenivät voimat ja hän heittäytyi pitkälleen maahan epätoivon vallassa.

Nick päästi heti otteensa ja sanoi hiljaa:

"Älkää käyttäytykö tuolla tavoin. Se ei teitä lainkaan auta."

Hän istui selin tyttöön ja askarteli jotakin; tyttö istui kädet kasvoilla peläten hänen kosketustaan.

Hetken hiljaisuuden jälkeen sanoi Nick:

"Nyt te varmaan söisitte jotakin. Tässä on hieman keitettyä riisiä. Saattepas nähdä, että teidän tulee sitten paljon parempi olla."

Pelko värisytti taasen tyttöä. Voisiko tuo mies pakottaa hänet syömäänkin vasten tahtoaan?

"Uskokaa minua", puhui Nick isällisen suojelevalla äänellä, "saatte nähdä, että syöminen tekee teille varsin hyvää. Teettehän minulle mieliksi."

Muriel katsoi häneen. Ratcliffe oli polvillaan hänen edessään pitäen kädessään riisillä peitettyä kaurakeksiä.

Tyttö peräytyi inhoten.

"En voi syödä", sanoi hän tukahtuneella äänellä. "Syökää itse. Mieluummin vaikka kuolen."

"Syökää, Muriel."

Huolimatta tytön kauhistuneesta katseesta vei Nick ruuan hänen huulilleen. Jäntevillä kasvoilla oli käskevä ilme.

"Syökää", sanoi hän.

Vasten tahtoaan, itsetiedottomasti totteli tyttö. Jokainen suupala oli hänet tukahuttaa, mutta siitä huolimatta söi hän kaiken, sillä hän oli vakuutettu siitä, että ennemmin tai myöhemmin Nick kuitenkin hänet siihen pakottaisi.

Ihmeekseen huomasi Muriel, että Nick ei syönyt mitään, vaikka useampia kakkuja ja jonkun verran riisiäkin vielä oli jälellä.

"Voitteko jo paremmin?" kysyi Ratcliffe.

Tyttösen mieleen tuli äkkiä, että Nick'illä oli jotakin hänelle kerrottavaa, jonka vuoksi hän heti vastasi myöntävästi.

"Mistä on kysymys", huudahti hän hermostuneesti. "Mitä aiotte sanoa."

"Jotakin", sanoi Nick hetken kuluttua katsomatta häneen.

"Mitä? Sanokaa se heti. Koskeeko se isääni. Onko hän haavottunut?"

"Isänne kuoli eilen illalla, ennenkuin lähdimme linnotuksesta", vastasi Nick hiljaa.

Tyttö huudahti tuskasta ja samassa oli Nick polvillaan hänen vieressään ja painoi häntä rintaansa vasten kuin pientä, lohdutonta lasta. Tyttö ei enää työntänyt häntä luotaan. Isku oli tullut niin äkkiarvaamatta, että se haihdutti hänen mielestään kaiken muun. Nick Ratcliffea hän ei nyt muistanutkaan, mutta hänellä oli kuitenkin tietoisuus jostakin ystävästä, joka oli häntä lähellä tällä kauhealla hetkellä.

Puhumatta sanaakaan piti Nick häntä sylissään hiljaa tuudittaen ja painoi hänen kasvojaan rintaansa vasten. Hänen omat kasvonsakin värisivät tuskasta.

Hetken kuluttua pyysi Muriel:

"Kertokaa minulle siitä."

"Se tapahtui heti taistelun alussa", kertoi tämä tyynellä ja vakavalla äänellä. "Luultavasti heti sen jälkeen kun hän läksi luotanne. Luoti osui rintaan aivan sydämen yläpuolelle. Emme voineet häntä auttaa. Hän tiesi itsekin kuolettavasti haavottuneensa. Luulen hänen odottaneen niin käyvän. Veimme hänet vartiohuoneeseen ja asetimme hänet vuoteelle. Juuri ennen kuolemaansa kadotti hän tajuntansa. Kun minä tulin hänen luokseen, oli hän jo tiedoton."

Murielia puistatti.

"Ja te ette kertonut sitä minulle", sanoi hän tuskan vallassa.

"Minun mielestäni oli parempi olla kertomatta", vastasi Nick lempeästi. "Te ette kuitenkaan olisi saanut nähdä häntä, sillä hän ei sitä tahtonut."

"Miksikä ei? Miksi ei hän sallinut minun tulla luokseen?"

Tytön ääni kalskahti taasen kovalta.

Hetken perästä sanoi Nick häneen katsomatta:

"Itsenne tähden."

"Oliko hänellä tuskia?"

"Oli tajuissaan ollessaan, mutta se kesti vain lyhyen hetken."

Muriel tuskin kuuli hänen sanojaan.

"Te veitte minut viekkaasti pois isäni luota hänen maatessaan kuolemaisillaan", sanoi hän. "Ettekö luule, että minun olisi ollut helpompi kaikki kestää, jos olisin tietänyt kaiken, jos olisin saanut nähdä hänet? Minulla oli oikeus siihen. Miten rohkenitte te kieltää sitä minulta? En anna sitä teille anteeksi milloinkaan, en milloinkaan."

Rajusti huudahtaen heittäytyi hän taasen maahan ja puhkesi itkuun. Nyyhkyttäen huusi hän isän nimeä, kuin olisi hän siten tahtonut palauttaa rakkaan vainajan henkiin.

Nick ei yrittänytkään häntä rauhottaa. Liikkumatta tuijotti hän vain eteensä, kunnes myrsky vähitellen itsestään tyyntyi.

Kun tyttö sitten sulasta väsymyksestä taukosi itkemästä, ei Nick Ratcliffessa huomannut pienintäkään muutosta.

Vasta sitten kun tyttö kohottautui istumaan ja pyyhkäsi hiukset otsaltaan, kääntyi Nick ja ojensi hänelle pienen pikarin.

"Siinä on vain vettä", sanoi hän hiljaa. "Juokaa rahtunen."

Muriel otti pikarin, joi ja asettautui sitten pitkälleen sulkien silmänsä. Itkukohtausta seurasi polttava päänkivistys ja ruumiillinen väsymys.

Muutaman hetken kuluttua tunsi hän taasen Nick'in käsien kosketuksen, mutta hän ei jaksanut avata silmiään. Nick kostutti hellästi ja varovasti hänen kasvojaan, suori hiukset otsalta ja kohensi hänelle sananjaloista päänalaisen.

Sitten istuutui hän lähistölle vartoimaan tyttöstä, kunnes tämä surusta ja jännityksestä äärimmäisen väsyneenä vaipui syvään, rauhaiseen uneen, jota kesti useampia tunteja.

V.

Hirmunäky.

Oli aivan pimeätä, kun Muriel heräsi ja kuuli sakaalin hirveän ulvonnan. Hän hypähti ylös viluisena ja kauhuissaan.

Heti tarttui lämmin käsi hänen käteensä ja Nick'in ääni sanoi:

"Ei ole mitään vaaraa. Minä olen luonanne. Aurinko nousee aivan heti. Onko teidän nälkä?"

Tytön oli kova nälkä ja Nick antoi hänen käteensä kaurakakun. Syötyään tunsi Muriel rohkaistuvansa.

"Vieläkö teidän on kylmä?" kysyi Nick. "Ojentakaa minulle kätenne."

Ne tuntuivat vielä aivan kylmiltä ja Nick lämmitti niitä rintaansa vasten.

"Teidän tulee kylmä", kuiskasi tyttö.

Mutta upseeri vain nauraen painoi hänen käsiään paljasta ihoaan vasten.

"Kylmä ei minuun koske", sanoi hän. "Sitäpaitsi palelette te siksi, että nukuitte, mutta minä olen ollut valveilla."

Murieliä ihmetytti. Hän ei enää ollut vihoissaan eikä pelännyt Nick Ratcliffeä siinä hetkessä. Vaikkei hän koskaan voisikaan unohtaa tai antaa anteeksi kapteeni Ratcliffen petosta, oli tämä nyt kuitenkin hänen ainoa suojeliansa tässä erämaassa. Sitäpaitsi oli hänessä jotakin rauhottavaa. Vasten tahtoaan turvautui tyttö häneen.

"Ettekö ole lainkaan nukkunut?" kysyi tyttö. "Miten jaksoitte pysyä valveilla?"

Nick ei vastannut. Hän nauroi kuin jollekin kepposelle. Muriel ei käsittänyt, miten tuo mies taisi nauraa hänen itsensä ollessa lohduton.

Sitten veti tyttö kätensä pois vakuuttaen niiden jo lämminneen.

"Tahtoisin puhua kanssanne", sanoi Muriel tyynesti. "Tehän, kapteeni Ratcliffe, kyllä johdatte tätä retkeilyä, mutta minun mielestäni tulee teidän kertoa minullekin aikeenne."

"Kutsukaa minua Nick'iksi. Se kuulostaa tutummalta. Mielelläni kerron teille aikeeni. Olemme tavallaan riippuvaiset olosuhteista, kuten ymmärtänette. Olemme kahdentoista peninkulman [Engl. peninkulma] päässä linnotuksesta. Ylt'ympäri vuoria vilisee alkuasukkaita. Ajattelin että lepäisimme tässä huomisen päivän ja jatkaisimme matkaamme ensi yönä. Vuoret tunnen mainiosti ja piilopaikkoja on runsaasti. Etenemme kyllä hitaasti, mutta toivon sentään lopulta tapaavamme kenraali Bassetin apujoukon matkalla eteläänpäin."

Muriel ihmetteli hänen itsetietoisia ja toivehikkaita ajatuksiaan. Olikohan Nick tosiaan niin pelvoton kuin näytti? Tyttö alkoi vähitellen uskoa, että hänen suojelijassaan oli jotakin yliluonnollista, jokin sisäinen vaisto, jota eivät muut huomanneet.

"Kannoitteko minua koko matkan?" kysyi tyttö.

"Kannoin."

"Miten se oli mahdollista?"

"Oh, te ette juuri paljoa painanut."

"Oletteko syönyt mitään?" kysyi tyttö hetken perästä.

"Enpä juuri", vastasi Nick. "Olen tupakoinut. Onpa kumma, ettette ole sitä huomannut."

Muriel kävi yhä rohkeammaksi. Ei tuo mies ollutkaan niin vaarallinen kuin näytti.

"Onko syömisestä ja tupakoimisesta hyötyä?"

"Tupakoimisesta on enemmän hyötyä", vastasi Nick. "Tahdotteko koettaa?"

Muriel pudisti päätään.

"En usko sitä", sanoi hän.

"Mitä ette usko?"

Mutta tyttö ei selittänyt tarkotustaan. Häntä pelotti taasen. Kapteeni Ratcliffe oli hänkin vaiti. Ellei hänen käsivartensa olisi niin lujasti kietoutunut tyttösen vyötäisille, olisi tämä luullut hänen nukkuneen. Hiljaisuus alkoi jo tuntua painostavalta, kun Nick äkkiä huudahti:

"Katsokaahan, aurinko nousee."

Heidän yllään oli jo valoista. Muriel huoahti helpotuksesta ja katsahti kumppaniinsa.

Nick istui nojaten päätään käteensä ja tuijotti etäisyyteen. Hänen kasvonsa näyttivät vanhuksen kasvoilta.

Tyttö tunsi epämääräistä pelkoa katsoessaan häneen. Oli jotakin yliluonnollista hänen asennossaan.

"Nick", sanoi tyttö epäröiden.

Upseeri kääntyi heti ja hymyili koko kasvoillaan.

"Hyvää huomenta", sanoi hän kevyesti. "Ajattelin juuri miten ihanalta mahtaisi tuntua kylpeminen tuossa joessa. Meidänhän täytyy keksiä itsellemme jotakin ajanvietettä. Kenties peseydytte te ensinnä?"

Tytön äskeinen levottomuus ei vielä ollut täysin haihtunut, mutta hän katsoi sentään parhaaksi totella Nickiä ja asteli hiljalleen joen partaalle.

Aurinko valaisi jo vuorten uomia ja joki välkkyili helmikirkkaana. Oli suloista ja virkistävää valella käsiään ja kasvojaan kylmällä vedellä. Muriel unohtui katselemaan pulppuavaa, läpikuultavan kirkasta vettä. Se ikäänkuin tyynnytti ja lohdutti hänen surujen murtamaa mieltään.

Jos hän olisi voinut rukoilla, olisi hän niin tehnyt, mutta eihän hänellä ollut enää mitään rukoiltavaa, ajatteli tyttö. Hän vaipui sentään polvilleen ja kätki kasvot käsiinsä. Ajatukset liitelivät rakastetun isän luo, eikä hän vielä ymmärtänyt häntä ainaiseksi kadottaneensa.

Hän unohti Nick Ratcliffen, unohti koko maailman. Pää tuntui niin raskaalta. Hän nojautui vuorenseinämään ja sulki silmänsä. Hän oli juuri nukkumaisillaan kohisevan joen kehtolauluun, kun äkkiä vaistomaisesti tunsi vaaran lähestyvän.

Muriel katsahti ylös ja hypähti samassa seisoalleen. Aivan lähellä itseään huomasi hän pitkän, tumman alkuasukkaan. Tämä läheni häntä hiipivin askelin. Tyttö koetti huutaa mutta kauhu jäykisti hänet sanattomaksi. Jäinen kylmyys levisi koko hänen ruumiiseensa.

Vihollinen pysähtyi hetkeksi päästyään tytön luokse ja ojensi käärmemäisin elein pitkän käsivartensa tarttuakseen häneen. Tytön kauhu oli rajaton. Hievahtamatta paikaltaan odotti hän miehen käden kosketusta ruumiissaan.

Samassa livahti jotakin hänen ohitseen. Notkeana kuin pantteri heittäytyi joku mies vihollisen kimppuun. Syntyi raju taistelu. Muriel kuuli kuin unessa tukahutetun huudon ja teräksen kalskahtavan kiveen. Molemmat olennot kieppuivat toinen toisensa päällä taistellen elämästä ja kuolemasta. Kuin kaksi pahaa henkeä kamppailivat he hetkeksikään päästämättä toisiaan.

Muriel ei muistanut, miten kauan kesti ennenkuin hän ymmärsi toisen noista kahdesta olevan kapteeni Ratcliffen. Kuin halvautuneena seurasi hän molempien taistelevien jokaista liikettä. Sisimmässään tunsi hän hirvittävää tuskaa...

Vihdoin näki hän Nick'in kumartuvan vihollisensa ylitse ja samassa muistui hänen mieleensä eräs kuva, jonka hän joskus oli nähnyt ja joka kuvasi pimeyden ruhtinasta erämaassa.

Polvillaan kaatuneen intialaisen päällä kiersi Nick luisevat sormensa tämän kurkun ympäri ja puristi hänet vitkaan, kylmäverisesti.

"Kuole koira", sähisi Nick purren hampaillaan alahuultaan, niin että punaisia veripisaroita valui uhrin kaulalle.

"Antakaa minulle tuo veitsi", sanoi hän yht'äkkiä.

Veitsi oli aivan tytön jalkojen luona. Hän olisi voinut potkaista sen Nickille, jos olisi tahtonut, mutta koko hänen olentonsa vastusti sellaista tekoa. Hän koetti puhua, koetti rukoilla uhri-raukalle armahdusta, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Hänen täytyi vain seisoa paikallaan ja katsella tuota hirvittävää näytelmää.

Hän näki nyt Nick'in hellittävän toisen kätensä vihollisen kurkusta ja ojentavan toisen veistä ottaakseen. Hänen silmissään alkoi pimetä, mutta vielä näki hän kuin unessa Nick'in iskevän kotkan tavoin saaliiseensa, säälimättömänä, voimakkaana ja kauhua herättävänä. Hän näki tuon toisen vääristyneet kasvot, näki hänen silmänsä pullistuvan kuopistaan, näki ruumiin nytkähtelevän kuolonkamppailussa. Sitten hän näki Nick'in ojentavan jotain välkkyvää esinettä ja aseen laskeutuvan...

Huudahtaen aikoi tyttö paeta.

Mutta samassa musteni maailma hänen silmissään ja hän vaipui maahan.

VI.

Itsensävoittaminen.

"Herätkää", sanoi Nick hiljaa. "Herätkää. Älkää pelätkö!"

Mutta Muriel käänsi kasvonsa pois syvään huoaten. Hän muisti äskeisen tapahtuman eikä tahtonut havahtua.

"Avatkaa silmänne, Muriel", pyysi Nick yhä. "Kaikki vaara on jo ohitse."

Tyttö totteli vavisten. Hän makasi taasen sananjalkavuoteellaan ja Nick oli kumartunut hänen ylitsensä katsoen häntä omituisilla säteilevillä silmillään. Muriel huomasi syvän haavan hänen alahuulessaan ja kauhistui taasen. Miten julmalta näyttikään Nick hänestä äsken tappaessaan alkuasukasta.

"Menkää matkoihinne! Menkää!" pyysi tyttö. "Antakaa minun kuolla!"

"Menen kyllä, jos ensin juotte tämän", vastasi Nick vieden pikarin hänen huulilleen. "Siinä on vain konjakkia ja vettä."

Muriel otti pikarin ja Nick poistui. Tyttö kuunteli hänen askeleitaan ja niiden tauottua tyhjensi pikarin sisällön.

Juotuaan lääkkeen tunsi hän heti voivansa paremmin, mutta ei jaksanut vielä kohottautua istumaan.

Maatessaan siinä kuuli hän vain joen kohinan ja näki vuorenseinämän, jonka takana äskeinen hirmunäytelmä tapahtui.

Vaikka häntä hirvitti ajatus, että intialaisen ruumis ehkä vieläkin oli siellä, rohkaisi hän itsensä ja nousi ylös. Hän ei voinut enää jäädä tänne. Miten hänen kävisikään, tahtoi hän sittekin lähteä. Jos Nick pidättäisi häntä väkivalloin, tulisi hän varmaan hulluksi, ajatteli Muriel.

Helpotuksen huokaus pääsi häneltä, kun Nick'ia ei näkynyt lähettyvillä. Jonkun metrin päässä huomasi hän sentään kumppaninsa makaavan suullaan maassa kasvot käsiin painettuna. Hän säikähti, mutta Nick ei näyttänyt huomaavan häntä. Hän aikoi hiipiä hiljaa hänen ohitseen, mutta jokin esti hänet siitä viime hetkessä. Miksi makasi Nick tuossa? Oliko hän haavottunut? Oliko hän pyörtynyt tai ehkäpä kuollut?

Hän voitti pakenemisenhalunsa ja lähestyi Nick'ia.

"Nick", kuiskasi hän.

Tämä ei liikahtanut.

"Nick", toisti tyttö taasen kumartuen hänen ylitseen ja koskettaen häntä.

Nick kääntyi häneen päin.

"Tekö se olettekin, Muriel?" änkytti hän. "Suokaa anteeksi, minä... minä voin hieman pahoin. Kyllä se pian menee ohitse. Olkaa hyvä ja menkää tuonne takaisin."

Nick vaikeni. Kädet puristuivat nyrkkiin kuin olisi hän tuntenut ruumiillista kipua.

Muriel katseli häntä. Nyt olisi hänellä erinomainen tilaisuus paeta jos tahtoi. Mutta pakoajatukset oli hän jo jättänyt.

"Mikä teidän on?" kysyi hän ujosti. "Voinko minä auttaa teitä?"

Yht'äkkiä selveni hänelle, mitä Nick Ratcliffe oli vailla. Se ajatus iski hänen mieleensä kuin jokin ilmestys taivaasta ja hän riensi nopeasti heidän leiripaikalleen.

Vajaan minuutin kuluttua tuli hän takaisin ja kumartui Nick'in puoleen kädessä palanen kaurakakkua.

"Tätäkö olitte vailla?" kysyi hän varmalla äänellä.

Nick käänsi kasvonsa pois. Hänessä näkyi riehuvan sisäinen taistelu. Sitten sanoi hän epäselvästi:

"Ei, viekää se pois. Juon vähän vettä ja onhan minulla vielä tupakkaakin jälellä."

Muriel käsitti hänen sanansa, vaikka niitä tuskin kuului. Hän laski tarmokkaasti kätensä Nick'in käsivarrelle.

"Teidän täytyy syödä tämä", sanoi hän vakavasti. "Kuuletteko? Tehän olette aivan nälkiintynyt, se olisi minun pitänyt jo ennemmin huomata."

Nick nauroi, mutta nauru ei kuulostanut luonnolliselta.

"En ole lainkaan nälkiintynyt", sanoi hän kohottautuen istumaan. "Luuletteko, että suostuisin syömään teidän huomisen aamiaisenne, päivällisenne ja iltasenne?"

"Teidän täytyy", sanoi tyttö.

"Täytyykö minun?" kysyi Ratcliffe ihmeissään.

"Täytyy", sanoi Muriel kiihkeästi. "Miksi koetatte pettää minua? Näenhän minä silmilläni teidän tilanne!"

Nick nousi ylös. Tässä tilanteessa oli jotakin, joka esti hänet vastaamasta tavalliseen huolettomaan tapaansa, mutta kakkua hän ei aikonut syödä.

"Voin jo paremmin", sanoi hän. "Tulkaa, menkäämme takaisin leiripaikallemme."

Muriel epäröi hetkisen.

"Kas tässä", sanoi hän taasen. "Olen jakanut leivän. Syökää edes tämä. On mieletöntä näännyttää itseään tuolla tavoin. Olisihan siinä tapauksessa yhtä hyvä, jos olisimme jääneet linnotukseen."

Se asia täytyi myöntää todeksi. Nick otti leivän ja alkoi syödä ihmetellen itsekseen omaa myöntyväisyyttään.

Kun jälellä oli enää pieni palanen, katsahti Nick tyttöön.

"Näyttäkää, miten paljon säästitte itsellenne?"

Muriel naurahti hermostuneesti kääntyen poispäin.

Nick tarttui kiivaasti hänen käteensä.

"Ettehän tarkottane...", alkoi hän, mutta vaikeni samassa katsoen tyttöön värähtelevin katsein.

Pelästyneenä loittoni tyttö.

"Jumala yksin tiennee, miksi sen teitte", sanoi hän koettaen turhaan puhua tyynesti. "Ette tehneet sitä itsenne tähden, ja minulla ei ole kyllin rohkeutta uskoakseni, että se olisi tapahtunut minun tähteni."

Ääni petti hänet ja hän astui muutaman askeleen etemmä.

Mutta Muriel seurasi häntä. Tytössä oli herännyt omituinen edesvastuun vaisto, joka tukahutti hänen vastenmielisyytensä.

"Nick", sanoi hän, "te tarvitsette lepoa. Menettekö nukkumaan, jos minä sillävälin valvon?"

Nick pudisti päätään.

"Mutta teidän täytyy se tehdä. Voinhan herättää teidät, jos jotakin tapahtuisi."

"Te ette uskaltaisi" vastasi Nick.

"Merkitsevätkö sananne sitä, että ette luota minuun?" kysyi Muriel.

"Ei, ei suinkaan. Mutta tehän pelästyitte äsken niin että pyörryitte. Se voisi tapahtua toisenkin kerran. Luulen tuon miehen olleen vaanimassa kenraali Bassetin etujoukkoja. Tuollaisia vakoojia voi olla useampiakin. Siksi en äsken uskaltanut ampua."

Muriel koetti malttaa mieltänsä ja vastasi: "Eihän vaara suinkaan pienene, vaikka olette valveillakin. Olkaa järkevä. Minä teen parhaani."

Hänen äänessään oli rukoileva sävy ja Nick antoi äkkiä perään.

Hän meni heti takaisin heidän piilopaikkaansa ja heittäytyi vuoteelle, jonka hän oli Murielia varten tehnyt.

Muriel, joka ei ollut odottanut hänen noin pian myöntyvän, jäi kummastuneena katselemaan häntä epätietoisena, mitä tehdä.

Hetken kuluttua käänsi Nick päätään ja sanoi: "Jäättekö luokseni, Muriel?"

"Luonnollisesti", vastasi tämä tuntien samaista edesvastuuntunnetta kuin äskenkin.

Nick mutisi jotakin itsekseen ja käänteli rauhattomana itseään. Muriel ymmärsi heti, mitä hän tahtoi, mutta pelko esti häntä antamasta perään. Hän pysytteli, joskin vastenmielisesti, Nick'in vieressä, mutta aivan lähelle hänen oli mahdoton siirtyä, niin tahraiselta Nick hänestä tuntui.