Part 15

"Tiedän senkin", sanoi Nick pyöritellen hänen kättään edestakaisin nähdäkseen, miten rubiinit välähtelivät auringon paisteessa. "Sinä olit kuin pieni arka kaniini, joka pakenee hirveätä petoeläintä. Alotit pakosi jo tuona viimeisenä iltana Warassa, kuin minä pakoitin sinut juomaan unijuoman eikä pelkosi vieläkään taida olla tyysten poissa. Sinun mieleesikään ei liene milloinkaan juolahtanut, että minä olisin alistunut mihin kidutukseen tahansa jottei minun olisi tarvinnut sitä tehdä. Mutta sinun ei tarvitse pelätä, että se koskaan enää uudistuisi", sanoi hän nauraen äkkiä ääneensä. "Minä en saane mitään pahaa aikaan yhdellä kädelläni, vai mitä arvelet? Näithän itse, miten minun oli vähällä käydä eilen illalla. Voihan sitä pitää jonkinlaisena lohdutuksena, eikö totta, rakkahin?"

"Vaiti, Nick, vaiti! Et tiedä, miten onnettomaksi teet minut tuollaisella puheellasi."

"Rakas lapsi, mitä sanotkaan? Minähän koetin vain esiintuoda hyviä puoliani sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat."

"Vaiti", sanoi Muriel taasen tuskin kuuluvalla äänellä. "En voi kestää sitä. Ellei minua olisi, et sinä olisi menettänyt kättäsi."

"Joutavia" sanoi Nick vetäen hänet syliinsä. "Kuka sen on sinulle sanonut?"

"Tohtori Jim."

"Jim on aasi ja sen aion sanoa hänelle itselleenkin. Älähän nyt itke, rakkaani. Sen arvoinen ei asia todellakaan ole. Sinun tähtesi toivon, ettei se olisi tapahtunut, mutta, itse tähteni en siitä lainkaan välitä."

"Älä siis sitä ajattele minunkaan tähteni", kuiskasi Muriel. "Minä rakastan sinua siitä syystä vielä enemmän."

"Sittenhän se onkin vain onneksi minulle", sanoi Nick iloisesti. "Tiedätkö, mitä teemme heti kun olemme mies ja vaimo? Me nousemme maailman korkeimman vuoren huipulle katselemaan auringonnousua ja kiittämään Jumalaa."

Muriel katsoi häneen ja naurahti hämillään.

"Nick, sen täytyy tapahtua pian?"

"Aivan heti", vastasi Nick hyväillen hänen tuuheaa tummaa tukkaansa. "Menkäämme siis puhumaan asiasta sir Reginaldin kanssa. Hän kai lienee jo noussut ylös ja ellei hän ole, niin olemme mielestäni asian tärkeyden vuoksi oikeutetut herättämään hänet."

* * * * *

Lähestyessään kuistia näkivät he sir Reginaldin istuvan siellä juomassa aamukahviaan, mutta Murielin kauhistukseksi ei hän ollutkaan yksin. Aika oli kulunut nopeammin kuin hän luulikaan ja sekä eversti Cathard että Bobby Fraser olivat tulleet sir Reginaldin luo puhumaan eilisillan näytelmästä.

Murielin ja Nick'in ollessa jo aivan kuistin luona ilmestyi lady Basset äkkiä eteisen ovelle.

Nick'ia nauratti. Kohtaus oli hänestä perin huvittava.

"Mitä aiot tehdä?" kysyi Nick.

"En tiedä", vastasi Muriel. "Mieluummin juoksisin tieheni."

"Etpä suinkaan", sanoi Nick tarttuen hänen käteensä. "Tule nyt vain kanssani ja ole rohkea."

Muriel myöntyi nauraen hermostuneesti ja Nick saattoi hänet juhlallisesti portaita ylös.

Hänen ei kuitenkaan olisi ollut syytä tuntea itseään noin noloksi, sillä kaikki kuistilla olijat, Bobby Fraseria lukuunottamatta, tuijottivat vain Nick'iin, kuin olisivat he nähneet edessään jonkin kuolleista ylösnousseen.

Nick oli siitä huolimatta aivan tyyni. Hän pysähtyi aamiaispöydän eteen, kumarsi syvään lady Bassetille ja kääntyi sitten sir Reginaldin puoleen.

"Kaksivuotisen vakavan harkinnan jälkeen", selitti hän, "olemme nyt päättäneet tehdä välimme selväksi menemällä naimisiin ja toivomme, että te, sir Reginald annatte meille siunauksenne."

"Sepä oli tosiaan yllätys", änkytti sir Reginald.

"Niin, sen kyllä ymmärrän", sanoi Nick. "Yllätys se on minullekin. Mutta vaikkakin olen täysin selvillä omasta mitättömyydestäni, koetan parastani ansaitakseni tämän osakseni tulevan kunnian. Ja toivon, että saamme luottaa teidän suostumukseenne ja apuunne."

Taasen kumarsi hän lady Bassetille, katseessaan hieman ivallinen ilme.

Lady Basset ojensi hänelle kätensä, poskillaan tavallista heleämpi puna.

"Tämä oli tosiaan aivan odottamatonta, kapteeni Ratcliffe", sanoi hän. "Mitä teille kuuluu? Ymmärtänette hämmästyksemme. Vasta muutama päivä sitten kertoi joku, että te olitte mennyt buddalaisluostariin."

"Se samainen henkilö puhui siis sulaa valhetta, parahin lady", sanoi Nick. "Toivon, ettei tuo sanoma teitä kovin huolestuttanut. Ja vakuutan, etten milloinkaan ottaisi niin tärkeää askelta ensin ilmottamatta siitä teille. Harras toivoni on, että tuleva avioliittoni aiheuttaisi teille vähemmän mielipahaa."

Lady Basset hymyili teeskennellysti.

"Ah, minun ei tarvinne olla huolissani. Te kyllä tulette toimeen mainiosti", sanoi hän.

"Niin minäkin uskon, lady Basset", sanoi eversti Cathard. "Ratcliffe ei hevin antaudu. Se oli aina minun ajatukseni hänestä hänen vielä ollessaan virassaan."

"Miss Roscoe", keskeytti hänet Bobby Fraser, "lähettäkää minulle sana, jos teidän joskus on vaikea käsitellä häntä."

Muriel katsoi häneen rohkeasti.

"Kiitän, mutta sitä en ollenkaan pelkää."

"On paljon luultavampaa, että hän aina tulee olemaan minun puolellani", huomautti Nick tyytyväisenä, "koska en itse enää ole taistelukelvollinen."

"Entä mitä olette tehneet koko tämän ajan?" kysyi sir Reginald äkkiä. "Tehän olette olleet aivan näkymättömissä."

Nick näytti ylenmäärin ihastuneelta.

"Olen vain antanut ajan kulua", kuului hänen arvoituksellinen vastineensa. "Se oli kyllä yhdelle ja toiselle hieman yksitoikkoista, mutta olipa sillä sentään toivottu vaikutuksensa."

Sir Reginald mutisi jotakin ja katsoi kysyvästi puolisoonsa, jonka hymy teki hänet hieman epävarmaksi.

"Ja nyt aiotte naida miss Roscoen?" sanoi hän.

"Niinpä niin, heti paikalla."

"Vai niin", sanoi sir Reginald hymyillen itsekseen. "No niin, kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin, ja Muriel on jo kyllin vanha ymmärtääkseen, mitä tahtoo. Onneksi olkoon molemmille!"

"Siihen yhdyn minäkin", sanoi Bobby Fraser lämpimästi. "Sydämellisimmät onnitteluni."

LVI.

Häämatkalla.

Tähdet kimaltelivat tummalla taivaanlaella. Juokseva vesi lorisi hiljalleen. Teltassa nukkui eräs mies rauhaisaa unta. Teltan ovella seisoi nuori nainen.

Tuntui siltä, kuin olisi jotakin suuremmoista ollut puhkeamaisillaan esiin luonnossa. Ilmassa oli kiihkeätä odotusta. Tunturin jääpeitteisiltä huipuilta puhalsi kylmä viima rinteitä pitkin. Vesi oli jääkylmää.

Sitten näytti siltä, kuin olisi säkenöivä miekka halkaissut avaruuden. Meteori putosi vuorten väliin. Tämä oli kuin merkki ylhäältä, sanansaattaja, joka toi sanoman, että auringonnousun ihme lähestyi.

Teltan ovella seisova nainen meni takaisin sisälle. Samassa huudahti iloinen ja hieman särkynyt ääni:

"Jo valveilla, rakkaani? Jumalat, millainen taivas! Miksi et herättänyt minua varemmin? Ennätänkö vielä peseytyä?"

"Ehkä, jos minä saan auttaa sinua pukeutumisessa. Muuten et."

Naisen äänessä oli äidillisen hellä sävy.

"Jospa sen siis tekisit huviksesi. Enkä tahdot toimia parturinanikin!"

"Ajaa partaasi!" kuului halveksiva vastaus. "Sinulle ei kasva parran haiventakaan, vaikka kuinka sitä toivoisit."

"Totta sanoit, sinä sydämeni kuningatar. Siksipä en minä voinutkaan erityisesti kunnostautua upseerina. Toivokaamme vain, ettei tuo surullinen seikka vahingoittaisi myöskin toiveitani parlamentaarisella alalla, nimittäin siinä tapauksessa, että todella sille alalle pääsen."

"Mutta minäpä tiedän, että sinä olet kunnostautunut. Kuulin kerran" -- tämä hieman epäröiden -- "että sinä olisit saanut Viktoriaristin Waran piirityksen jälkeen, mutta ettet tahtonut ottaa sitä vastaan."

"Kuka sinulle sellaista on uskotellut", kysyi Nick. "Älä usko kaikkea, mitä kuulet. Nyt olen jo tarpeeksi viivytellyt. Onpa jo aika kiiruhtaa."

"Mutta Nick, se on totta?"

"Mikä niin? Tuoko juttu Viktoriarististä? Tavallaan kyllä. Mutta voithan toki ymmärtää, etten tahtonut kunniamerkkiä paostani. Eikä se olisi ollut paikallaan. Sitä paitsi en sitä tehnytkään palkinnon toivossa."

"Nick, tiedätkö, että minä päivä päivältä yhä enemmän halveksin itseäni."

Muriel oli sangen onnettoman näköinen.

"Oma tyttöni, älä puhu joutavia", kuului iloinen vastaus. "Ethän toki kuvittele, että minä nyt olen tullut katumapäälle?"

Hän meni ulos teltasta kylpylakanaan kietoutuneena ja suuteli nauraen vaimoaan ohimennessään.

"Kuuleppas, sydänkäpyni, jos vain vetistelet sillä välin, kun minä peseydyn, annan sinulle vitsaa palatessani. Sitäpaitsi on minulla sangen iloinen uutinen tiedossani, odota siis kiltisti."

Nick poistui hyräillen kuten tavallista, iloista laulunpätkää. Muriel kuunteli hievahtamatta tuota hänen mielestään koko maailman kauneinta laulua. Nick puhui totta, sen hän tiesi. Mitään uhrauksiaan ei hän nyt katunut.

Nick'in palatessa kylvystään olivat Murielin surulliset mietteet jo tipotiessään. Taivaanlaki alkoi yhä enemmän vaaleta ja tähtien välke himmeni.

Yht'äkkiä näkyi suuri tulipallo taivaanrannalla ja tunturien lumipeitteiset huiput peitti ruusuinen hohde, joka hetkisen perästä muuttui kullankimmeltäväksi.

Mies ja vaimo seisoivat ääneti, he tunsivat seisovansa pyhässä paikassa ja sanat olivat niin tyhjiä heidän tunteitaan ilmaisemaan. Vasta sitten, kun aamuaurinko oli muuttunut kirkkaaksi päiväksi ja aurinkojumala asettunut ylemmä taivaankannelle, kääntyi Nick vaimonsa puoleen. Hänen katseensa oli vakava ja harras.

Muriel huoahti syvään ja nojasi päätään miehensä olkaa vasten.

Nick suuteli häntä otsalle ja naurahti iloisesti.

"Tahdotko nyt kuulla uutiseni?" kysyi hän.

Muriel katsahti häneen kysyvästi.

"Mutta, Nick, eihän posti vielä liene saapunut?"

"Kyllä, se tuli myöhään eilen illalla. Sinä jo nukuit ja näit unta minusta, siksi en raahtinut sinua herättää."

Hän näytti Murielille kaksi kirjettä.

"Toinen on Olgalta, pieneltä, herttaiselta ystävältämme. Hän jumaloi yhä minua, niin naurettavalta kuin se kuuluukin. Ja Jim on puolestaan kirjoittanut pari riviä kirjeeseen. Hän sanoo, että Redland meitä tarvitsee, ja moittii meitä siitä, että matkustelemme pitkin maailmaa ja leikimme kuhertelukyyhkysiä emmekä ole kenellekään hyödyksi. Emme ole hyödyksi, ajattelehan! Ne sanat saa hän vielä takaisin! Mutta kyllä meidän täytynee jo vähitellen ajatella kotimatkaa, vai mitä sanoo siitä sydänkäpyseni?"

Muriel nyökäytti päätään syvään huoaten.

"Kai se niin lie. Tohtori Jim on oikeassa. Meidän täytyy jälleen laskeutua maan päälle, kotkani ja minun."

Nick suuteli hänen hiuksiaan.

"Mutta olipa sentään ihana lentääkin, eikö totta? Me teemme sen vielä monta, monta kertaa."

"Ellei sitä ennen tapahdu jotakin, joka estää meitä", sanoi Muriel.

Nick rypisti otsaansa.

"Miksi sanot niin? Koetatko olla lady Bassetin tapainen? Älä yritäkään, sillä se ei kuitenkaan onnistuisi."

"Nick, miten tuhma oletkaan", sanoi Muriel epäröiden. "Minä olin jo miltei unohtanut hänen koko olemassaolonsa. Ei, sanoin sen siksi että... siksi että... voihan aina tapahtua jotakin."

"Kuten esimerkiksi?"

"Mitä tahansa", kuiskasi Muriel tuskin kuuluvasti.

Nick mietti hetkisen.

"Onko se arvoitus?"

Muriel ei vastannut.

Nick odotti yhä.

"Jopa arvaan", sanoi hän vihdoin.

Hiljaa nauraen kietoi Muriel kätensä hänen kaulaansa.

"Nick, sinäpä vasta teeskentelijä olet. Sinä tiesit sen."

Nick heitti kirjeet pois ja katsoi häneen, silmissään sanoin kuvaamaton ilme.

"Oma aarteeni, sinä ilmaisit salaisuutesi noin punastumisellasi. Kas niin, älähän nyt ole noin ujo. Ethän toki ujostele minua? Katso minuun, rakkahin, katso minuun ja sano, onko se oikein totta?"

Muriel katsoi häntä silmiin.

"On, Nick, se on aivan totta", sanoi hän hellästi hymyillen. "Oletko iloinen siitä, rakkaani?"

"Olenko iloinen?" toisti Nick syleillen vaimoaan. "Olen onnellisin ihminen koko maailmassa. Nyt matkustan mielelläni kotiin. Ja sinä samaten. Meidän on valmistettava pesäämme, ymmärräthän? Siitäpä mahtanee tulla hauskaa!"

Murielin kasvot säteilivät ilosta.

Sitten muistui hänen mieleensä kirjeet. Ajan kulku oli aivan merkityksetön siellä vuorilla.

"Entä toinen kirje? Onko se ehkä Will Musgravelta?"

"On kuin onkin", vastasi Nick. "On parasta, että itse luet sen. Siinä on sinulle terveisiä Daisy on saanut pienen tyttären ja sekä hän että lapsi voivat hyvin. Daisy on sangen onnellinen ja Will aivan suunniltaan ilosta."

Muriel oli jo syventynyt Willin ilonpurkausten lukemiseen. Lukiessaan hymyili hän mutta silmissä kimalteli kyyneleitä. Viime sivulla oli seuraava lyijykynällä kirjoitettu lisäys:

"Tervehdi Murielia ja sano että kaikki on hyvin ja että teidän on välttämättä tultava meille jouluksi."

Muriel kääri kirjeen kokoon.

"Olen luvannut viettää joulua heidän luonaan, Nick."

Nick hymyili veitikkamaisesti.

"Olipa se omituinen sattuma, ystäväni, sillä minäkin olen tehnyt saman lupauksen. Asian näin ollen me kai voimmekin matkustaa sinne yhdessä, vai mitä arvelet?"

Muriel suuteli hänen kättään.

"Menemme siis sinne jouluksi. Ja sieltä matkustamme suoraan kotiin. Kerro se tahtosi Jimmille. Mutta Nick, me laitamme pesämme kuntoon kahden, vain kahden, eikö niin, oma mieheni?"

"Tietysti, me kahden. Vain sinä ja minä."

"Niin, sinä ja minä", toisti Muriel hiljaa.

* * * * *

Vähän myöhemmin seisoivat he käsi kädessä katsellen kimaltelevia vuorenhuippuja, jotka kohosivat kuin kultaiset valtikat avaruuksia kohti.

Oli aivan hiljaista.

He seisovat kahden korkealla asutun maailman yläpuolella katse suunnattuna vuorille.

Vihdoin sanoi Nick kevyesti, mutta hieman vapisevin äänin:

"Hevosia... ja sotavaunuja..."

Muriel katsoi häneen. Hän ymmärsi Nick'in tarkotuksen ja hänen katseessaan kuvastui sanoin kuvaamaton hellyys.

Loppu.