Part 12

"En", vastasi hän niin vilpittömästi, että Muriel aivan hämmästyi, "sitä en kiellä. Kuten tiedätte, en ole koskaan hyväksynyt kihlaustanne."

Hänen suoruutensa sai Murielin pois suunniltaan. Hänen silmänsä salamoivat.

"Te saitte hänen peruuttamaan kihlauksensa", sanoi hän, "mutta te ette voinut estää häntä heittäytymästä varmaan kuolemaan."

Nick vastasi tyynesti ja, kuten Murielista tuntui, sydämettömän kylmästi:

"Ei ollut minun asiani pidättää häntä urotyöstään. Hän oli ainoa, joka saattoi ottaa johdon käsiinsä. Ellei hän olisi sitä tehnyt, eivät kalastajatkaan olisi lähteneet."

"Oliko teidän joukossanne siis ainoastaan yksi mies?" kysyi Muriel halveksuen.

"Oli", vastasi Nick syvään kumartaen. "Muut olivat kuin pelästyneitä lampaita lukuunottamatta erästä, joka oli -- raajarikko."

Muriel tunsi sydämensä puristuvan kokoon tuskasta. Tuntui aivan kuin olisi joku lyönyt häntä vasten kasvoja. Ja tuo tunne yllytti häntä yhä julmemmaksi.

"Te tiesitte, ettei hän enää palaisi", sanoi hän raivosta vapisevalla äänellä. "Teidän tarkotuksenne ei ollutkaan, että hän palaisi."

Nick'in silmät näyttivät ikäänkuin suurenevan ja Muriel luuli jo iskun osuneen. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt hänen silmissään sellaista ilmettä ja vaistomaisesti vältti hän tuota katsetta kuin välkkyvää salamaa.

Mutta kun Nick vastasi, ei Muriel enää uskonut loukanneensa häntä.

"Vai niin, niinkö luulette!" kysyi hän hymähtäen. "Olipa se sangen ystävällinen ajatus. Olisi hauska tietää, minkälaisena te oikeastaan pidätte minua?"

Muriel ei antanut hänen kauan odottaa vastinetta.

"Pahana henkenä", huudahti hän hysteerisesti: "Pidän teitä pahana henkenä."

Nick käänsihe poispäin niin kiivaasti, että Muriel säpsähti, mutta kun Nick taasen alkoi puhua, selin häneen, katosi hänen pelkonsa.

"On samantekevää, minkälaisena te pidätte minua", sanoi hän käheästi. "Teidän ei enää tarvitse etsiä suojelijoita minua vastaan, sillä minua ette näe enää milloinkaan, ellette itse tule luokseni. Kotka iskee saaliiseensa vain kerran -- varsinkin tällainen yksisiipinen kotka."

Muriel kuuli selvään hänen naurunsa, mutta ei nähnyt, miten Nick painoi kättään sydäntään vasten. Puhuessaan oli hän edennyt oven luo, siinä kääntyi hän Murieliin päin, ja loi häneen viimeisen, käsittämättömän katseen. Mitään puhumatta hän lähti sitten pois huoneesta. Muriel kuuli Nick'in askeleiden yhä hiljenevän. Hänen sisimmässään riehui taistelu, jota hän turhaan koetti tukahuttaa.

XXXXIV.

Merkillinen sormus.

Myöhään saman päivän iltana sai Muriel tohtori Jimmiltä seuraavan lyijykynällä kirjotetun kirjelipun:

"Te ette voi täällä olla miksikään hyödyksi. Daisylla on aivokuume, joka on varmaan aiheutunut hänen serkkunsa kuolemasta, ja minä katson parhaaksi, ettei hänellä ole lähellään ketään tuttavaa. Saatte olla vakuutettu siitä, että teemme kaiken voitavamme. Ja mitä teihin itseenne tulee, neuvon teitä matkustamaan mrs Langdalen luo. Te kaipaatte vaihtelua. Kirjotan teille sitten, miten Daisyn laita on, mutta kestänee jonkun aikaa, ennenkuin muutos hänen tilassaan tapahtuu."

Muriel piti parhaana näinollen matkustaa. Hän ikävöi pois sieltä kaiken sen hermojännityksen jälkeen, jota hän oli viime aikoina saanut kestää.

Viimeisenä iltana Weirissa meni hän jo aikaisin huoneeseensa, mutta ei paneutunut levolle. Hän oli päättänyt tehdä jotakin, jotta jälleen saisi takaisin tunnonrauhansa.

Vapisevin käsin avasi hän laatikon, jossa hän säilytti muistojaan ja kalleuksiaan. Laatikon pohjalla oli pieni silkkipaperikäärö. Hän otti sen käteensä ja aikoi panna sen avaamattomana kirjekuoreen, mutta sitä hän ei voinutkaan tehdä.

Vihdoin -- silloin oli puoliyö jo aikoja sitten vierähtänyt ohitse -- avasi hän käärön. Vastoin tahtoaan otti hän sormuksen kääröstä ja katseli sitä. Rubiinit välkkyivät kuin veripisarat, ne säihkyivät monissa eri vivahduksissa lampun kirkkaassa valossa. "_Omnia vincit amor_." Nuo sanat polttivat kuin tuli. Oli ollut aika, jolloin hän oli epäillyt, oliko niissä perää.

Nyt hän sen tiesi. Nick oli pakottanut hänet sen huomaamaan. Nick oli vanginnut hänet. Jonkinlaisin taikakeinoin oli hän sytyttänyt Murielin sydämeen tulen, joka ei koskaan sammuisi. Vastoin hänen tahtoaan ja hänen vastustuksestaan huolimatta oli Nick sen tehnyt. Hän oli valloittanut tytön herkän sydämen huolimatta tämän syvästä vihasta häntä kohtaan. Ja nyt oli Nick hänet jättänyt täten pirstottuaan hänen elämänsä. Ja Muriel tiesi, ettei kukaan milloinkaan osaisi vallita häntä niinkuin Nick. Eikä kukaan mies koskaan voisi sammuttaa hänen sydämessään liekkiä, jonka Nick oli sinne sytyttänyt.

Ja tämäkö oli siis rakkautta, tämä jano, jota ei koskaan voisi sammuttaa ja ikävä, joka ei milloinkaan saisi tyydykettä? Rakkaus oli siis voimallinen, voittamaton, kuolematon. Hän oli koettanut tappaa sitä jo pienenä taimena, mutta se oli sentään jäänyt eloon. Se oli kasvanut ja kehittynyt, kunnes hän oli aivan tukehtua sen ikeen alle. Oli aivan turhaa enää taistella sitä vastaan, nyt huomasi hän sen.

Muriel kysyi itseltään, miten rakkaus oli herännyt hänen sydämessään. Vastinetta siihen ei hän saanut, hän ymmärsi vain, että oli rakastanut Nick Ratcliffeä jo kauan, kauan. Hän ymmärsi nyt senkin, ettei kukaan vihaa toista ihmistä, siten kuin hän oli Nick'ia vihannut, ellei rakkaus siihen yllytä. Rakkaus on julmaa ja armotonta. Se voittaa tosin kaiken, mutta se heittää vankinsa erämaahan, jossa näitä odottaa nälkäkuolema.

Yön hiljaisuudessa kuului pientä liikettä. Ujo koputus uudistui ja kääntyessään oveen päin näki Muriel Olgan seisovan yöpuvussaan kynnyksellä.

"Olin hereillä", selitti tyttönen, "ja kuulin sinun vielä liikkuvan täällä, siksi tulin katsomaan, voisinko jotenkin auttaa sinua."

Muriel syleili häntä. Hänestä tuntui, kuin olisi itse Jumala lähettänyt Olgan hänen luokseen tänä sanomattoman katkerana ja tuskaisena hetkenä.

Muriel ei puhunut mitään ja hetken perästä kysyi Olga hiljaa:

"Itketkö kapteeni Grangen kuolemaa?"

"Kadehdin häntä siksi, että hän sai kuolla", vastasi Muriel. "Olga kultaseni, tahdotko tehdä minulle pienen palveluksen? Ota tuo sormus. Se on Nick'in. Hän antoi sen minulle kauan sitten muistoksi jostakin. Pyydän, että sinä antaisit sen hänelle takaisin ja sanoisit, että minä mieluummin toivoin voivani unohtaa kaiken."

Olga otti sormuksen, mutta hänen huulensa vapisivat.

"Etkö enää koskaan ole ystävällinen Nick'ille?" kysyi hän.

Muriel oli vaiti.

"Ja sentään lupasit olla hyvä hänelle", sanoi tyttönen nuhtelevasti.

Muriel käänsi kasvonsa pois eikä vastannut kotvaan.

"Siitä ei ole mitään hyötyä, Olga", sanoi hän vihdoin. "Minä en voi. En mitenkään. Se ei ole minun syyni, vaan hänen. Oi, luulen, että sydämeni särkyy."

Ja samassa purskahti hän niin rajuun itkuun, että Olga pelästyi, sillä hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt kenenkään noin hillittömästi itkevän eikä hän ymmärtänyt, miten lohduttaa ystäväänsä.

Olga jäi Murielin luo yöksi, mutta kun hän päivän sarastaessa heräsi ja näki Murielin vihdoin vaipuneen uneen, hiipi hän hiljaa pois puristaen kädessään Nick'in sormusta, kuin olisi pelännyt sen hukkuvan.

XXXXV.

Kotiin palannut.

Aurinko laski kaikessa loistossaan yli äärettömien tasankojen.

Vesijohtolaitoksen vieressä olevassa pienessä huvilassa paloi lamppu.

Eräs nuori englantilainen, jonka koko olemus kuvasti lujaa ja järkähtämätöntä kestävyyttä, istui pöydän ääressä ahkeraan työskennellen.

Hänen kätensä liikkui nopeasti paperilla. Kasvoissa oli vielä jotakin poikamaista, vaikkakin huulet olivat lujasti yhteenpuristetut ja silmissä oli pinnistynyt ilme. Hän näytti kokonaan kiintyneen työhönsä, silloin tällöin kohotti hän päätään vilkaistakseen muistikirjaansa. Ajasta hän ei näkynyt mitään välittävän.

Oven avautuessa katsahti hän ylös silmissään odottava ilme, joka kuitenkin heti sammui.

"Heti, Sammy", sanoi hän kumartuen uudelleen työhönsä.

Valkopukuinen Sammy, joka oli hänen kaikkensa, ei poistunut, vaan jäi odottamaan liikkumattomana kuin kuvapatsas.

Hetken perästä huomasi Will Musgrave tämän, nousi ylös syvään huoaten ja pyyhkäisi kädellään otsaansa.

"No, miten on?" kysyi hän. "Sinun ei tarvitse vaivautua sanomaan, ettei mitään kirjettä tullut."

"Päivällinen jäähtyy, sahib", vastasi Sammy, jolle Daisy oli antanut tämän nimen, hän kun ei osannut lausua miehen intialaista nimeä. "Mitä sanoneekaan rouva-sahib minulle, kun palatessaan näkee sahibin noin laihtuneen."

Willin kasvojen ilme muuttui. Tuolla nuorella miehellä oli avoimet ja sangen rehelliset kasvot. Hän ei nauranut Sammyn vakavalle kysymykselle, ravisti vain päätään.

"Rouva-sahib tulee", selitti Sammy vakuuttavasti. "Ja mitä vastaa hänen palvelijansa, kun hän kysyy, miksi hänen sahibinsa on niin laiha?"

Will asetti kätensä ristiin niskan taakse ja nojautui taapäin. Hänen katseensa oli taasen kovettunut.

"Älä ole rauhaton, Sammy", sanoi hän. "En odota rouva sahibia."

Mutta miehen huolenpito liikutti häntä ja hän järjesti paperinsa jättääkseen työnsä hetkiseksi. Yhtä hyvin voisi hän syödäkin, ajatteli hän, kuin puhella tästä asiasta. Raskain askelin meni hän ruokasaliin ja istuutui katetun pöydän ääreen.

Ei, hän ei odottanut Daisya. Oli kulunut jo kokonaista viisi kuukautta siitä, kun hän oli saanut tietää Daisyn ankarasti sairastuneen ja ainoastaan tohtori Jimmin vakava neuvo oli estänyt hänen matkustamasta hänen luokseen. Tohtori oli kirjottanut, että kestäisi viikkoja, vieläpä kuukausiakin, ennenkuin hän saisi nähdä Daisyn sekä ettei tämä missään tapauksessa vielä pitkiin aikoihin voinut seurata häntä Intiaan. Tämä oli kuolinisku Willin toiveille ja unelmille. Kirje oli aivan lyhyt, mutta hänen oli helppo ymmärtää, mikä totuus noiden varovien sanojen takana piili. Hän käsitti, että hänen läsnäolonsa voisi pahentaa Daisyn tilaa, niin, vieläpä aiheuttaa kaikkein pahinta. Ja siitä päivästä asti oli hän heittänyt mielestään koko matka-ajatuksen.

Hänellä oli mahdollisuuksia pikaiseen ylennykseen. Hänen kestävyytensä ja ammattitaitonsa olivat harvinaiset. Ei ollut luultavaa, että hänen enää kauan aikaa tarvitsi olla täällä, jossa ilmanala oli niin sietämätön. Mutta menestymisellä ei ollut enää mitään merkitystä hänelle. Oli aivan samantekevää, missä hän nyt oleskeli.

Will Musgrave tiesi, että Daisy oli parempi, niin, ehkäpä aivan terve, mutta kirjettä hän ei ollut Daisylta saanut.

Jim kirjotti joskus ja Nick säännöllisesti, kunnes muutama viikko sitten hän yht'äkkiä lopetti kirjottamisen selittämättä minkäänlaista syytä.

Daisyn paluuseen ei Will enää hetkeäkään uskonut, mutta hänen sisimmässään kyti kuitenkin salainen toivo, että Daisy kenties kutsuisi hänet luokseen, edes käymätielle.

Tehdäkseen Sammyn mieliksi koetti hän syödä, mutta hän oli iloinen kun ateria oli ohitse ja meni kuistille sytyttämään savukettaan. Taivas oli kauttaaltaan tähdissä. Jostakin syystä tuli hän muistaneeksi erästä kesäiltaa muutama vuosi sitten, kun hän oli kävellyt Daisyn kanssa englantilaisessa puutarhassa ja Daisy oli luvannut tulla hänen vaimokseen. Will muisti niin hyvin Daisyn hiljaisen, sointuvan naurun, hän näki Daisyn ystävällisen ja samalla hieman ivallisen katseen ja kuuli hänen jonkun verran katkeran, mutta ei silti vastahakoisen äänensä hänen antaessaan hänelle myöntymyksensä. Will oli jo kauan tietänyt, ettei Daisy rakastanut häntä, sillä sen oli Daisy suoraan sanonut hänelle. Mutta nuorena ihminen uskoo tulevaisuuteen ja hänkin toivoi vähitellen voittavansa Daisyn vastarakkauden.

Will Musgrave huokasi syvään. Savuke oli sammunut. Hän nousi hitaasti ylös aikoen mennä jälleen työhönsä.

Samassa pysähtyi hän ja tuijotti eteensä. Veri tulvahti hänen sydämeensä.

Hänen työhuoneessaan, lampun himmeässä valossa, seisoi hänen vaimonsa odottaen häntä.

XXXXVI.

Mies ja vaimo.

Daisy ei puhunut mitään, ei edes tervehtänyt häntä. Hän oli aavemaisen kalpea ja piti käsiään lujasti yhteenpuristettuina.

He katselivat toisiaan hetkisen kumpikin aivan liikkumattomina.

Will tointui ensin. Hän koetti sanoa jotakin, mutta ei voinut.

"Will", sanoi Daisy vihdoin, "etkö tahdo puhua minulle?"

Hänen äänensä vapisi. Will astui samassa hänen luokseen ja tarttui hänen käsiinsä.

"Daisy!" huudahti hän. "Luulin näkeväni unta. Miten ihmeen tavalla...?"

Hän pysähtyi äkkiä, sillä Daisy vetäytyi kauhuissaan taapäin välttääkseen hänen suudelmaansa.

Will piti yhä hänen käsiään omissaan ja katseli häntä. Daisy oli palannut hänen luokseen, mutta hänestä tuntui, että Daisy oli sentään niin saavuttamattoman kaukana hänestä, kauempana, kuin niinä monena kuukautena, jolloin he olivat olleet erossa.

Hän päästi Daisyn kädet.

"Miksi et ilmottanut minulle tulostasi?"

Daisy painoi kättään sydäntään vasten, näytti siltä kuin olisi hänen vaikea hengittää.

Vaistomaisesti koetti Will auttaa häntä ja sanoi kiireesti:

"Sinun täytyy saada jotakin syötävää. Olet niin äärettömän väsynyt. Etkö tahtoisi istua ja..."

Taasen keskeytti hän puheensa ja tuijotti Daisya. Lampun valo osui nyt suoraan hänen kasvoilleen ja Will huomasi, että hänen tukkansa ei enää ollut vaalea, vaan hopeanharmaa.

Nähdessään Willin katseen alkoi Daisy puhua nopeaan, lyhyin ja katkonaisin lausein:

"Olen ollut sairas, kuten tiedät. Sairastin aivokuumetta, sanoi tohtori Jim. Silloin tapahtuu välistä, että hiukset käyvät tämän näköisiksi."

"Oletko nyt aivan terve?" kysyi Will.

"Olen. Olen jo kauan ollut aivan terve", vakuutti Daisy kuumeisesti. "Kiitos, en minä tarvitse mitään. Söin tuolla kylän dok-bungalow'issa. Minusta oli parasta tehdä siten."

Hän kiihtyi yhä enemmän puhuessaan ja vaipui syvään hengittäen läheiselle tuolille.

"Sanohan toki, mikä sinun on", sanoi Will tyynesti, mutta hänen äänessään oli käskevä sävy, jollaista Daisy ei koskaan ennen ollut huomannut. "Miksi tulit tällä tavoin?"

"En ole tullut jäädäkseni tänne, Will", kuiskasi Daisy tuskin kuuluvasti.

Willin kasvot kovettuivat.

"Kahdenkymmenen kuukauden kuluttua!" sanoi hän.

Daisy painoi päänsä alas.

"Tiedän kyllä. Se on kokonainen ijäisyys. Olet jo oppinut elämään ilman minua. Niin ainakin toivon sinun itsesi tähden."

Will ei vastannut. Vihdoin sanoi hän:

"Etkö tahtoisi sanoa, mikä sinua kiihdyttää? Sinun ei tarvitse lainkaan pelätä."

Hänen äänensä lempeä sointuko se oli, joka antoi Daisylle takaisin rohkeutensa? Hän katsoi Williin. Oliko tuo tyyni, päättäväisen näköinen mies, joka seisoi tuossa niin varmana hänen edessään, sama kiihkeä, poikamaisen hempeäluonteinen mies kun ennen? Hänessä oli nyt jotakin uutta ja arvokasta, joka teki Daisyyn syvän vaikutuksen. Tuntui miltei siltä, kuin olisi Will kasvanut jollain tavoin.

"Olen tullut sanoakseni sinulle kaiken", sanoi Daisy. "Kun olen sen sanonut, menen jälleen. Katoan ainaiseksi elämästäsi."

Willin huulet puristuivat lujasti yhteen, mutta hän pysyi vaiti.

Daisy nousi hitaasti ylös, vaikka hän tuskin jaksoi seisoa suorana.

"Will", alkoi hän vapisevalla äänellä, "sinä olet aina luottanut minuun, aina ollut minulle uskollinen. Oli aika, jolloin miltei jumaloit minua, mutta se aika ei palaja enää milloinkaan, sillä minä en ole sinun arvoisesi. Ymmärrätkö? Minut estettiin jättämästä sinua vasta viime hetkessä. Muuten en nyt seisoisi tässä edessäsi. Mutta olen tehnyt syntiä sydämessäni. Ja sama tunne elää vieläkin minussa. Nyt olen sanonut sanottavani. Sinun täytyi saada tietää se... En pyydä sinulta armoa enkä anteeksiantoa."

Ääni ja voimat peittivät hänet samassa. Hän horjui ja vaipui lattialle rajusti nyyhkien.

Sanaakaan sanomatta kumartui Will ja nosti Daisyn ylös. Hän oli aivan kalpea, mutta ei epäröinyt hetkeäkään, vaan toimi ripeästi ja päättävästi, varmana omasta itsestään.

Nostaen Daisyn syliinsä kantoi hän hänet akkunan luona olevalle leposohvalle.

Ja kun Daisy vihdoin, äärimmäisen väsyneenä, taukosi itkemästä, huomasi hän Willin polvistuneena vierellään hiljaa hyväilevän hänen hiuksiaan. Daisy käänsi kasvonsa toisaalle, hän ei voinut katsoa Williin. Eikä Will sitä tahtonutkaan.

Sitten sanoi Will vitkaan, vakavalla ja varmalla äänellä:

"Daisy, tästä emme enää milloinkaan puhu sanaakaan."

Daisy säpsähti. Myötätuntoa niin, kenties jonkunlaista ystävyyden sekaista sääliäkin oli hän luullut saavansa osakseen, mutta ei tällaista. Hän koetti irtautua Willin syleilystä, mutta tämä ei päästänyt häntä.

"Ei, ei, Will", pyysi hän murtuneena. "Anna minun mennä sinun itsesi tähden."

"En laske, en voi laskea sinua luotani nyt kun kerran olet palannut, Daisy", sanoi Will tyynesti.

"Mutta ethän tahtone pitää minua luonasi", kuiskasi Daisy katkerasti.

"Vaiti", sanoi Vili, "sinä olet vaimoni. Minä rakastan sinua enkä sinua luotani päästä."

Kyyneleet valuivat Daisyn poskille, mutta tällä kertaa ne kevensivät hänen tuskaansa. Hän ei enää koettanutkaan työntää Willia luotaan.

"Mutta minun täytyy kertoa sinulle kaikki. Minun täytyy", kuiskasi hän. "Jos aiot antaa minulle anteeksi, täytyy sinun myös tietää kaikki."

"Kerro siis, jos se keventää mieltäsi. Mutta ennenkuin alat, sanon sinulle, että olen jo antanut anteeksi kaiken."

Hän kuunteli Daisyn kertomusta keskeyttämättä häntä kertaakaan. Kaksikymmentä pitkän pitkää kuukautta olivat opettaneet hänet kärsivälliseksi. Daisyn lopetettua sanoi hän vain:

"Ja sinä luovuit hänestä?"

Daisy vapisi tuskasta muistaessaan tuota hetkeä.

"Niin. Nick osotti minulle, miten paha ja väärä tekoni olisi ollut. Ja hän... hän antoi minun valita. Hänenkin mielestään se oli väärin. Hän ymmärsi tarkotukseni. Ja samana yönä, Will, samana yönä hän kuoli."

Will puristi häntä lujemmin rintaansa vasten.

"Rakkahimpani", sanoi hän.

"Sinun tulisi vihata minua", puuskahti Daisy nyyhkien.

"Vaiti", kuiskasi Will.

Ja Daisy ymmärsi, että Will tuolla ainoalla sanallaan tahtoi saada hänet, Daisyn, tajuamaan, että hän unohti sen syvän kuilun, joka oli heidän välilleen muodostunut. Will tahtoi, että Daisy uskoisi hänet kyllin vahvaksi rakentamaan sillan tuon ammottavan kuilun yli.

Ja kun Will sitten suuteli häntä vakava ilme kalpeilla kasvoillaan, kietoi Daisy kätensä hänen kaulaansa kuin väsynyt lapsi. Hän ei enää pelännyt Willin katsetta, oli vain kiitollinen hänen hellästä huolenpidostaan.

Hetken perästä alkoi Will kysellä häneltä matkastaan sekä mitä hän sillä tarkotti, kun sanoi jo syöneensä.

"Saavuimme tänne, Nick ja minä, hetkinen sitten", kertoi Daisy.

"Nick? Minne hän jäi?"

"Hän jäi odottamaan dök-bungalowiin. Lupasin tulla takaisin pian", kuiskasi Daisy kätkien kasvonsa miehensä rintaa vasten.

"Mutta hänenhän täytyy tulla tänne, eikö niin?" sanoi Will hyväillen hänen päätään. "Lähetän heti noutamaan häntä."

Tultuaan takaisin kumartui hän taasen Daisyn puoleen.

"Nyt on sinun mentävä nukkumaan, Daisy. Kannan sinut vuoteeseen kuten ennen Simlassa, kun pieni lemmikkimme oli syntynyt. Oma pieni poikani, muistan vielä, miten hänellä aina oli tapana hymyillä unissaan."

Daisy nousi hitaasti istumaan.

"Oi, Will", sanoi hän hiljaa, "Jospa hän olisi saanut elää!"

Will painoi häntä lujasti rintaansa vasten ja huokasi syvään.

"Ehkä... joskus, Daisy", kuiskasi hän.

Daisy puristautui häntä lähemmä kuiskaten:

"Will, se olisi hartain toivoni."

XXXXVII.

Eräs kutsu.

Kilparadalla oli polttavan kuuma, miltei sietämätön helle, ajatteli nuori tyttö, joka istui lady Bassetin hienoissa ajopeleissä kylmän katkera ilme kauniilla kasvoillaan katsellen ihmisvilinää.

Hän kärsi kovin kuumuudesta, joka tällä kertaa olikin tavallista suurempi Ghawalkhand'issa, jossa sir Reginald perheineen virkatehtäviensä vuoksi -- hänet oli nimittäin määrätty nuoren rajah'in neuvonantajaksi -- tänä vuonna oleskeli. Lady Basset oli kovin pahoillaan siitä, etteivät he päässeet Simlaan, mutta Muriel Roscoe ei olisi enää milloinkaan sinne tahtonutkaan.

Hänen elämänsä oli nyt niin tyhjää ja ilotonta. Huvit eivät lainkaan häntä viihdyttäneet. Mutta kukaan ei aavistanut, miten yksinäiseksi hän tunsi itsensä. Ei kenkään tiennyt, että hänen sydämensä oli kuoleman sairas, joskin hän oli aina niin tyynen ja levollisen näköinen. Ei sitä tiennyt Bobby Fraserkaan, jolla ylipäänsä oli sangen tarkka huomiokyky. Hän kävi usein Murielin luona, mutta ei suinkaan siksi, että tyttö olisi ollut vilkas ja iloinen. Bobby Fraser oli erittäin reipas nuori mies ja kaikkien suosikki seuraelämässä.

Hän oli juuri tuonut Murielille teetä ja istui nyt jutellen hänen kanssaan. Lady Basset oli hetkiseksi poistunut.

Bobby Fraser kysyi, oliko Muriel lyönyt tennistä. Ei, sitä hän ei ollut tehnyt. Bobby kertoi pelanneensa ja hävinneensä oikein perinpohjin.

"Kuka olisikaan voinut uskoa sivullisen vievän palkinnon? Mieleeni johtuu eräs mies, jonka seurassa ennen usein oleskelin, Nick -- en enää muista hänen sukunimeään -- ja joka otti osaa erääseen kilpa-ajoon Shapurassa. Kerrottiin, että hän oli lyönyt vetoa voittavansa ensi palkinnon. Aivan viime hetkessä saapui hän kilpakentälle ratsastaen laihalla ja vieläpä ontuvalla hevoskaakillaan, mutta kuitenkin sai hän 'Suuren Mogulin-maljan'. Se oli tosiaan aivan satumaista. Ratsastaja oli notkea kuin apina ja hevonen kiiti kuin vihuri. Kaikki ihmiset sanoivat, että tässä menossa oli jotakin noitakonstia, magnetismia, taikuutta tai jotakin muuta sen tapaista. Ja minäkin miltei uskon sen. Tuo samainen Nick oli omituinen olento. Onpa naurettavaa, etten saata muistaa hänen sukunimeään. Matkustin tänne Intiaan samassa toivossa kuin hänkin."

Bobby Fraserilla riitti juttuja aivan loppumattomiin, vaikkakaan hän ei koskaan kertonut yhtä asiaa kahdesti samalle kuulijalle.

Hän tarjoutui tuomaan Murielille lisää teetä, mutta tämä ei enää huolinut. Hän halusi vain kuulla enemmän tuosta omituisesta "Suuren Mogulin-maljan" voittajasta.

Bobby teki parhaansa tyydyttääkseen hänen uteliaisuuttaan.

"Hän oli noin keskikokoinen, ehkä hieman pienempi ja ruma kuin apina. Hänen kasvonsa olivat sangen kurttuiset ja silmät kiilsivät kuin kinematografi. -- Mutta rohkea ja uljas hän oli. Luulin hänellä olevan erinomaiset ylenemismahdollisuudet, mutta parina viime vuotena hän on kadonnut aivan jäljettömiin. Muistan erään pienen tapahtuman yhteiseltä laivamatkaltamme. Salongissa pelattiin korttia ja hän seisoi vieressä katselemassa. Eräs nainen pelasi väärin ja Nick huomasi sen. Tosiaan ikävä tilanne! Mutta hän tiesi heti mitä tehdä. Hän raapasi yksinkertaisesti tulen savukkeeseensa ja sytytti samalla tuon naisen hameen."

Muriel kuunteli kertomusta niin jännitettynä, että häneltä aivan huomaamattaan pääsi kauhun huudahdus.

"Niin, eikö se ollutkin hiukan liiaksi uskallettu?" sanoi Bobby. "Me luulimme ensin sen johtuneen huolimattomuudesta. Sain vasta jälkeenpäin tietää, että hän teki sen tahallaan, mutta itse hän ei sitä minulle kertonut. Pelipöytä kaatui, hame oli ilmitulessa, naiset saivat hysteerisiä kohtauksia, mutta tulen sytyttäjä sammutti lieskan paljailla käsillään. Hän pyysi monin kerroin anteeksi ja hänen kätensä paloivat verille. Kyseessä oleva nainen ei vahingoittunut lainkaan, paitsi hänen hermonsa ja mielentilansa joutuivat kiihdyksiin. Loppumatkalla hän ei ollut huomaavinaankaan Nick'ia, mutta enpä luule Nick'in sitä suurestikaan surren. Häneen ei mikään sanottavasti vaikuttanut. Hän... Anteeksi, mrs Philpot viittoo minulle tuolla. Minun täytynee kai mennä hänen luokseen. Hyvästi hetkiseksi."

Bobby kiiruhti pois jättäen Murielin syviin ajatuksiin, kunnes lady Basset herätti hänet unelmistaan.

"Vai niin, olet jo saanut teetä. Sepä hyvä, lapsi kultaseni. Luulin nähneeni Bobby Fraserin äsken luonasi. Hän on niin äärettömän herttainen sinua kohtaan."

Lady Basset piti viisaimpana olla ilmaisematta, että hän tiesi Murielin ja Grangen kihlauksen purkautuneen ennen Grangen odottamatonta kuolemaa. Hänen hartain toivonsa oli nyt naittaa "tuo rakas lapsi" niin pian kuin mahdollista ja sitä hän ei koettanutkaan salata. Viime aikana oli hän alkanut toivoa, että Bobby Fraser kosisi Murielia.

Siksipä olikin hän nykyisin sangen ystävällinen hoidokkiaan kohtaan, jota hyvyyttä tämä ei kuitenkaan ymmärtänyt oikein arvostella.