Part 11

"Siispä kysyn sinulta taasen, mitä aiot tehdä?"

Grangen muoto muuttui. Veri kohosi hänen kasvoihinsa, mutta hän ponnisti kaiken voimansa pysyäkseen tyynenä.

"En ole koskaan ennenkään pettänyt naiselle antamaani lupausta, enkä aio sitä nytkään tehdä."

"Tarkotatko totta?" kysyi Nick luoden häneen syrjäsilmäyksen.

"Kyllä, sen teen. Ja tahdon myös sanoa sinulle, etten aio sietää kenenkään penkovan tätä asiaa."

"Ihminen!" huudahti Nick hypähtäen ylös tuoliltaan. "Luuletko voivasi pelottaa minua? Kuuntele nyt mitä sanon ja paina mieleesi, etten minä rahtuakaan välitä siitä, miten suvaitset käsittää sanani. Ja minulle on aivan samantekevää, miten sinä olet itsellesi kaunistellut ja kieräillyt tätä asiaa. Ainoa, joka on minulle jonkin arvoista, on se, että Muriel Roscoe estyy antautumasta onnettomaan avioliittoon. Ja minä aion sen estää. Sanoin sinulle jo kesällä, että hänen onnensa on asetettava etusijalle, ja niin on myös käyvä. Epäilin sinua jo silloin. Nyt on minulla todisteita. Ja minä vannon pyhästi, että ennen kuolet kuin tulet hänen miehekseen."

Hän pysähtyi hetkeksi kuin hillitäkseen liiallista kiivauttaan.

Ennenkuin Grange ennätti sanoa mitään, jatkoi Nick tyynemmällä, mutta varmalla äänellä:

"Jos olisitte rakastaneet toisianne, olisi asian laita toinen, mutta sitä ette ole koskaan tehneet, sen tiedän. Minua ei ole huvittanut ottaa selvää siitä, miksi sinä kosit häntä. Mutta syyn, miksi hän otti sinut, olen koko tämän ajan tiennyt. Tiesitkö sinä sen?"

"Tiesin", vastasi Grange kiihkeänä ja ärtyneenä. "Hän tahtoi suojaa sinua vastaan."

Säihkyvin katsein ja ääneen nauraen vastasi Nick:

"Niin juuri saadakseen suojelijan minua vastaan. Ja nyt on minun asiani vapauttaa hänet ritarillisesta suojelijastaan."

Grange astui pitkin askelin ovea kohti, hän pelkäsi muuten voivansa vastustaa haluaan kurittaa Nick'iä, joka seisoi tuossa niin uhmaavan tyynenä.

Mutta ovi ei auennut ja kun Blake oli pari kertaa turhaan koettanut, kääntyi hän kiivaasti takaisin.

"Ratcliffe", huudahti hän, "neuvon sinua oman itsesi vuoksi päästämään minut pois täältä."

Mutta Nick ei hievahtanut, hän ei edes katsonut Grangeen.

"En ole vielä lopettanut", sanoi hän kylmästi. "Minulla on vielä jotakin puhuttavaa."

Grange pysähtyi tahtomattaan.

"Mitä sitten?" kysyi hän.

"Sen saat kyllä heti kuulla. Huomaat kai nyt, että minä voin estää sinut menemästä naimisiin Muriel Roscoen kanssa, ja sen aionkin tehdä, ellet sinä vapaaehtoisesti luovu hänestä. Ymmärrät kyllä, että jos minun täytyy käyttää tuota pakotuskeinoani sinua vastaan, merkitsee se häpeää ei ainoastaan sinulle, vaan eräälle toisellekin."

"Katala heittiö!" huudahti Grange vavisten raivosta.

Nick jatkoi aivan tyynesti.

"Mutta jos heti kirjotat Murielille peruuttavasi kihlauksesi -- syyksi saat sanoa mitä tahdot -- vannon minä puolestani, etten milloinkaan kirjota hänelle tai millään tavoin koeta vaikuttaa hänen elämäänsä, ellei hän selvästi osota minulle sitä haluavansa."

Hän vaikeni ja kotvaan ei kuulunut muuta kuin tuulen vinkuna ja sateen rapina akkunaruutuja vasten. Näytti siltä, kuin olisi Nick kuunnellut myrskyn pauhua, mutta itse asiassa ei hän kuullut mitään. Hän oli nyt kadottanut kaiken toivonsa rakastamaansa naiseen nähden. Säästääkseen hänen onnellisuuttaan ja tunnonrauhaansa oli hän luopunut hänestä. Hän oli valmis katoamaan Murielin elämästä ja viettämään lopun elämäänsä yksinäisenä ja hyljättynä raajarikkona.

Grangesta tuntui, kuin olisi hän kadottanut tasapainonsa ja vierinyt alaspäin jyrkkää rinnettä.

"Lupaan antaa Murielille takaisin vapautensa", sanoi hän vihdoin.

"Tänä iltana?" sanoi Nick.

"Niin."

Taasen oli hetkisen hiljaisuus. Sitten Nick astui ovea kohti ja avasi sen.

"Hyvä on", sanoi hän. "Asia on siis päätetty."

Grangen mentyä lukitsi hän uudelleen oven ja meni hitain askelin takan ääreen. Tuuli vinkui yhä nurkissa ja rankkasade valui virtanaan. Mutta Nick ei näkynyt sitä huomaavan. Hän istui aivan liikkumattomana ja tuijotti eteensä kuumeisin katsein.

XXXX.

Hänen valintansa.

Seuraavana päivänä oli hiukan tyynempää.

Daisy Musgraven huvilassa istui kalpeakasvoinen ja kärsivän näköinen nainen kirjottaen akkunan ääressä. Hänen edessään pöydällä oli avaamaton kirje, postimerkistä päättäen Intiasta lähtöisin. Vähän väliä nojasi hän päätään käteensä ja vaipui ajatuksiin ja aina havahtuessaan unelmistaan katsahti hän odottavasti ulos akkunasta.

Vihdoin näkyi alhaalla tiellä eräs mieshenkilö ja heti kirkastuivat naisen kasvot. Oven auetessa kääntyi hän katsomaan tulijaa.

"Tulithan sentään. Tiesin, että niin kävisi. Istu nyt ja odota hetkinen. Lopetan aivan heti."

Hän kirjotti nopeasti muutamia rivejä. Sen tehtyään kääntyi hän mieheen päin.

"Kirjotin Murielille. Hän ei tiedä minun olevan täällä ja minä selitin hänelle, ettei hänen maksa vaivaa tulla tänne, koska matkustan heti järjestettyäni tavarani. Anna sinä hänelle tämä kirje, kun tapaat hänet."

Mies ei ottanut kirjettä, jota nainen hänelle tarjosi. Hän oli niin kalpea ja rasittuneen näköinen.

"On parasta, että lähetät sen postitse."

Nainen nousi ylös ja katseli häntä tutkivasti.

"Mikä sinun on, Blake", kysyi hän.

Kun ei tämä vastannut, jatkoi hän:

"Tiedätkö, Blake, olen tehnyt itselleni lupauksen, että tämä hullutus nyt loppuisi. Olkaamme järkeviä. Eilen en jaksanut enää hillitä itseäni. Siihen oli syynä ajatus, että jo niin pian kadotan sinut. Kesä on nyt lopussa, Blake. Meidän täytyy alistua välttämättömyyteen", jatkoi hän syvään huoaten. "Sinä matkustat takaisin Intiaan, ja..."

Blake vaipui tuolille ja kätki kasvonsa käsiinsä.

Daisy meni hitain askelin hänen luokseen ja katseli häntä sanomattoman hellästi ja lempeästi. Sitten istuutui hän tuolin käsinojalle ja laski kätensä Blaken olalle.

"Poika raukkani, älä sure", sanoi hän. "Kyllä suru vähitellen lauhtuu. Saatpa nähdä, ettet jonkun ajan kuluttua enää ole näin onneton."

Blake tarttui hänen käteensä ja vei sen silmilleen.

"Daisy, olen purkanut kihlaukseni."

Daisy säpsähti. Polttava puna kohosi hänen kasvoilleen, mutta se haihtui pian ja hän kävi aivan kalpeaksi.

"Minkä tähden, rakas Blake?" kuiskasi hän.

Blake vastasi kohottamatta päätään.

"Nick Ratcliffe pakotti minut siihen."

"Pakottiko? Mitä tarkotat, Blake?"

"Hän oli nähnyt meidät eilen rannalla ja hänelle oli heti selvinnyt, etten minä ollut sopiva aviomies Murielille. Hän lähetti minulle kirjeen, jossa pyysi minua päivälliselle ja siellä saneli hän minulle ehtonsa."

"Mutta Blake, tämähän on naurettavaa. Miksi sinä suostuit?"

Sitä ei Grange tahtonut sanoa.

"En olisikaan tehnyt sitä", sanoi hän vältellen, "ellei Nick olisi luvannut ei enää milloinkaan etsivänsä Murielin seuraa. En usko, että Muriel lainkaan välittää siitä, vaikka jätänkin hänet. Pääasia on, että hän saa olla rauhassa Nick'in suhteen."

"Mitä kirjotit hänelle", kysyi Daisy.

"Sehän on samantekevää. En sanonut mitään syytä. Hän varmaankin pitänee minua aika roistona. Ja siinä hän on oikeassa, sillä sehän minä olenkin."

"Se ei ole totta, Blake", huudahti Daisy kiivaasti. "Sinä et ole mikään roisto."

Blake istui hiljaa pitäen Daisyn kättä omassaan.

Daisy aikoi nousta, mutta silloin kääntyi Blake äkkiä hänen puoleensa ja sulki hänet syliinsä.

"Daisy", kuiskasi hän kiihkeästi, "en voi elää ilman sinua. En voi! Olen kyllä koettanut. Oli sulaa järjettömyyttä erottaa meidät toisistamme. Sen täytyi päättyä täten. Minä olen nyt haaksirikkoinen raukka."

Daisyn huulet vetäytyivät hellään, mutta hieman ivalliseen hymyyn.

"Blake raukkani", sanoi hän, "sinä olet kuin muhkea alus vailla peräsintä, kaikkien tuulten ajelema."

"Ja sinäkin olet aina rakastanut minua enemmän kuin..." alkoi Blake.

Mutta Daisy pani kätensä hänen huulilleen.

"Hiljaa, ystäväni", sanoi hän. "Älä puhu siitä. Se koskee niin kipeästi meihin kumpaankin. On aivan turhaa nyt enää puhella siitä."

Hänen äänensä vapisi tuntuvasti. Blake katsoi häneen niin rukoilevasti, että Daisyn oli vaikea häntä vastustaa.

"Jos se on turhaa, niin käske minun poistua ja minä tottelen."

Daisy loi katseensa maahan.

"Minun täytyy, Blake", kuiskasi hän.

"Tee se siis."

Mutta Daisy ei voinutkaan. Hän kääntyi pois ja tuijotti eteensä.

Hetkisen odotti Blake kärsivällisesti. Sitten nousi hän äkkiä ylös.

"Menen takaisin hotelliin", sanoi hän. "Siellä odotan vastaustasi huomisaamuun asti. Jos tahdot, matkustan sitten heti yrittämättä tavata sinua. Mutta jos... jos päätät toisin" -- hänen äänensä hiljeni kuiskaukseksi -- "lähetän heti erohakemukseni. Ja, Daisy, sitten matkustamme toiseen maaosaan, jossa onni meitä odottaa."

Daisy luuli kuulevansa hänen sydämensä kiivaan sykinnän. Näin pitkälle oli siis tultu. Hänen täytyi nyt valita oikean ja väärän välillä. Ja hän tiesi miten tämä valinta tulisi päättymään.

Daisy tiesi sen jo ennenkuin Blake oli sulkenut oven jälkeensä. Hän tiesi sen kuunnellessaan hänen hiljeneviä askeleitaan, juostessaan akkunan luo nähdäkseen vielä vilahdukselta miehen, joka oli rakastanut häntä läpi elämänsä ja joka nyt vihdoin oli hänet voittanut...

Hitain askelin astui hän takaisin kirjotuspöytänsä ääreen. Kotvan aikaa katseli hän pöydällä olevaa avaamatonta kirjettä, otti sen sitten äkkiä käteensä ja repi sen pieniksi palasiksi.

Hetken kuluttua meni hän omaan huoneeseensa. Siellä avasi hän erään laatikon ja otti sieltä pienen nauravan lapsen valokuvan ja hiussuortuvan.

Hänen kasvonsa vavahtelivat pitäessään valokuvaa ja hiussuortuvaa kädessään. Ne olivat olleet hänen kalleimmat muistonsa. Hän suuteli niitä kiihkeästi, mutta ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä. Sitten meni hän takaisin arkihuoneeseen.

Kohennettuaan tulta viskasi hän aarteensa loimuaviin liekkeihin. Vielä tuskainen katse, sitten oli kaikki tuhkana. Hän oli tehnyt valintansa.

XXXXI.

Purettu kihlaus.

Koko päivän oli Muriel rauhattomana odottanut sulhasensa tuloa. Hän ei voinut kirjottaa Blakelle, kun ei tiennyt tämän osotetta, muuten olisi hän sen tehnyt ja kieltänyt Biakea tulemasta, sillä hän oli vihdoinkin, keskustelunsa jälkeen tohtori Jimmin kanssa, tehnyt päätöksensä. Hänen täytyi purkaa kihlauksensa Blaken kanssa.

Muriel oli aina pitänyt Blakesta, mutta ei milloinkaan rakastanut häntä, ja hän oli huomannut, ettei Blakekaan ollut koskaan rakastanut häntä.

Mutta sentään kauhistui Muriel tilinteon hetkeä ja pelkäsi kovin jollain tavoin loukkaavansa Blakea.

Nick Ratcliffeä hän ei enää tahtonut ajatella, vaikkakin oli sangen vaikeata olla muistamatta häntä. Tuntui aivan siltä, kuin olisi Nick alituiseen kolkuttanut hänen sydämensä ovelle.

Iltapäivällä istui Muriel yksin huoneessaan, kun Olga toi hänelle kaksi kirjettä.

Muriel tunsi käsialan kummankin kirjeen päällekirjotuksessa. Hän aukasi ensin Daisyn kirjeen. Se oli aivan lyhyt. Daisy kirjotti viipyvänsä huvilassa vain parisen päivää järjestämässä tavaroitaan ja epäsi Murielia tulemasta sinne, siellä kun oli kaikki sikin sokin. Vielä ilmotti hän Blaken matkustavan piakkoin.

Daisy ei maininnut sanaakaan siitä, milloin he tapaisivat. Muriel pani kirjeen pöydälle ja avasi sitten toisen, Blaken lähettämän. Hänestä tuntui omituiselta, että Blake kirjotti eikä tullut itse, vaikka oli niin luvannut edellisen päivän kirjelipussaan. Kirje kuului:

"Kohtalo on minua voimakkaampi. Minun täytyy rikkoa lupaukseni, enkä voi millään puolustaa itseäni. Voin ainoastaan sanoa, että minut on pakoitettu purkamaan kihlauksemme. Näin onkin kenties paras, mutta minä olisin tahtonut pitää sanani. En kuitenkaan pakotuksestakaan olisi rikkonut lupaustani, ellen olisi saanut varmuutta siitä, että pelkoon ei ole enää aihetta. Ei ole enää mitään pelättävää.

Olen rikkonut lupaukseni ja tuskin uskallan pyytää anteeksiantoa, mutta usko minua kun sanon, että se ei tapahtunut omasta, vapaasta tahdostani. Minut on pakoitettu siihen vastoin tahtoani. Tulin tänne tavatakseni sinua ja sanoakseni hyvästi, mutta nyt matkustan huomenna poikkeamatta Veiriin.

B. Grange."

Muriel tuijotti yhä kirjeeseen. Hän oli nyt vapaa, vapaa, eikä hänen ollut tarvinnut tehdä mitään saavuttaakseen tämän päämääränsä. Kohtauksen, jota hän oli niin pelännyt, ei tarvinnut milloinkaan tapahtua. Tuo ajatus tuntui niin äärettömän kevyeltä.

Mutta sitten singahti äkkiä kuin myrkytetty nuoli hänen mieleensä hirvittävä epäluulo. Kuka oli antanut hänelle vapautensa takaisin? Miksi ja millä tavoin oli Blake pakoitettu rikkomaan sanansa?

Hän luki kirjeen uudelleen ja hänen sydämnensä alkoi jyskyttää aivan kuuluvasti. Tämän oli Nick tehnyt.

Ja miksi? Häntä puistatti muistaessaan viimeistä keskusteluaan Nick'in kanssa Brethavessa. Nick oli alusta pitäen merkinnyt hänet, Murielin, omakseen, ja sanokoon tohtori Jim mitä hyvänsä, hän ei ollut luopunut päämäärästään. Nick'in tarkotus oli yhä saada hänet omakseen. Blaken oli hän jo voittanut. Nyt ei Murielilla enää ollut ketään auttajaa.

"Muriel, sinä olet niin omituisen näköinen. Mikä sinun on?" kysyi Olga astuessaan tämän huoneeseen.

Muriel kietoi kätensä Olgan vyötäisille.

"Ei mikään", sanoi hän. "Olga, hämmästytkö kovasti, jos kerron sinulle, etten aio mennä naimisiin kapteeni Grangen kanssa."

"En", sanoi Olga. "En ole koskaan luullutkaan, että niin kävisi. Enkä ole sitä toivonutkaan. Oi, Muriel, jospa tahtoisit sen sijaan mennä naimisiin Nick'in kanssa."

Muriel työnsi hänet kiivaasti luotaan.

"En koskaan!" huudahti hän. "En koskaan, koskaan. Suo anteeksi", jatkoi hän tyynemmin huomatessaan, miten loukkaantuneelta Olga näytti, "en tarkottanut mitään pahaa. Mutta älä enää milloinkaan puhu siitä, sillä se on aivan mahdotonta, Olgaseni."

Mutta Olga oli koko illan sangen hiljainen ja nukkumaan mennessään ei hänen "hyvää yötä" toivomuksensa Murielille ollut yhtä ystävällisen herttainen kuin tavallista.

XXXXII.

Taistelu oikean puolesta.

Saman päivän iltana, kun Daisy parhaillaan pakkasi tavaroitaan, ilmotettiin hänelle että kapteeni Ratcliffe halusi häntä puhutella.

Daisy olisi mieluummin vastannut kieltävästi, mutta tuntien Nick'in luonteen, huomasi hän sen mahdottomaksi. Jos Nick'illa oli jotakin puhuttavaa hänelle, ei hän antaisi minkään esteen tulla tielleen.

Tervehtiessään ei Nick suudellut hänen kättään kuten tavallisesti, hän puristi sitä vain lujasti omassaan.

"Minulla on teille vaikeata ja kiusallista sanottavaa, mrs Musgrave", sanoi Nick Ratcliffe. "Ja tämä on minulle sitäkin vaikeampaa, me kun aina olemme olleet niin hyviä ystäviä. Mitä aiotte tehdä, mrs Musgrave?"

"En ymmärrä teitä. Ja sanon teille suoraan, että minulla on hyvin kiire. Järjestän juuri tavaroitani matkakuntoon."

"Teidän täytyy kuulla minua", vastasi Nick. "Olen täällä Villin edustajana. Minä olen vanhin ja paras ystävänsä. Oletteko ajatellut, että hän ahertaa työtä kuin orja siellä Intian vaarallisessa ilmanalassa? Tiedättehän, miten uskollinen hän on. Ettekö tahtoisi palata hänen luokseen? Eikö teidänkin mielestänne -- anteeksi suorat sanani -- ole sangen rumaa kohdella häntä tällä tavoin, kun hyvin tiedätte, miten hän suree ja kärsii siksi, että te ette palaa hänen luokseen?"

Daisy oli aivan kalpea, mutta tyyni. Hän vastasi kylmällä ja varmalla äänellä:

"On liian myöhäistä puhua siitä enää. Minä en milloinkaan palaa hänen luokseen."

"Milloinkaan!" toisti Nick astuessaan askeleen häntä lähemmä. "Sitä ette tarkottane."

"Juuri sitä tarkotan, ystäväni Ei maksa vaivaa koettaa taivuttaa minua. Olen nyt tehnyt valintani."

"Minkä olette valinnut?"

Daisy epäröi hetken. Nick'in varma esiintyminen pelotti häntä.

Vastahakoisesti hän vastasi:

"Aion seurata sitä miestä, jota rakastan."

Daisy odotti Nick'in vimmastuvan, mutta niin ei käynytkään.

"Jumala teitä kumpaakin armahtakoon", sanoi hän hitaasti, "siten tärvelette sekä hänen että oman elämänne."

Daisyn mielestä kuulosti tuo kuin kuolemantuomiolta, hän säpsähti.

Yht'äkkiä alkoi Nick astella edestakaisin lattialla kuin vangittu eläin häkissään.

Vihdoin hän pysähtyi Daisyn eteen.

"Mrs Musgrave...", alkoi hän, mutta keskeytti sitten puheensa. Hänen sisimmässään riehui ankara taistelu.

Daisy katseli häntä ihmeissään. Ei ollut lainkaan Nick'in tapaista kadottaa itsensä hillitsemiskyvyn tällaisena hetkenä. Ja yhä enemmän hän ihmetteli, kun Nick äkkiä polvistui hänen eteensä ja tarttui hänen käsiinsä.

"Tämä on minun syyni!" huudahti Nick kiivaasti. "Minä olen pakottanut teidän tähän. Ellei Grange olisi purkanut kihlaustaan Murielin kanssa, ei tämä ajatus olisi koskaan juolahtanut mieleenne."

Daisyn kova ilme lauhtui hieman.

"Mitäpä hyödyttää enää puhua siitä asiasta?" sanoi hän leppeämmin.

"Mutta niin on asia joka tapauksessa", jatkoi Nick yhä kiivaammin. "Tein oikein, sen tiedän, mutta jos se tekoni aiheutti tällaisen onnettomuuden, on rauhani ainaiseksi mennyttä. Minun elämäni tulee olemaan ainaista helvetillistä tuskaa. Enkä sitten enää milloinkaan saata uskoa Jumalaankaan."

Hänen ruumiinsa huojui kuin olisi hän kärsinyt ankaria ruumiillisia tuskia ja hengitys oli raskasta.

Daisy tuijotti yhä häneen, kunnes ei enää voinut katsella hänen ääretöntä tuskaansa.

"Te ette tule katumaan", sanoi hän.

"En kadu, sen tiedän varmaan."

Vihdoin onnistui Nick hillitsemään itsensä ja nousi ylös.

"Luuletteko tulevanne onnelliseksi?" kysyi hän. "Luuletteko milloinkaan voivanne unohtaa, mitä nyt uhraatte niin kutsumallenne rakkaudelle? Luuletteko voivanne unohtaa murtaneenne kelpo miehenne sydämen, polkeneenne lapsivainajanne muistoa -- pienen poikanne, jota kutsutte silmienne valoksi ja joka aina ojensi pienet käsivartensa teitä kohden ja itki aina, kun te sen luota poistuitte?"

Daisy vapisi.

"Entä Grange", jatkoi Nick. "Hänelle on kunniansa suuren arvoinen. Hän on teidän vallassanne. Voitte tehdä hänelle, mitä tahdotte -- mitä rakkautenne käskee teitä tekemään. Te voitte ohjata hänet takaisin oikealle tielle ja voitte myös aiheuttaa hänen elämänsä onnettomuuden, kumman vain haluatte. Mutta älkää kutsuko tunnettanne rakkaudeksi, jos valitsette jälkimäisen tien. Tosi rakkaus on aina kilpi pahaa vastaan."

Daisy tuijotti eteensä vahan kalpeana.

"Mrs Musgrave", jatkoi Nick taasen, "luopukaa Grangesta. Te voitte sen tehdä, jos rakkautenne on tarpeeksi syvä. Minä kyllä tiedän, miten vaikeata se on, sillä olen itse sitä kokenut. Se on niin tuskallista, kuin revittäisiin sydän ruumiista. Mutta sitä seuraa palkkio. Sen täytyy vielä tulla. Sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän saa niittää."

Daisy nosti kalpeat kasvonsa häntä kohden ja näki koko hänen sielunsa kuvastuvan tuossa katseessa. Nick'in kasvoilla ei nyt ollut tavallista ivansekaista, omituista ilmettä. Daisy saattoi niistä lukea hänen sisimmät ajatuksensa.

"En voi. En voi", huudahti hän.

Nick kumartui häntä lähemmä.

"Koettakaa edes, koettakaa", rukoili Nick.

Daisyn huulet vavahtelivat. Hän tahtoi taasen kieltää, mutta ei saanut sanoja suustaan. Hänen vastustuskykynsä alkoi horjua.

"Voitte kyllä jos tahdotte", jatkoi Nick kuumeisesti, kuin olisi hän puhunut itse puolestaan. "Minä autan teitä. Teidän ei tarvitse tuntea olevanne yksin. Tulkaa minun kanssani. Te ette voi toteuttaa aiettanne, uskokaa minua, sillä teidän luonteenne ei sovellu sellaiseen tekoon. Minä tunnen teidät paremmin kuin te itse. Sydämenne ääni kieltää teitä sitä tekemästä. Näen sen silmistänne. Jumalan kiitos, että niin on."

Katkera nyyhkytys tunkihe Daisyn huulilta ja hän peitti kasvonsa käsillään.

Nick astui hitain askelin akkunan ääreen.

Kauan aikaa seisoi hän siinä katsellen pimeyteen. Vihdoin kuuli hän Daisyn äänen. Tämä oli noussut ylös ja seisoi hänen takanaan.

Daisy oli tyynen ja rauhallisen näköinen. Hän hymyilikin, mutta tuo hymyily oli katkerampaa kuin kyyneltulva.

"Olette voittanut minut, ystäväni", sanoi hän. "Pienen lapsivainajani ja rakastamani miehen tähden, niin, osaksi myös teidän tähtenne -- tätä sanoessaan ojensi hän kätensä Nick'ille -- palaan takaisin vankilaani. Ei, älkää sanoko mitään. Olette jo puhunut tarpeeksi. Mutta minun täytyy matkustaa yksin. Jättäkää minut nyt, älkääkä tulko luokseni ennenkuin kutsun teitä. Sen kyllä teen, vaikka se kenties kestäneekin kauan."

Hänen äänensä oli varma ja luja, mutta tuska, joka kuvastui hänen katseessaan, oli niin syvä, että se viilsi Nick'in sydäntä. Nick huomasi, miten lähellä häntä tappio oli ollut tässä hänen koko elämänsä vaikeimmassa taistelussa.

Hän kumartui suutelemaan Daisyn kättä. Ja sitten poistui hän sanaakaan sanomatta.

Voitto oli nyt siis hänen, mutta hän ei siitä iloinnut. Syvä ja lämmin myötätunto täytti hänen sydämensä, hän kärsi voitettunsa puolesta.

Tuskin viisi minuuttia sen jälkeen meni Daisykin ulos pimeyteen ja myrskyyn. Hän kulki horjuvin askelin. Ainoastaan muisto pienestä pojastaan, jota hän oli sylissään kantanut, antoi hänelle voimaa tähän kulkuunsa.

XXXXIII.

Haaksirikko seurauksineen.

"Luulen kuulleeni yöllä hätäammuntaa", sanoi mrs Ratcliffe seuraavana päivänä aamiaispöydässä.

"Se ei minua lainkaan kummastuttaisi", sanoi tohtori Jim. "Viimeöisessä myrskyssä tapahtui varmaankin jollekin onnettomuus. Nyt näyttää ilma jo tyyntyvän. Tuletteko ulos?" kysyi hän kääntyen Murieliin. "Lähden hetkisen perästä sairaskäynnilleni."

Muriel suostui mielihyvin. Hän oli mielellään tohtori Jimmin seurassa ja jo parin päivän perästä hän aikoi matkustaa mrs Langdalen luo. Sen hän oli päättänyt tehdä saatuaan Daisyn kirjeen ja ymmärrettyään, että Daisy syystä tai toisesta oli kyllästynyt hänen seuraansa.

Tohtori Jimmin kanssa hän ei enää puhunut suruistaan ja huolistaan. Hän oli vain kertonut kihlauksensa purkautuneen.

Istuessaan tohtorin vastaanottohuoneessa autoa odotellen hän kuuli äkkiä kavion kapsetta ja katsahtaessaan ulos akkunasta huomasi ratsastajan ajavan täyttä laukkaa taloa kohti. Ratsastaja hyppäsi kiireesti alas ratsultaan ja soitti kiivaasti ovikelloa. Tohtori Jim meni avaamaan ja Muriel kuuli Nick'in äänen:

"Olipa onni, ettet vielä ehtinyt lähteä. Joudu nyt kanssani. Grange hukkui aamulla ja... ja luulen, että tämä vie Daisyltä hengen. Tule Jumalan nimessä pian."

Muriel seisoi jäykkänä kuin olisi saanut halvauksen.

"Tule sisälle", kuuli hän tohtorin sanovan. "Sinun täytyy juoda jotakin. Olen aivan heti valmis lähtemään."

Samassa astuivat he kumpikin huoneeseen, jossa Muriel oli. Nick horjui ja tarttui tohtorin käsivarteen. Silloin hän huomasi Murielin. Tohtori rypisti kulmakarvojaan ja asetti Nick'in tuolille.

Ponnistaen äärimmilleen tahdonvoimaansa sai Muriel liikuntakykynsä takaisin ja astui suoraan Nick'in luo.

"Sanoitteko, että Blake on kuollut?" kuiskasi hän.

Nick huomasi parhaaksi ilmottaa hänelle totuuden.

"Niin", sanoi hän. "Grange meni aamulla muutamien kalastajien kanssa pelastamaan erään haaksirikkoutuneen laivan miehistöä. He pääsivätkin laivalle, mutta sen miehistö olikin suurempi kun mitä kalastaja-alukseen mahtui ja silloin Grange hyppäsi mereen luovuttaakseen paikkansa toiselle. Hän luuli voivansa pitää kiinni nuorasta, joka oli kiinnitetty kalastaja-alukseen, ja siten päästä rantaan, mutta myrsky olikin liian ankara, nuora katkesi. Kaksi tuntia sitten ajautui hän rantaan. Hän oli ollut vedessä jo kello kolmesta alkaen aamulla ja oli mahdotonta häntä saada enää henkiin. Se oli jo liian myöhäistä."

Nick vaikeni ja tyhjensi lasin, jonka tohtori Jim oli asettanut hänen viereensä.

Muriel seisoi yhä paikallaan ja katseli häntä. Tuon tuostakin huomasi hän Nick'in vapisevan kuin vilusta.

Tohtori laittautui lähtökuntoon ja hänen poistuttuaan hetkeksi huoneesta, sanoi Nick:

"Älkää antako sen vaikuttaa itseenne noin valtavasti. Hän kuoli kuin mies."

"Miksi annoitte te hänen lähteä?" huudahti Muriel kiihkeästi. "Eikö olisi ollut toisia menijöitä hänen sijastaan? Tehän olitte siellä. Miksi ette pidättänyt häntä?"

"Näytte pitävän minua kaikkivaltiaana", vastasi Nick miltei hymyillen.

Muriel katsoi häneen uhmaten.

"Teidän tahtonnehan aina pääsee voitolle", sanoi hän katkeroituneella äänellä. "Kiellättekö olevanne juuri se henkilö, joka pakotti Blaken kirjottamaan tuon kirjeen?"

Nick ei kysynyt, mitä hän tarkotti.